1.
Eräässä aikaisemmassa luvussa on sanottu, että hra Preemby vaimonsa
kuoleman jälkeen oli kuin siemen, joka itää ja erittää itsestään
rohkeita ja tavattomia. Uusi vaihe tässä myöhästyneessä itämisessä
alkoi, kun hän asteli Lontoon läpi hänet pidättäneen poliisimiehen
rinnalla. Jos tämä olisi tapahtunut Preembylle, silloin kun hän oli
vain hra Preemby, olisi se ollut vain pelottava, kauhea häpeä, häpeä.
Se olisi ollut sietämätön kokemus, valitettava asia, joka olisi
ollut kestettävä ja kätkettävä ja, jos mahdollista, pyyhittävä pois
muistista ja mielestä. Jos se taas olisi tapahtunut Sargon-unelman
aikaisempina aikoina, olisi se antanut tilaisuuden mahtavaan,
dramaattiseen näytökseen. Hän olisi ajatellut, minkä vaikutuksen se
tekisi katselijoihin ja ohikulkijoihin, hän olisi ottanut asenteita
ja tehnyt mahtavia liikkeitä ja sanonut syviä, muistettavia sanoja.
Mutta jokin kasvamisen voima oli nyt ottanut hänet haltuunsa, eikä hän
tehnyt mitään sellaista. Hän ei nyt näytellyt ulospäin maailmalle,
eikä sisäisesti itselleen. Melkein ensimmäistä kertaa elämässään hän
tarkasteli suoraan itseään, mitä hän oli tehnyt ja mitä hänelle oli
tapahtunut, ja hän oli niin ihmetyksen vallassa tästä lopullisesta
totuuden käsittämisestään, että hän kokonaan unohti koko kutomuksensa
uskotteluja, kuviteltuja vastauksia ja vapaaehtoista itsepetosta,
joihin hän oli takertunut tässä uudessa ilmestyksen vaiheessa. Hän
asteli niin tyynesti valaistuja katuja, että vain tarkin havaitsija
saattoi huomata, että hänet oli pidätetty ja että poliisi toimitti
virkaansa. Muitten mielestä hän saattoi hyvinkin olla joku satunnainen,
kotiin palaavan poliisin seuralainen.
Yksi päätös oli kasvanut tuossa uudelleensyntyvässä mielessä
merkillisen kirkkaana ja voimakkaana, nimittäin se, että hän ei
ollut, eikä milloinkaan olisi, tuo Albert Edward Preemby, joka oli
johtanut hänet elämään. Hän oli olento, joka todellisuudessa oli
nimeltään mikä hyvänsä, mutta tällä kertaa Sargon, Sargon, loistava
kuningas. Ensimmäiset aineelliset näyt Sumeriasta ja hänen muinaisesta
kunniastaan olivat jo painuneet taka-alalle hänen mielessään. Hän ei
ollut ollenkaan menettänyt uskoaan niihin, mutta ne olivat nyt vanhaa
historiaa hänelle, ja paljastus täysihoitolassakin näytti olevan hyvin
kaukana. Hänen ajatuksensa olivat matkanneet pitkiä välejä ja koonneet
paljon kuluneella viikolla. Välittömän, suurenmoisen loiston odotus
oli karkeasti hajoitettu. Voima, joka oli kutsunut hänet, ihmetytti
häntä suuresti, mutta se ei ollut kukistanut häntä. Hän tiesi aivan
selvästi, että hänen oli oltava Sargon, joka ei elänyt itseään, vaan
koko maailmaa varten, ja että siitä väistyminen tai sen hylkääminen
olisi merkinnyt täydellistä tuhoutumista. Hänestä ei ollut näyttänyt
välttämättömältä, että hänen omaa uskoaan koeteltaisiin, mutta
nähtävästi oli voima päättänyt, että sitä oli koeteltava. Ja nähtävästi
oli hänen kuljettava jonkun ankaran valmistuskauden läpi, ennenkuin
hän pääsisi valtakuntaansa. Hänen olisi saatava tuntea, mikä vankila
oli, ja hän saisi kestää oikeudellisen tutkimuksen. Häntä vaadittaisiin
kieltämään itsensä.
Mitä hän heille sanoisi? Minä en ole hän... taikka minä en ole, se...
vai kuinka se kuuluikaan? Minä en ole se, jonka te otaksutte minun
olevan. Hän mutisi sitä itsekseen.
»Mitä?» kysyi poliisi.
»Ei mitään. Onko se hyvin kaukana?» kysyi Sargon.
Se oli juuri kulman takana. Sargon huomasi olevansa pienessä, kolkossa
huoneessa, jossa oli myös puoli tusinaa jokseenkin ystävällisiä, mutta
hiukan pilanhaluisia miehiä univormuissa. Häneltä kysyi nimeä ja
osoitetta eräs pöydän takana istuva. »Sargon», vastasi hän, »Sargon
ensimmäinen».
»Eikö mitään ristimänimeä?»
»Ennen Kristusta», vastasi Sargon.
»Eikö mitään annettua nimeä, tarkoitan?» sanoi kysyjä.
»Ei.»
»Entä osoite?»
»Ei mikään tällä hetkellä.»
»Noinko vain missä hyvänsä?»
Tähän kysymykseen ei Sargon vastannut.
»Giffordkadulle kuuluva tapaus», sanoi ääni hänen takanaan.
»Muisti kadonnut tai jotakin sellaista», sanoi pöydän takana istuva.
»Joka tapauksessa Giffordkadulle.»
»Mikä Giffordkadulla on?» sanoi Sargon mietittyään.
»Sairashuone, jossa saatte levätä ja olla rauhassa vähän aikaa.»
»Mutta minä tahdon, että minut tutkittaisiin oikeudessa. En tarvitse
lepoa ja rauhaa.»
»Siitä saatte tiedon Giffordkadulla. Buxton, viekää hänet mukaanne.»
»Mutta minä olen ihan terve. Mitä varten menisin sairashuoneeseen?»
»Järjestyksen vuoksi, arvelen», sanoi pöydän takana istuva poliisi ja
kiinnitti huomionsa muualle.
2.
Kummallista! Mitä hän sairashuoneessa tekisi? Voima kohteli häntä kovin
omituisella tavalla. Hänen oli alistuttava voiman tahtoon, hänen oli
pysyttävä Sargonina. Hän olisi vain toivonut selvempiä tietoja.
Hän oli nyt niin omissa mietteissään astellessaan siinä konstaapeli
Buxtonin rinnalla, ettei hän kiinnittänyt huomiota katuihin, ei
liikenteeseen, eikä ohikulkijoihin. Nyt he olivat jo oven edessä,
korkean muurin vierellä, jonka takana näytti olevan rakennuksia. Sitten
he tulivat pieneen toimistoon, ja suurikokoinen, harmaakasvoinen
ovenvartia katseli häntä ja vaihtoi puoliääneen huomautuksia poliisin
kanssa. Sitten he menivät laajan pihan yli ja suuresta ovesta
käytävään, missä oli joutilaat paarit ja pari kolme hoitajatarta
virkapuvuissaan. He tulivat pienelle lasiovelle, Sargonia pyydettiin
istumaan penkille seinää vasten sillä aikaa kuin soitettiin
puhelimella. Buxton käyskenteli käytävää poispäin ikäänkuin ajatellen,
että tehtävä oli suoritettu.
Siihen tuli pieni, harmaapukuinen mies, joka katseli Sargonia.
Muutaman hetken he tuijottivat vaieten toisiaan. »No?» sanoi pieni
harmaapukuinen.
»Nimeni on Sargon. En tiedä, miksi minut on tuotu tänne. Onko tämä
sairaala? Käsitän, että se on. En ole sairas.»
»Saatatte olla sairas tietämättänne.»
»En.»
»Me haluamme vain pitää teitä täällä jonkun aikaa tarkastaaksemme
teitä.»
Sargon kohotteli hartioitaan.
Nyt ilmaantui sinne mies, jolla oli äärettömän leveät hartiat ja
suuret, sileiksi ajellut kasvot, joilla lepäsi hyvin voimakas
itsetyytyväinen ilme. Hänellä oli leveä, ohuthuulinen suu,
esiinpistävät harmaat silmät ja kovasti rasvattu, ja lopullisesti
kukistettu hiekanvärinen tukka, jossa oli pyöriäinen otsalla.
»Kiireellinen ilta», sanoi hän. »Tämä on jo numero kolme.»
»Aika täyttä siis», sanoi pieni harmaapukuinen.
»Liian täyttä», sanoi hra Jordan. »Ei tiedä, miten kaiken hoitaisi.
Onko tämä se?» kysyi hän osoittaen Sargonia, kumartaen paksua niskaansa
ja painaen suupieliään häntä kohti.
»Tämä», sanoi pieni harmaapukuinen Sargonille, »on hra Jordan. Hän
näyttää teille, minne teidän on mentävä ja mitä teidän pitää tehdä.»
Heti, vaistomaisesti, tunsi Sargon vastenmielisyyttä hra Jordania
kohtaan. Mutta hän nousi tottelevaisesti paikaltaan, koska hänen
ajatuksensa alistumisesta voiman tahtoon näytti jollakin lailla
käsittävän ja sisältävän tämän uuden koettelemuksen. Hra Jordan
päästi suustaan äänen, joka ilmaisi matalaa, rasvaista, vilpillistä
ystävällisyyttä: »Tulkaa mukaan, vanha veikko, minun kanssani», sanoi
hän. »Teemme olonne oikein mukavaksi, jos te ette tee häiriötä.»
He kulkivat nurkan ympäri, ylös ilotonta, kivistä porraskäytävää
ja kääntyivät taas ympäri. He tulivat käänteeseen, jossa oli
kaksinkertaiset ovet lasiruutuineen. Ne aukenivat hyvin pitkään,
pimeään käytävään, jota valaisi yksi ainoa, kaukainen lamppu. Ja äkkiä
tuntui Sargonista siltä, että hänen takanaan, ja aivan selvästi, näkyi
ulkoinen vapauden maailma, kadut ja valot, edestakaisin liikkuvat
ihmiset ja esineet, merkilliset satunnaiset kohtaukset ihmisten kesken,
sen elämän vaiheet ja näkemykset, johon voima oli lähettänyt hänet,
mutta hänen edessään hyvin pimeää ja mustaa, pelottavia kokemuksia.
Miksi kääntäisi hän vapaaehtoisesti selkänsä tuolle suurelle
ulkomaailmalle, jota hän oli tullut pelastamaan? Oliko tämäkin taas
erehdys, jonka hän juuri oli tekemäisillään? Hän astui askeleen tai
pari poispäin Jordanista ja kääntyi häntä kohti.
»Ei», sanoi hän. »En tahdo mennä pitemmälle tässä paikassa. En halua.
Antakaa minun palata. Minun täytyy kutsua opetuslapsia ja toimittaa
paljon.»
Jordanin kasvojen täysikuu ilmaisi epäuskoista hämmästystä, joka
muuttui kiukuksi. »Mitä?» huusi hän.
Hän piti pelottavan tauon tuon mitä-sanan jälkeen ja sanoi sitten
hyvin nopeasti: »Ei mitään temppuja täällä, mokomakin vanha höperö.»
Äkillisellä liikkeellä hänen tavaton, raaka, punainen kätensä tarttui
Sargonin käsivarteen. Hänen ohuet huulensa kapenivat, niin että hampaat
näkyivät, hänen silmänsä näyttivät pyrkivän ulos päästä. Hän tarttui
Sargonia käsivarteen ei pitääkseen häntä kiinni, vaan puristaakseen,
ja hän kaivoi kyntensä lihaksen ja luun väliin, niin että Sargon jäi
tuijottamaan häneen laajentunein silmäterin ja päästi vaistomaisen,
terävän tuskanhuudon.
Ote lieveni terävän tuskallisesta vain epämiellyttäväksi, ja suuret
kasvot laskeutuivat Sargonin tasalle. Kävi selville, että hra Jordan
oli virkistänyt itseään juustolla ja kaakaolla. »Älkää yrittäkö
uudelleen, te vanha hupsu! Älkää, saamari soikoon, yrittäkö uudelleen.
Olipa se mitä hyvänsä, niin älkää yrittäkö toista kertaa täällä! Olette
kylliksi järjissänne ymmärtääksenne, mitä minä sanon. Kuuletteko?
Teidän on tehtävä juuri niinkuin täällä sanotaan. Juuri niinkuin
sanotaan. Teidän on parasta olla yrittämättä vehkeillä, ja sitä
estääkseni minäkin teen parhaani. Mutta jos yritätte temppuilla, niin
Jumala teitä auttakoon!»
Ja hän puristi taas käsivartta.
Siniset silmät näyttivät myöntyvän.
»Ja nyt eteenpäin, peeveli vieköön!» sanoi hra Jordan.
Alakuloinen, ällistynyt, mutta ei vielä kokonaan surkea Sargon vietiin
kosteaan ja siivottomaan kylpyhuoneeseen, jossa rikkinäinen tuoli,
vesilammikot, veden räiskeet seinillä ja eräät rypistyneet pyyhinliinat
nurkissa osoittivat, että täällä oli äsken tapahtunut ottelu. Siellä
hänet pantiin riisuutumaan ja ottamaan haalea kylpy, kuivattiin
pyyhkeellä, jota jo oli käytetty, pistettiin harmaaseen yöpaitaan,
joka oli puhtaudeltaan epäilyttävä, harmaaseen, karkeaan aamunuttuun,
joka varmasti ei ollut puhdas, sai jalkaansa pari numeroa liian
suuret tohvelit. Näin varustettuna vei hänet hra Jordan, jonka nopea
tottelevaisuus oli saanut hiukan lauhtumaan, siihen huoneeseen, jossa
Sargonin oli vietettävä yö.
Heitä vastaan tuli punanaamainen mies, jonka kulmakarvat olivat hyvin
vaaleat.
»Tämä on hra Higgs», sanoi Jordan.
»Olen valmistanut hänen vuoteensa», sanoi hra Higgs. »Kuinka paljon
niitä vielä tulee?»
»Niitä tulee ihan satamalla», sanoi hra Jordan.
»Kolme», sanoi hra Higgs.
»Hyvä on», sanoi hra Jordan. »Näkemiin.»
»Näkemiin», sanoi hra Higgs.
Kumpikaan heistä ei suoranaisesti puhutellut koko maailman herraa. Hän
oli kuin käärö, joka siirtyy kädestä käteen.
3.
Kun Sargon astui Giffordkadun sairaalan tarkastusosastolle, niin
vahvistui tavattomasti hänen käsityksensä siitä, että hän oli jättänyt
tavallisen, elävän elämän kauas taakseen, noitten harmaitten käytävien,
portaikkojen, lasi-ikkunaisten ovien ja korkeitten muurien ja pienten
ovien taakse. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt mitään niin tyhjää,
kalpeaa ja ilotonta kuin tämä paikka. Huone oli sydämetön, suuri,
epäsiisti, vihreän harmaina kalkittuine seinineen, joista väri oli
sieltä täältä putoillut pois ja joilla paloi kolme riittämätöntä
kaasuliekkiä antamatta oikeastaan valoa enempää kuin varjojakaan. Musta
yö ja harmaasti valaistu tiilimuuri näkyi verhottomasta ikkunasta.
Puolivälissä huonetta osoittivat entisen seinän esiinpistävät jätteet,
että kahdesta huoneesta oli tehty yksi. Permanto oli alaston ja
kiillotettu. Kauempana oli seinää vasten asetettu pöytä, jolla oli
parissa kolmessa läjässä rypistyneitä kuvalehtiä, ja peränurkassa
oli tyhjä uuni. Lähemmässä puolikkaassa oli molemmin puolin rivissä
rautaisia vuoteita, yhteensä ehkä kaksi-, kolmekymmentä. Ilmassa oli
tunkkainen haju, heikko, mutta kuitenkin kuvaamattoman vastenmielinen
mädänneen haju, johon sekaantui voimakas suovan katku.
Vaikka siellä ei olisikaan ollut ketään, olisi tuo kylmä, suuri,
pahanhajuinen huone näyttänyt omituisen epäystävälliseltä Sargonista.
Sillä hra Sargonin osaksi oli tullut, hänen aikaisemman köyhyytensäkin
aikana, elää siististi, kävellä matoilla, vaikka ne olisivatkin olleet
kuluneita, ja ympärillään joukko huonekaluja ja seinillä tyhmiä
ihmisten maalauksia, laitoksia ja esineitä. Tällaisessa karussa
yksinkertaisuudessa tuntui siltä kuin ihmisten huoletonta, kokoilevaa,
kotia luovaa mielikuvitusta ei olisi olemassakaan.
Mutta paikan omituinen, sieluton ilma olivat vain ensimmäisen hetken
vaikutelma Sargonille. Sitä seurasi paljon elävämpi ja kauheampi
huomio: — tässä paikassa asui olentoja, jotka vain ensimmäisellä
silmäyksellä olivat ihmisiä. Sitten, kun heitä tarkemmin katsoi, kävi
selville, että he oikeastaan eivät olleet ihmisiä, he eivät nostaneet
silmiään hänen huoneeseen tullessaan, niinkuin ihmisillä on tapana,
taikka he ilmaisivat huomanneensa hänet omituisilla, epäluonnollisilla
liikkeillä. Eräät olivat vuoteissa, toiset olivat puetut kuluneisiin
ja epäsiisteihin vaatteisiin ja joko istuivat vuoteittansa reunoilla
taikka tuoleissa huoneen tuonnimmaisessa päässä. Yksi ainoa olento
oli liikkeellä: vakavakasvoinen nuori mies, joka käveli nähtävästi
tarkan järjestelmällisesti sinne tänne yhä pienenevässä piirissä
huoneen kaukaisimmassa kulmassa. Toinen istui paikallaan ja näytti
häätävän alituisesti palaavaa hämähäkin verkkoa kasvoiltaan alituisesti
uudistuvalla liikkeellä. Kaksi miestä oli ahtautunut pöydän ja
seinän väliin, ja toinen heistä, lihava mies, jolla oli kiiltävän
punainen naama ja kiharaa, punaista karvaa rinnallaan, teki kiivaita
liikkeitä, takoi pöytää nyrkillään, puhui äänellä, joka nousi ja laski
ja joskus puhkesi kirouksiin, sillä välin kun toinen, likakasvoinen,
ruumiinkarvainen olio, näytti vaipuneen syvään epätoivoon. Eräässä
lähellä olevassa vuoteessa istui nuori mies, jolla oli päässään suuri
musta tekotukka ja kasvoillaan heikkomielisen itsetyytyväinen ilme,
joka draamallisen äkillisesti vaihtui riemuitsevan hurjaksi taikka
merkitsevän kirkkaaksi, elehti, sommitteli ja lausui loputonta runoa —
jotakin Browningin tapaan. Se juoksi tähän suuntaan:
»Herra on heitä lyövä
ja syövä,
he saattavat voittaa, mut Herra
voi heitä koittaa
ja polttaa ne atoomeiksi,
atoomeiksi!
Palaviksi atoomeiksi — juuri kuin tähdet. Kas!
tähdet tyhjyydessä ja maailman yllä,
sillä Jumala siunaa atoomeja, eikä kasvojaan näytä.»
(Riemuitsevan ilmeikkäästi.)
»Hän on kasvoton aivan.
Niin, niin juuri, pojat!
Ateistit on väärässä ja teoloogit myös,
niin selvästi, jyrkästi kaikki on väärässä!
Ja minä sanon heille:
Jumala on, muttei kasvoja hällä,
niin ettei voi kasvojaan näyttää.
Kas, siinä on temppu.
Ja jokainen tietysti miettii, ettei häntä ole,
mutta tässä on mies,
joka varmasti ties,
että hukassa ollaan
ja on jouduttu nollaan.
Ei kasvoja! Se on hauskaa!
Ma tyhjästä löysin herran,
naamiottoman, nolon.
Quod erat demostrandum X.L....»
»Siinä on vuoteenne», sanoi hra Higgs Sargonin vieressä hieman
nykäisten häntä.
Sargon liikahti hiukan vastahakoisesti hämmästynein silmin yhä
katsellen puhujaa.
»Saatte kuunnella häntä kylliksenne, ennenkuin olette valmis, vanha
veikko», sanoi hra Higgs. »Hypätkää vuoteeseen vain.»
Osaksi hra Higgsin käden, osaksi oman mieliksiteko-halunsa johtamana
meni Sargon vuoteeseen. Hra Higgs avusti häntä kömpelön veljellisesti.
Mutta ennenkuin Sargon sai kootuksi vuodevaatteet ympärilleen, huomasi
hra Higgs hänen olkansa yli silmätessään jotakin, mitä tapahtui huoneen
toisessa päässä. Sargon ei saattanut nähdä, mitä se oli.
Silmänräpäyksessä hra Higgsin avulias arvovaltaisuus vaihtui raivoksi.
»Sinä vanha, likainen saatana!» huusi hra Higgs, »joko sinä taas teet
pahojasi!»
Hän jätti Sargonin ja juoksi hyvin kiireesti yli huoneen. Sargon nousi
istumaan vuoteessaan nähdäkseen, mitä tapahtui. Kolme tai neljä muuta
sairasta teki samoin. Hra Higgs sieppasi käsiinsä hyvin likaisen vanhan
miehen, jonka kasvot kertoivat äärimmäisestä kurjuudesta, ja joka istui
nojatuolissa, laski, kohotti ja löi häntä muutaman kerran. Sitten meni
hra Higgs ulos ja palasi kohta, yhä mutisten uhkauksia, kädessään lapio
ja harja.
Sillä Higgsin tehtävänä ei ainoastaan ollut vartioida mielisairaita,
vaan myöskin, säästäväisyyden takia, olla tarkastuslaitoksen lattian
pesijä ja yleinen siisteyden valvoja. Hän oli laivastossa harjaantunut
näkemään ihanteensa siinä, mikä oli kiiltävää ja tahratonta, ja hän
teki puhdasta paremmin kuin vartioi.
»Maatkaa paikallanne siellä!» huusi hra Higgs tullen permantoa pitkin
luuta kädessään. »Se ei vähääkään liikuta teitä.»
Maailman herra heittäytyi pitkäkseen.
4.
Katto oli perin vähän mielenkiintoinen katseltavaksi, paitsi ehkä sen
takia, että siinä oli ryhmä kellahtavia läikkiä, mutta oli kuitenkin
parempi katsella kattoa jonkun aikaa kuin tarkastella liian kauan
huoneessa olevia surkeita olentoja. He olivat surkeita ja häiritseviä,
ja Sargon tiesi ehdottoman välttämättömäksi perehtyä huolellisesti
omaan asemaansa, ennenkuin hänelle tapahtuisi mitään lisää. Kaikki
tämä tapausten kiireinen syöksy oli ollut niin odottamatonta, niin
arvaamatonta ja hurjaa senjälkeen kun hän — muutama tunti sitten
— oli katsellut Lontoota St Paulin harjalta ja päättänyt, että
hetki oli tullut ottaa haltuunsa maailman herruus, — että hyvinkin
saattoi käsittää niiden pyörryttävän vaikutuksen. Kuinka kirkas ja
kaukainen olikaan nyt tuo Lontoon näky, joka levisi kellahtavassa
auringonpaisteessa kuultavien kukkuloiden ja kirkkaan virran välille,
tummine laivaryhmineen ja mustine ihmisvirtoineen alhaalla. Siitä hän
oli nopeasti, vastustamattomasti, joutunut tähän kaikuvaan vankilaan.
Sillä nyt hän huomasi, että se oli vankila. Hän tiesi aivan hyvin,
että miehet hänen ympärillään olivat mielipuolia, ja että hänet
oli pidätetty hulluksi epäiltynä, mutta hän luuli, että työhuoneen
tarkastusosasto, jossa hän oli, oli itse mielisairaala. Hurjimmissa
haaveissaankaan hän ei olisi uskonut, että tuo kaikkea hallitseva voima
kohtelisi häntä näin. Hyvin lyhyen vankilassa vietetyn välikauden
ja ankaran, mutta voitollisen julkisen tutkinnon mahdollisuus oli
kyllä ollut hänen mielessään, mutta ei se, että hänet suljettaisiin
pois kaikista sellaisista vetoumuksistakin. Hänen oli vielä kerran
tarkastettava asemaansa saadakseen selville, mitä koko tämän tavattoman
kokemuksen piti opettaa hänelle, ja mitä hänen olisi tehtävä
hallitakseen tätä omituista tilannetta.
Se oli vaikea tehtävä, silloin kun karhea ääni huoneen toisessa päässä
kirkui karkeita syytöksiä vartiaa vastaan, suuri nyrkki iski pöytään
äkillisissä raivokohtauksissa, ja sitten tuo tasainen, aaltoileva,
loppumaton lausunta lähempänä, tuo kosmillinen runoelma, milloin
melkein kuulumaton — niin että täytyi heristää korviaan kuullakseen
sanat — milloin kimeän riemuisana helisevä. Pitkät matkat se oli vain
hajanaista sekasotkua, ja Sargon saattoi olla kiinnittämättä huomiotaan
siihen jatkaessaan omien pulmiensa harkitsemista, mutta sitten se
saattoi yhtäkkiä tiivistyä sanoiksi, jotka tunkeutuivat hänen omiin
sisimpiin ajatuksiinsa ja sekaantuivat niihin.
»Likainen luonto, joka ajat eelleen meitä
pitkin riemujen, tuskien teitä.
Ja palautat jälleen: ei minnekään,
on lähtö ja paluu: ei minnekään.
Tuskaa ja puutetta, tuskaa ja puutetta,
liasta likaan, ei missään muutetta.
Likaan meill’ on nälkä ja likaan meill’ on kaipuu,
likaa meill’ on ruokana, likaan lempi vaipuu.
Voitelet itsesi, kasvojasi maalaat, puhdasta kysyt,
yrität reippaasti eelleen: kuitenkin liassa pysyt.»
»Onko tuo totta?» kysyi Sargon itseltään. Onko tuo totta? Lika? Mitä on
lika? Mutta ei! Hänen ei pitänyt seurata tuota mielipuolista kirkunaa!
Mitä hän juuri oli ajatellutkaan? Hän oli kysynyt, miksi voima oli
syössyt hänet tähän kamalaan paikkaan? Kun tuo mies voisi edes lakata
sepittelemästä runoaan vaikka vähäksi aikaa, että hän saisi tilaisuuden
ajatella asemaansa! Miksi hänet oli jätetty Jordanin ja Higgsin
valtaan elämään mielipuolten keskuudessa ja — äkillinen fantastinen
sivukysymys! — miksi he olivat tulleet hulluiksi?
Kun tuo runo edes loppuisi! Kun edes tuo ääni vaipuisi hiljaisuuteen!
Nyt se oli vain pelkkää sekasotkua ja roskaa, ikäänkuin ajatus olisi
katkaistu kirveellä, pantu työntökärryihin ja paiskattu rinnettä alas.
Älä kuuntele sitä, Sargon! Älä kuuntele! Keskitä ajatuksesi!
Ponnistellessaan ajatustensa keskittämiseksi Sargon unohti Higgsinkin.
Hän nousi istumaan vuoteessaan, veti polvensa leukansa alle ja ajatteli.
Hän oli Sargon. Se oli kaiken ydin. Hänen oli pysyttävä Sargonina.
Hän oli kai tässä kiusan ja vaivan paikassa sen ristiriidan vuoksi,
joka vallitsi hänen Sargonina olemisensa ja mahdollisen Preembyksi
kutistumisensa välillä. Voima oli kutsunut hänet olemaan Sargon,
kärsimään ja palvelemaan koko maailman puolesta ja vihdoin hallitsemaan
sitä, mutta se ei silminnähtävästi ollut mikään suoranainen,
yksinkertainen kutsu. Oli olemassa jotakin hänen kutsumustaan
vastustavaa, vastavoima, joka tahtoi painaa hänet takaisin Preembyksi
ja preembyismiin, olemaan pieni ja merkityksetön, elämään syrjässä ja
hyödyttömästi ja tulemaan lopullisesti ja ratkaisevasti kuolleeksi. Tuo
vastavoima oli sallinut, että hänet tuotiin tänne peloteltavaksi ja
kidutettavaksi, työnsi mielipuolisia runoja hänen korviinsa, pakotti
hänen siedettäväkseen yksitoikkoisen, itsepäisen äänen, sanomaan,
että hän oli likaa ja että Jumalalla ei ollut kasvoja, ja koko joukon
muita samanlaisia herjauksia. Mutta ne eivät olleet tosia. Vastavoima
sai puhua niin paljon kuin halusi — suokoon Jumala, että saisi vähän
hengähdysaikaa! — mutta totuus oli tämän paikan ulkopuolella ja
suurempi kuin tämä paikka ja käsitti sen kokonaan. Hän oli yksi,
Sargon oli yksi, ollut alusta saakka Sumeriassa, monissa maissa ja nyt
täällä, sama henki, sama palveleva hallitsija. Hän oli yksi, niinkuin
Lontoo on yksi, kun sitä katseli tuolta korkealta, loppumattoman
moninainen, mutta kuitenkin supistettu yhteen henkilöön. Ja niin oli
koko maailma yksi. Preembynä olo oli samaa kuin olla surkea, pieni talo
syrjäkadulla, joka hukkui yhteisvaikutukseen. Hän ei enää milloinkaan
voisi olla Preemby, vaikka tahtoisikin. Siitä juuri hänen oli pidettävä
kiinni. Hän saattoi olla Sargon vain kieltämällä Preembyn — vaikka
häntä sitten uhkaisi kuolemanrangaistuskin.
Mutta koko ajan tuo vastavoima uhmaili elämää ja häntä itseään
hullun runoilijan ja hänen lausuntansa avulla. Mies oli nyt vaipunut
tenhoavan, mutta halveksittavan sanan vaikutuksen alaiseksi, jos
sellaista voi sanaksi sanoa: »Tra-la-la.»
»Tra-la-la. Tra-la-la.
Siinä on laulun kärki,
selvitä sen syvin järki.
Tra-la-la. Tra-la-la.
Missä vain sinä kumajat,
nauravat kasvottomat Jumalat.
Tra-la-la, aurinko paistaa, tra-la-la.
Syö, juo, nauti ja suutele aina ja taas.
Tra-la-la. Tra-la-la.
Suutele, suutele aina ja taas,
aina ja taas.
Tra-la-la.»
Hän hankki vaihtelua lausuntaansa synnyttäen suullaan ja kämmenillään
pamahtelevia, kuuluvia ääniä.
»Älkää toki pitäkö minua kyynillisenä», sanoi hän Sargonille. »Tämä on
vain puhdasta elämäniloa.»
Sargon ei voinut sietää sitä kauemmin. Se oli tuomittavaa opetusta
esitettynä ihmiskunnan oikealle uudistajalle. Hän kohotti yhtäkkiä
opettavan sormensa. »Olette väärässä», sanoi hän terävästi.
Runoilija tuijotti hetkisen ja sanoi tehden tervehtivän liikkeen:
»Tra-la-la.»
»Mutta minä sanon teille, että elämä on totuutta», huusi Sargon. »Elämä
on ääretön. Elämä on täynnä tarkoitusta ja järjestystä. Olen tullut
sanomaan sen teille ja kaikille muillekin ihmisille.»
Runoilija keskeytti hänet hymyillen ja kohteliaasti sanomalla:
»Tra-la-la,
tra-la-la.
Elämä on nokotusta, aivastusta vain,
elämä on mädänhaju tuulten tuoksuvain,
elämä on tyhjää täynnä — olkaa niinkuin tahdotte!
Tra-la-la. Tra-la-la.»
Hän jatkoi, mutta Sargon ei tahtonut kuunnella häntä. Hän korotti
äänensä hukuttaakseen siihen vastustajansa. »Sanon teille, te sielu
parka, että olette äärimmäisen väärässä ja sokea», puhui hän. »Sillä
valo on tullut minulle ja ymmärrys on minun. Ette te ole se hukkaan
mennyt ihminen, joksi itseänne luulette, taikka teidän ei ainakaan
pitäisi olla. Ei! Minä, minäkin olin tuollainen hukkaan mennyt,
sellainen kuin te olette, jonkun aikaa sitten. Minäkin ajattelin
olevani siemen, yksityiskohta, ei mitään merkitsevä seikka. Mutta
kutsumus on tullut minulle, ja minut on kutsuttu kokoamaan toisia
ottamaan osaa uuteen heräämiseen. Minä olen nähnyt näyn, ja olen nähnyt
maailman sellaisena kuin pitkästä unesta herääjä sen näkee. Kaikki on
yhdistetty yhteen ja toimii yhdessä, iankaikkisesti.»
Runoilija rypisteli nenäänsä ja heilutteli kättään Sargonille ikäänkuin
olisi torjunut jotakin haitallista. »Tra-la-la», huusi hän.
»Kaikki asiat, sanon minä teille, ovat yhtyneet ja toimivat yhdessä...»
»Tra-la-la», entistä äänekkäämmin.
»Hiljaa siellä», huusi terveyden hra Higgsiin ruumiistunut voimakas ja
äkäinen ääni.
»Saatte koko joukon lörpöttelemään muutamassa hetkessä», sanoi hra
Higgs lähestyen Sargonia vakavan toruvana. »Olkaa hiljaa!»
Hiukan mietittyään koko maailman herra totteli.
Perin arvokkaalla liikkeellä hän ilmoitti Higgsille, että hänen
sivistymättömään pyyntöönsä oli suostuttu.
»Se on oikein», sanoi Higgs. »Te voitte olla hiljaa, jos tahdotte. Niin
onkin parempi. Mutta hän ei voi.»
Runoilija jatkoi pehmeästi, ivallisesti, puoliääneen, tahraten Sargonin
uskoa ja tehden pilaa siitä, ja kertana oli aina »Tra-la-la. Tra-la-la.»
5.
Sargon istui nyt liikkumatta ja vaieten vuoteessaan kääntäen vain
hitaasti päätään katsellakseen ympärillään olevia ihmisiä. Hänen
äskeinen purkauksensa oli hieman lievittänyt hänen kyllästymistään
tuohon loppumattomaan lausuilemiseen. Sitä jatkui nyt milloin omituisen
vakuuttavana, milloin kiihkeänä ja kiukkuisena, milloin pelkkänä
sanojen höpinänä. Se virtasi yhä hänen ohitseen ja ylitseen, ja se
oli nyt mielenosoituksellisesti kohdistettu häneen, mutta hän kykeni
jo olemaan välittämättä siitä. Hän istui siinä ja ajatteli autioita,
pelottavia tunteja, jotka eittämättömästi olivat hänen edessään.
Hänen ajatuksensa eivät ulottuneet tulevan yön tuolle puolen. Jo sekin
tuntui hänestä ikuisuudelta.
Hän tunsi, että tuo alaston sähkölamppu, joka tunki hänen
silmäluomiensa läpi, pitipä hän niitä kiinni kuinka tiukasti hyvänsä,
hehkuisi koko yön, hän tiesi sen pantuaan merkille katseen, jolla
Higgs oli silmäillyt hurjistunutta, punatukkaista miestä. Siinä
silmänräpäyksessä hän tunsi, että Higgs pelkäsi punatukkaista, jonka
punertavat kasvot kiilsivät, eikä uskaltaisi millään sammuttaa valoa
vartiohuoneessa, ei uskaltaisi jättää sitä hämäräänkään, olipa tapa tai
sääntö sitten mikä hyvänsä. Ja hän käsitti myös, miksi Higgs alituiseen
meni ulos huoneen yläpäästä: hän tahtoi olla varma siitä, että Jordan,
taikka joku muu apulainen, oli äänenkantaman päässä. Niin, tuo valo
palaisi varmasti koko yön, ja runoilija näytti myös aikovan jatkaa,
ja niin jyskyttäisi punatukkainen mies pöytää aina tuon tuostakin ja
huutaisi, ja toinen mies kirkaisisi myös kumeasti silloin tällöin.
Ja siellä olisi kaikenlaista epämukavuutta, melua ja tuloa ja menoa.
Niinpä hän saattaisi yhtä hyvin istua valvomassa ja ajattelemassa
kuin turhaan yritellä nukkua. Ajatellahan voi aina. Tietysti, jos oli
liian väsynyt, saattoi lakata ajattelemasta eteenpäin, jäädä vain
ajattelemaan kuin ympyrässä, mutta oli mahdotonta olla valveilla ja
ajattelematta. Täällä ei voisi mitenkään nukkua. Silmät, korvat ja nenä
kiusautuivat ihan liiaksi. Nukkuikohan täällä kukaan milloinkaan, olipa
hän sitten terve tai sairas?
Hänellä ei ollut mitään muuta tekemistä kuin istua ja ajatella, istua
ja ajatella, ehkä torkahtaa hetkeksi ja ajatella itsensä uneen, kunnes
joku odottamaton jymähdys tai mylvähdys palauttaisi ajattelemaan.
Pisimmänkin yön täytyy vihdoin päättyä,
Silloin Sargon unen ja valvonnan välillä ollessaan näki jotakin
kauheaa. Ainakin se vaikutti kauhealta hänen hermoihinsa. Kahden
vuoteen päässä hänestä nukkui pelottavasti riutunut nuori mies,
jonka pää kohosi ylöspäin. Pielus ei tukenut sitä; se oli kuuden
tuuman päässä siitä. Hän piti sitä ylhäällä asennossa, jota oli
tuskallista katsella. Nuoren miehen kasvot ilmaisivat hiljaista,
ylpeää tyytyväisyyttä tähän jäykkyyteen. Se oli uskomatonta. Oliko
olemassa sellaista kuin näkymätön pielus? Vai oliko se Sargonin silmien
harhakuva valvovassa unessa?
Vuoteessa hänen vieressään makasi toinen mies valvovat kasvot häntä
kohti. Hänen silmänsä kohtasivat Sargonin katseen. Kumpikaan ei sanonut
mitään eikä liikahtanutkaan, mutta molempien mielen valtasi suuri
lohdutus. Sillä silmät, jotka kohtasivat Sargonin, olivat yhtä terveet
kuin hänen omansa, ja kumpikin tuki toistaan. Niin se on, sanoivat
silmät. Se on omituista, mutta silmänne eivät petä teitä. Se on nuoren
miehen taudin ilmiö.
Sargon nyökkäsi. Toinen terve mies nyökkäsi vastaan ja kääntyi sitten
toiselle kyljelleen vuoteessaan kuin rauhoittunut lapsi nukkuessaan.
Mutta voisiko hän nukkua?
Sargonin katse kiersi huoneen hakien uutta. Niin, eräitten toistenkin
täytyi olla terveitä — terveitä niinkuin hänen — Ja pidätettyjä
niinkuin hän itsekin. Siellä oli toinen mies käytävän toisella
puolella, jolla oli pieni parta, hyvin, hyvin surullinen mies, mutta
hänelläkin oli terveet silmät.
Huomenna oli Sargonin mentävä keskustelemaan noitten toisien kanssa
ja kerrottava heille itsestään ja neuvoteltava tästä pelottavasta
tilanteesta, mutta ei nyt, sillä Higgs puuttuisi varmasti asioihin. Nyt
jo oli sattunut monta Higgsiä ärsyttävää seikkaa. Oli selvää, että hän
olisi kiukkuinen, ja oli parasta olla ärsyttämättä häntä lisää. Nyt
täytyi vain istua paikallaan ja ajatella.
Mitä olivat nuo mielipuolet, ja mitä mielipuolisuus merkitsi?
Miksi oli korkein voima nostanut hänet hänen jokapäiväisen elämänsä
tavallisista toimista ja kuvitteluista kuolemattoman olemuksensa
tuntemukseen, miksi hänelle oli näytelty päättymättömät kohtalot ja
näky hänen toimintapiirinään olevasta koko maailmasta, että hänet
sitten herätettäisiin pois elämästä ja valosta ja vapaudesta tähän
mielipuolisten harmaaseen, maanalaiseen maailmaan? Se ei ollut
saattanut tapahtua turhan takia. Sen täytyi merkitä jotain.
Ja sitten puhalsi toinen kysymys tuulen hänen sielunsa läpi. Se voima,
joka oli kutsunut häntä, ja kutsunut häntä vain tuodakseen hänet tähän
paikkaan, oli siis saattanut kaikki muutkin samaan kauhunpaikkaan.
Miksi? Hänelle se saattoi olla koettelemus, mutta mitä se oli noille
muille, joiden sielut olivat todella hajonneet ja haihtuneet pois? Mitä
voima heillä teki?
Koko asioitten järjestys alkoi häilyä ja haihtua Sargonin sielusta.
Jos voima ei ollut tehnyt sitä, niin silloin se oli vastavoiman työtä.
Täytyi siis olla olemassa vastavoima, jokseenkin yhtä väkevä kuin
voima itsekin, kykenevä sieppaamaan ihmisiä elämästä sekaannukseen,
halpuuteen ja ikuiseen kuolemaan. Taikka muuten: — ei ollut olemassa
mitään.
Hän istui ihan hiljaa leuka polviin nojaten silmien tuijottaessa
tyhjästi viimeiseen mustaan mahdollisuuteen.
Oliko koko hänen kutsumuksensa ja tehtävänsä sittenkin vain
pettymystä ja harhaa? Oliko häntä petetty Tunbridge Wellsissä, kun
kutsu ensimmäisen kerran tuli hänelle nousta ja herätä? Eivätkö nuo
Sumerian muistot olleetkaan muuta kuin unta. Oliko hän kuitenkin
juuri — hassuksi tullut Albert Edward Preemby? Hassussa, kärjettömien
sieluttomuuksien maailmassa? Jos niin oli, oli hän todella hupsuin
kaikista elävistä ihmisistä. Hän oli luopunut mukavuudestaan ja
varmuudestaan joka oli tervettä, vaikka vähäpätöistä, oli juossut
pois rakkaan Christina Albertansa luota — totellakseen voimaa joka ei
ollut muuta kuin hänen oman mielikuvituksensa harhaa, ja seuratakseen
päämäärää, joka oli vain haamu. Päiväkausia hän oli koettanut estää
Christina Albertaa pääsemästä ajatuksiinsa: hän oli muka epäilijä ja
vastavoiman liittolainen. Nyt hän palaisi, perin reippaana kiivaana,
mutta sittenkin vain nuorena tyttönä. Hän oli jättänyt tyttärensä
selviämään niinkuin itse taisi, jättänyt hänet omien muistutustensa
ja varoitustansa ulkopuolelle. Mitä hän teki? Kuinka monet vaarat ja
vaikeudet saattoivat nytkin uhata häntä? Sargonin mieleen ei tähän
mennessä ollut johtunut, että hänen katoamisensa saattaisi tuottaa
tytölle murhetta ja vaaraa. Nyt hän näki selvästi, että niin kävisi.
Vihollinen tuli ja väitteli avoimesti hänen kanssaan. »Olet ollut
hupsu, Albert Edward Preemby», sanoi se. »Olet johtanut itsesi hyvin
vaaralliseen ja surkeaan asemaan, olet paennut omasta elämästäsi
tyhjyyden kauheuteen. Palaa! Palaa, kun vielä on mahdollisuuksia
palata!»
Mutta saattoiko hän palata?
Kyllä. Se kävisi kyllä päinsä. Hyvin helposti! Hän voisi sanoa
suoraan, että hän jo muisti oman nimensä. Hän voisi pyytää tavata
lääkäriä tai johtajaa taikka mitä hyvänsä henkilöä, joka komensi
Higgsiä, Jordania ja heidän tovereitaan, hän voisi ilmoittaa nimensä,
atelierin osoitteen, pankkinsa osoitteen, pesulaitoksen osoitteen ja
niin poispäin. Puhuen hyvin suoraan ja selvästi hän saattoi myöntää
käyttäytyneensä omituisesti, mutta että se puuska oli nyt ohi, ja
niin hän pääsisi näistä hirveistä varjojen maailmoista takaisin
päivänvaloon. Se ilahuttaisi Christina Albertan sydäntä...
Hän muisteli tuota vilkasta, ystävällistä, hiukan vastahakoista
olentoa. Jos hän vain voisi nyt saada nähdä tyttärensä! Tulemassa tänne
pitkää käytävää hänen luokseen auttamaan, pelastamaan...
Sitten hän olisi juuri Preemby taas elämänsä loppuun saakka, mukavasti
Preemby, Preemby sivussaseisoja, Preemby syrjästäkatselija, toimeton,
hiljainen mies meluisan atelierin perällä. Mutta eräänlaiset asiat
olisivat kerta kaikkiaan lopussa. Hän ei enää milloinkaan saisi mennä
museoon tai kaivelemaan kirjakauppojen pimeistä nurkista vanhoja,
tomuisia, unohtuneita kirjoja, jotka kertoivat hävinneistä kaupungeista
ja arvoituksellisista ennusmerkeistä. Hän ei enää milloinkaan saisi
ajatella Atlantiksen ihmeitä ja salaisuuksia, pyramiidien mittoja
eikä menneen ja tulevan ajan suuria arvoituksia. Hänen elämässään
ei sitten enää olisi ollenkaan mitään ihmeellistä, sillä hän oli
pyrkinyt ihmeeseen ja joutunut pettymykseen. Nuo asiat kaikki jäisivät
vanhoiksi tarinoiksi ja kuvitteluiksi sellaisesta, mitä ei milloinkaan
tapahtuisi. Menneisyys ja tulevaisuus olisi kuollutta hänelle. Päivät
olisivat tyhjiä ja painostavia, tyhjempiä ja painostavampia kuin
milloinkaan ennen. Hänen elämänsä ydin vuotaisi kuiviin...
Ja toisella tiellä häntä odotti tuska, halpuus, raaka kohtelu, huono
ruoka, likaisuus, koettelemukset, jotka voisivat murtaa hänet — mutta
voima viittaisi häntä edelleen luokseen.
Hän ajatteli Sargonille kuuluvia asioita, voimaa, kaupunkeja, jotka
olisivat kuin suuria yksityisiä olentoja, koko maailmaa, tähtien
salaperäisiä lupauksia, kaikkia noita asioita, joista hänen täytyisi
luopua ja olla Preemby, Preemby suoraan ja selvästi, elämänsä loppuun
saakka, jos hän haluaisi lähteä pois tästä paikasta. Hän istui, kuten
hänestä näytti, äärettömän ajan hiljaa ja miettivänä, vaikka vastaus
jo oli selvä hänen sielussaan. Ja viimein hän puhkesi puhumaan: »Ei»,
sanoi hän käheällä äänellä, melkein huutaen: »Minä olen Sargon, Sargon
Jumalan palvelija, ja koko maailma on minun.»
6.
Kauan jälkeen puolen yön istui Sargon yhä tuossa kalpeassa, likaisessa
valaistuksessa melun ja sekaannuksen vallitessa hänen ympärillään.
Hän oli menettänyt kaiken mahdollisuuden arvioida aikaa: kellokin oli
otettu pois häneltä. Jolloinkin pikku tunneilla hän rukoili. Ja silloin
tällöin hän itki hiukan.
Hän rukoili. Joskus taas hän laati lauselmia ja kuiskaili niitä
itsekseen, ja joskus eivät lauselmat ollenkaan päässeet sanoiksi,
vaan kulkivat hänen sielunsa läpi kuin käärmeet syvässä, tummassa
vedessä. »Suuri on se tehtävä, jonka olet päälleni laskenut. Näen,
etten ole kyllin arvokas, oi mestari, suorittamaan pienintäkään
minulta vaatimaasi tehtävää. En ole kyllin arvokas. Olen mitätön
mies ja tyhmä mies, ja kaikki, mitä tähän saakka olen tehnyt, on
hulluutta. Mutta olet kutsunut minut tietäen hulluuteni. Anna anteeksi
hulluuteni ja auta minua uskoon.» Hän istui hiljaa ja liikkumatta
paikallaan kyyneleet poskipäillään. »Rankaise ja koettele minua tahtosi
mukaan», kuiskasi hän sitten, »kunhan et vain hylkää minua ja katoa
maailmastani.»
Hän rukoili, että voima tekisi hänestä maailman palvelijan, ja lisäsi
änkyttäen ja heikosti: »sellaisen kuin olin entisinä päivinä.»
Mutta oliko noita entisiä päiviä milloinkaan ollut olemassa? Sumeria
oli nyt hyvin kaukana hänestä, ja valkoiset kaupungit, siniset
virrat ja jokialukset olivat häipyneet pois, ja häntä kunnioittavat
kansanjoukot olivat kuin haihtuva täplä hänen mielessään, eivät unen
haihtuvaa muistoa selvempiä. Hän ei sanonut vähään aikaan mitään, mutta
lisäsi sitten ääneensä kuiskaten: »Auta sinä minun epäuskoani.»
Joskus hän rukoili kuiskaten, joskus vaieten, ja joskus hän taas istui
hiljaa ja rauhallisena. Higgs tuli kolme kertaa katsomaan häntä,
mutta ei puuttunut hänen toimiinsa. Viereisessä vuoteessa jatkui runo
yhä, mutta se oli nyt muuttunut vain rytmilliseksi virraksi herjaavia
hävyttömyyksiä.
Hiukan senjälkeen kun Sargon oli lakannut rukoilemasta, oli hän kai
nukkunut; hän oli kai nukkunut, koska heräsi aamunkoitteeseen. Se ei
tapahtunut asteettain; hän heräsi siihen äkkiä.
Kylmä, varjoton valo täytti huoneen, ja sähkölamput, jotka olivat
näyttäneet niin kirkkailta, olivat vain valoisia, oranssinkeltaisia
rihmoja. Higgs seisoi ovella tarkastellen kiihkeästi punatukkaista
miestä, joka lepäsi pää pöydällä, kuin unessa — mutta ehkä vain
teeskennellen unta.
7.
Seuraavan päivän iltana tuli kaksi vierasta katsomaan Sargonia. He
kutsuivat hänet luokseen ja hän puheli hiukan heidän kanssaan, ja
sitten he keskustelivat enimmäkseen keskenään.
Kumpikaan herroista ei selittänyt, mitä asiaa heillä oli Sargonille.
Toinen heistä oli lyhyt, mustatakkinen mies. Hänellä oli kultaiset
kellonvitjat ja kirjava kravatti jalokivineuloineen. Pienellä terävällä
nenällään hänellä oli kultasankaiset silmälasit. Kasvot olivat lihavat
ja puhtaiksi ajellut, suu kuin vino lapionreikä taikinassa. Hän puhui
kuin nyyhkytyksen ja sammaltamisen välimailla, ja hän näytti olevan
jokseenkin kiireissään ja harmissaan siitä, että hänet oli kutsuttu
Sargonin luo. Toinen oli iso, harmaa ja huolestuneen näköinen. Hän
teki jollakin tavalla sen vaikutuksen Sargoniin, että hän oli lääkäri,
jolla oli yksityisiä vaikeuksia. Hän näytti pitävän itseään keskustelun
johtajana ja neuvotteli satunnaisesti jostakin yksityiskohdasta
syrjässä seisovan Jordanin kanssa.
»Sikäli kuin ymmärrän», sanoi taikinakasvoinen mies, »halusitte te
tarjota päivälliset eräälle seurueelle, johon kuului kaikenlaisia
ihmisiä, Rubikonin ravintolassa, eikö niin? Otaksun, että tuo ajatus
johtui mieleenne jokseenkin äkkiä?»
»Aioin neuvotella eräitten henkilöitten kanssa», sanoi Sargon. »Se
lienee ollut erehdys minun puoleltani.»
»Epäilemättä se oli erehdys, hra... hra...»
»Ei siihen tarvita herraa», sanoi Jordan syrjästä. »Se sanoo itseään
Sargoniksi.»
Tohtori tuli hyvin terävän näköiseksi. »Eikö se ole jonkunmoinen
historiallinen nimi?» kysyi hän katsellen etsivästi syrjään.
»On kyllä», sanoi Sargon.
»Mutta tiedättehän, ettei se ole teidän nimenne.»
»Ehkäpä ei... Tarkoitan... se on minun ainoa nimeni.»
»Sepä on kummallinen vastaus», sanoi taikinakasvoinen mies, »todellakin
kummallinen.»
»Mutta mikä teidän oikea nimenne on?» kysyi lääkäri kehoittavasti.
»Sargon.»
»Ei siis A. E. Preemby.»
Sargon säpsähti ja jäi tuijottamaan silmien ilmaistessa jonkunmoista
ällistystä. »Ei, ei, Jumalan nimeen. Ei suinkaan», sanoi hän.
»Onko se milloinkaan ollut Preemby?» kysyi lääkäri.
»Se ei merkitse mitään nyt. Se ei ole ollenkaan tärkeää nyt.»
»Taitaa se kuitenkin olla hieman tärkeää», sanoi taikinakasvoinen mies.
»Ja nyt te olette kuningas ja herra tai jotakin sellaista, ja maailma
kuuluu teille?» sanoi lääkäri.
Sargon ei vastannut. Hän ymmärsi olevansa verkossa.
Tohtori kääntyi Jordaniin päin ja kutsui hänet kuiskaten luokseen.
Sargon kuuli vain lauseen katkelman. »Higgs kuuli sen», sanoi Jordan.
»Oletteko te Sargon Loistava?» kysyi lääkäri.
Sargon kumarsi päänsä suruissaan. »Parasta olisi sanoa minua Sargon
Arvottomaksi, sillä olen epäonnistunut monessa asiassa.»