»Älkää nyt olko olevinanne tyhmä. Hänhän on oikea isäni. Älkää
vastustako, älkää vastustako. Onko hän vai ei?»
Lambone ei vastannut pieneen hetkeen. »Sinä olet näppärä liikkeissäsi
kuin sisilisko. Kuinka se olisi mahdollista?»
»Uskoitte siis samaa?»
»Mutta, rakas Christina Alberta, eihän hän tiennyt sinua olevan
olemassakaan, kunnes hänen silmänsä sattuivat sinuun. Olen varma siitä.»
»Mutta sitten! Eikö ollut selvää, että hän tunsi heidät kummatkin?»
»Devizes», sanoi Lambone, »on kymmentä vuotta minua nuorempi. Hän on
noin neljäkymmentä. Hän ei ole voinut olla juuri yli kahdeksantoista.
Korkeintaan yhdeksäntoista. Se on hiukan vaikeaa.»
»Se päinvastoin helpottaa ratkaisua. Ette tuntenut äitiäni. Jos he
olivat molemmat nuoria...»
»Se on kyllä mahdollista», myönsi Lambone, »sen voi selittää toisinkin.»
»Mutta kuinka?»
»En saata käsittää. Otaksun, että hän oli Sheringhamissa — ehkäpä
lomalla — ja kohtasi äitisi. Mutta...»
»Sen täytyi olla satunnaista, pelkkä vahinko. Äidillä oli
päähänpistonsa... En ole milloinkaan oikein käsittänyt häntä. Hän
koetti hillitä minua ja ehkä hän koetti hillitä itseäänkin... Ja
kuollessaan... hän sanoi jotakin... Joku oli jättänyt hänet siihen...
Tiedättekö, joskus... minulla oli omat epäilyni, kuvitteluni! Minusta
näytti siltä, kuin hän olisi luullut minun arvaavan. Niin tiedän...
arvasinkin. Se on uskomatonta. Ja se selittää satoja asioita.»
»Mutta Devizes ei varmasti tiennyt mitään sinusta.