1.
Tähän asti Christina Alberta oli suhtautunut elämään rohkeasti,
halveksivasti ja menestyksellisesti. Toisten varovaisuus ja arvelut
eivät liikuttaneet häntä. Hän ei nähnyt mitään syytä, miksi olla
järkevän epäröivä, noudattaa sovinnaisuuksia ja rajoituksia. Nyt hän
ensimmäistä kertaa tunsi kauhistuvansa. Hänen isänsä oli kadonnut
maailmaan, jonka hän äkkiä käsitti äärettömän julmaksi. Teddy oli
kelvoton, niin täydellisesti kelvoton, että vain omiin tunteisiinsa
kokonaan kietoutunut hupsu olisi voinut koskea häneen. Hän valvoi
suurimman osan yötä, joka seurasi hänen isänsä katoamista, pureskellen
sormiaan ja kiroten Teddyä. Lambone, tuo suuri ystävä, oli veltto,
tietämätön ja pintapuolinen. Harold ja Fay näyttivät jo hiukan
kyllästyneen hänen onnettomuuteensa ja hiukan taipuvaisilta moittimaan
häntä siitä, että hän oli tuonut isänsä Lontooseen. Hänellä ei ollut
ketään muuta, jonka puoleen kääntyä. Hänelle ei jäänyt ketään — paitsi
itse Christina Albertaa, — joka nyt tunsi olevansa hiukan ränsistynyt
ja aika tavalla peloissaan.
»Mutta mitä minun on tehtävä?» kysyi hän yöllä yhä uudestaan
nukkuessaan sekavassa, mutta taiteellisessa pikku huoneessaan.
Hänen asemaansa huononsi vielä sekin, ettei hänellä ollut täyttä
puntaakaan selvää rahaa.
On merkittävä muistiin, että Christina Alberta ei kahteen päivään
ryhtynyt siihenkään itsestään selvään toimenpiteeseen, että olisi
kääntynyt poliisin puoleen. Hänellä oli omituinen, vaistomainen tunne
siitä, että poliisin sekoittaminen asiaan oli vaarallista, ja että
koko yhteiskunnallinen järjestelmä ei oikein ollut edullinen hänen
omituiseen pikku isäänsä nähden. Hänellä oli synnynnäinen epäluottamus
ihmisiin. Paul Lambone neuvoi häntä kääntymään poliisin puoleen. Hän
osasi sentään olla häpeissään avuttomuudestaan, ja kahden kirkkaan
päivän kuluttua hän tuli Lonsdalen talleille tarjoamaan vielä kerran
altista, mutta hidasta apuaan. Hän saapui Christina Albertan juodessa
teetä Fayn kanssa.
»Christina Alberta», sanoi hän suurikokoisen, murhetta ilmaisevan
kuvan näköisenä. »Olen ollut huolissani ja taas huolissani koko
tämän ajan sinun takiasi. En osannut auttaa sinua kylliksi. Arvelin,
että hän tulisi takaisin ominpäinsä, ja että kaikki tuo hälinä oli
ennenaikaista. Oletko kuullut jotakin?»
Christina Albertalla oli toiselta puolen suuri halu siepata hänen
päänsä pois, ja toisekseen hän tunsi, että hän, omaan tapaansa, oli
hänen todella vilpitön ystävänsä ja saattaisi olla suureksikin hyödyksi.
»Puhu vain suoraan», sanoi Lambone. »Sinun tulee parempi olla, kun olet
ilmaissut kaiken, ja sitten me voimme keskustella siitä.»
Häntä varmisti tytön hymy. Hän kirkastui silminnähtävästi. Hän oli sitä
lajia ihmisiä, joista olisi vaikeaa tuntea edes torakan vihaavan heitä.
»En halua istuutua siihen tuoliin, kiitos», sanoi hän Faylle. »Se on
liian mukava. Voimmehan me millä hetkellä hyvänsä keksiä jotakin, ja
silloin minun täytyy kiiruhtaa toimimaan. Olen nyt spartalainen»,
lisäsi hän istuutuen.
»Mitä?» sanoi Fay.
»Spartalainen. Lääkärini kehoittaa minua sanomaan tuon sanan aina
ennen aterioita ja etenkin ennen teetä. En tiedä, miksi. Hän koettaa
kai taikatemppuja, Couén menetelmää tai sellaista... Ovatko nuo
kokoskeksejä? Niin minä arvelinkin... Nepä ovat hyviä. Ja mitä meidän
nyt on tehtävä, Christina Alberta?»
Hän tuli järkeväksi ja auttavaiseksi, muistutti yhä enemmän miestä,
joka oli kirjoittanut teoksen: _Mitä on tehtävä sadassayhdessä
tapauksessa_. Hän sai Christina Albertan tunnustamaan, että hänellä
ei ollut rahaa, ja ilmoitti hänelle, että tämän velvollisuutena oli
ottaa vastaan viidenkolmatta punnan laina. Sitten hän keskusteli
siitä, olisiko katoamisesta ilmoitettava poliisille, ja sai Christina
Albertan myöntymään siihen. Jos hra Preemby oli joutunut pahoihin
käsiin, niin oli sitä parempi, mitä pikemmin poliisi puuttui asiaan.
Hän ei kuitenkaan pitänyt pahinta luultavana. Hän oli paljon taipuvampi
ajattelemaan, että Preemby oli aiheuttanut häiriötä ja että hänet oli
pidätetty. Hän arveli, että rikkomusta pidettäisiin mielenhäiriön
aiheuttamana. Hän oli kysynyt neuvoa hyödyllisiltä lakikirjoilta ja
_Encyclopedia Britannicalta_, ja selitti, että hänellä oli erinomainen
henkinen sulatuskyky. Christina Alberta huomasi, että Lambonesta olisi
saattanut tulla oivallinen asianajaja.
Hän vei Christina Albertan autolla Scotland Yardille. »Täällä ne joko
ilmoittavat, missä hän on, taikka sanovat, mistä me saamme sen tietää»,
selitti hän.
Fayhin vaikutti tämän ajatuksen alkuperäisyys. »Jos olisi kysymys
kadonneesta sateenvarjosta», sopersi hän kiireissään, »niin
ymmärtäisin. Mutten ole tiennyt, että Scotland Yardilta voi hakea
kadonnutta isää.»
Kello kuudelta oli Preembyn jälkiä saatu seuratuksi Giffordkadulle
saakka. Mutta häntä ei saanut puhutella siellä. Hänet oli todistettu
mielenvikaiseksi ja hänet lähetettäisiin, hoitaja arveli, mutta ei
ollut aivan varma siitä, Cummerdown Hilliin. Paul Lambone koetti olla
arvokas ja tärkeä ja vaikuttaa hoitajaan saadakseen lisätietoja,
mutta ei onnistunut. Vihdoin hän ja Christina Alberta lähtivät pois
tietoisina hiukan enemmästä kuin yhdestä masentavasta tosiseikasta. He
eivät saisi nähdä hra Preembyä, eivätkä saisi tietää mitään oleellista
hänestä, ennenkuin seuraavana käyntipäivänä, — milloin se sitten
lieneekin, — Cummerdown Hillissä. Silloin, jos »hän olisi sellainen,
jonka luo päästettäisiin», saisivat he mennä häntä tapaamaan. Hoitaja
oli jyrkkä ilmoituksissaan ja näytti pitävän sekä Lambonea että
Christina Albertaa jokseenkin vastenmielisinä henkilöinä.
Kun he lähtivät Giffordkadulta, huomasi Christina Alberta, että Lambone
oli vihainen. Hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt tätä vihaisena.
Se oli kyllä hyvin ohimenevä vaihe. Hänen poskillaan oli tavallista
syvempi puna.
»Mokomakin kartanokoira», sanoi hän. »On siinä vain tuottaakseen harmia
ihmisille. Odottaisihan... minun asemassani olevaa miestä kohtaan...
jonkunlaista käytöstapaa... jonkunlaista huomaavaisuutta... Kaikkialla
muualla maailmassa kunnioitetaan kirjailijoita.»
Christina Alberta ilmoitti vaikenemisellaan olevansa samaa mieltä.
»Tuollaisen julkisessa toimessa olevan miehen pitäisi ainakin osata
käyttäytyä.»
»Hän oli mahdoton», sanoi Christina Alberta
»Mutta minä en ole vielä käyttänyt kaikkia keinojani», sanoi Lambone.
Christina Alberta odotti jatkoa.
»Minun olisi heti pitänyt mennä Devizesin luo. Hän tietää enemmän
mielisairauksista ja mielisairaita koskevasta lainsäädännöstä kuin
kukaan Lontoossa. Ihmeellinen mies. Menen takaisin asuntooni, soitan
hänelle ja sovin tapaamisesta. Sitten hän selittää meille koko asian.
Ja haluanpa, että sinäkin tapaisit hänet. Pidät varmasti hänestä.
Sattumalta tulen ajatelleeksi, että olet ihmeesti hänen näköisensä.»
»Kuinka?»
»Sinulla on elämän voima ja kaikki sellainen. Ja olet ruumiillisesti
hänen näköisensä. Samanlainen nenä, jokseenkin samanlaiset piirteet.»
»Tällainen nenä sopiikin paremmin miehelle», sanoi Christina Alberta.
»Toivon, että se tyydyttää häntä.»
»Se on helkkarin hyvä nenä, Christina Alberta», sanoi Lambone.
»Se on urhoollinen nenä. Älä vain rupea olemaan vaatimaton siihen
nähden. Nenäsi juuri kiinnitti ensimmäiseksi huomioni sinuun. Sinä
saat pyydystetyksi miehen sillä vielä, ja hän ihailee sitä ja seuraa
sitä niinkuin sinäkin. Nykypäivinä naiset tahtovat olla vapaita ja
yksilöllisiä, heillä pitää olla omat erikoispiirteensä. Kiharoitten,
joutsenkaulan ja kalpean ihon aika on ohi. Ei silti, ettei sinulla
olisi puhtain iho, mihin silmäni ikinä ovat sattuneet, Christina
Alberta.»
»Kertokaa minulle lisää Devizesistä», sanoi Christina Alberta.
2.
Mutta Christina Alberta ei tavannut Devizesiä seuraavanakaan päivänä.
Hän lykkäsi kohtausta päivän ja kiiruhti Woodford Wellsiin hra Sam
Widgeryn tärkeän kirjeen kutsumana.
Widgeryt ja Preembyt eivät olleet varsinaisesti kirjeenvaihdossa,
paitsi silloin kun hra Preembylle suoritettiin korkoja hänen Kirkkaan
Virran pesulaitokseen kiinnittämälleen pääomalle. Yhtiön perustaminen
oli aiheuttanut jonkun verran hankausta, ja hra Widgery oli pysynyt
närkästyneenä, jota hän myös koetti osoittaa koettamalla esittää
sanottavansa harkitun lyhyesti. Mutta nyt saapui seuraava, nti Chrissie
Preembylle osoitettu kirje:
»Rakas Chrissie», alkoi se.
»Sehän on kamalaa, mitä isä raukallesi on tapahtunut. En voi sanoa
sinulle, kuinka kauhistunut olen. Menin suoraan työhuoneelle, jonne
olit jättänyt hänet, niin pian kuin ne kirjoittivat minulle ja
lähettivät hänen kellonsa ja shekkikirjansa. Olipa hyvä, että ne
löysivät osoitteeni hänen taskustaan, muuten otaksun, että minua,
kuten tavallista, olisi pidetty tietämättömänä kaikesta tästä. Hän
ei tuntenut minua ja kielsi oman nimensä, mutta sitten oli hän
tuntevinaan minut kieroksi kauppavarkaaksi ja tahtoi, että minulta
leikattaisiin korvat, ja uhkaili minua. Minut piti seivästää, en
tiedä, mitä hän sillä tarkoitti. Olen ajatellut kaikkea tätä,
ja kun sinä et vielä ole täysi-ikäinen, otaksun minä, että olen
sinun jonkunlainen holhoojasi, ja että minun tulee valvoa etujasi
pesulaitoksessa, joka ei kannata likimainkaan niin hyvin kuin isäsi
sai minut uskomaan. Luulen, että hän jo silloin oli hiukan kummallinen
eikä oikein ymmärtänyt, mitä hän teki, ja epäilen, että se, mitä
hän oli saanut päähänsä etuoikeutetuista osakkeista, joita minä en
milloinkaan oikein hyväksynyt, mutta joihin suostuin tehdäkseni
hänelle mieliksi, olisi enää pätevää. Onneksi ei tällä kaikella ole
mitään kiirettä, kun sinun ei tarvitse maksaa mitään hänestä, siellä
missä hän on, sanoo hra Punter, niin kauan kuin annat kaiken olla
sillään, ja muusta voimme puhua, kun olet päässyt ensimmäisestä
säikähdyksestä isäsi sortumisesta. Vaimoni lähettää rakkaat terveiset
ja lämpimän myötätuntonsa. Ole vain rauhallinen, äläkä anna kaiken
tämän liikaa häiritä sinua, sillä useinhan se on perinnöllistä, eikä
milloinkaan saata olla kyllin varovainen, niin että jätä kaikki minun
hoitooni ja ole varma siitä, että olen
altis sukulaisesi
Sam Widgery.»
»Sepä joltain kuuluu», sanoi Christina Alberta ja soitti heti
tapaamisperuutuksen Paul Lambonelle ja Wilfred Devizesille ja kiiruhti
pois silmissään taistelunhaluinen tuli Liverpoolkadun maanalaiselle
asemalle.
3.
Kun Christina Alberta tuli Woodford Wellsiin, tuntui hänestä,
että pesulaitos oli hieman pienempi kuin ennen, ja että sinisten
kuljetusvaunujen väri oli hieman ränsistynyt. Niitten hakaristi
oli peitetty paperipalasilla, joissa seisoi: »Kokonaan uusi johto.
Kääntykää kaikissa asioissanne toimitusjohtajan, hra Samuel Widgeryn
puoleen. Määräyksen mukaan.»
Hän kulki puutarhakäytävää pitkin taloon, joka oli ollut hänen kotinsa
melkein koko hänen elämänsä ajan, ja oven avasi hänelle hra Sam Widgery
itse, joka oli nähnyt hänen tulevan. »Tulitpa sentään tänne», sanoi
hän ja näytti epäröivän päästäessään häntä sisään. Hän oli pitkähkö,
kumara mies, kasvot rokon arpiset, alahuuli riippuva ja nenä leveä, ja
hän veti usein ilmaa sen läpi hengittäessään ja hänen silmänsä olivat
hyvin salakavalat ja ruskeat. Hän oli puettu tummaan, huonosti sopivaan
pukuun, jonka kaulus oli reunoista kulunut, ja hänellä oli kaulassa
hyvin ränsistynyt, valmiiksi sidottu satiinikravatti. Hänen liivinsä
olivat melkein auki, ja hän heilutteli lakkaamatta käsiään. Hän katseli
Christina Albertaa, ikäänkuin olisi pitänyt tyttöä pelottavampana kuin
oli luullut.
»Näittekö isän?» kysyi Christina Alberta käyden suoraan asiaan.
Hän puristi huuliaan yhteen ja heilutteli päätään puolelta toiselle
ikäänkuin olisi muistellut tuskallisia asioita.
»Oliko hän huono? Oliko hän kummallinen vai... pelottava?»
»Ei niin äänekkäästi, rakkaani», sanoi hänen käheä, kuiskaava äänensä.
»Eihän jokaisen tarvitse kuulla sinun surujasi. Tule sisään tänne,
jossa voimme puhella rauhallisesti.»
Hän meni edeltä oleskeluhuoneeseen, jossa hänen isänsä vielä niin
äsken oli suunnitellut, kuinka pesulaitos muutettaisiin rajoitetuksi
osakeyhtiöksi. Tutut huonekalut oli järjestetty ihan hämmästyttävästi,
ja suuri, musta pöytä oli asetettu ikkunan alle. Varovaisesti sulki Sam
Widgery oven ja tuli häntä kohti. »Istu, Chrissie», sanoi hän, »äläkä
raivostuta itseäsi. Pelkäsinkin, että päähäsi pälkähtäisi syöksyä tänne
täyttä kyytiä. Mutta olihan minun kirjoitettava sinulle.»
»Näittekö hänet?» toisti tyttö.
»Hullu kuin hullu», sanoi Widgery. »Sanovat, että hän oli aiheuttanut
mellakan Rubikonin ravintolassa. Aikoi tarjota suuret päivälliset koko
Lontoon kerjäläisille.»
»Näittekö hänet? Oliko hänen hyvä olla? Oliko hän onneton? Mitä ne ovat
hänelle tehneet?»
»Et saa ahdistaa minua kysymyksilläsi, Chrissie. Et saa antaa
ajatustesi lentää sellaista kyytiä. Kerroin sinulle kirjeessäni, että
menin sinne tapaamaan häntä. He kutsuivat hänet ulos, ja hän tuli
luokseni pieneen huoneeseen.»
»Missä se oli? Missä tuo sairaala on?»
»Joko sinä taas alat! Istu nyt paikallasi ja kuuntele rauhallisesti
asioita, tyttöseni. En voi vastata kaikkiin kysymyksiin yhtaikaa.»
»Missä näitte hänet? Giffordkadullako?
»Missäs muualla? Ne valmistelivat juuri hänen siirtämistään muualle.»
»Minne?»
»Jonnekin hoitolaan, tietysti.»
»Cummerdown Hilliinkö?»
»Niin se taisi muistaakseni olla, Cummerdown Hill. Niin — ne sanoivat
— Cummerdown Hill. Hän tuli ulos. Hän oli ihan tavallisen näköinen,
ehkäpä hiukan itseensä vaipuneempi kuin ennen, mutta kun hänen silmänsä
sattuivat minuun, säpsähti hän ja sanoi: ’En tunne teitä. — Juuri
niin.’»
»No, sehän ei ollut hulluutta. Oliko hän hullun näköinen? Luulen, ettei
hän halunnut puhella kanssanne — kaikkien niiden epämiellyttävien
seikkojen jälkeen, mitä teidän välillänne on sattunut.»
»Hyvin mahdollista. Sanoin hänelle kuitenkin: 'Mitä! Etkö tunne minua?
Etkö tunne vanhaa sukulaistasi Sam Widgeryä, jonka niskoille jätit
pesulaitoksesi?’ Juuri niin, sillä tavalla laskin leikkiä hänelle.
Hyvin ystävällisesti, mutta — humoristisesti. ’En tunne teitä’,
vastasi hän ja koetti mennä. 'Seis nyt!’ sanoin minä ja tartuin häntä
käsivarteen. 'Olette alhainen, inhottava roisto’, sanoi hän minulle
ja koetti työntää minut pois. ’Te saattaisitte joka pesulaitoksen
vararikkoon’! sanoi hän — hän minulle, joka olen hoitanut pesulaitoksia
kaksitoista vuotta aikaisemmin kuin hän meni naimisiin äiti parkasi
kanssa. 'Mutta minun ei kuitenkaan ole käynyt niin kuin teidän’, sanoin
minä, 'hra Albert Edward Preemby.’ Hän ikäänkuin jäykistyi. 'Sargum’,
sanoi hän, 'olkaa hyvä...’»
»Sargon», korjasi Christina Alberta.
»Olkoon menneeksi. Minusta hän sanoi 'Sargum’. Ja 'Sargum’ tahtoi hän
sanottavan. Hullukaan ei voi olla hullumpi. Koetin puhella, mutta mitä
hyötyä puhumisesta oli? En voinut saada häntä sanomaan mitään selvää
tai suoraa. Hän alkoi uhkailla minua 'batonadilla’, — mitähän sekin
on? Pyysin häntä hillitsemään kielensä. 'Olen jo saanut kyllikseni’,
sanoi hän hoitajalle ja hoitaja vei hänet pois. Ja niin olemme selvät
hänestä, Christina Alberta.»
»Selvät hänestä!»
»Selvät hänestä. Mitäpä siinä saattaisi tehdä?»
»Vaikka mitä! Oliko hän hyvin onnettoman näköinen? Näyttikö hän
pelästyneeltä tai kohdeltiinko häntä huonosti?»
»Miksi niin? He pitävät hänestä hyvää huolta, ja hänelle ei voi
tapahtua mitään pahaa.»
»Oletteko varma siitä, että hän näytti rauhalliselta?»
»Ehkäpä hiukan alakuloiselta. Se johtuu kai kaikesta siitä, mitä hänen
mielessään liikkuu. Mutta hän on siellä, missä hänen pitää ollakin,
Chrissie. Minä tunnen sen. Sikäli kuin Punter sanoo, on meidän
annettava kaiken olla alallaan. Siellä hän on ja saa kaiken, mitä
kaipaakin eläessään veronmaksajain rahoilla. Meidän on nyt pidettävä
huolta itsestämme. Meidän on harkittava tuota hänen hassua ajatustaan
etuoikeutetuista osakkeista, joilla hän on rasittanut liikettä. Se
on tärkeää. Se on melkein 400 punnan kuorma vuodessa asian tällä
kannalla ollessa, siis melkein 10 puntaa viikossa. Lontoossa ei mikään
pesulaitos voisi kestää sitä.»
»Minun täytyy päästä katsomaan isää», sanoi Christina Alberta.
»En usko, että hänellä on niin hyvä olla. Olen kuullut kauheita
mielisairaaloista. Minun on joka tapauksessa mentävä suoraan sinne
tapaamaan häntä.»
»Se ei käy päinsä, Chrissie», sanoi hra Widgery pudistaen suuria,
harmaita kasvojaan puolelta toiselle ja tarkastellen puhuessaan tyttöä.
»Eivät ne tahdo, että kävijät juoksevat hulluinhuoneessa pitkin
viikkoa, aina kun mieli tekee. Se ei käy päinsä, ymmärräthän. Noita
olento parkoja on pidettävä rauhassa, eikä heitä saa häiritä. Voisinhan
antaa sinulle kirjeen ensi vieraspäiväksi...»
»Te! Antaa minulle kirjeen!»
Hra Widgery pudisteli hartioitaan. »Se auttaisi sinua pääsemään sisään.
Mutta et sinä hyödy mitään hänestä, Chrissie, vaikka saisitkin tavata
hänet. Ja sinun täytyy odottaa käyntipäivää. Sinun täytyy tehdä niin.»
»Tahdon tavata hänet.»
»Kyllä kai. Mutta säännöt ovat sääntöjä. Sitä ennen meidän on kuitenkin
selvitettävä nämä sotkuiset liikeasiat. Niin kauan kuin hän on
hoitolassa, arvelen, että meidän on annettava sinulle elatusrahaa,
esimerkiksi viisi puntaa viikossa, ja säilyttää loppu siksi, kunnes
saamme jotakin järjestykseen. Taikka neljä. Taikka, kuten tahdot, —
emme määrää summaa. En osaa sanoa. En ole vielä oikein ajatellut sitä.
Ethän millään muotoa voi tarvita kokonaista kymmentä puntaa viikossa,
kun sinulla ei ole häntä hoidettavana. Sitten saatamme nähdä, kuinka
asiat ovat, ja kaikki tulee taas kuntoon.»
Hän vaikeni, raapi partaansa ja silmäili häntä hiukan sivulta pienillä,
viekkailla silmillään. »Eikö niin?» kysyi hän sitten ikäänkuin
innostuttaakseen tyttöä puhumaan.
Christina Alberta katseli häntä hiljaisuuden vallitessa, joka tuli
kiusalliseksi. Sitten nousi hän ja katseli häntä taas kädet lanteilla
ja kasvot kiihtyneinä.
»Nyt minä ymmärrän», sanoi hän, »te kirottu vanha lurjus!»
Hra Widgeryllä oli vanha, soma käsitys nuorten naisten puhetavasta ja
nuorista naisista yleensä. Hän ällistyi. »Mitä?» hän sanoi, »mitä?»
»Sellainen olette aina ollut», sanoi Christina Alberta.
»Sinun ei pidä sanoa sellaista, Chrissie. Sinun ei pidä käyttää
sellaisia sanoja. Älä nyt saa väärää käsitystä tästä kaikesta. Mitä
sinä tarkoitat! Vanha lurjus! Ja vielä jotakin sen edessä. Miksi?
Minähän teen vain sen, mitä minun täytyykin. Sinä et todellakaan ole
vielä täysi-ikäinen, olet vielä pelkkä lapsi, lain kannalta katsottuna,
ja minun, luonnollisesti, minun hänen lähimpänä sukulaisenaan niin
sanoaksemme, on ryhdyttävä sellaisiin toimenpiteisiin kuin tämän asian
järjestäminen edellyttää. Siinä kaikki. Et saa käsittää tätä väärin ja
raivostua. Eikö niin?»
»Sanoin, että olette», intti Christina Alberta, »kirottu vanha lurjus.»
Widgery ei kyennyt katsomaan häntä silmiin. Hän puhui kuin olisi
puhutellut kirjoituspöytää.
»Ja mitä hyötyä sinulla on tuollaisten kamalain puhetapojen
käyttämisestä? Ja loukkaako se minua millään lailla? Ja muuttaako se
millään lailla sitä tosiasiaa, että minun on, tahdoinpa sitten tai en,
hoidettava hänen omaisuuttaan ja pidettävä huolta siitä, ettet sinä
joudu mihinkään onnettomuuteen tai vääryyttä kärsimään? Sekä minä että
tätisi olemme ajatelleet tätä asiaa ja huomanneet, että juuri niin on
meneteltävä. Ja sitten sinä kieput ympärilläni kuin käärme ja käytät
kieltä, joka...»
Hra Widgeryltä loppuivat sanat, ja hakien yhä tukea kirjoituspöydältä
hän kohotteli olkapäitään ja levitteli käsiään.
»Ette te ole hänen sukulaisensa», sanoi Christina Alberta. »Arvasin,
kun luin kirjeenne, että teillä oli tekeillä jotakin sen tapaista.
Olette tyytyväinen, kun olette saanut hänet pois tieltä, koska hän oli
mies vaatimaan täsmällistä suoritusta. Luulette, että minä olen yksin,
arvelette, että minä olen vain tyttö, ja että voitte tehdä minulle mitä
hyvänsä. Olette erehtynyt. Panen teidät maksamaan joka pennin, mitä
olette velkaa pesulaitoksesta, ja pidän huolta siitä, että teette sen
säännöllisemmin kuin milloinkaan ennen. Ja miksi ette tehnyt mitään
saadaksenne hänet pois sieltä, heti kun saitte tietää, että hänet oli
pidätetty?»
»No, älä nyt raivostu taas, Chrissie», sanoi hra Widgery. »Vaikka
en olekaan hänen varsinainen sukulaisensa, olen kuitenkin sinun
sukulaisesi. Olen sinun lähin sukulaisesi ja paras ystäväsi ja minun on
ajateltava, mitä sinuun nähden on tehtävä. Minun on toimittava sinun
puolestasi. Huolimatta pahoista puheista ja kaikesta muusta. Sanon
sinulle, että hän on paikallaan ja turvassa siellä, missä hän on, enkä
halua tehtävän mitään sellaista, joka tuottaisi hänelle häiriötä. Ei
mitään. Siellä hän on, ja sinne hänen on jäätävä, ja aion toimia,
niinkuin hra Punter on neuvonut tekemään. Pidätän hänen osuutensa, kun
ne lankeavat maksettaviksi, ja maksan sinulle, mitä pidän parhaana
suorittaa sinun elannoksesi, ja panen sen hänen tililleen, ja sitten
pidän huolta siitäkin, että sinä vietät kunniallista elämää sekä nyt
että tulevaisuudessa, sellaista, josta serkku vainajani, Christina,
olisi pitänyt. Sinä kierrät maailmaa ihan hävyttömällä tavalla ja olet
oppinut kiroilemaan ja puhumaan ruokottomasti. Sitä ei voi jatkua.
Sillä kannalla ovat asiat, Chrissie, ja mitä pikemmin sinä sen huomaat,
sitä parempi.»
Nuori nainen seisoi ääneti niin kauan kuin hra Widgery esitti
suunnitelmiaan.
»Missä rva Widgery on?» sanoi hän lopuksi osoittaen hämmästyttävää
kykyä hillitä itseään.
»Pesulaitoksessa valvomassa töitä. Ei ole mitään syytä vaivata häntä.
Olemme puhuneet nämä asiat puhki täydellisesti, ja olemme täydellisesti
yhtä mieltä niistä. Meillä on _oikeus_ holhota sinua, ja me olemme
vastuunalaiset sinusta, ja me aiomme tehdä velvollisuutemme sinuun
nähden, Chrissie, pidätpä sinä siitä tai et.»
Epämiellyttävät ajatukset tunkeutuivat Christina Albertan mieleen. Hän
oli vielä kaksi kuukautta vailla yhdenkolmatta, ja oli täysin selvää,
että laki myönsi tuolle yrmeälle, rasvaiselle henkilölle kaikenlaisia
ennakko-oikeuksia puuttua hänen asioihinsa. Hänen luonteensa mukaista
oli kuitenkin käydä asioihin reippain mielin.
»Kaikki tuo on puhdasta pötyä», sanoi hän. »Minä en salli, että isäni
pistetään syrjään noin vain, minun voimatta sanoa mitään siihen, ja
minä en salli teidän keinottelevan omaisuudellani. Jokainen perheessä
tietää, että te olette taitava veijari. Äitikin sanoi usein niin. Minä
pidän itse huolta hänestä, ja katson, että hänet viedään johonkin
yksityiseen mielisairaalaan, jossa häntä hoidetaan kunnollisesti. Ja
sitä juuri minä olen tullut sanomaan teille.»
Hra Widgeryn pienet silmät näyttivät ottavan mittaa hänestä ja
punnitsevan häntä. »Osaatpa sinä käyttäytyä korskeasti ja mahtavasti,
Chrissie», sanoi hän hetken äänettömyyden jälkeen. »Tahdot tehdä sitä
ja tahdot tehdä tätä. Oletpa saanut väärän käsityksen siitä, mitä
_sinä_ voit saada aikaan maailmassa. Sinulla ei ole yhtään rahaa eikä
yhtään arvovaltaa, ja mitä pikemmin sinä tulet järkiisi, sitä parempi.»
Christina Albertan mieli oli painumassa alakuloiseksi. Koettaessaan
vastustaa sitä hän menetti itsehillintänsä. »Tiedän ihan hyvin, mitä
minä voin tehdä ja mitä te», sanoi hän palavin kasvoin.
»No, nyt sinä taas raivostut», sanoi hra Widgery. »Sinun ei ennen
kaikkea pitäisi raivostua.»
»Raivostua!» sanoi Christina Alberta valmistautuen vastaamaan, mutta
silloin hän, ilkeän ajatuksen valtaamana, pysähtyi siihen ja tuijotti
noita pieniä, pistäviä, ruskeita silmiä rokonarpisissa kasvoissa. Ne
vastasivat mykästi hänen mykkään kysymykseensä. Hän oli käyttänyt
kolmannen tai neljännen kerran sanaa »raivostua», ja nyt hän huomasi,
minne hän tähtäsi. Hän tajusi äkkiä, mitä ajatuksia hänen isänsä
sammuminen oli pannut pyörimään toisen päässä. Hänkin oli siis tutkinut
mielipuolia koskevaa lainsäädäntöä — ja uneksi nyt omia uniaan.
»Juuri niin», sanoi hra Widgery. »Olet aina ollut erikoisen luontoinen
tyttö, Chrissie, ja viettämäsi hurja elämä ja nyt tämä tapaus on
rasittanut sinua. Pakostakin rasittanut sinua. Sinulla ei ole muita
uskollisia ystäviä kuin tätisi ja minä, eikä muuta rauhallista
turvapaikkaa kuin tämä. Älä viitsi epäillä minua, Chrissie, tarkoitan
parastasi. En aio maksaa sinulle rahaa, että voisit jatkaa elämääsi
Lontoossa. Niin! Saattaisit hankkia myrkkyä tai muuta. Sano vain minua
joksikin lurjukseksi, jos haluat. Kiroile minulle, niinkuin olisit
suunniltasi. Se ei muuta sitä, mitä olen sanonut. Tahdon, että tulet
tänne ja lepuutat itseäsi ja hermojasi jonkun aikaa, ja anna minulle
aikaa harkita, mitä... mitä sinuun nähden olisi tehtävä... Kiität minua
siitä kerran.»
Hänen suuret harmaat kasvonsa näyttivät laajenevan ja paisuvan tytön
silmissä, ja huone muuttui pienemmäksi ja pienemmäksi.
»Minun velvollisuuteni on pitää huolta sinusta», sanoi hän. »Järkevä
harkinta ei ole pahaksi sinulle eikä kellekään meistä.»
Tullessaan junassa Liverpoolin asemalta oli hän päättänyt kukistaa
perin pohjin Sam Widgeryn, mutta asiat eivät ollenkaan näyttäneet
kehittyvän siihen suuntaan.
»Mitä vielä!» huudahti hän. »Luuletteko todella, että minä palaisin
tänne?»
»Se olisi parempi kuin joutua turmioon Lontoossa, Chrissie», sanoi
toinen. »Emme me voi sallia sinun kuljeksivan ympäriinsä Lontoossa
samalla tavoin kuin isäsi.»
Hän tunsi, että hänen oli nyt mentävä, mutta sekuntiin tai pariin ei
hän voinut liikahtaa paikaltaan lähteäkseen. Hän ei voinut liikahtaa,
koska hän pelkäsi toisen tekevän jotakin pidättääkseen häntä, ja
jos hän olisi sen tehnyt, ei tyttö olisi tiennyt, kuinka hän olisi
menetellyt. Sitten hän kavahti seisaalleen.
»No niin», sanoi hän astuen pari askelta hänen ohitseen ovelle päin,
niin että toisen täytyi kääntyä ympäri. »Olen sanonut teille, mitä minä
teistä ajattelen. Minun on nyt parasta palata Lontooseen.»
Hän näki Widgeryn silmissä aikeen tukahuttaa alkuunsa hänen
yrityksensä. »Etkö halua jäädä syömään jotakin», sanoi mies, »ennenkuin
lähdet?»
»Minäkö söisin täällä!»huudahti hän ja pääsi ovelle.
Tytön kädet vapisivat niin, että hänen oli vaikea kääntää ripaa.
Widgery seisoi liikkumattomana tuijottaen häntä alahuuli lerpallaan
ja epäilyksen ilme kasvoillaan. Näytti siltä kuin hän ei olisi ollut
oikein varma itsestään eikä menettelytavasta, jota hänen olisi
seurattava. Menettelytapa, jota hän aikoi noudattaa, oli pelottavan
selvä.
4.
Christina Alberta asteli arvokkaasti ulos avoimesta pääovesta ja pois
pitkin puutarhan tietä. Hän ei katsonut taakseen, mutta hän tiesi, että
Widgeryn kasvot olivat painautuneet ruutuun ja että hän seurasi häntä.
Milloinkaan elämässään ei hän ollut siinä määrin hätääntynyt. Hän olisi
tahtonut juosta.
Kun juna oli lähtenyt, tunsi hän olevansa paremmin turvassa. »Kuinka
ihmeessä voi hän päästä kimppuuni?» sanoi hän ääneen autiossa
vaunuosastossa.
Mutta hän ei ollut ollenkaan varma siitä, ettei hänen kimppuunsa
päästäisi, ja hän huomasi jääneensä miettimään, kuinka paljon tukea
ja apua hän saisi lontoolaisilta ystäviltään. Voisiko hän esimerkiksi
luottaa Paul Lamboneen? Jos rahojen suoritus lakkaisi, voisiko hän
saada jonkun toimen ja pitää itseään yllä niin kauan, että saisi
isä parkansa selvitetyksi verkosta, johon tämä oli joutunut? Kuinka
suhtautuisivat asiaan Harold ja Fay, jotka olisivat ikuisessa pulassa,
jos rahojen lähetys lakkaisi? Ja sitten kai isä ihmetteli itsekseen,
miksi apua ei tullut — ällistyneenä siitä, mitä hänelle oli tapahtunut
ja luultavasti tullen yhä höperömmäksi.
Christina Alberta kehittyi nyt nopeasti täysi-ikäiseksi. Kaiken
hänen radikalisminsa ja kapinallisuutensa pohjalla oli aina tähän
saakka ollut usko, äänetön, alitietoinen luottamus yhteiskunnallisen
järjestyksen oikeudenmukaisuuteen, varmuuteen ja ylläpitävään tarmoon.
Se on olemassa melkein aina nuorison kapinahalun pohjalla. Hän
oli hyväksynyt sen, paljonkaan sitä ajattelematta, että sairaalat
olivat mukavuuden ja ylellisyyden tyyssijoja, että lääkärit
omistivat täydellisesti kaiken nykyaikaisen tieteen käyttökyvyn,
että vankilat olivat siistejä ja esikuvallisia paikkoja, että
vaikka lait saattoivatkin olla epäoikeudenmukaisia, niin ei niiden
sovelluttamisessa ilmennyt mitään vehkeitä tai välinpitämättömyyttä.
Hänellä oli sama luottamus yhteiskunnallisen elämän lopulliseen
oikeamielisyyteen kuin pienellä lapsella lastenkamarin ja kodin
rikkumattomaan turvallisuuteen. Mutta nyt hän heräsi huomaamaan sen
tosiasian, että maailma oli epävarma olinpaikka. Se ei johtunut siitä,
että se olisi ollut turmeltunut tai pahantahtoinen maailma, mutta
siitä, että se oli välinpitämätön ja satunnaisuuksien varassa. Se
vältti häiriöntekijöitä. Se saattoi tehdä alhaisinta, vaarallisinta ja
julminta päästäkseen moittijoiden painostuksesta, ja se olisi varmasti
kieltäytynyt, jos sitä olisi kiusattu sellaisilla kärsimyksillä ja
epäkohdilla, jotka se mahdollisesti saattaisi olla huomaamatta. Se
oli pelottava maailma, huolestuneiden ihmisten maailma, jonne saattoi
hukkua ja eksyä vielä ollessaan elossa ja kärsiessään. Se oli maailma,
jossa ei ole hyvä olla yksin, ja Christina Alberta alkoi tuntea
olevansa pelottavan yksin.
Hän ei ollut milloinkaan, mietti hän, välittänyt suuriakaan
vanhemmistaan, mutta nyt hän huomasi, että perhe saattaa hajaantua
liian aikaisin. Hän kaipasi muuria, johon nojaisi selkänsä, jos Sam
Widgery kuitenkin rohkaisisi itsensä hyökkäykseen saakka, hän kaipasi
sellaista, joka olisi todella oma, luotettavaa liittolaista, johon
saattaisi turvautua, jotakin lujempaa kuin laki ja tapa, jotakin, joka
ryhtyisi toimiin ja joka heti huomaisi, mitä hänelle olisi tapahtunut,
jos hän joutuisi onnettomuuteen, joka kieltäytyisi hyväksymästä hänen
kaatumistaan, jotakin, joka huolehtisi hänestä enemmän kuin itsestään,
eikä helposti kääntyisi pois.
Miestäkö, vai naista? Tietysti sellaista, joka rakasti häntä.
»Hiisi vieköön Teddyn!» huudahti Christina Alberta ja pöläytti
tomupilven vaunun istuimesta nyrkillään. »Hän pilaisi kaiken.»
»Ja minä tiesin, minkälainen hän oli. Tiesin koko ajan, minkälainen hän
oli! Minun on hoidettava kaikki itse», jatkoi Christina Alberta. »Ja
kukapa sitäpaitsi välittäisi minusta, kun minulla on tällainen nenä?
Jos nyt maailmassa edes olikaan rakastajia, jotka rakastaisivat sillä
tavalla! Mutta tässä maailmassa on vain ihmisiä, jotka eivät välitä
mistään. Likaläjä koko maailma!» sanoi Christina Alberta.
5.
Hänen ajatuksensa alkoivat liidellä toisiin maailmoihin. Tarkkaan
ajatellen, eikö siinä väitteessä, että hän oli... kummallinen,
kuitenkin ollut jotakin epämiellyttävän oikeutettua? Tähän asti
Christina Alberta oli aina pitänyt itseään terveyden ja sielullisen
selvyyden esikuvana, jossa ei ollut mitään vikaa, paitsi ehkä tuo...
nenä. Nyt tuo sana »kummallinen» pisti hänen mieltään kuin piikki, joka
oli sattunut paikalleen. Hän ei saanut sitä enää irti.
Hän oli aina, sen hän tiesi, ollut toisenlainen kuin muut. Hänellä oli
aina ollut oma tyylinsä.
Useimmat hänen maailmassa kohtaamansa ihmiset olivat tehneet häneen
värittömän vaikutuksen, heikkoja puheessa ja toimissa, vältteleviä —
»vältteleviä», niin juuri. He välttivät käyttää kaikenlaisia suoria
sanoja, eivätkä tienneet, miksi. Christina Alberta sanoi mielellään
»helkkari» ja »kirottu» ja muuta sellaista, kunnes joku sai hänet
vakautuneeksi paremmasta syystä olla käyttämättä niitä kuin se, että
ne eivät olleet sopivia. Toiset eivät yleensä käyttäneet sellaisia
sanoja, koska niitä yleensä ei sanottu, eivätkä tehneet tekoja, sen
vuoksi, etteivät muut niitä tehneet. Mutta heillä oli oma pelokas
matkimishalunsa, jos tehtiin tai sanottiin jotakin, olipa se sitten
miten nurinkurista hyvänsä. He juuri elivät elämäänsä ja olivat siinä
määrin kuin mahdollista toistensa kaltaisia, kunnes kuolivat. Miksi
siis yleensä olla olemassa? Miksi ei väistyä pois ja jättää joku
muu ottamaan olemassaolo haltuunsa. Mutta oli miten oli: he vain
kulkivat elämän läpi. He eivät joutuneet selkkauksiin. He tukivat
toinen toistaan. Ja toiselta puolen, entä jos et halunnutkaan väistyä?
Saatoit toiset ihmiset hämmästymään itseäsi. Niin jouduit pois uralta.
Olit kuin juna, joka joutuu kiskoiltaan ja koettaa päästä suoraan yli
seudun. Törmäät... kaikkeen.
Oliko tämä välttelevä elämä, jota hän aina oli halveksinut, todella
tervettä elämää? Oliko tuo väistymästä lakkaaminen epäterveyden merkki?
Lampailla, oli hän lukenut, oli tauti, jonka vallassa ne jättäytyivät
yksikseen ja kuolivat. Oliko kaikki tämä erikoisuus ja oman itsensä
ajatteleminen, kun ei kulkenut joukon mukana ja niin poispäin, tuo
kaikki, josta hän oli ollut ylpeä ja varma, oliko se juuri poistumista
terveestä elämästä? Erikoisuus, eksentrisyys, omituisuus, kummallisuus,
hulluus, olisiko se vain samaa ominaisuutta nousevassa asteikossa?
Eikö hänen isänsä omituisuus ollut siinä, että hän, vietettyään
vuosia mahdollisimman syrjässä, oli lopulta koettanut pyrkiä johonkin
todelliseen ja outoon? Ja oliko hän, Christina Alberta, omalla
tavallaan pyrkinyt mihinkään muuhun? Oliko hänenkin sielunsa huonosti
tasapainossa? Järkähtänyt ehkä useammillekin tahoille, mutta sittenkin
poissa tasapainosta. Oliko hänenkin tavattomuuden harrastuksensa
perittyä?
Hänen ajatuksensa kääntyi mielleyhtymän välityksellä kysymykseen,
oliko hän todella perinyt jotakin isältään. Oliko hänen omituisuutensa
ollenkaan samaa lajia? Sen pitäisi olla, koska he kerran olivat isä ja
tytär.
Mutta kuinka erilaisia he olivatkaan? Kuinka erilaisia isäksi ja
tyttäreksi?
Mutta olivatko he isä ja tytär? Mielikuvituksellinen ajatus, jonka
hän tavallisesti tukahutti — ajatus, joka perustui mitä löyhimmille
arveluille, satunnaiseen lauseeseen, jonka hänen äitinsä oli sanonut
kuolinvuoteellaan. Silloin tällöin olivat nämä nukkuvat mieleenjäämät
tulleet ilmoille ja vallanneet hänen mielensä yllätyksellä, joutuakseen
sitten heti halveksivasti torjutuiksi.
Tan-ta, tan-ta, tan-ta-taa. Junan tuttuun kolinaan yhtyi tuttu
toisinto. Christina Alberta oli tulossa Liverpoolkadun asemalle, ja
hänen pulmansa olivat yhä vailla ratkaisua.
Vanha mielikuva kadotti juurensa ja haihtui. Mitä hyvää sellaisista
unelmista oli? Hän oli saapunut perille.
6.
Christina Albertan ja Wilfred Devizesin kohtauksesta seuraavana päivänä
tulikin paljon mielenkiintoisempi tapahtuma kuin tyttö tai vieras
milloinkaan oli odottanut.
Paul Lambonen ohjeitten mukaan oli hän ottanut mukaan valokuvia ja
isänsä kirjeitä ja valmistellut kaiken, mikä hänen omasta mielestään
oli tärkeää kerrottavaksi hänestä. Hän ajoi autolla Devizesin
taloon Cavendish Squarea pitkin, ja heidät vietiin heti odotus- ja
työhuoneen läpi arvokkaaseen, pieneen oleskeluhuoneeseen, jossa leimusi
takkavalkea ja sen edessä pöytä teetarpeineen ja seinillä runsaasti
kirjahyllyjä. Devizes tuli heti heidän luokseen.
Christina Alberta oli hiukan hämmästynyt ajatellessaan, että tuota
honteloa, tummaa, pitkätukkaista miestä pidettiin hänen näköisenään.
Hän oli nuorempi kuin tyttö oli odottanut, nuorempi hänen mielestään
kuin hänen isänsä tai hra Lambone, ja hänellä oli yllään pitkä,
napittamaton aamutakki. Hän piti nenäänsä pystyssä, ja hän oli todella
komean näköinen.
»Päivää, Paul», sanoi hän hilpeästi. »Tämäkö on se nuori nainen, jonka
isä on varastettu? Juodaanpa hiukan teetä. Hän on neiti...»
»Neiti Preemby», täydensi Lambone, »mutta kaikki sanovat häntä
Christina Albertaksi.»
Devizes käänsi häneen katseensa, joka tottumuksen ja taipumuksen
vuoksi oli tutkiva. Hän näytti hieman säpsähtävän ja läheni ja pudisti
hänen kättään. »Kertokaa minulle siitä», sanoi hän. »Arvelette, että
hän ei todella ole hullu, vaan ainoastaan jonkun verran erikoinen ja
kummallinen. Eikö niin? Lambone sanoo minulle, että hän on terve. Se
on aivan mahdollista. Minun olisi parasta aluksi ottaa selkoa hänen
mielentilastaan, ja voimme sitten myöhemmin keskustella hoitolasta.
Arvaan, että haluatte hänet oman hoitonne alaiseksi — pois sairaalasta.
Se ei ole ollenkaan helppoa. Meidän on otettava selvä esteistä. Mutta
sillä välin teetä... Minun on juuri täytynyt selvittää erään naisen
todella hirmuisia harhakäsityksiä, ja olen jokseenkin uupunut. Mutta
kertokaa minulle kaikki ihan omalla tavallanne.»
»Kerro hänelle», sanoi Lambone sovitellen olkapäitään nojatuoliin ja
valmistautuen keskeyttämään.
Christina Alberta alkoi valmiiksi ajatellun kertomuksensa. Silloin
tällöin keskeytti hra Devizes hänet kysymyksellä. Hän katseli koko ajan
tyttöä, ja tuntui alusta alkaen, että nuo silmät ilmaisivat jotain
muutakin kuin pelkkää harrastusta hänen tarinaansa. Devizes katseli
häntä ikäänkuin olisi nähnyt hänet ennenkin eikä oikein muistaisi,
missä. Christina Alberta selitteli, mitä isä oli kertonut hänelle, kun
hän vielä oli pikku tyttö, pyramiideista, kadonneesta Atlantiksesta
ja niin poispäin, ja siitä kummallisesta helpotuksen tunteesta ja
uudistumisesta, joka oli seurannut hänen äitinsä kuolemaa. Hän kertoi
spiritistisestä istunnosta ja Sargonin tulemisesta. Devizes oli hyvin
utelias kuulemaan eri vaiheet Sargonin tarinassa. »Oli omituista, että
tuo ilmoitus sopi niin hyvin Preembyn henkiseen vireeseen. Mitä tuo
nuori mies oikeastaan toimitti? En oikein käsitä häntä.»
»En tiedä. Luulen, että hän aivan sattumalta tuli puhuneeksi juuri
sellaisesta aiheesta. Oli paha onni, että se sattui soveltumaan.»
»Ehkäpä hänen tapansa oli tehdä ylioppilastepposiaan juuri sillä
lailla?»
»Niin kyllä, tepposiaan. Mutta hän olisi voinut sanoa Tutankhamen.»
»Mutta sattuikin sanomaan Sargon.»
»Hän oli kai sattunut lukemaan vanhan ajan historiaa.»
»Ei kai hän tiennyt mitään isästänne?»
»En luule. Arvelen vain, että isä hänen mielestään näytti hiukan
vähäpätöiseltä ja omituiselta, ja ehkäpä hänen huumorin tajunsa
mukaista oli erottaa hänet toisista ja tehdä hänestä suuri kuningas.
Olisinpa mielelläni tahtonut puhua muutaman kovan sanan tuon nuoren
miehen kanssa.»
»Kuten näette, Devizes, ei tässä ole kysymys harhaluulosta, vaan
petetyksitulosta», sanoi Paul Lambone.
»Puhuuko hän yleensä johdonmukaisesti?» kysyi Devizes.
»Ottamatta lukuun hänen vakaumustaan, puhuu hän täysin
johdonmukaisesti», sanoi tyttö.
»Eikö hän joskus luule olevansa joku muu? Jumala tai miljoonamies tai
sellainen?»
»Ei. Hän uskoo sielunvaellukseen ja väitteisiin siitä, että ihmiset
elävät monessa elämässä, mutta siinä kaikki.»
»Tuhannet ihmiset uskovat samaa», sanoi Lambone.
»Eikä kukaan ahdista häntä? Kukaan ei pidä melua eikä hätyytä häntä
taikka pyri hänen kimppuunsa X-säteillä, tai muuta sellaista?»
»Ei ole merkkiä sinnepäinkään.»
»Mies on terve. Paitsi, jollei hän tullut sairaaksi karatessaan
ystävienne atelieristä.»
»Minä kannatan sitä, että hän on täysin terve», sanoi Lambone.
»Toivon, että saisin tilaisuuden puhella hänen kanssaan. On olemassa
jotakin, mistä kaikki ihmiset nykyään puhuvat: heikkouden tunnon
sairaalloisuudesta. No, eikö ole verraten tavallista, että ihmiset,
jotka ovat tottuneet siihen, että heitä pidetään alistetussa asemassa
ja petetään ja niin poispäin, ja jotka eivät ole tottuneet katsomaan
elämää suoraan silmiin, vetäytyvät kuoreensa ja rupeavat kuvittelemaan
olevansa joku muu? Ja jos yhdistämme hänen haaveilunsa, spiritistiset
istunnot ja muut sellaiset, niin eiköhän tämä tapaus seuraa näitä
viivoja?»
»Tietääkö hän, että hän pohjimmaltaan kuitenkin on Preemby?» kysyi
Devizes.
»Häntä harmitti, jos sanoi sen hänelle», selitti Christina Alberta.
»Luulen, että yksi syy siihen, että hän lähti pois, oli juuri se,
kun minä ja ystäväni, rva Crumb, siellä atelierissä, jossa asuimme,
koetimme saada hänet tajuamaan sen. Se karkoitti hänet. Hän tietää
oikeastaan olevansa Preemby, ja se kiukuttaa häntä. Ja hän tietää, että
kaikki muu on kuviteltua.»
Paul Lambone puuttui puheeseen. »Minäkin olen samaa mieltä. Se on
kaukana sairaalloisuudesta, ihan järkevää. Muuttuminen joksikin muuksi,
suuremmaksi kuin itse on; siinähän on kaikkien maailman uskontojen
toinen puoli. Kaikista mitralaisista tuli tavallisesti itse Mitra.
Serapisteista, jos muistan oikein, tuli Osiris. Kaikki tahtoisimme
syntyä uudelleen. Jokainen, jolla on vähänkin tuntoa alhaisuudestaan,
tekee niin. Pyrkii joksikin suuremmaksi. 'Kuka tahtoo pelastaa minut
tämän kuolleen ruumiista?’ Juuri sen vuoksi Christina Albertan isän
tapaus on niin kiintoisa. Hän on saanut mielikuvitusta, hän on saanut
alkuperäisyyttä. Hän saattaa olla pieni, heikko mies, mutta hänellä on
oma ajatuksensa.»
»Erikoisen mielikuvitusvoiman omistaminen ei ole sairaalloista», sanoi
Devizes, »taikka sitten meidän pitäisi pistää kaikki runoilijamme ja
taiteilijamme mielisairaalaan.»
»Mutta harvat heistä kykenisivät kuitenkaan saavuttamaan sellaista
tasoa», sanoi Lambone. »Kunpa kykenisivätkin.»
Devizes mietti. »Luulen, että olemme päässeet selville asioista.
Hän on johdonmukainen. Hän pukeutuu siististi. Häntä ei vainota.
Hän on epäitsekäs ajatuksissaan, romanttisen epäitsekäs. Hän ei ole
aivoiltaan lihava ja kömpelö, ja hänellä ei ole milloinkaan ollut
mitään kohtauksia. Ei ole mitään hulluudentyyppiä, johon kunnollisesti
alansa tunteva lääkäri voisi lukea hänet, mutta lääkäreillä ei ole
juuri milloinkaan oikeita mielisairautta koskevia opintoja. Joku typerä
lääkäri voisi pitää hänen mielikuvitustaan hilpeänä mielipuolisuutena,
taikka selittää hänen uppoamisensa unelmiin _dementia praecox_’iksi,
taikka luulla, että hän sairastaa salaista kaatuvaa tautia. Mutta
kaikki nämä tapaukset kuuluvat mielisairauteen, ja isänne ei
luultavasti ole ollenkaan sairas. Hän on sielullisesti häiriytynyt
ja siinä kaikki. Hänen ja oikean hullun välinen erotus on sama kuin
kaadetun ja pilaantuneen hedelmäkorillisen. Kaadetut hedelmät saavat
kolahduksia ja mädäntyvät helposti — mutta kaatuminen ei ole samaa kuin
mädäntyminen. Minkä näköinen hän on?»
»Christina Alberta on ottanut mukaansa valokuvia», sanoi Lambone.
»Tahtoisin mielelläni nähdä niitä», sanoi Devizes ja hänelle annettiin
yksi, joka kuvasi hra Preembyä pesijänä. »Ihan liian paljon viiksiä»,
sanoi hän. »Onko teillä joku, jossa hänen kasvonsa ovat vähemmän
peitossa? Tästä ei näe muuta kuin hänen silmänsä?»
»Arvelinkin, että ajattelisitte niin», sanoi Lambone. »On olemassa
eräs kuva hra Preembystä nuorena miehenä, joka on otettu hiukan hänen
häittensä jälkeen rva Preembyn kanssa. Onko teillä se, Christina
Alberta?... Siinä se onkin... Tässä on rva Preemby... tuolissa. Viikset
ovat vasta tulossa.»
»Menikö hän nuorena naimisiin?» kysyi Devizes Christina Albertalta.
»Luulen hänen menneen», sanoi tyttö. »En oikein tiedä, kuinka vanha hän
oli. Äiti ei sanonut minulle milloinkaan sitä.»
Devizes tarkasteli valokuvaa. »Omituista», sanoi hän ja näytti etsivän
jotakin muististaan. »Jotakin tuttua. Olen tavannut tämän näköisiä
ihmisiä.»
»He olivat kai molemmat Lontoosta, vai kuinka?» kysyi hän sitten
katsellen tiukasti Christina Albertaa.
»Woodford Wellsistä», sanoi tyttö.
»Isäni oli syntynyt Sheringhamissa», lisäsi hän hiukan ajateltuaan.
»Sheringhamissa! Se on kummallista.» Silminnähtävästi innostuneemmin
tarkasteli hän nyt pariskuntaa, joka oli asetettu tuollaista, Victorian
aikuisten valokuvien rakastamaa taustaa vastaan. »Chrissy», toisteli
hän itsekseen, »Chrissy, Christina Alberta. Se ei ole mahdollista.»
Muutamaksi hetkeksi kääntyi herra Devizesin huomio pois vieraista, ja
nämä tarkastelivat häntä tutkivasti. Hän koetti kiinnittää huomionsa
nuoren miehen kasvoihin kuvassa, mutta maalaistuolilla istuva
nuori nainen pyrki sittenkin enemmän kiinnittämään hänen mieltään.
Ihmeellistä, kuinka täydellisesti hän oli voinut unohtaa tämän kasvot,
ja kuinka ne nyt palasivat muistuttaen kyllä kovin vähän muistikuvaa
hänestä, mutta kuitenkin hänen näköisinään. Hän muisti silmälasit,
kaulan ja olkapäät. Ja niistä ilmeni hiukan jäykkää uhmaa. »Milloinka
äitinne ja isänne menivät naimisiin?» kysyi hän. »Kuinka kauan sitten?»
»1899», vastasi tyttö.
»Ja te synnyitte kohta jälkeenpäin?» Hän teki kysymyksensä
teeskennellyn välinpitämättömästi.
»Ei, kyllä siinä oli sopiva väliaika», vastasi Christina Alberta nolon
kevyesti. »Minä synnyin 1900.»
»Pieni, soma, sinisilmäinen mies, joka oli hiukan mietiskelyyn
taipuvainen. Tuntuu kuin näkisin hänet», sanoi Devizes ja katseli yhä
valokuvaa.
Kukaan ei puhunut melkein minuuttiin. »Herra Jumala!» kuiskasi Lambone
itsekseen. Devizes joi hajamielisenä kupin teetä. »Omituista!» huudahti
hän. »En olisi milloinkaan uneksinutkaan sellaista.»
»Mikä on?»
Hänen vastauksensa seurasi sitä ajatusten juoksua, johon hän nyt
oli antautunut. »Christina Albertan ja äitini yhdennäköisyys on
hämmästyttävä. Se on kiusannut minua aina siitä saakka, kun tulitte
huoneeseen. Se häiritsee ajatuksiani. Minulla on pieni kuva...»
Hän hyppäsi pystyyn ja lähti huoneesta. Ällistynyt, huolestunut
Christina Alberta kääntyi kiivaasti Lambonea kohti. »Hän tunsi isäni ja
äitini», sanoi hän.
»Nähtävästi», sanoi Lambone jotakin puolustelevaa äänessään.
»Nähtävästi», toisti tyttö. »Mutta... hän tunsi heidät! Hän tunsi
heidät hyvin. Ja... mitä hän ajattelee?»
Devizes palasi pitäen kädessään pientä, kultakehyksistä maalausta.
»Katsokaa tätä», sanoi hän ja ojensi sen Lambonelle. »Se saattaisi olla
Christina Alberta. Näettekö, kuinka samannäköinen? Kun ei ota huomioon
vanhanaikuista hiuskasaa pään päällä ja korkeakauluksista pukua.»
Hän ojensi kuvan Christina Albertalle ja katseli Lambonea hämmästyneen
kysyvästi.
»Saattaisinpa olla minä naamiaispuvussa», myönsi Christina Alberta
kuva kädessään. Syntyi pitkä hiljaisuus. Tyttö kohotti silmänsä ja
näki ilmeen hänen kasvoillaan. Hänen mietteensä läksivät kiitämään
mielikuvituksellista vauhtia, niin kiivaasti, että ne kohta kiersivät
takaisin lähtökohtaansa. Se oli kuin salama ja väläys pikimustassa
yössä. Tyttö ponnisteli ankarasti saadakseen keskustelun kääntymään
oikealle tolalle, ollakseen, niinkuin hänen ajatuksensa eivät olisikaan
kiitäneet. »Mutta mitä kaikella tällä on tekemistä isäni asiassa?»
kysyi hän.
»Ei suoranaisesti mitään. Äitini ja teidän yhdennäköisyytenne on
pelkkä sattuma. Pelkkä sattuma. Mutta se on mitä omituisin sattuma.
Se on saattanut ajatukseni väärille urille. Minä arvelin, että jos on
olemassa näin läheinen yhdennäköisyys, niin täytyy henkilöiden välillä
myös olla veren siteitä. Arvelen, että äitinne sukulaiset — mikä
sanoittekaan, että heidän nimensä oli? — Hoskinko?»
»Sanoinko? En muista. En olekaan sanonut. En ole. Hänen nimensä oli
Hossett.»
»Juuri niin, Hossett. Otaksun, että pari kolme sukupolvea sitten
Hossettit ja Devizesit ovat solmineet avioliittoja keskenään. Ja siihen
me siis tultiin! Me olemme... serkuksia, emme kylläkään tiedä, kuinka
kaukaisia. Mutta tyypit häviävät perheissä, ja esiintyvät taas. Sehän
tavallaan yhdistää meitä, vai kuinka, Christina Alberta? Se tekee
asian minulle entistä tärkeämmäksi. Te ette enää ole minulle niinkuin
kuka hyvänsä neuvonkysyjä. Taikka pikemmin, kuin Paulin ystävä. Tunnen
olevani liittolaisenne. Siinä se. Mutta palatkaamme isäänne. Hänhän
meni naimisiin äitinne kanssa, juuri kun tuo vanha Etelä-Afrikan sota
alkoi. Hän oli aina haaveileva, mitään huomaamaton olento, kuten
sanoimme. Aivan alusta saakka...»
Hän keskeytti äkkiä.
»Aina», sanoi Christina Alberta pitkän vaitiolon jälkeen.
»Mutta kaikesta tuostahan olemme jo puhuneet», virkkoi Devizes ja
vaikeni saamatta muutamaan minuuttiin sanaa suustaan. »Niin», sanoi hän
vihdoin.
Tytön sydän kolkutti nopeammin ja hänen poskillaan oli jännityksen
puna. Hänen nopea käsityskykynsä oli täyttänyt kaikki aukot. Hän
ymmärsi nyt, ja sitten kaikki taas katosi. Hän olisi tahtonut mennä
heti pois ja ajatella tuota kaikkea. Mutta se ei kävisi päinsä. Hänen
täytyi olla välittämättä kysymyksistä, joita nousi hänen mieleensä.
Hänen ajatuksensa laukkasivat edelleen kuin pyörremyrskyyn joutunut
itsepäinen matkustaja. Hänen äitinsä esimerkiksi. Hän koetti palauttaa
mieleensä jotakin äidistään, sellaista, joka oli kauan sitten sinne
hautaantunut. »Juoksi tiehensä ja jätti minut siihen, mitä se
oli? Juoksi tiehensä ja jätti minut siihen?» Hänen äitinsä lepäsi
vuoteessaan ja houraili. Kuka oli jättänyt hänet ja mihin? Tuo pysyvä
arvoitus, tuo epäilys, tuo unelma. Mutta kuuntele häntä nyt, Christina
Alberta, kuuntele! Hän tarkasteli Devizesiä kaikin voimin, mutta näytti
kuitenkin olevan kuuro kaikelle, mitä tämä sanoi.
Devizes selitti nyt olevansa yhtä mieltä heidän kanssaan siitä, että
Preemby oli terve, ja että hän nyt saattoi nähdä, mitä heidän oli
tehtävä. Preembyn tapaus oli taas tuo vanha, vanha juttu siitä, että
terveestä ihmisestä tehtiin mielipuoli. (Hän toisti lauseensa sana
sanalta nähtävästi huomaamatta sanoneensa sen kahdesti.) Kaikkia
erikoisia ihmisiä uhkasi vaara tulla käsitetyiksi väärin, mutta
sellainen tyyppi kuin Preemby, erikoinen ja kuitenkin kykenemätön
filosofisen menetelmän abstraktisiin ilmaisuihin, jolla oli taipumus
hakea mielikuvituksellisia ilmauksia tunteilleen ja vaikutelmilleen,
oli erikoisen altis herättämään huomiota, epäluuloja, pelkoa ja
vihamielisyyttä. Juuri tällaisia rajatapauksia hän oli koettanut
pelastaa hoitoloihin joutumasta, ja juuri sellaiset tapaukset
pyrkivät joutumaan sinne. Ja heitä juuri ei olisi pitänyt saattaa
yhteyteen oikean mielipuolisuuden kanssa. »Palataksemme kuvaamme
korillisesta hedelmiä, jotka eivät ole mädäntyneitä, vaan ovat saaneet
vammoja ja halkeamia, niin ne ovat epäjärjestyksessä ja sekaisin.
Sielua on hyvin helppo vahingoittaa. Se saattaa mädäntyä helposti,
ja sellainen sielu kuin teidän isällänne on, voi hyvin helposti
pilaantua hoitolan oloissa. Kaiken tämän pitkän saarnaamisen jälkeen
pääsemme siihen päätökseen, johon olemme aikaisemminkin saapuneet,
että meidän on saatava hra Preemby pois Cummerdown Hillistä ja niin
pian kuin mahdollista täysin rauhallisiin oloihin... Koska tahdomme
saada selville hänen erikoisen sielunelämänsä ja palauttaa hänet
taas toimiviin suhteisiin maailmassa. Olen aivan varma siitä, että
voimme tehdä sen jollakin tavalla, tehdä hänen tuntemattomuutensa
pysyväiseksi, tehdä hänestä maanpaossa olevan keisarin, palauttaa hänen
entisen nimensä, järjestää hänelle jokapäiväisen, säännöllisen elämänsä
ja tuoda hänet vähitellen yhä paremmin puhdistuneeksi ja vapautuneeksi
Preembyksi.»
Hän vaikeni.
»Niin on tehtävä», sanoi Lambone heräten molempien edessään olevien
mielenkiintoisten kasvojen kiinteästä tarkkailusta.
»Se ei ole helppoa. Ei ole edes helppoa päästä hänen luokseen. Syntyy
lykkäyksiä. Huolimaton virkamies ja tyhmä lääkäri voivat tehdä
ihmisestä mielipuolen viidessä minuutissa. Kuluu melkolailla aikaa,
ennenkuin sellainen saadaan irti.»
»Juuri niin haluaisin meneteltävän», sanoi Christina Alberta.
»Luonnollisesti», sanoi Devizes, »autan teitä.»
Hän selitti pari kolme mielisairaita koskevan lainsäädännön kohtaa,
alkoi suunnitella menettelyohjeita, mietti, kelle hänen pitäisi
kirjoittaa ja kenelle Christina Albertan pitäisi kirjoittaa, kuinka
pian olisi mahdollista päästä tapaamaan Preembyä ja lähettää
hänelle rohkaiseva sana. Devizes oli jo pari kertaa törmännyt
yhteen mielisairauksia koskevien säännösten kanssa, häntä pidettiin
häiritsevänä ja vaarallisena miehenä, jonka kanssa ylilääkäreitten ei
ollut hyvä olla tekemisissä. Se saattaisi herättää joko vihamielistä
vastarintaa taikka sovinnollisuutta. Heidän täytyisi toimia varovasti.
Lambone puuttui tuskin ollenkaan puheeseen enää. Hänen suurin
harrastuksensa Preembyä kohtaan oli jo hävinnyt, suljettu sinne
kauas Cummerdowniin. Häntä ihmetytti vain hämmästyttävän ystävänsä
itsehillintä. Hän koetti kuvitella, mikä pohjavirta outoa kiihkoa,
omituisia ajatuksia ja sekavia liikutuksia mahtoikaan piillä tuon
hyvin älykkään, hra Preembyn tapausta koskevan keskustelun pohjalla.
He kiinnittivät hyvin vähän huomiota kuuntelijaan. Christina Albertan
kasvoilla oli heikko puna, ja hänen silmänsä hehkuivat: Devizes
oli melkein vähäpuheisempi kuin tavallisesti ja muistutti pikemmin
yliopiston opettajaa keskustelussa etevän ylioppilaan kanssa.
Viimein oli aihe käsitelty loppuun, ja lähdön aika tuli. Devizes tuli
saattamaan heitä ovelle.
»Älkää unohtako, että minä olen aina niin sanoakseni nurkan takana»,
sanoi hän. »Nimeni on puhelinluettelossa. Älkääkä unohtako, Christina
Alberta, että olen teidän kauan kateissa ollut serkkunne, ja aina
valmis palveluksiin.»
»Sitä minä en unohda», sanoi Christina Alberta katsoen häntä silmiin.
Pieni hiljaisuus, ja sitten he pudistivat toistensa käsiä hiukan
jäykästi.
7.
»Olenko minä hullu?» sanoi Christina Alberta, heti kun hän ja Paul
Lambone olivat yhdessä kadulla. »Uneksinko?»