»Ja mitä sitten tapahtuu?»
»Lain mukaan sinä olet Preembyn tytär. Sitä ei mikään voi muuttaa.
Eivät mitkään yhdennäköisyydet ja sattumat maailmassa voi muuttaa sitä.»
»Ja mitkään lait maailmassa eivät voi muuttaa tosiasioita. Ja..»
Hän kääntyi Lambonea kohti hehkuvin kasvoin. »Tiedättekö, miltä tuntuu
olla hulluksi tuomitun tytär? Ja sitten huomata, ettei olekaan? Koko
viime yön valvoin tuon sietämättömän ajatuksen vallassa.»
»Koko yön... sinun iässäsi.»
»Se tuntui koko yöltä. Viime yönä koetin kuvitella, että jotakin
tällaista oli tapahtunut. Koetin... mutta en voinut. Koetin palauttaa
mieleeni kaikki vanhat haaveet. Ja tässä sitä ollaan! Minun olisi
pitänyt tietää se. Tiesinkin, mutta en tahtonut tietää. Kertokaa
minulle tästä oikeasta isästäni. En tiedä mitään hänestä. Onko hän hyvä
mies? Onko hän paha ihminen? Onko hän naimisissa?»
»Hän jumaloi vaimoaan, ja minä myös. Hän oli suloisimpia ja kauneimpia
nuoria naisia, mitä milloinkaan olen nähnyt. Hän oli vahva ja hilpeä,
mutta tuollainen mitätön henkitorven tulehdus sieppasi hänet pois
viikossa. Tapaus musersi Devizesin. Heillä ei ollut lapsia, ja he
olivat eläneet yhdessä vain neljä vuotta. Hän vetää puoleensa naisia,
mutta en luule, että pitkään aikaan ilmestyy toista rva Devizesiä. En
voisi kuvitella sitä. Joku muu nainen! Koko talo on täynnä muistoja
entisestä.»
»Niin», sanoi Christina Alberta ja mietti hetkisen.
He joutuivat hetkeksi erilleen mennessään Bondkadun yli, ja käytävällä
oli liikaa väkeä ja Piccadillyllä oli liikaa liikettä, niin että he
eivät voineet aloittaa keskusteluaan uudelleen, ennenkuin pääsivät St
James-kadulle.
»Minusta on nyt», sanoi Christina Alberta, »kuin isä olisi
kymmenentuhannen mailin päässä. Mutta kunhan olen päässyt tästä
hämmästyksestä, palaan kiltisti hänen luokseen. Mutta nyt hänen täytyy
odottaa... jonkun aikaa.»
»Tuletko sisään hetkeksi?» kysyi Lambone kadunkulmassa. »Tarjoisin
sinulle hiukan päivällistä.»
»Kiitos, en. Kävelen samaa vauhtia Chelseaan», sanoi Christina Alberta.
»Minun täytyy päästä ajattelemaan itsekseni. Tahdon kävellä yksinäni
nyt, kun ajatukset pyörivät päässäni, ja koetan hiukan vähentää niitten
vauhtia. Elämäni on mennyt nurin narin. Taikka sitten se on ollut nurin
narin ja palannut jälleen paikoilleen, oikea puoli ylöspäin. En tiedä,
kumminpäin se on. Oi, en tiedä yhtään mitään. Minun on taas aloitettava
alusta.»
Hän ojensi vaieten kätensä. Lambone odotti, sillä nähtävästi tytöllä
oli vielä jotakin sanottavaa. Hän sai sen lopuksi huuliltaan.
»Luuletteko, että hän piti minusta?»
»Hän piti sinusta paljon, Christina Alberta. Älä sitä murehdi.»
8.
Tämä tapahtui hiukan enemmän kuin kaksi päivää ennen sitä kuin
Christina Alberta, hänen omia sanojaan käyttääksemme, »palasi kadonneen
isänsä luo».
Nämä päivät olivat täynnä ääretöntä levottomuutta. Devizes oli
ihmeellisin tosiasia maailmassa. Christina Alberta räjähteli
rakkaudesta häneen. Hänellä oli Devizesistä mitä elävin kuva: tumma ja
pitkä, jokseenkin totinen, tarkkaälyinen ja hämmästyttävän helposti
käsitettävä mies. Mutta niin elävä kuin hänen kokonaiskäsityksensä
olikin, oli hän kuitenkin epävarma yksityiskohdista, ja hänen mielensä
teki mennä takaisin Devizesin luo ja tarkistaa kaikki vaikutelmansa.
Heidän keskinäisen ymmärryksensä laatu oli koko jutun ihastuttavimpia
ja uskomattomimpia puolia. Heidän aivonsa olivat epäilemättä erilaiset,
niinkuin kahden yksilön aivojen täytyykin olla, mutta tuo erilaisuus
ei ollut vain pelkkää satunnaisten eroavaisuuksien kokoontumista, vaan
sellaista erilaisuutta, joka on aiheena kahden muunnelman välillä.
Tyttö saattoi käsittää toisen tarkoitukset hänen sanojensa alta. Hänen
sielunsa oli säpsähtänyt tämän huomion johdosta, ja hänen aivoissaan
täytyi olla kierteitä ja koukerolta, kierteitä ja koukeroita, jotka
juuri aiheuttivat sen, että useimpien ihmisten oli vaikea päästä
selville hänestä ja että hän tuntui heistä omituiselta, mutta joilla
oli tarkat vastineensa hänen aivoissaan. Hän ei uskonut, että hänen
ajatuksissaan ja toimissaan oli mitään sellaista, joitten tuntemisesta
ja ymmärtämisestä toinen saisi aihetta hämmästyä.
Tietoisuus sukulaisuudesta ei milloinkaan ennen ollut vaikuttanut
häneen millään lailla lämmittävästi. Hän oli suhtautunut siihen
pikemminkin Samuel Butlerin ja Bernad Shawin hengessä, ja kuvitteli
yleensä vanhempien suhteissaan lapsiinsa olevan hätääntyneitä
teeskentelijöitä, joilla oli vaistomainen taipumus rajoittamaan ja
sortamaan. Hän oli kyllä pitänyt omia vanhempiaan poikkeuksena. Isä oli
joka tapauksessa ollut mainio ystävä, vaikka äiti useimmiten olikin
ollut keskitetty ja ruumiillistunut »ei saa». Mutta hän ei ollut
milloinkaan luullut, että veriyhteydessä olisi jotakin sisäisemmin
kiinnostavaa. Nyt oli äkkiä auennut ovi, joku mies oli tullut
huoneeseen, istui paikallaan, jutteli hänelle ja hän huomasi, että
tämä oli hänelle lähin maailmassa. Ja päinvastoin. Tyttö tahtoi mennä
uudelleen hänen luokseen, tahtoi nähdä enemmän hänestä, olla hänen
kanssaan. Mutta hän ei antanut viittaustakaan ja Christina Alberta
ei voinut keksiä sopivaa syytä mennä hänen luokseen. Hänen halunsa
tavaton kiihkeys saattoi hänet kykenemättömäksi mennä muitta mutkitta
häntä tapaamaan. Hän kirjoitti ne kirjeet, joista he olivat sopineet,
ja päätti sitten ottaa selville kaiken mielisairasten hoitoa ja
mielisairautta yleensä koskevan. Sitä ja hänen isänsä kohtaloa hän piti
muodollisena siteenä itsensä ja Devizesin välillä.
Hän lähti British Museumin lukuhuoneeseen, jonne hänellä oli
ylioppilaan pääsykortti, ja hän koetti upottautua kirjaan, jonka
hän oli pyytänyt luettavakseen päästämättä ajatuksiaan harhailemaan
oudoimpiin unelmiin tuon ihmeellisesti löydetyn veriheimolaisen vuoksi.
Illalla hän soitti Lambonelle pyrkien teelle ja aikoen oppia kaiken,
mitä viisaalla miehellä olisi kerrottavaa Devizesistä, ja yleensä
keskustellakseen hänestä perin pohjin. Mutta Lambone ei ollut kotona.
Seuraavana päivänä oli ikävä Devizesin luo voittamaton. Hän soitti.
»Saanko tulla teelle?» kysyi hän. »Minulla ei ole paljonkaan teille
sanottavaa, mutta tahtoisin tavata teidät.»
»Kernaasti», vastasi Devizes.
Tullessaan hänen luokseen huomasi Christina Alberta olevansa ujo, ja
Devizes oli samanlainen. Hiukan aikaa he keskustelivat kohteliaasti: —
se olisi aivan hyvin saattanut olla kahden tavallisella vieraskäynnillä
olevan ihmisen keskustelua maaseutukaupungissa. Devizes sanoi häntä
Christina Albertaksi, ja hän käytti puhuttelutapaa »tri Devizes». Tämä
kysyi häneltä, tanssiko ja soittiko hän, ja oliko hän milloinkaan ollut
ulkomailla. Tyttö istui nojatuolissa ja Devizes seisoi hänen takanaan
uunin eteen levitetyllä matolla. Oli selvää, että ainoa keino päästä
tuttavallisemmaksi oli puhua suoraan hänen isästään. Tyttö tunsi, että
jos tällaista seurustelua jatkuisi vielä muutaman minuutin, täytyisi
hänen huutaa tai paiskata kuppinsa uuniin. Ja niin hän sukelsi asioihin.
»Milloin te tutustuitte äitiini?»
Devizesin ryhti jäykkeni ja hän hymyili hiukan tytön rohkeudelle.
»Olin nuori ylioppilas Cambridgessa ja opiskelin luonnontieteellistä
virkatutkintoa, ja menin Sheringhamiin rauhassa lukemaan. Me... me
löysimme toisemme rannalla. Kuhertelimme salaisesti, pelokkaasti,
epätoivoisesti, tietämättömästi. Ihmiset olivat yksinkertaisia noina
aikoina verrattuna siihen, mitä he nyt ovat.»
»Isä ei ollut siellä.»
»Hän tuli myöhemmin.»
Devizes mietti hiukan. Hän päätti, ettei ollut kaunista pakottaa
tyttöä kyselemään häneltä. »Isäni», selitti hän, »oli aika äkeä,
vanha tyranni. Hän oli Sir Georges Devizes, joka keksi Devizesin
keksit ja paransi vanhan Alfonson, ja hänellä oli se maine, että hän
oli karkea potilaitaan kohtaan. Hän saattoi jyskyttää heitä vatsaan
ja sanoa, että he olivat pienen verenlaskun tarpeessa. Hän oli
aina valmis toimittamaan vatsan huuhtelun. Hän epäili minua hiukan
hempeämieliseksi, vaikka en itseasiassa ollut sitä, ja hänellä oli
yleensä taipumus hakea riitaa kanssani. Hän kohteli minua hyvin
ankarasti, eikä hän ollut erikoisen lempeä äidillenikään. Hän koetti
päästä äidin kimppuun minun kauttani. Minä taas en tohtinut antautua
mihinkään toraan. Pelkäsin häntä todella. Jos vain huomasin, että
hänellä oli vähänkin halua tomuuttaa takkiani, juoksin tieheni.»
»Ymmärrän kyllä.»
Devizes jäi miettimään, mitä tuo »ymmärrän kyllä» oikein sisälsi. »En
suinkaan tarkoita, että juoksin pakoon jotakin määrättyä selkäsaunaa
Sheringhamiin», sanoi hän hyvin varovasti.
»Miltä äitini vaikutti noihin aikoihin?»
»Hänessä oli jonkunlaista alistunutta hurjuutta. Punakan lämpimät
kasvot. Hän oli aika komea, tiedättekö, ja hyvin suora vartaloltaan. Ja
kaikessa jäykkyydessään hän oli hyvin päättäväinen. Hänen toivomuksensa
saivat muodon hyvin nopeasti, ja sitten ei mikään saanut häntä
taipumaan.»
»Tiedän sen.»
»Luulenpa teidän tietävän.»
»Hänellä oli silmälasit silloin?»
»Niin oli.»
»Oliko hän silloin hyvin vapaa? Oliko hän onnellinen?»
»Hiukan liian hurja ollakseen onnellinen.»
»Rakastitteko häntä milloinkaan?»
»Siitä on nyt pitkä aika, Christina Alberta. Olihan siellä... sellaista
rannikkokuhertelua. Miksi panette minut tällaiseen ristikuulusteluun?»
»Tahdon tietää kaikki. Miksi», Christina Alberta säikähti hiukan omaa
rohkeuttaan, »miksi ette mennyt naimisiin hänen kanssaan?»
Devizes ei ilmaissut mitään suuttumisen merkkejä tämän kysymyksen
johdosta. »Ei ollut mitään pakottavaa syytä, jonka vuoksi olisin
mennyt naimisiin hänen kanssaan. Ei minkäänlaista. En saata kuvitella,
mitä isäni olisi tehnyt, jos olisin palannut Sheringhamista kihloissa
satunnaisen naistuttavan kanssa. Ja miksi olisimme sitten tehneet
sellaista?»
Hänen silmänsä uhmailivat Christina Albertaa. »Jätin hänelle
osoitteeni», lisäsi hän. »Hänen piti kirjoittaa minulle, mutta sitä hän
ei milloinkaan tehnyt.»
»Mutta onhan kirje voinut hukkua», sanoi Christina Alberta ja lisäsi
kiireesti: »Mielikuvitukseni karkaa edelleni.»
Hän epäröi ja vapisi seuraavaa sanaa, jonka hän oli päättänyt lausua,
mutta hän lausui sen kuitenkin pakotetun avoimesti: »Katsokaas, olen
kuvitellut teitä isäkseni.»
Se ei aiheuttanut mitään romahdusta. Devizes katseli häntä silmiin
ja hymyili. Tämän hymyn jälkeen tyttö ymmärsi, että he käsittivät
toisensa täydellisesti, ja hänestä oli hyvin miellyttävää ajatella
sitä. »Mutta sen sijaan saatte ottaa minut serkuksenne», sanoi Devizes
harkitsevasti. »Serkuksi, Christina Alberta. Niin on parasta. Meidän
on pantava päämme yhteen ja ajateltava isäänne. Hänen kohtaloaan
harrastamme kumpikin. Tuo pieni mies kiinnittää mieltäni. Hän on
puolustanut itseään kaikenlaisia seikkoja vastaan noilla unelmillaan.
Ne unelmat ovat saattaneet olla hyvinkin pettäviä. Kuka tietää? Mutta
varmasti suojelevia unelmia.»
Christina Alberta ei puhunut pieneen aikaan. Hän nyökkäsi. Hän iloitsi
siitä, että he ymmärsivät toisensa täydellisesti, ja kuitenkin hän
oli pettynyt, vaikka hän ei olisikaan voinut sanoa itselleen, mitä
muuta hän oli odottanut. Tuo kyynärän päässä oleva mies oli hänen
lähimpänsä maailmassa, ja nyt jäisi tuo näkymätön sulku ikuisesti
heidän välilleen. Heitä yhdisti näkymätön side, ja heitä erotti
käsittämätön välttämättömyys. Milloinkaan tätä ennen elämässään ei
hän ollut tiennyt, mitä rakkaus saattaisi olla. Hän tahtoi olla vapaa
rakastaakseen häntä, hän tahtoi, että toinenkin häntä rakastaisi.
Christina Alberta huomasi seisovansa äänetönnä paikoillaan ja että
Devizes seisoi yhtä äänettömänä uunin edessä katsellen hänen kasvojaan.
Hänen suunsa ja silmänsä olivat ihan rauhalliset, mutta tytöstä tuntui
kuin toinen olisi puristanut kätensä lujasti yhteen selkänsä takana.
Hänen oli toteltava tuota miestä. Hän ei voinut tehdä muuta kuin
seurata hänen johtoaan.
»Isä on yhteisen harrastuksemme esine», sanoi tyttö. »Luulen, että
huomenna voin odottaa vastauksia noilta ihmisiltä.»
9.
Christina Alberta palasi isänsä luo unessa.
Se oli kummallinen uni. Hän oli kulkemassa maailmaa Devizesin
seurassa, ja heidät oli köytetty yhteen sillä tavalla, että kumpikaan
ei milloinkaan voinut katsella toinen toistaan, mutta he olivat aina
rinnatusten. Mutta unen suuremmoisessa sekavuudessa he olivat samalla
kertaa suuria eboniittipatsaita ja istuivat jäykästi vieretysten
kuin farao puolisoineen katsellen suurta maisemaa. He olivat todella
hyvin suuria kuvapatsaita ja heidän kasvojensa piirteet olivat
samanlaiset. Koko unen aikana näyttivät Devizes ja hän itse mustilta.
Tilavuus heidän edessään oli milloin hiekkainen erämaa ja milloin
harmaa, pilvinen kenttä. Silloin tuli äkkiä jotakin pyöreää ja
valkoista kierien tuon kentän keskelle ja muuttui pieneksi mieheksi,
tutuksi, pieneksi sinisilmäiseksi mieheksi, joka oli köysillä
köytetty kääröksi ja tuskallisesti silvottu ja joka kieriskeli ja
potki ja ponnisteli päästäkseen vapaaksi. Oi, kuinka säälittävästi
hän ponnisteli. Christina Albertan sydän kiisi häntä vastaan, ja hän
nousi istuimeltaan, ja Devizes nousi hänen rinnallaan ja he astelivat
jäykästi eteenpäin. Hän ei voinut estää itseään, hän ei voinut hillitä
jalkojensa jäykkää liikuntoa. He kohottivat jalkojaan korkealle ja
voimakkaasti. Hänen äänensä ei juossut, vaikka hän koetti huutaa: »Me
tallaamme hänet jalkoihimme! Me tallaamme hänet jalkoihimme!» mutta
hän ei saanut kuuluville muuta kuin käheän, soinnuttoman kauhun äänen
kurkustaan...
He olivat saapuneet hänen luokseen. Hän tunsi isänsä ruumiin
heittelehtivän allaan. Se oli kuin ilmarakko. Hänen pehmeä, muodoton
ruumiinsa, jonka päällä hänen jalkansa olivat, taipuili ja notkahteli.
Hän unohti, että siinä oli joku muukin kuin hänen isänsä ja hän itse.
Kuinka hän oli kohdellut isäänsä tuolla tavoin? Devizes katosi. Isä
tarttui hänen polviinsa, ja nyt ilmestyi joukko pelottavia olentoja,
jotka koettivat kiskoa häntä pois. »Pelasta minut, Christina Alberta»,
pyyteli hän, vaikka hän ei kuullut mitään ääntä. »Pelasta minut. Ne
kiduttavat minua joka päivä.» Mutta ne kiskoivat hänet pois, eikä hän
voinut ojentaa käsiään isälleen, sillä hän oli veistetty eboniitistä ja
oli samaa lohkaretta kuin Devizes.
Silloin joku lintu tai sfinksi, jolla oli Lambonen kasvot ja ääni,
liittyi uneen. »Kuuntele isääsi», sanoi hän. »Älä halveksi häntä, äläkä
vain sääli häntä. Hänellä on paljon opettamista sinulle. Maailma ei opi
mitään, ennenkuin se tottuu ottamaan oppia naurettavilta ihmisiltä.
Kaikki ihmiset ovat naurettavia. Minäkin, minäkin olen naurettava.
Opimme kärsimyksessä sen, mitä opetamme laulaen.» Hän näki, että hänen
isänsä oli paennut sfinksin syliin ja että ilkiöt olivat kadonneet.
Hän alkoi voimakkaasti tuntea, että hänen unensa alkoi muuttua
mahdottomaksi. Tähän asti ei mikään harmiton järjettömyys ollut
loukannut häntä eikä hän ollut luullut tähän hetkeen saakka
uneksineensa. Mutta nyt tunsi hän voimakasta painostusta sen johdosta,
että sfinksi oli vanha egyptiläinen ja klassillinen kuva ja että Sargon
oli vielä vanhempi sumerialainen. Uni alkoi sekaantua. Aikakaudet
ja sivistysmuodot menivät sekaisin. Hän huomautti siitä sfinksi
Lambonelle, ja tämä käänsi päätään vastatakseen hänelle, mutta silloin
palasi heti ilkeä olento, joka käyttäen hyväkseen Lambonen huomion
kääntymistä toisaalle kiskoi taas hänen isäänsä pois. Hän aikoi
kiinnittää Lambonen huomiota siihen, mutta tämä vastasi, että heillä
olisi ihan kylliksi aikaa pelastaa hänen isänsä, kunnes sfinksiä
koskeva kysymys olisi selvitetty. Hän ei ollut sfinksi, selitti hän,
vaan siivekäs härkä. Hän ei ollut milloinkaan ollut sfinksi. Taikka
miksi hänellä olisi pitkä, kihara, kivinen parta? Tyttö koetti väittää,
että parta oli tekopeliä ja että hän juuri äsken oli pistänyt sen
leukaansa. Ja kuitenkin oli ihan hänen tapaistaan äkkiä aloittaa
haitallinen keskustelu. Sillä välin hänen isänsä vaipuisi nopeasti
kurjuuteen. Hän huomasi tämän nopeasti ja tuskallisesti. Siellä oli
yhä hänen isänsä, mutta hänen ruumiinsa oli toisenlainen. Se ei enää
ollut ihmisen ruumis, vaan kaatunut hedelmäkori. Jollei hän tekisi heti
jotain, mätänisivät hedelmät ja olisivat iäksi pilalla.
Hän koetti huutaa lohduttavia ja vakuuttavia sanoja pienelle,
traagilliselle olento paralle ennen unen päättymistä, sillä nyt
hän tiesi sen olevan unta. Hän kärsi tietysti hirmuisesti. Miksi
en ole kirjoittanut tai sähköttänyt hänelle? Varmasti annettaisiin
kirjeet tai sähkösanomat hänelle. Hänet valtasi syvä itsehalveksunta
kyvyttömyytensä ja huolimattomuutensa takia ja suuri tuskan ja
julmuuden pelko, ja hän heräsi keskellä pimeää yötä ja äärettömän
alakuloisuuden vallassa pienessä, liian täydessä makuuhuoneessaan
Lonsdalen talleissa.
10.
Mutta se vaikutelma, että hänen isänsä oli vaarassa hyljättynä ja
murtunein sydämin, pysyi hänen mielessään pelottavan elävänä. Se
tarttui häneen. Hän nousi aamulla ylös tuskaisena ja painostuksen
vallassa.
»En tee kylliksi hänen puolestaan», sanoi hän. »Annan päivien kulua, ja
hänelle ne ovat epätoivon päiviä.»
»Eihäne hoitolat nii’ huonoiole», sanoi Fay. »Liioittelet varmasti.»
»Mutta kun täytyy elää hullujen joukossa ja olla hullun kirjoissa!»
»Niilon siell’ soittokuntia soittamassa. Foxhillin hoitolass’ oikein
mainio soittokunta. Huvia ei puutu.»
Christina Alberta pidättäytyi sanomasta mitään pahaa.
»Tulet sairaaks’ tuost’ kaikest'», sanoi Fay. »Ei sun kannta olla
tääll’ Lontooss’. Parempi mennä Shorehamiin. Siell’ on liikaa taloja.
Kunon näin kaunis ilma.»
Sillä lokakuun ilma pysyi tänä vuonna tavattoman kauan kauniina:
perättäin tuli tyyniä, kultaisia päiviä, ja Crumbeille oli eräs tuttava
tarjonnut pientä Shorehamissa olevaa majaa, jota hän käytti kaiken
kesää. He tahtoivat mennä sinne, ennenkuin ilmat muuttuisivat, mutta
lähtö olisi merkinnyt Christina Albertan jättämistä yksin atelieriin,
eivätkä he tahtoneet sitäkään. Mutta he aikoivat mennä Shorehamiin.
Kun Christina Alberta nyt oli löytänyt Devizesin, ei hän voinut sietää
ajatusta olla kauempana kuin puhelimen soiton päässä hänestä. Lontoo,
selitti hän, oli hänen oikea keskuksensa. Hän pääsisi Cummerdown
Hilliin tunnissa, hän pysyisi kosketuksessa kaiken kanssa. Crumbit
saisivat mennä, mutta hänen oli jäätävä.
Fay ei ottanut käsittääkseen. Hän oli kiusallinen.
Yhdentoista aikoihin Christina Alberta meni postitalon puhelinosastoon
ja soitti Devizesille.
»Eikö mitään voisi tehdä, että kaikki kävisi nopeammin?» kysyi hän.
»Isä vaikuttaa hermoihini. En voi kestää tätä hänen ajattelemistaan
päivästä päivään. Olen uneksinutkin hänestä.»
»Sureminen ei ole hyvä. Me... Minä olen saanut huonoja uutisia teille.
Olkaa valmis kuulemaan.»
Hän vaikeni. Huolimatta kaikesta rakkaudestaan Devizesiä kohtaan täytyi
Christina Albertan pakottaa itsensä rauhalliseksi, ettei huudahtaisi:
»Mitä sitten?»
»Eilen oli käyntipäivä. Hänen luonaan kävi eräs vieras. Arvelen, että
se on tuo miellyttävä sukulainen, josta te kerroitte. Mikä hänen
nimensä olikaan? Wiggleskö? Widgery! Mutta nyt ei isänne luo pääse
kukaan ulkomaailmasta, ennenkuin viikon kuluttua. Ei ennen torstaita.»
»Sepä harmillista!» huudahti Christina Alberta.
»Juuri niin. Teen kaikkeni voidakseni järjestää ylimääräisen käynnin.
Menin itse lääkintöhallitukseen. Mutta ne ovat kummallisia. Nähtävästi
ystävällisiä ja hyväntahtoisia, mutta he välttelevät. Eivät osaa
vastata myöntävästi eikä kieltävästi. Kummallista! Olen vapaa tänään
iltapäivällä, mutta huomenna minulla on kutsut. Aioin mennä tänään
aamiaisen jälkeen tapaamaan häntä... ylilääkäriä tarkoitan. Mutta hän
sanoi, että sopi paremmin päivän tai parin perästä. Toivon, ettei ole
tapahtunut mitään pahaa, jota hän salaa minulta. Myöhemmin hän lupasi
soittaa minulle, ja sitten hän äkkiä lähti tiehensä. Niin että pitäkää
itsenne valmiina. Mikä puhelinnumeronne on?»
»Minulla ei ole puhelinta. Sähköttäkää.»
»Taikka otan auton ja haen teidät. Valitan, että asia venyy tällä
lailla, Christina Alberta.»
»En välitä muusta, kunhan pääsemme lähemmäksi isää.»
»Näkemiin sitten», ja ääni lakkasi kuulumasta.
Sähkösanoma saapui kahden tunnin kuluttua, kahden tunnin, jotka olivat
kuluneet laajaan väittelyyn Fayn kanssa Shorehamin vaikeuksista. Se
kuului seuraavasti. »_Onko isänne näyttäytynyt hän karkasi päivän
noustessa tänä aamuna sukat jalassa ja aamunuttu yllä eikä hänestä
sen jälkeen ole näkynyt mitään jollei tullut tulkaa tapaamaan minua
Victorian asemalle kaksi ja seitsemän soittakaa Cummerdown Gerrard 52
47 jos tulette_.»
11.
Mutta hra Preemby ei ilmaantunut minnekään.
Hän vain katosi.
Epäuskoisen hämmästyksen vallassa tämän uuden katoamisen johdosta
Christina Alberta lähti Devizesin kanssa Cummerdowniin. He tapasivat
siellä ylilääkärin, joka ei ollut likimainkaan niin paljon hämmästynyt
kuin he. Sargonia oli kaivattu aamiaisen aikaan, ja kaikki näytti
viittaavan siihen, että hän oli poistunut hoitolan alueelta. Sellaista
oli ennenkin tapahtunut. Se osoitti parin kolmen hoitajan uneliasta
huolettomuutta ja he saisivat moitteet. Mutta muuten ei ylilääkäri
ollenkaan ihmetellyt tapahtumaa. Mielipuolet koettavat usein paeta,
ja jolleivät he ole vaarallisia, eivät viranomaiset kiinnitä siihen
paljonkaan huomiota. He pitävät siinä määrin kuin suinkin on
mahdollista huolta siitä, ettei asia joudu sanomalehtiin.
»Tämä paikka ei ole mikään rangaistusvankila», sanoi ylilääkäri.
»He tulevat takaisin ominpäinsä. Annan heille päivän aikaa. Hän on
kai jo palaamassa. Hän saattaa piileskellä jossakin mailin päässä.
Pelkään vain, että hän vilustuu. Mielisairaat kuolevat tavallisimmin
keuhkokuumeeseen. Mutta nyt on ihmeellisen lämmin täksi vuodenajaksi.
En ole milloinkaan nähnyt tällaista lokakuuta.»
Hän oli paljon halukkaampi juttelemaan Devizesin kanssa mielisairaita
koskevan lainsäädännön uudistuksesta ja vakuuttamaan hänelle olevansa
mitä edistysmielisin ja kykenevin ylilääkäri, kuin keskustelemaan hra
Preembyn erikoistapauksesta. »Teemme mitä voimme», sanoi hän, »mutta
toimintaamme rajoittaa äärimmäinen säästäväisyys, jota meidän täytyy
noudattaa. Hoitajilla ei ole erikoista kouluutusta, eikä heitäkään ole
kylliksi. Yleinen välinpitämättömyys mielipuolten asiaa kohtaan on
tavaton. Jokainen, sellaisetkin, joilla on sairaita omaisia, koettavat
unohtaa kaiken heitä koskevan.»
»Mutta kuinka on Preemby saattanut päästä ulos sairaalan alueelta?»
kysyi Devizes. »Eikö se ole kokonaan aidattu?»
»Samoin kuin mielipuolisuutta koskevassa lainsäädännössäkään ei tausta
ole yhtä ehyt kuin etupuoli. Mutta täällä meillä sentään on täydellinen
muuri koko alueen ympäri niin sanoakseni. Alkuperäinen rakennus oli
yksityinen talo muurilla ympäröityine puistoineen. Jonkun aikaa,
1700-luvulla, se oli poikakouluna.»
Hän näytti heille ikkunasta, eräitten ulkohuonerakennusten kattojen
yli, takana olevan puiston ja viljelysmaan rajoja, jotka laskeutuivat
pientä jokea kohti ja joitten rajaa osoittivat tietä vasten oleva
muuri, vanhat hongat ja tammet. »Omasta puolestani», sanoi ylilääkäri,
»myönnän, että hyvin perinpohjaiset uudistukset ovat tarpeen».
»Mahtaakohan serkku Widgery osata mitenkään selittää tätä», sanoi
Devizes.
»Widgerykö?»
»Hän kai täällä eilen kävi.»
»Hänkö?» sanoi ylilääkäri, mietti ja meni pöytänsä luo ikäänkuin
joitakin papereita katsomaan. »Luulen, että nimi oli aivan toinen —
jotakin sellaista kuin Goodchild. Ehkäpä olen sekoittanut nimet.»
»Hra Sam Widgery», virkkoi Christina Alberta, »olisi viimeinen henkilö
haluamaan isän poispääsyä. Hän tuli kai ottamaan selville, ettei
niin kävisi. Hän saattoi tulla vain saadakseen ilon tuijotella isää.
Setä Widgery ei ole mikään kaunis sielu. Hän tahtoi ehkä vain ottaa
selville, että muuri tosiaan kiersi koko laitosta.»
Ylilääkäri unohti epäilyksensä nimeen nähden ja kääntyi heitä kohti
mielessään uusi ajatus. »Ette siis luule, että siinä oli mitään
vihamielisyyttä? Eihän hän vain ole lähtenyt hra Widgeryä ahdistamaan?
Missä tuo hra Widgery asuu?»
Mutta ei Devizes eikä Christina Alberta uskonut millään lailla
mahdolliseksi, että hra Preemby olisi pyrkinyt takaisin Woodford
Wellsiin.
»Hän on saattanut yhtä hyvin lähteä Canterburyyn tai Windsordiin,
taikka suoraa tietä Roomaan», sanoi Christina Alberta.
»Tai Mesopotamiaan — tai British Museumiin», sanoi Devizes.
»Taikka minne hyvänsä», sanoi Christina Alberta epätoivoisesti.
He palasivat Lontooseen aivan ymmällään. Christina Alberta aikoi lähteä
Cummerdownin poliisin puheille, että toimitettaisiin etsintä kaikissa
kylissä ympäristöllä, mutta Devizes selitti, että siitä saattaisi olla
enemmän pahaa kuin hyvää. Tähän saakka ei tyttö ollut tiennyt mitään
Englannin mielipuolia koskevan lainsäädännön hellästä suopeudesta,
nimittäin siitä vapautuksesta, joka seuraa kahden viikon vapaana oloa.
Jos mielisairas pääsee pois hoitolasta ja pysyy sieltä poissa kaksi
viikkoa, niin hän on lain mukaan taas terve, eikä häntä saa pidättää
ilman uutta tutkimusta ja uutta todistusta. Jos pantaisiin koko
paikkakunta ajamaan Preembyä takaa, seuraisi siitä vain, että hoitolan
viranomaiset saisivat hänet jälleen haltuunsa. Ja tapahtuipa mitä
hyvänsä, niin siitä ei saisi tulla mitään sanomalehtiin.
»Mutta sillä välin kuin me emme tee mitään, saattaa hän maata kuolleena
jossakin syrjätien ojassa», sanoi Christina Alberta.
»Jos hän on kuollut, niin hän ei välitä, vaikka hänet löydettäisiin
hiukan myöhemminkin», sanoi Devizes.
Ei, ei ollut muuta tekemistä kuin odottaa Lonsdalen talleilla,
että hän sattuisi palaamaan sinne. Crumbit menivät Shorehamiin, ja
Christina Alberta jäi yksin atelieriin, mutta kun hän oli ollut siellä
yhden loppumattoman päivän, muisti Paul Lambone erään käytännöllisen
laitoksen, joka hankki sopivia naishenkilöitä vapauttamaan yksinäisiä
ihmisiä ainaisesta odotuksesta.
Kului päivä, toinen, kolmas. Ei näkynyt merkkiäkään Sargonista, ei
kuulunut mitään uusista opetuslapsien kutsumisista taikka pyrkimisistä
käymään kuninkaan luona. Hän oli haihtunut ilmaan. Christina
Albertan mielikuvituksessa syrjäytti pienen, kutistuneen ruumiin
näkeminen jossakin ojassa hoitolan kopissa olevan kiusatun olennon.
Mutta tietoisuus kieltäytyy säilyttämästä tuskallista kuvaa, joka
ei vie minnekään, ja Christina Albertan mielikuvitus lakkasi nyt
käsittelemästä isän kohtaloa, kunnes uusia aineksia olisi saatu. »Hän
ilmaantuu varmasti jonnekin.» Hän pelkäsi erikoisesti sitä, että hän
ilmaantuisi jossakin liian pelottavien otsakkeiden alla. Hän alkoi
varustautua kuin ensimmäiset kristityt toista tulemista varten. Hänen
isänsä katoamisen arvoitus tuli pysyväiseksi hänen tietoisuudessaan,
tuli ikäänkuin hänen jokapäiväisten toimiensa kehykseksi,
näyttämökaareksi. Sen ohella hän palasi miettimään tuota kummallista,
häntä itseään ja hänen suhdettaan Devizesiin koskevaa pulmaa.
12.
Oli selvää, että Devizesiä askarrutti tuo molemminpuolinen huomio yhtä
paljon kuin häntä itseäänkin. Sargonin mahdolliset edesottamukset,
jotka saattaisivat näyttää hyvinkin kummallisilta päivänvaloon
joutuessaan, pysyivät kiireellisen tärkeinä molemmille, mutta ajatus
tuosta merkillisestä sukulaisuudesta jätti sen kuitenkin varjoon.
Molemmilla oli keskinäinen halu päästä yhteyteen toistensa kanssa,
ottaa selville, mikä taikamainen myötämielisyyden ja ymmärryksen voima
saattoi piillä heidän veriheimolaisuudessaan.
Illalla apulaistädin saavuttua vei Devizes tytön päivälliselle pieneen
italialaiseen ravintolaan Sloan squaren kulmaan, ja palasi sitten
atelieriin hänen kanssaan, jossa he juttelivat lähes kello yhteen
aamulla. Devizes näytti olevan arasti halukas saamaan selville hänen
päämääränsä ja pyrkimyksensä elämässä, ja mitä hän teki tai mitä
pitäisi tehdä, että hän pääsisi käyttämään kykyjään. Hän oli selvästi
taipuvainen ottamaan kantaakseen niin paljon isän vastuunalaisuutta
kuin suinkin saattoi, sillä ehdolla, että kaikki ulkonaisesti pysyi
entisellään ja että kadonneen Sargonin itsekunnioitus otettiin kylliksi
huomioon. Tyttö veti häntä puoleensa, ja hän piti tytöstä. Tytön
tunteet häntä kohtaan olivat meluisammat, runsaammat ja loppumattomat.
Tyttö ei erikoisesti kaivannut hänen apuaan tai tukeaan. Ajatus, että
olisi jollakin lailla hänestä riippuvainen, oli hänestä pikemminkin
vastenmielinen kuin houkutteleva, mutta hän tahtoi olla hänen luonaan,
miellyttää ja ilahuttaa häntä, olla parempi kuin toinen oli odottanut
ja herättää hänen mielenkiintoaan uudella tavalla. Christina Alberta
tahtoi, että toinen pitäisi hänestä — huolehtisi hänestä tavalla, joka
olisi enempää kuin paljasta suvaitsemista. Hän kaipasi sitä innokkaasti
ja pelottavasti.
Hän piti siitä sulavasta ja huolettomasta tavasta, jolla hän kohteli
tarjoilijoita ja autonajajia ja yleensä elämän jokapäiväisiä ilmiöitä.
Hän näytti tarkalleen tietävän, mitä ihmiset tekisivät, ja he näyttivät
tarkalleen tietävän, mitä hän tekisi. Näissä asioissa ei ollut mitään
hankausta, ei mitään hermostunutta yskähtelyä. Nämä tavalliset yleiseen
varakkuuteen liittyvät merkit olivat niin vähän hänen kokemustensa
mukaisia, että ne näyttivät Devizesin erikoisominaisuuksilta, ja ne
antoivat hänelle jonkunmoisen varman tietoisuuden siitä, mitä hän
hommasi, ja että juuri Devizes se johti heidän keskustelujaan, vaikka
hän todella oli yhtä utelias ja kokeileva ja tunteitten liikuttama
kuin tyttökin. Silmät, jotka hänen puhuessaan katselivat häntä, olivat
kiinteät, ystävälliset, harrastavat, tuttavalliset silmät, ja ne
voittivat täydellisesti hänen sydämensä.
Päivällisen aikana puhuivat he ensiksi musiikista. Devizesin
kasvatukseen ei musiikki ollut kuulunut, ja hän huomasi sen nyt.
Eräs hänen ystävänsä oli kuljetellut häntä konserteissa ja hän oli
saanut pianolan »ottaakseen asioista alustavasti selvän kotona».
Mutta Christina Albertan kasvatus oli myös jättänyt musiikin syrjään
eikä hän ollut vielä löytänyt sitä. Tämä aihe oli siis pian loppuun
käsitelty. Devizes koetti puhella hänelle maalauksesta, mutta sekään
ei erikoisemmin herättänyt hänen harrastustaan. Syntyi vähäinen
hiljaisuus. Devizes katseli häntä pöydän yli ja hymyili.
»Kysyisin teiltä mielelläni kaikenlaista, Christina Alberta», sanoi
hän, »jos saisin.»
Hän punastui — nolosti. »Kaikkea, mitä vain haluatte», sanoi hän sitten.
»Tavattomia kysymyksiä», sanoi Devizes. »Esimerkiksi: mitä noin yleensä
ajattelette, että teidän olisi tehtävä?»
Hän ymmärsi heti, mitä toinen tarkoitti. Mutta hän oli niin
valmistautumaton vastaamaan, että hän vältteli.
»Tehtäväkö!» sanoi hän voittaakseen aikaa. »Luulen, että haen
kadonnutta isääni.»
»Mutta mikä on yleinen tehtävänne? Mitä teette elämällänne? Minne
olette menossa?»
»Olen merellä», sanoi hän vihdoin. »Monet minun ikäisistäni ajelehtivat
samoin, luullakseni. Etenkin tytöt. Olette vanhempi kuin minä, minä
olen vasta alussa. En halua olla nenäkäs, mutta kykenettekö te paremmin
sanomaan, mihin te pyritte? Otaksukaapa» — hänen hiukan säikähtynyt
vakavuutensa vaihtui rohkeaan hymyyn, jota Devizes piti hyvin
miellyttävänä — »mitä te panette peliin?»
Hän jäi miettimään sitä. »Ihan puhdasta peliä», sanoi hän. »Sanon
kyllä. Ottakaa vielä oliiveja. Olen iloinen, kun pidätte oliiveista.
Minäkin pidän niistä. Siitä on kauan, kun kukaan on pyytänyt minua
tekemään selkoa itsestäni. Mikä minun pelini on? Se on suora kysymys.»
Mutta siihen ei nähtävästi ollut niinkään helppo vastata.
»Luulen, että on mentävä ihan oman filosofiansa pohjaan saakka», sanoi
hän. »Siitä tulee pitkä juttu. Mutta minähän tein ehdotuksen.»
Christina Alberta oli kovasti mielissään siitä, että hän niin
menestyksellisesti oli välttänyt toisen kuulusteluaikeet. Sen sijaan
että hänen itsensä olisi pitänyt selittää, sai hän tarkastella
toveriaan. Hän katseli häntä pöydällä olevien kukkien yli, ja
tarjoilijan oli nykäistävä häntä tahtoessaan tarjota hänelle fasaania.
»Enpä oikein tiedä, kuinka aloittaisin», sanoi hän. Oliko hän kuullut
pragmatismista? Kyllä. Hän oli kai lukenut enemmän sellaisista
asioista kuin Devizes itse. No niin, hän piti itseään jonkunlaisena
pragmatistina. Useimmat nykyaikaisesti ajattelevat, älykkäät ihmiset,
arveli hän, olivat pragmatisteja, sellaisena kuin hän sen käsitti.
Pragmatisteja? Sellaisena kuin hän sen käsitti? Devizes kohtasi tytön
silmät ja selitti. Siinä mielessä, selitti hän, ei kellään meistä ollut
täyttä käsitystä todellisuudesta, eikä kukaan milloinkaan ehkä pääsisi
pitemmälle kuin todellisuuden lähestymiseen. Se, mitä me käsitimme, oli
juuri niin paljon todellisuutta kuin saapui luoksemme, meidän hyvin
puutteellisten käsityskykyjemme kautta. »Tämä fasaani on oikein hyvin
valmistettua», keskeytti hän. »Meidän on myönnettävä sille kolmen
minuutin aselepo. Tuntuuko teistä, että puhun käsitettävästi? Epäilen
sitä hiukan.»
»Seuraan mukana sikäli kuin kykenen», sanoi Christina Alberta.
»Ehkäpä aloitin hiukan liian kaukaa.»
»Fasaani...»
»Palatakseni siis uskontunnustukseeni», sanoi hän kiireesti...
»Muistakaa, Christina Alberta, että teidän on sitten tehtävä
tunnustuksenne.»
»En ole yhtä määritelty kuin te», sanoi tyttö. »Varastan eräitä teidän
mielipiteitänne. Mutta jatkakaa... kertomustanne.»
»No niin, seuratkaa mukana, Christina Alberta. Minusta tuntuu, että
tulen yhtäkkiä epäröiväksi ja keskitetyksi yhtaikaa. En ole varma
siitä, mitä te tiedätte ja mitä ette. Jos sanon, että olen agnostikko
luontoon ja maailman kaikkeuteen nähden, ja kuinka se alkoi ja minne se
päättyy, niin jääkö siitä mitään teille?»
»Sitä minä juuri ajattelinkin», sanoi Christina Alberta.
»No niin.» Hän aloitti uudelleen, mutta joutui selittelyvaikeuksiin.
Jälkiruoka saapui keskeyttämään ja sallimaan uuden alun. Hän
levitteli psykologin näkökannan toisen silmien eteen, merkillisen
ja puoleensavetävän maailman. Devizes lausui ajatuksensa julki
sielunelämän ja ymmärryksen termeillä. Tyttö taas oli tottunut
kuulemaan kaiken ilmaistuna työn ja aineellisen välttämättömyyden
sanonnoilla. Elämä, sanoi hän, oli yhtenäistä, kaikki elämä oli
yhteenkuuluvaa. Hän koetti tehdä sen havainnolliseksi. Eräitten
alempien eläinten elämä oli tarkasti yksilöllistä, sisilisko,
esimerkiksi, oli pelkästään oma itsensä, oma itsensä vaistoissaan ja
haluissaan. Se ei saanut mitään opetusta, ei mitään perintätietoja,
se ei jättänyt mitään jälkeensä lajilleen. Mutta korkeampia eläimiä
opetettiin, kun ne olivat nuoria, ne oppivat ja opettivat muita ja
olivat yhteydessä kaikkien muiden kanssa. Ihmiset vielä enemmän kuin
eläimet. Ihminen oli keksinyt kuvakirjoituksen, puheen, puheen kautta
siirtyvän perintätiedon, tieteellisen työn jatkuvaisuuden. Rodulla oli
nyt oma yhteishenkensä, suuri ja kasvava tiedon ja selitysten aarre.
»Sellaiset ihmiset kuin me itse olemme juuri tämän virran osia.
Yksilöllisesti saamme osamme siitä, vastustamme sitä, muutamme sitä
hieman ja kuljemme mukana. Olemme vain ohimeneviä vaiheita tässä
suurentuvassa sielussa — joka saattaa olla, kaiken sen mukaan mitä
voimme varmuudella sanoa, kuolematon. Tuntuuko tämä teistä heprealta
tai tyhjänpäiväiseltä?»
»Ei», sanoi tyttö. »Luulen kyllä ymmärtäväni sen tarkoituksen.» Hän
katseli toisen lujia kasvoja. Hän ei ollenkaan puhunut hänelle kuin
korkeammalta, hän yritti vain ilmaista ajatuksensa niin hyvin kuin
suinkin saattoi. Hän piti tyttöä vertaisenaan. Ihan vertaisenaan.
Siinä oli hänen filosofiansa yleinen pohja. Nyt hän oli tulossa häntä
itseään koskeviin asioihin, sanoi hän. Hän näytti hyvin vakavalta
kahvikuppien ja tuhka-astian takana, kun ruokatavarat oli korjattu
pöydästä. Hän teki käsillään selitteleviä liikkeitä hänelle. Hän koetti
kaikin voimin ilmaista ajatuksensa niin selvästi kuin mahdollista. Hän
näki itsessään kaksi vaihetta, tai oikeastaan kaksi olemassaolon tasoa.
Yleisesti sanoen kaksi. Niillä oli kyllä siteitä ja välittäviä siltoja,
tietysti, mutta ne saattoi jättää syrjään, kun itse perusajatus oli
ilmaistava. Kaikkein ensiksi oli hänkin tuollainen vanha vaistomainen
yksilö, pelokas, ahnas, himokas, kateellinen, itsestään varma. Se
oli hänen alkuperäinen oma itsensä. Hänen oli otettava huomioon tuo
alkuperäinen itseytensä, sen vuoksi, että se kannatti koko hänen muuta
itseyttään, kuten ratsastajan täytyy pitää huolta siitä, että hänen
hevosellaan on kauroja. Syvemmällä olivat yhteiskunnalliset vaistot ja
taipumukset, jotka johtuivat perhe-elämästä. Tämä oli toinen itseys,
yhteiskunnallinen itseys. Ihminen, selitti hän, on olento, joka on
tullut yhä tietoisemmin yhteiskunnalliseksi viimeisten kahden- tai
kolmensadantuhannen vuoden aikana. Hän on pitentänyt elämäänsä, pitänyt
lapsiaan luonaan yhä kauemmin, laajentaen yhteisyyden tunnettaan
perheestä aina ryhmiin, heimoihin ja kansallisuuksiin saakka. Elämän
syvemmällä oleva yhtenäisyys alkoi tulla yhä selvemmäksi ja sai yhä
määrätympiä ilmauksia tämän ihmisen yhteiskunnallistumisen tapahtuessa.
Jonkun opettaminen, sanan oikeassa merkityksessä, oli samaa kuin
saattaa hänet yhä selvemmin huomaamaan tuo jatkuvaisuus. Tuon kiihkeän,
kuumeisen yksilön tärkeys väheni siten ehtimiseen. Kasvatus oli
itsensä alistamista suurempaan elämään, yhteiskunnalliseen itseyteen.
Alkuperäisen itseyden luonnolliset vaistot ja rajoitukset olivat
ristiriidassa tämän laajemman virran kanssa: kasvatus, hyvä kasvatus,
pyrki korjaamaan niitä.
»Tässä minä olen minä», sanoi Devizes, »sellaisena kuin me kaikki
olemme, sisäisen ristiriidan tilassa oleva olento: nopeammat,
tappavammat, kiivaammat vaistot ovat riidassa tyynempien, syvempien,
vähemmän kirkkaasti valaistujen, mutta lopullisesti syvempien kanssa,
jotka ajavat meitä kohti kuolemattomia tarkoituksia. Ja minä olen —
kuinka sen nyt sanoisinkaan? — minä omalta kohdaltani olen, parhaitten
voimieni mukaan, noitten syvempien vaistojen puolella. Taipumukseni,
mielenlaatuni ja tilaisuus ovat vieneet minut ammattimaisesti
psykologiaan. Teen työtä lisätäkseni inhimillisen tiedon paljoutta ja
sielun toiminnan ymmärtämistä. Teen työtä valistusta varten. Erikoinen
tehtäväni on tutkia ja parantaa sairastuneen mielen häiriöitä. Koetan
selvittää niitä pulmistaan, yksinkertaistuttaa niitä ja valaista
niitä. Ja ennen kaikkea minä koetan oppia niistä. Haen heidän
hätänsä, sielullista tai fyysillistä syytä. Koetan saada kaiken ilmi
niin selvästi ja helppotajuisesti kuin suinkin, ja koko ajan teen
huomioita ja opin. Se on minun tehtäväni. Se on päämääräni. Se antaa
minulle elämäni yleiset suuntaviivat. Koetan alistaa kaiken puhtaasti
yksilöllisen olemassaoloni aiheen tähän tarkoitukseen. En kuitenkaan
aina. Apina-minäni pääsee joskus irti ja kirkuu katoilla. Ja joskus se
on hyvää seuraa ja virkistystä työn rasituksessa. Turhamaisuudella ja
itsetyytyväisyydellä on omat puolensa. Mutta nyt ei apinasta ole väliä.
En halua tulla huomattavaksi henkilöksi, tahdon vain olla oleellinen
osa elämässä. Siinä on varsinainen uskontunnustukseni. Tahdon olla
sellainen pyörä koneistossa, jota sanotaan asiantuntijaksi sielutieteen
alalla. Niin hyvä pyörä kuin sellainen saattaa olla. Siinä se, mihin
yleensä sanoen pyrin, Christina Alberta. Siinä se, mitä ajattelen
olevani.»
»Niin», sanoi Christina Alberta miettien syvästi. »Tietysti minä
en osaa laatia sellaista selontekoa kuin te. Teidän systeeminne on
varmasti täydellinen.»
»Ja valmis», sanoi Devizes. »Kertokaa nyt oma tarinanne omalla
tavallanne. Teidän iällänne pitäisi kaikkien vakaumustenne juosta
avoimiin kysymyksiin.»
»Enpä oikein luule, että voin kertoa teille mitään tarinaa.»
»Koettakaa vain parastanne. Se on vain suoraa peliä.»
»Niin on.»
Syntyi vähäinen hiljaisuus.
»On ihmeellistä puhua teille tällä tavalla», sanoi Christina Alberta.
»On ihmeellistä, kun voi puhua kelle hyvänsä tällä tavalla.»
»Tunnen, että te ja minä olemme ymmärtäneet toisemme.»
Hän katseli hetken toisen totisia silmiä. Hänessä häilähti kuin
liikutuksen aalto. Hän ei voinut puhua. Hän ojensi vain kätensä
koskettaakseen Devizesin kättä, ja hetken olivat heidän kätensä
yhtyneinä.
13.
Christina Alberta pääsi uskontunnustukseensa vasta atelierissä heidän
palattuaan sinne ja päästettyään seuranaisen kotiin. Sielläkään he
eivät järjestäneet asiaa aivan heti. Devizes käveli edestakaisin ja
katseli Haroldin piirroksia, ja Christina Alberta ajatteli, että
hän noista piirroksista johti Haroldin luonteen hyvin merkillisellä
tavalla. Hän oli utelias tietämään, minkälainen Fay oli. »Minkänäköinen
on rva Crumb?» kysyi hän. »Näyttäkää minulle jotakin hänestä,
sellaista, joka kuvaa häntä.»
Christina Albertasta oli hyvin mieluista ajatella, että hän oli
hieman arka hänen seurassaan. Hän tunsi, että se merkitsi hänen
tasa-arvoisuutensa tunnustamista. Devizes kunnioitti häntä, ja se oli
Christina Albertasta hyvin tärkeää.
Lopulta hän joutui ankkuriin hilpeästi maalattuun nojatuoliin
kaasu-uunin ääreen, ja kun Christina Alberta oli jonkun aikaa
kierrellyt huonetta, tuli hänkin sinne ja seisoi uunin edessä
hyvin muodostuneet jalat hajallaan ja kädet selän takana asennossa
joka olisi loukannut kaikkia hänen naispuolisia edeltäjiään monen
sukupolven aikana. Mutta se ei loukannut Devizesiä, joka piti häntä yhä
kiintoisampana katseltavana istuessaan siinä mukavasti ja seuratessaan
hänen liikkeitään elävästi ihaillen. Useimmat meistä tottuvat
asteettain tyttäriinsä. He kasvavat ja me kannamme ihailuamme heitä
kohtaan niinkuin Milo kantoi härkää, eikä ole kovinkaan tavallista,
että mies yhtäkkiä saa tyttären, joka heti on yhdenkolmatta ikäinen.
Tyttö sanoi, ettei hänessä ollut paljoakaan metafysiikkaa: hän oli
materialisti.
»Ei rukouksia äidin polvilla? Isän tai äidin opettamaa uskontoa?
Rukouksia ja opetusta koulussa, kirkossa tai kappelissa?»
»Se kaikki huuhtoutui pois ja haihtui, niin pian kuin se tuli
säännölliseksi.»
»Ettekö ole pelännyt helvettiäkään? Suurin osa minun sukupolveani on
kokenut helvetin pelon.»
»En jälkeäkään siitä», sanoi Uusi Aika.
»Mutta lienette kuitenkin kaivannut Jumalaa öisin?»
Christina Alberta ei vastannut heti. »Olen kyllä», sanoi hän. »Se tulee
joskus. En tiedä, onko se hyvin tärkeää, vai ihan merkityksetöntä?»
»Se on osa», sanoi Devizes hitaasti, »jostakin, mikä pohjautuu haluun
olla enemmän kuin pelkkä maan matonen — alhaisuuden pelosta ja sen
sellaisesta.»
»Niin. Tiedättekö enemmän siitä?»
Omituista kyllä ei hän vastannut siihen. »Ja minkälaisiksi te käsitätte
suhteenne ihmisiin ja eläimiin ja tähtiin? Minkälainen velvoituksen
tunne teillä on? Minkälaiseksi ajattelette tien, jota teidän on
kuljettava?»
»Hm», sanoi Christina Alberta. Hän arveli olevansa kommunisti, selitti
hän, vaikka hän ei kuulunutkaan puolueeseen. Mutta hän tunsi eräitä
nuoria ihmisiä, jotka kuuluivat puolueeseenkin. Hän esitti eräitä
liikkeen ponsilauseita: »historian materialistisen käsittämisen» ja
niin edespäin. Devizes sanoi, että hän ei oikein kyennyt käsittämään,
ja teki kerrassaan harmillisia kysymyksiä, vain kiusallaan, arveli
tyttö. Hän ei aluksi huomannut, kuinka kaukana toisistaan heidän
sanontatapansa oli. Heidän jatkaessaan keskusteluaan kävi se yhä
selvemmäksi. Devizesillä ei näyttänyt olevan sanottavana mitään
hyvää kommunistisista teorioista, sillä sehän ei suinkaan tarkalleen
vastannut hänen omaa ajatustaan olla osana suuremmasta elävästä
kokonaisuudesta, vaikka hänellä silti ei ollut kovin pahaa sanottavaa
käytännöllisestä kommunismista. Marxilainen kommunismi, sanoi hän, ei
ollut ollenkaan mikään rakentava liike, vaan päinvastoin hajoittava.
sillä ei ollut mitään aatetta, ei mitään suunnitelmaa. Christina
Albertan täytyi asettua puolustavalle kannalle. »Innostus oikeaa
kommunistista valtiota kohtaan», lausuili hän melkein virallisella
äänellä, »on melkein yhtä tärkeä kuin kysymys kommunistisen taktiikan
käyttämisestä mädänneessä yhteiskunnassa.» Sillä lailla puhuivat hänen
nuoret, puolueeseen kuuluvat ystävänsä. Mutta kun hän tällä tavalla
puhui hänelle, ei se näyttänyt kovinkaan vaikuttavalta. Hän ei tyytynyt
vain lauseparsiin. Hän tahtoi tietää, mitä hän tarkoitti mädäntyneellä
yhteiskunnalla, oliko milloinkaan ollut yhteiskuntaa, joka ei itse
asiassa olisi ollut turmeltunut, tai yhtä hyvin nousun asteella,
minkälainen hyvä taktiikka oli, jollei se ollut suhteessa strategiaan,
ja saattoiko olla olemassa mitään strategiaa ilman selvää sodan
päämäärää? Tyttö vastaili pikemminkin kiivaasti kuin vaikuttavasti, ja
heidän keskinäinen suhteensa muuttui väitteleväksi.
Hän tutki heidän mielipiteittensä erilaisuutta. Hänelle merkitsi
kommunismi uutta henkeä, tieteellistä henkeä, joka järjestäisi maailman
uudelleen kollektiivisten, tieteellisten suuntaviivojen mukaan, mutta
koko kommunistisen puolueen luonne oli nykyajan määräämä. Siihen
oli sekaantunut nyt olevien yhteiskunnallisten luokkien tunteita
ja ajatuksia köyhälistön luonnollisen katkeruuden rinnalla. Siinä
piili epätoivoisten, otteestaan epävarmojen ihmisten kiukkuista
dogmatismia. Se saattaisi tarvita enemmän luovaa itsensäunohtamisen
intohimoa. Monet kommunistit, sanoi hän, olivat vain kääntyneitä
kapitalisteja, kapitaalittomia egoisteja. He kaipasivat kostoa ja
omaisuuden luovutusta, ja kun he olisivat saaneet sen suoritetuksi, ei
heille jäisi muuta kuin yhteiskunnallinen raunio, ja kaikki olisi taas
alettava alusta. He olivat epäluuloisia ja tietämättömiä, koska heiltä
puuttui sisäinen varmuus. He eivät luottaneet parhaisiin ystäviinsä,
omiin johtajiinsa, tiedemiehiin, sellaisiin kuin Keynes ja Soddy.
»Keyneskö kommunisti!» huudahti Christina Alberta pilkallisesti.
»Hänhän ei hyväksy ensimmäistä tieteellistä luokkasodan periaatetta.»
»Se ei tunnukaan oikein tosiasialta — ei lainkaan perustavalta
tieteelliseltä tosiasialta», vastasi Devizes. »Keynes rakentaa hitaasti
tieteellisesti järjestettyä arvojen vaihdon menetelmää. Useimmat
ystävistänne Venäjällä eivät näytä kykenevän tajuamaan, että mikään
sellainen on tarpeellistakaan.»
»Tajuavatpa.»
»Ovatko he osoittaneet sen?»
»Mitä te tiedätte Venäjän bolshevikeista?»
»Entä te? Tehän näette vain ne etiketit, joilla ihmiset merkitsevät
itsensä. Ei ole mitään oikeaa ilman punaista nimikilpeä — ja kaikki on
oikeaa, jos se on paikoillaan.»
Tyttö sanoi, että toinen suhtautui asioihin »porvarilliselta» kannalta,
ja Devizes nauroi hilpeästi hänen yhteiskunnalliselle luokittelulleen.
Englannissa ei ole mitään porvareita, sanoi hän. Hän koetti käyttää
eräitä kyynillisyyksiä ja ivaa liikkeen varastosta, mutta häneltä
puuttui merkillisessä määrässä vakuuttava kyky. Hänen oli helppoa
arvostella, sanoi tyttö, koska hän eli pääomansa koroilla.
»Niin, se tekisi arvostelun helpommaksi», hymyili Devizes, »mutta
oikeastaan elän ansioistani.»
»Mutta teillä on korkoa tuottavaa pääomaa.»
»Jonkun verran, mutta en elä siitä.»
He olivat joksikin aikaa tyhjentäneet riidanalaisen kysymyksen. Kaiken
kaikkiaan, tuumi tyttö, ei hän ollut niinkään huonosti suoriutunut
ottelusta, kun ottaa huomioon hänen ikänsä ja asemansa. Hetkellinen
väittelyn kiivaus haihtui. He siirtyivät lähempiin asioihin, jotka
koskivat heitä kumpaakin, kysymykseen, mitä hänen oli tehtävä
elämästään.
14.
»Me edistymme, Christina Alberta», sanoi Devizes, »mutta yleinen laki
on sellainen, että naisen elämän suunnan määrää hyvin suuressa määrässä
kappaleen miehisen päähenkilön luonne ja toiminta. Onko teillä ollut
mitään mahdollisuutta olla rakastunut tähän mennessä?»
Tytön mieli teki kertoa hänelle koko totuus itsestään, mutta eräitä
asioita ei voi kertoa. Hän epäröi ja punastui kovasti. »Nykyään»,
aloitti hän, mutta pysähtyi siihen. »Minulla on hiukan mielikuvitusta.
Olen kierrellyt kaikkialla Lontoossa. Kuvittelen ehkä...»
Hänen silmänsä olivat hetken hyvin kysyvät, mutta eivät epäystävälliset.
»Olen rakastanut — tavallani», myönsi hän.
Hän nyökkäsi vaikuttaen siltä kuin hän käsittäisi kaiken pelottavan
hyvin.
»En halua viettää elämääni suhteessa johonkin mieheen», selitti hän.
»Lahjakkaat tytöt eivät milloinkaan tee sitä. Yhtä vähän kuin etevät
nuoret miehet haluavat kuluttaa elämänsä ihailemalla jumalaisolentoa.»
»Missään tapauksessa en minä käsitä, että minusta voisi tulla
jonkunmoinen lapsia tuottava taloudenhoitajatar», sanoi tyttö.
»Ei, vaikka menisitte naimisiinkin. En uskonutkaan, että kuuluisitte
siihen ryhmään. Mutta jos aiotte hylätä tuon mukavan keinon — sillä se
on mukava keino, huolimatta siitä, mitä ihmiset sanovat — jos aiotte
tulla itsenäiseksi kansalaiseksi samassa merkityksessä kuin mies, niin
silloin otatte tehtäväksenne miehen työtkin, Christina Alberta. Ei jää
aikaa kuljeksia ympäriinsä ja vain näyttää kauniilta.»
»Mitä te sillä tarkoitatte?» kysyi tyttö.
»Niin, arvelen vain, ettette te sovi siihenkään. Ja siinä tapauksessa
tarvitsisitte enemmän oppiakin. Olette etevä, mutta tietonne ovat myös
hiukan hajanaiset.»
»Olen kyllin hyvä ottaakseni paikan. Ja sitten opiskelen.»
»Opiskella!» hän sanoi. »Sehän veisi teiltä yksinään kaiken ajan.
Mieluummin toivoisin meidän sopivan siitä, että opiskelisitte
yliopistossa kaksi tai kolme vuotta enemmän. Teidän ei tarvitse
huolehtia mahdollisuuksista ja varoista. Te ja minä olemme samaa
ryhmää — ryhmää, johon kuuluu vain kaksi — ja minä olen päällikkö.
Autan teidät läpi niinkuin olisitte poikani. Ja nyt, minkälaista
työtä haluatte? Lakitiedettä? Lääketiedettä? Yleistä opiskelua
sanomalehtityötä tai liikealaa varten? Ovet ovat nykyään avoinna
naisille — uusia ovia joka päivä.»
Tähän Christina Albertalla oli hiukan enemmän sanottavaa. Hän oli
ajatellut näitä asioita. Hän halusi tietää jotakin elämästä ja
maailmasta yleensä. Saisikohan tutkia vuoden fysikaalisia tieteitä,
pääasiallisesti biologiaa ja geologiaa ja sitten antropologiaa? Olisiko
se mahdollista? Ja sitten, jos hän kelpaisi lääketieteelliseen työhön,
toinen vuosi psykiatriaa taikka politiikkaa tai yleishygieniaa? »Se
kuulostaa vaateliaalta», sanoi hän.
»Vaateliaalta! Sehän on kokonainen tietosanakirja yhdessä vuodessa.»
»Mutta haluan tietää jotain kaikista näistä asioista.»
»Luonnollisesti.»
»Saisinko pitemmänkin ajan?»
»Siihen täytyisi käyttää pitempi aika.»
»Mutta tuntuu siltä kuin pyytäisin liikaa.»
»Ei suinkaan, jos te olisitte housuissa. Olemme päättäneet olla
ottamatta huomioon sukupuoltanne siihen saakka. Miksi te olisitte
vaatelias?»
»Luuletteko, että voisin tehdä tieteellistä työtä, sitten, niinkuin
tekin teette?»
»Miksikä ette?»
»Tällainen tyttökö?»
»Teissä on samaa ainesta kuin minussakin, Christina Alberta.»
»Luuletteko, että minä kerran... että minä kykenisin työskentelemään
teidän kanssanne?»
»Sukulaissielujen tulee noudattaa sukulaissuuntia», sanoi hän
tunnustaen täydellisesti heidän sukulaissuhteensa. »Miksikä ei?»
Tyttö seisoi katsellen, häntä silmissään tumma kiihko, ja Devizesillä
oli hetkellinen tunne siitä, mitä kaikkea hän voisi olla tytölle. Tämä
oli reipas, nokkela ja kunnianhimoinen. Ihmeellinen elämä liittyisi
tyhjyydestä nousten hänen omaansa. Ja tyttö arveli, että tuosta
läheisestä suhteesta kasvaisi, niinkuin saattoikin kasvaa, jotakin
hyvin suurta ja syvää heille molemmille.
Äkillisesti aihetta muuttaen alkoi Devizes puhua erotuksesta mies- ja
naisylioppilaiden välillä työntekijöinä. »Te ette milloinkaan kulje
miesten rinnalla, te vapaat naiset, niin että älkää odottako sitä.
Teidän on työskenneltävä uralla, joka vie samaan, mutta on muuten
erilainen, erilainen perusteita myöten.» Hän selitti, että miehen koko
rakenteessa oli toisia ominaisuuksia kuin naisen, ja päinvastoin, ihan
lihasainekseen ja hermosäikeisiin saakka. On tuleva aika, jolloin
me voimme panna veripisaran tai nahkapalasen mikroskoopin alle,
lisätä jonkun voimakkaan reagentin ja sanoa, mitä sukupuolta se on.
»Mies panee vastaan», sanoi hän. »Miehen kanssa ei voi neuvotella.
Hänellä on suurempi psyykillinen ja fyysillinen säilymiskyky. Hän
pysyy suunnassaan. Verrattuina naisiin ovat miehet itsepäisempiä ja
tyhmempiä. Verrattuina miehiin ovat naiset näppärämpiä ja hupsumpia. Ne
eroavat toisistaan yhtä paljon kuin naskali ja neula.»
Hän kertoi omista opiskeluvuosistaan, jolloin lääketiedettä opiskelevat
naiset olivat uusia tunkeilijoita, ja siitä siirtyi hän isänsä
ennakkoluuloihin, kuinka isä kohteli hänen äitiään, ja poikavuosiinsa.
Nyt he uskoivat toisilleen pettymyksiään ja mielikuviaan lapsina. Tyttö
unohti puheensa kiivaudessa, kuinka paljon vanhempi ja kokeneempi
toinen oli. Devizes kertoi hänelle itsestään, koska hän tunnusti
toisen oikeuden tietää mahdollisimman paljon hänestä. Hän kuunteli
ystävällisen hartaasti kaikkea, mitä hän halusi kertoa hänelle
isästään, itsestään, vaikutelmistaan ja harvoista seikkailuistaan
maalta kotoisin olevana ylioppilaana Lontoossa. He olivat yhtä
ihastuneina Paul Lambonen lapsellisiin mahdottomuuksiin. Tytön mieleen
juolahti tarjota Devizesille juotavaa. Crumbit olivat jättäneet sinne
pullon olutta ja kivennäisvettä. Mutta Devizes pyysi häntä keittämään
teetä ja auttoi itse hänen puuhaillessaan kattilan ääressä. Heidän
ystävyytensä tuli rikkaammaksi ja syvemmäksi heidän puhellessaan. Hän
ei ollut milloinkaan kohdannut niin tuttavallista ja sydämellistä
ystävällisyyttä kuin nyt. Hänellä oli ennenkin ollut ystäviä, mutta ei
tällaista ystävyyttä, hänellä oli ollut sulhanen, mutta ei milloinkaan
tällaista läheisyyden tunnetta.
Kello oli yksi, kun he erosivat.
Puhelu oli hidastunut. Hän istui hiljaa hetken verran. »Minun täytyy
mennä», sanoi hän ja nousi. He seisoivat vastatusten ja tuntui kuin
heiltä olisivat puuttuneet hyvästelysanat.
»On ollut ihmeellistä puhella teidän kanssanne», sanoi tyttö.
»On suurenmoista, että olen löytänyt teidät.»
Taas hiljaisuus. »Se on hyvin tärkeää minulle», sanoi Christina Alberta
hiljaa.
»Juttelemme — hyvin usein», sanoi toinen.
Hän tahtoi sinutella Christina Albertaa, mutta merkillinen ujous esti
häntä. Ja tyttö huomasi sen.
Hän seisoi suorana hänen edessään eteisessä puna poskilla ja silmissä
hehku, ja Devizes ihmetteli, miksei hän ollut huomannut hänen
kauneuttaan alusta alkaen.
»Näkemiin joksikin ajaksi», sanoi hän, hymyili hänelle totisesti,
tarttui hänen käteensä ja piteli sitä hetkisen omassaan.
»Hyvää yötä», sanoi tyttö epäröiden hetken. Sitten hän avasi vihreän
oven hänelle ja katseli, kun hän kulki poispäin pitkin tallien
vierustaa.
Kadun kulmassa hän kääntyi ja heilutti kättään ennen katoamistaan.
»Hyvää yötä», kuiskasi tyttö säpsähtäen ja katsellen ympärilleen,
ikäänkuin olisi pelännyt, että joku olisi kuullut hänen ilmaisemattomat
ajatuksensa.
Isä. Hänen isänsä.
Niin siis saattaa jäädä seisomaan posket hehkuvina, kun oikea isä
lähtee.
Hänen lähtiessään Christina Alberta oli jännittynyt kuin viulun kieli,
jolla jousi pysyy liikkumattomana. Mutta sitä isää, joka ei ollut hänen
isänsä, olisi hän nyt syleillyt ja suudellut.
Toinen luku.