OPETUSLASTEN KUTSUMINEN.

1.

On jo olemassa hyvin suuria eroavaisuuksia kuvauksessa ja mielipiteessä

siitä järjestyksestä ja niistä yksityiskohdista, joilla Sargon

kutsui seuralaisiaan. Onneksi on meillä tilaisuus kertoa olosuhteet

kaikella tarpeellisella tarkkuudella ja arvovallalla, joka jo

etukäteen kumoaa pahantahtoisen arvostelun. Sargon ilmestyi Cheapsiden

puolelle tuossa puolen seitsemän tienoissa, ja päivän liikenne oli jo

vähenemässä tuolla vilkkaalla Cityn liikenneuralla. Hänen kasvonsa

olivat muuttuneet ja loistivat tuota valoisuutta, jonka vain kaikkein

perinpohjaisin ja tarkin parranajo voi antaa. Ne olivat saaneet

nuorekkaan sileyden. Kasvoharja, viikset, jotka olivat peittäneet

sen niin monta vuotta ihmiskunnan katseilta, olivat kadonneet, ja

muuttuneet vain karvatukoksi parturin altaassa. Nyt olivat kasvot

yhtä paljaat kuin nuoren Aleksanterin, vilpittömät, tuoreet kasvot,

jotka puhuivat selvästi, kun viikset eivät enää estäneet sanojen

kaikua. Hänen kasvojaan punasikin luonnollinen jännitys, kun hän

kulki Cheapsidea pitkin tutkien jalankulkijoiden naamoja tärkeän ja

salaperäisen hakemisinnon vallassa. Siniset silmät hienolta näyttävän

hatun lierin alla paloivat. Oliko se tuo mies? Oliko se tämä?

2.

Ensimmäinen kutsuttu oli nuori mies Leytonstonesta, nimeltä Godley,

nuori mies, jolla oli leveät ja hyvin vakavat kasvot ja niin harkitseva

tapa lausua ajatuksensa, että se oli melkein puhevika. Hän kantoi

mikroskooppia puisessa laatikossa. Hän opiskeli biologiaa harrastaen

varsinkin soluoppia ja oli luonnostaan hyvin kohteliaisuuteen ja

hillittyyn sävyyn taipuva ollakseen tarkka ja varma kaikesta, mitä

sanoi ja teki. Hän oli menossa Liverpoolin asemalta Birkbeckin

tutkimuslaitokseen kiertotietä, koska hänellä oli aikaa melkein

tunti, ennen hänen luentonsa alkamista. Hän seisoi pidellen itseään

tasapainossa jalkakäytävän reunalla, odottaen kaksien vaunujen

ohimenoa, kun hän sai kutsun.

Hän huomasi vieressään hyvin totisen, paljaskasvoisen miehen, jonka

siniset silmät nopeasti tutkivat hänen kasvojaan ja joka sitten tarttui

hänen käsivarteensa.

»Arvelinkin», sanoi Sargon, »että te olette te.»

Hra Godley, jolta ei puuttunut huumorin tajua, koetti vastata, että

hän tietysti oli hän, mutta tuo hänen osaksi luonnollinen, osaksi

luulottelun suuresti kehittämä puhevikansa, pysäytti hänet sanaan

»tietysti», ja hän sahasi yhä nenällään ilmaa, kun Sargon jatkoi

puhettaan.

»Tarvitsen apuanne», sanoi Sargon. »Suuri tehtävä on alulla.»

Hra Godley läpäisi ensimmäiset kouristukset selittämällä, että hänellä

oli suurin osa tuntia käytettävänään ja että hän oli valmis avustamaan

jokaisessa järkevässä yrityksessä edellyttäen, että ensiksi selitettiin

hänelle tarkasti, mikä tuo yritys oli. Mutta hän saattoi auttaa vain

rajoitetun ajan. Hänen tehtävänsä Birkbeckin luennoilla oli aivan

välttämätön. Sargon antoi paljon merkitystä erilaisille äänille, jotka

hra Godley puri poikki tai nieli. Hän talutti vankiaan käsivarresta

ja selitti vapaata kättään ilmeikkäästi heilutellen kutsunsa oikeaa

merkitystä. »Arvelen, että te olette tieteellisiä asioita harrastava

nuori mies», sanoi hän. »Teitä tarvitaan. En tiedä, tunnetteko

minut — muistinne saattaa vielä olla epätäydellinen — mutta minä

muistan kasvonne, te entisen hovini tietäjien päällikkö. Niin juuri,

tietäjiemme päällikkö.»

»E-e-en o-ole tä-tä-täysin va-va-varma siitä, et-että kä-kä-kä-kä-sitän

ta-ta-tar-tarko-ko-koituksesenne», sanoi nuori mies. »Mi-minun ty-työni

on ve-ver-raten vä-hä-hän tu-tu-tunnettu vi-vielä.»

»Tiedän sen», sanoi Sargon rohkeasti. »Tiedän sen. Olen hakenut

teitä. Älkää pettykö, kun ette ollenkaan tunne minua. Uskokaa,

että minulla on pelottavia voimia takanani. Vähän ajan kuluttua

kaikki ihmiset ymmärtävät. Sekaannuksen aika lähestyy loppuaan.

Me olemme kaksi ensimmäistä tekijää, aivan ensimmäistä, suuressa

kristallisoitumisessa...»

»Mihi-hi-hinkä me oikeasta-ta-taan me-mennään?» kysyi nuori mies.

»Luottakaa minuun», sanoi Sargon. »Pysykää mukanani.»

Nuori mies taisteli ilmaistakseen jonkun monimutkaisen kysymyksen.

Mutta nyt joutui kolme muuta miestä kutsun taikamaisen vaikutuksen

alaisiksi, ja nuoren miehen kysymykset jäivät kuulumattomiksi

sirpaleiksi. Nämä uudet uskonveljet olivat pieni ryhmä miehiä, jotka

seisoivat korokkeella jokseenkin pienen ja melkein käheän posetiivin

ympärillä, johon oli kiinnitetty seuraava kirjoitus: »Tarvitsemme

työtä, emmekä armeliaisuutta. Mutta ei ole olemassa työtä meitä varten

niin sanotussa sivistysvaltiossa.» He olivat puetut luopuneisiin

khakiunivormuihin, ja olivat kaikki alle viidenkolmatta ikäisiä

nuorukaisia.

»Katsokaapa tuota», sanoi Sargon. »On jo aika uuden kauden alkaa.»

Hän puhutteli miestä, joka seisoi posetiivin vääntäjän oikealla

puolella.

»Kaikki tämä on muutettava tästä hetkestä alkaen», sanoi hän. »Minulla

on työtä teille.»

»Ohoh!» sanoi entinen sotamies hyvän kasvatuksen saaneen miehen

äänellä. »Minkälaista työtä?»

»Me ollaan suoria poikia», sanoi posetiivin vääntäjä. »Me ruvetaan

siihen, jos se on sellaista, mitä osataan. Ei me olla kiertolaisia.

Mitä työtä se on?»

»Shillinki tunnilta?» kysyi kolmas.

»Enemmän, paljon enemmän kuin shillinki. Ja hyvin suurta ja

vastuunalaista työtä. Sadonkorjuuta. Loistavaa satoa! Teistä tulee

ihmisten johtajia. Seuratkaa minua.»

»Kauas?» kysyi mies, joka oli puhunut ensiksi.

Sargon teki liikkeen, joka itseasiassa peitti hänen omat puuttuvat

suunnitelmansa, ja lähti menemään edellä.

»Käy edellä, Macbeth», sanoi posetiivin kiertäjä ja heitti

koneensa kantoasentoon olalleen. Toiset entiset sotilaat lausuivat

mielipiteenään, että hyvä on ja että ainakin kannatti mennä katsomaan,

mitä heille tarjottiin. Kävellen johtajansa rinnalla aloitti hra Godley

äärettömän ja hyödyttömän taistelun uudella kysymyksellä.

Seuraava opetuslapsi ei ollut niinkään paljon kutsuttu kuin putosi

sargonilaisten ryhmään, joka oli alkanut kasvaa. Hän oli pitkä

mies, väriltään tumman ruskea, tukka villavan musta, ja hän hymyili

koko ajan suopeasti. Hän oli puettu jokseenkin vaaleaan, harmaaseen

hännystakkiin, kravatti oli ruusunpunainen, jaloissa keltasuiset

nappikengät ja päässä hattu, joka oli yhtä erikoinen kuin Sargoninkin.

Hän kantoi kädessään harmaata alpakkasateenvarjoa. Suuressa,

mahonginruskeassa kädessään hän piteli paperipalaa ja hän lausuili

hyvin runsaasti sanaa: »anteeksi.» Paperin yläreunaan oli painettu

sanat: »Lean and Mackay, 329 Leadenhall Street E. C.», ja sen alle

kirjoitettu musteella: »Hra Kama Mobamba.»

Sargon katseli hetken puhuttelijaansa ja tunsi hänet: »Elamin

kuningas!» sanoi hän.

»Ei osaa enklantia», sanoi musta herrasmies, »portukalia.»

»Ei», sanoi Sargon ilmaisten liikkeellä tarkoituksensa, »sallimus.

Seuraa minua.»

Musta herra liittyi luottavasti saattoon.

»Kuulkaapas!» huusi toinen entisistä sotilaista. »Tässä hommassa ei saa

käyttää värillistä työväkeä.»

»Hiljaa», sanoi Sargon. »Pian selvenee teille kaikki.»

»Mi-minun mi-mielestä-täni te-teidän ei pi-pipitä-tä-täisi jo-joh-taa

ihmisi-siä ha-harhaan», sanoi hra Godley, jota Sargonin puuha alkoi

huvittaa ja hämmästyttää.

Sargon kiiruhti käyntiään.

»Tä-tämä he-herra ta-ta-tahtoi vain me-mennä lala-pussa

ma-ma-mainittu-tuun pa-paikkaan», sanoi hra Godley.

Innoissaan saada Sargon käsittämään ajatuksensa hoiteli hän hiukan

huolimattomasti mikroskooppilaatikkoaan, joka äkkiä kolahti ankarasti

vastaantulevan miehen, silkkihattuisen liikemiehen polveen. Uhri

kirosi ääneensä hyvin äkäisesti ja jäi hyppelemään yhdellä jalalla

katukäytävällä pidellen polveaan kädellään. Sitten hän lankesi

kiukkuisen mielijohteen valtaan ilmoittaakseen hra Godleylle, mitä

hän todella ajatteli tämän käytöksestä, tavoista ja hänenlaisistaan

ihmisistä. Hän liittyi Sargonin kulkueeseen reippaasti ontuen ja sanoen

silloin tällöin »mitä!» hengästyneellä äänellä. Jokseenkin humalainen,

syvään surupukuun puettu mies oli ollut tapahtuman todistajana.

Hän kiiruhti, osaamatta ohjata kulkuaan oikein suoraan, vihaisen,

silkkihattuisen herran viereen.

»Mokomakin tökerö lurjus», sanoi hän. »Inhottavaa! Jos tarvitsette

todistajaa, olen heti valmis!»

Hänen varsinainen tarkoituksensa oli astua edelleen silkkihattuisen

herran vieressä, mutta hänen ruumiissaan olevat kemiallisesti eristävät

tekijät veivät hänet aina syrjään. Tuloksena oli kompuroiva juoksu,

joka silmänräpäystä myöhemmin sai hänet törmäämään appelsiinikärryihin

käytävän reunalla. Kosketus ei ollut pitkäaikainen eikä vakava, mutta

siitä johtui eräitten appelsiinien lentäminen katuojaan ja lisäsi

joukkoon uuden aineksen, hyvin vihaisen hedelmäkauppiaan apulaisen,

joka toruen ja vaatien korvausta liittyi Sargonin seuraajien yhä

karttuvaan joukkoon.

Sananlaskun opetus riippuu kokonaan siinä käytetystä kuvasta, ja

vaikka vierivä kivi ei sammalta kasva, niin vierivä lumipallo kasvaa

siitä, minkä päällä se pyörii. Kiireinen ihmisjoukko Lontoon kadulla

on liikkuva, lumipallon kaltainen esine. Sen fysikaalinen vetovoima

on huomattava, se vetää puoleensa ihmisten uteliaisuutta ja kasvavaa

joukkotoiminnan halua. Sinisilmäinen ja innostunut Sargon, vasemmalla

puolellaan harras ja kaunopuheinen hra Godley ja oikealla hra Kama

Mobamba, pitkä, vaitelias mies, mustilla kasvoillaan hymyilevä

vakaumus siitä, että hänet kohta vietäisiin hrojen Leanin ja Mackayn

luo, johti joukkoa. Heidän takanaan kulkivat nuo kolme työtöntä

entistä sotilasta, jotka nyt olivat kietoutuneet hämärään väittelyyn

ja selittelyihin silkkihattuisen herran kanssa, ja näppärä, mutta

jokseenkin hämillään oleva sanomalehden uutishankkija, joka oli saanut

äidinkielensä Oldhamissa ja oli juuri tullut Lontooseen koettamaan

onneansa ja odotti nyt hätäisenä sen potkausta. Hän näytti odottavan,

että Sargon olisi hänen etsimänsä potkaus. Kaksi epäilyttävän näköistä,

lippalakkista ja suurkravattista oliota oli myös liittynyt joukkoon,

mahdollisesti epäkunniallisessa tarkoituksessa, nuori, kalpeakasvoinen

katutyttö, jolla oli päässään luopunut magenta-hattu, kysyi, mitä oli

tekeillä, ja humalainen, surupukuinen mies selitti sitä hänelle niin

sukkelasti ja hämärästi kuin suinkin. Siihen liittyi vielä pyrstöksi

tappelevia katupoikia ja eräs Etonin oppilas. Hän oli hyvin nuori ja

tuorekasvoinen, jonkun Englannin vanhimman ja paraan perheen vesa, ja

vakautunut ja hurja kommunisti. Hän oli ollut erään toverinsa kanssa

matkalla tunnettuun konemallien näyttelyyn Holborneen, kun Sargon

oli kulkenut hänen ohitseen ja posetiiviin kiinnitetty kirjoitus oli

sattunut hänen silmiinsä.

Hän oli aloitteissaan nopea poika ja hänen dramaattinen tajunsa oli

hyvin elävä.

»Valitan, hyvä veli», sanoi hän ystävälleen. »Mutta tunnen, että aika

on tullut. Jollen ole suuresti erehtynyt, niin on tämä pieni ryhmä

yhteiskunnallisen vallankumouksen alkuunpanija, ja niin on minun

tehtävä velvollisuuteni.»

»Älä lörpötä, veikkonen», sanoi ystävä. »Mennään ensin ostamaan se

höyrylautan malli.»

»Mikä sellainen höyrylautan malli on?» sanoi poika halveksivasti ja

kääntyi seuraamaan Sargonia.

Hän oli ensiksi tahtonut puristaa nopeasti ja kovasti toisen kättä,

mutta se on mahdotonta poikien kesken, joilla aina on molemmat kädet

housujen taskuissa. Hän lähti liikkeelle ja toveri seurasi kaikessa

hiljaisuudessa uteliaana ja pahoillaan sellaisen matkan päässä, joka

näytti hänestä riittävältä erottamaan hänet kaikesta henkilökohtaisesta

osallisuudesta yhteiskunnalliseen vallankumoukseen.

»Minne me ollaan menossa?» kysyi nuori etonilainen, tavoittaessaan

jälkimmäisen työttömän entisen sotilaan.

»Hän tietää», vastasi entinen, työtön sotilas viitaten Sargoniin.

3.

Mutta sitäpä juuri ei rakas Sargonimme tiennytkään. Sillä hetkellä

hän ei enää ollutkaan vakautunut ja täydellinen Sargon. Säikähtynyt,

epäilevä ja vastusteleva Preemby pyrki tunkeutumaan etualalle hänen

olemuksessaan.

Aina opetuslasten kutsumiseen saakka Sargon oli hallinnut omassa

sielussaan varmana ja kilpailijattomana. Mutta hän oli odottanut, että

hänen opetuslapsensa olisivat vastanneet hänen kutsuunsa, tunteneet

hänet ja muistaneet, ymmärtäneet muitta mutkitta ja auttaneet häntä.

Kutsun olisi pitänyt ikäänkuin sytyttää lamppu heidän mielissään ja

valaista maailma heidän ympärillään. Hän ei ollut odottanut ainoastaan

omaa selvää ja eittämätöntä vakuutustaan, vaan voimaa ja apua sille.

Ja niin olisi Sargonin valtakunnan ja ihmiskunnan nousu levinnyt

sielusta sieluun. Sargon oli kokonaan valmistautumaton ottamaan

vastaan opetuslapsia, jotka seurasivat oudosti heilutellen käsiään,

syljeskellen ja mutisten, päästäen suustaan hävyttömiä arvosteluja,

opetuslapsia, jotka vaativat minimipalkkaa, ja opetuslapsia, jotka

seurasivat huutaen »Hoi!» ikäänkuin hän olisi ollut ajuri.

Oliko hän kutsunut nämä opetuslapset liian hätäisesti? Oliko hän taas

ryhtynyt toimintaan liian aikaisin? Oliko hän taas erehtynyt?

Nämä olivat epämiellyttävän häiritseviä kysymyksiä mestarin

ratkaistaviksi, kun hän oli nopeasti menossa ei-minnekään neljän mailin

vauhdilla tunnissa pitkin Holbornea seuraajien lisääntyessä hänen

kantapäillään. Ehkäpä kaikki päällikkyys onkin jonkunlaista pakoa.

Ehkäpä jokaisessa ihmisten johtajassa piileekin pakolainen. Sargonissa

se tällä hetkellä ei enää piillyt; se oli herännyt ja eloisa ja sen

nimi oli Preemby.

Senjälkeen kun ihmiskunta hitaassa nousussaan puhtaasta

eläimellisyydestä tuli profeettojen, suurten opettajien, johtajien

vaikutusvallalle alttiiksi, lienee aina ollut olemassa jonkunlaista

sisäistä ristiriitaa tehtävän suurenmoisuuden ja jonkun paljoa

vähäpätöisemmän välillä, ja siinä lienee aina ollut tuollaista

hankausta oppilaitten laadun ja toimintaperusteiden ja opettajan

odotusten välillä. Itse oppilaiden kutsuminenkin näyttää viittaavan

jonkimmoiseen, heikkouteen profeetan puolella. Heidän kutsumisensa

asettaa hänelle velvollisuuksia. He vetoavat siihen, tiesi hän, jos

hän horjuu, syvät joukkovaistot vakuuttavat heille, ettei hän luovu

heille antamastaan julistuksesta, vaikka pettäisikin itsensä. He

pettävät hänet — ehdottomasti. Koko maailman historiassa on vain yksi

väsymätön, luottavainen opetuslapsi, Abu Bekr. Kaikki muut opetuslapset

pettivät ja jättivät mestarinsa pulaan ja johtivat hänet harhaan.

He hylkäsivät profeettansa ja veivät hänet, minne hän ei halunnut

mennä. Samanlaiset suuret ja pienet asiat seuraavat samaa lakia. Sen

pienen liikkuvan kiilan edessä, joka kulki pitkin lamppujen valaisemaa

Holbornea lokakuun hämärässä, asteli Sargon, ihmiskunnan herra ja

suojelija, uskon ja oikeuden palauttaja, loistava hallitsija, ja vaikka

hän jo huomasikin tehneensä erehdyksiä ja joutuneensa vaaraan, oli hän

edelleen päättänyt pelastaa suuren tapahtuman jollakin hämmästyttävällä

liikkeellä onnettomuuden kourista. Mutta lähempänä häntä kuin varjo oli

Preemby, melkein suunniltaan säikähtyneenä, valmiina epätoivoiseen,

päättömään yritykseen pujahtaa ensimmäiselle sivukadulle, karata

selityksistä, karata ponnistuksista, hypätä takaisin preembyläisyyteen

ja loputtomaan mitättömyyteen.

Äkkiä kuuli Sargon kuitenkin rauhoittavan äänen, sellaisen äänen, joka

kaikkein vähimmin näytti uskovan ja hyväksyvän.

Bobbyn ja Billin välillä oli vaihdettu eräitä mielipiteitä, ennenkuin

Bobby tuli juosten kadun yli. »Siinä hän menee», sanoi Bobby.

»Ei tuo ole hän», sanoi Billy, »Missä hänen viiksensä ovat? Hänhän oli

melkein kokonaan viiksien vallassa.»

»Ajeltu», sanoi Bobby. »Voisin vannoa, että se on hän. Hänen

käynnissään on jotakin omituista. Siinä on profeettamme, Billy, ja hän

on joutumassa selkkauksiin.»

»On pikemminkin kilpa-ajokeinottelijan näköinen», sanoi Billy. »Mistä

hän on saanut tuon elehtivän neekerin? Minulle tämä on hiukan liikaa,

Bobby. Pysy sinäkin erilläsi siitä. Tuolta tulee poliisi puuttuakseen

asiaan.»

Bobby epäröi. »En voi päästää häntä menemään tuolla tavoin», sanoi

hän ja hyökkäsi kadun toiselle puolelle, juuri kun neljä raitiovaunua

peitti sargonistit Billyn silmiltä.

»Suokaa anteeksi, mutta minne te olette menossa? sanoi Bobby kumartuen

puhumaan Sargonin korvaan huolimatta hra Godleyn aikamoisesta

töytäyksestä.

»Olen ilmaissut itseni», sanoi Sargon ja samalla hän taas varmistui.

Tämä oli ensimmäinen opetuslapsista, ja hän oli löytänyt tien herransa

luokse. Sargon näki nyt aivan selvästi, mitä hänen oli tehtävä.

Näille ensimmäisille seuraajille oli asia tehtävä selväksi. Opetus

oli alettava. Sitä varten oli heidät johdettava pois kadun melusta ja

hälinästä. Sargonin silmien eteen ilmaantui pitkä, kirkkaasti valaistu

pöytä ja oppilasjoukko, joka kyseli ja tiedusteli, ja muistettavat

vastaukset ja suuret lausunnot. Ja juuri vastapäätä, hehkuen ja

loistaen valoa, jo nyt ystävänä, kohosi Rubikonin ravintolan kutsuva

rakennus, sen suuren liikkeen alkuunpanija, jonka tarkoituksena oli

hankkia loistoaterioita halpoihin hintoihin.

»Tuolla», sanoi Sargon tehden laajan liikkeen kädellään, »lepäämme

ja istumme ruoan ääressä ja puhelemme, ja kaikki asiat saavat

selityksensä.»

Kirkas näky siitä, kuinka hän piti puhetta kokoontuneille

oppilaille pöydän ääressä oli siinä määrin voimistuttanut Sargonin

suurenmoisuuden, että samalla hetkellä kun hän saavutti Rubikonin

oven, joka kutsuvana tähysteli kulmauksessa, oli hän kutsunut

kaksi opetuslasta lisää. Toinen näistä oli tulitikkuja kauppaava

kunnianarvoisan näköinen kerjäläinen, ja toinen hyvin älykkään

näköinen, noin viidenkymmenen ikäinen mies, hoikka ja vähäpartainen,

joka kantoi Duhoborien liikettä käsittelevää kirjaa ja oli puettuna

nahkahansikkaisiin ja mustaan huopahattuun — oudonmalliseen hattuun,

joka muistutti veturin savusuojusta. Tämä viimeinen kannattaja

hankittiin juuri ravintolan ovella.

»Tulkaa sisään tänne», sanoi Sargon tarttuen häntä käsivarteen, »ja

aterioikaa kanssani. Minulla on kerrottavana teille sellaista, joka

muuttaa koko elämänne.»

»Sepä tapahtuu kovin äkkiä», sanoi älykkään näköinen mies puhuen

englantilaisen oppineen ja herrasmiehen kovasti kielteisellä ja

vastustavalla äänellä, kun hän suostui seuraamaan Sargonia.

4.

Rubikonin ravintolan varsinainen valtaus tapahtui sekavasti ja

äkkiä. Sargonin mieli oli kirkas ja selvä nyt. Hänen oli saatettava

todellisuudeksi tuo valkoisen pitkän pöydän näkemyksensä, oppilaiden

hänen ympärilleen kokoontuessa, taikka kärsittävä suuri tappio. Hänen

seuralaisiaan elähytti erilaisten ja vähän verrannollisten perusteiden

sekoitus, jollainen aina vallitsee kaikkien seuralaisten keskuudessa,

ja joukko oli nyt kasvanut lähes kolmeenkymmeneen — tarkan luvun

mainitseminen on vaikeaa, koska äärimmäiset joukossa saattoivat yhtä

hyvin olla perässäkulkijoita ja katselijoita — ja sen kasvu johtui

siitä, että vähimmin ansiokas kolmesta entisestä sotilaasta oli

lausunut nuo taikasanat: »Vapaa ateria!» heti kun Rubikonin ravintola

oli tullut näkyviin.

Tärkeän tekijän, ovella seisovan vahtimestarin, huomio oli sattumalta

kääntynyt autolla saapuviin ruokavieraisiin, kun sargonilaiset

lähestyivät. He pääsivät sen vuoksi käytävän läpi kohtaamatta mitään

vastarintaa, paitsi pyörivän oven, joka jakoi joukon yksityisiin

jäseniin ja kaksihenkisiin ryhmiin, ennenkuin sisähalliin päästiin.

Ehkäpä kaksikymmentä pääsi sisähalliin, marmorilla ja mahongilla

koristettuun huoneeseen, missä vaatteitten vartiat odottivat, ennenkuin

surupukuinen mies joutui ansaan pyörivässä ovessa epätäydellisen

harjaantumisensa vuoksi tällaisia teknillisiä apukeinoja käyttämään,

ja hänet täytyi kohteliaasti harmistuneen ovenvartian vetää ulos taas,

sen jälkeen kuin hedelmäkauppiaan apulainen oli hyödyttömästi koettanut

häntä auttaa. Polvensa koskettanut mies näytti pudonneen pois jo ennen

kuin ravintolaan oli saavuttukaan, ja kalpeakasvoinen, magentahattuinen

nainen oli mennyt tiehensä jollakin tuntemattomalla hetkellä.

Avarassa, läikkyvässä ulkohallissa, jossa kaikki huomattiin, ilmaantui

pyrkimystä hajaantua. Posetiivia kantava työtön entinen sotilas, jonka

äkillinen ujouden puuska oli vallannut, kääntyi herrojen pukuhuoneeseen

laskeakseen sinne koneensa, mutta joutui väittelyyn tovereittensa

kanssa. Molemmat epäilyttävän näköiset, hatuillaan ja kaulahuiveillaan

huomiota herättävät nuorukaiset näyttivät epäröivän huomatessaan paikan

hienouden. Mutta Sargon piteli lujasti kiinni äsken pyydystämästänsä

herrasmiehestä, ja arvokkaan näköinen tulitikkujen myyjä ei

halunnut joutua eroon suojelijastaan tässä kirkkaassa, ylellisessä,

vaarallisessa paikassa. Hra Kama Mobamba, pitkänä, hymyilevänä ja

loistavana, ojensi hattunsa ja sateenvarjonsa vahtimestarille ja

seurasi isäntänsä kantapäillä varmana vakaumuksessaan, että nämä

olivat kauan etsityn afrikkalaisen kauppahuoneen, Lean & Mackayn,

komeat eteishuoneet. Ja hra Godley, jonka intohimona oli saada kaikki

selvitetyksi, ei tahtonut jättää Sargonia, ennenkuin oli saanut hänelle

aivan kirkkaasti selitetyksi, miksi hän ei saattanut seurata häntä

pitemmälle. Hän tuli heti äskenmainittujen jälkeen suureen ravintolaan

äännähdellen kuin rikkoutunut käkikello. Oldhamilainen reportteri pysyi

myös joukossa, vaikka suuresti epäillenkin, minkälainen uutinen tästä

olisi kirjoitettava. Etonilainen koulupoika, joka nyt oli enemmän kuin

puoleksi päässyt selville erehdyksestään ja oli siis myös taipuvainen

pääsemään irti, tuli ravintolaan jätettyään hattunsa ja sateenvarjonsa

eteiseen.

Bobby ei päässyt perille. Ovella saavutti ja pidätti hänet Billy. »Tämä

ei kuulu sinuun, Bobby», sanoi Billy. »Tämä ei mitenkään kuulu sinuun.»

»En saa selville, mitä hän oikein haluaa», sanoi Bobby. »Hän joutuu

väkisinkin pulaan.»

»Mitäpä sillä on väliä.»

»Mutta minusta on.»

»Laitoksen johto ei ole mielissään siitä», sanoi Billy. »He ovat

lähettäneet hakemaan poliisia. Ulkopuolelle kerääntyy väkeä.

Katseleppa, kuinka ne tirkistelevät. Näetkö tuon pojan, joka katselee

reiästä? On se hauskaa Tessystä ja Susanista, jos me saamme tekemistä

poliisikamarissa.»

»Mutta emmehän me voi jättää häntä pulaan tänne.»

»Mutta kuinka voit auttaa häntä?»

5.

Ravintolassa Sargon teki voimakkaan ja viimeisen ponnistuksensa,

mutta kärsi nopean ja tuhoisan tappion. Missään tapauksessa hän ei

kuitenkaan tahtonut juosta pois. Hän teki rintamahyökkäyksen maailmaa

vastaan, jonka hän oli päättänyt kukistaa — Sargonina. Sargonina,

voittamattomana Sargonina, hän kärsi tappion.

Rubikonin ravintolan vierastulva ei vielä ollut ehtinyt alkaa. Mutta

Rubikonin ravintolassa ei olekaan niin vilkasta illalla kuin aamiaisen

aikaan, se on liian kaukana lännestä ja erityisesti aamiaispaikka.

Ja tavallisenkaan vilkkauden aika ei vielä ollut tullut. Vain siellä

täällä katkaisi joku vieras pienten, valkeiden pöytien soman jonon,

joilla jokaisella oli lamppu ja kukkasia. Sirkukseen menossa oleva

perhe, pieni seurue, joka pyrki kokoukseen Kingsway Halliin, kolme

tai neljä ryhmää teatteriin aikovia iltapuvuissaan, kolme neljä noita

omituisia pareja, joita näkee joka paikassa Lontoossa ja joihin

kuuluu keski-ikäinen, jokseenkin kokemattoman näköinen liikemies ja

vielä kokemattomampi nuori nainen, molemmat heikosti käsitetyissä

päivällispuvuissa, ja sitten kolme liikemiestä pohjoisesta, puettuina

siistiin, harmaaseen pukuun ja syöden päivällistään päättäväisen

perinpohjaisesti ryypystä likööreihin saakka. Siinä koko ravintolassa

sinä iltana ollut yleisö. Alasalissa oli pari kolme vierasta, jotka

näkyivät hämärästi, yläsali oli pimeä. Ilmapiiri oli yhä arka ja kylmä.

Kolme pohjoisesta tulluttakin esitti kertomuksensa Lontoon ihmeistä ja

ylellisyydestä hiljaisesti, ikäänkuin salaa.

Palveluskunnalla oli hyvin vähän tekemistä. Päätarjoilijat,

viinitarjoilijat ja pöytätarjoilijat järjestelivät rauhattomasti

liinoja ja laseja, taikka seisoskelivat siellä täällä kasvoillaan

tuo tarjoilijoille niin tavallinen ihmettelevä ja alakuloinen ilme.

Sargonin saapumisen edellä kulki hiljainen sorina eteishallista ja

lasin helinä pyörivältä ovelta sen rikkoutuessa surupukuisen miehen

ponnistaessa vielä viimeisen kerran päästäkseen sisään.

Jokainen katsahti heihin. Vieraat unohtivat ruokansa ja

seurustelutapansa, tarjoilijat salaiset surunsa. Sargon saapui:

— pieni, huomaamaton vartalo, hyvin valoisat kasvot, pyöreät,

kirkkaat silmät. Toisella kädellään piti hän yhä kiinni viimeisestä

opetuslapsestaan. Toisella hän työnteli pois niitä puheen sirpaleita,

joita hra Godley yhä esitti hänelle. Suuret, odottelevat neekerinkasvot

kohosivat hänen yläpuolelleen kuin norsunluinen ja mustapuinen kilpi.

Taaempana olivat tulitikkukauppias ja muut seuralaiset vähemmän

selvästi erotettavina.

Sargonia vastaan tuli hovimestari. Taaempana seisoi johtaja, ja

vielä taaempana puuhaili hänen apulaisensa järjestellen hedelmiä

tarjoilupöydälle.

Sargon päästi viimeisen saaliinsa irti ja astui eteenpäin.

»Pankaa tähän pöytä», sanoi hän tehden komean liikkeen. »Pankaa tähän

pöytä suurelle seuralle. Olen kutsunut koolle väkeä, jonka kanssa

haluan neuvotella.»

»Pöytä, hyvä herra», sanoi hovimestari. »Ja kuinka monelle, herra?»

»Suurelle seuralle.»

»Niin kyllä, herra», sanoi hovimestari katsahtaen pyytävästi isäntään,

»mutta haluaisimme mielellämme tietää, kuinka monelle?»

Johtaja tuli ottamaan selville, mistä oli kysymys, ja hänen apulaisensa

jätti hedelmät rauhaan ja tuli perästä avuliaan näköisenä. Sargon

huomasi, että hän kohtaisi vastarintaa, ja kokosi kaikki sisäiset

voimansa. »Se on suuri seurue», sanoi hän. »Sen pitäisi päästä tänne

syömään minun kanssani, ja minä pidän heille puheen. Ihmiset täällä

voivat mielellään liittyä meihin. Pankaa kaikki pöydät yhteen.

Erikoisten pöytien ja erikoiselämän päivät ovat ohi. Sallikaa

pöytienkin julistaa ihmisten veljeyttä. Meidän hallintomme alla. Pankaa

ne yhteen.»

Kuullessaan sanat »ihmisten veljeyttä» eräs pohjoisesta tulleista

liikemiehistä tunsi äkkiä käsittävänsä. »Se on verellä tahrattu

bolsheviki», sanoi hän — tai jotain siihen suuntaan. »Onpa hän löytänyt

paikan, jonne tunkeutua.»

»Sitä ei pitäisi sallia», sanoi hänen toverinsa. »Emmekö me missään saa

olla rauhassa niistä!»

Ensimmäinen liikemies ilmaisi yleisen vastenmielisyyden punaista

bolshevismia vastaan ja söi edelleen leipäänsä kiireellisesti,

välinpitämättömästi ja kiukkuisesti. »Milloinka se kanamuhennos tulee?

kysyi hän. »Ovat kai pudottaneet sen.»

Mutta johtajan huomiokyky oli ollut vielä nopsempi kuin liikemiehen.

Heti Sargonin alettua puhua oli annettu nopea merkki. Poliisia hakemaan

lähetetty tarjoilija oli jo sivuuttanut Billyn ja Bobbyn ja epäröivän

joukon eteishallissa, joka nyt oli vetoisa ja epämiellyttävä, kun

humalainen mies oli rikkonut ruudun kierto-ovesta.

Mutta Sargon ei huomannut mitään tästä mykästä sivujuonesta. Hän pysyi

vain siinä suunnassa, jonka hän edessään näki, ja sen tarkoituksena oli

murtaa häntä kohtaava vastarinta.

»Emme pidä suuria päivällisiä tässä huoneessa, herra», sanoi johtaja

koettaen voittaa aikaa. »Sellaiset voitte pitää Syrian Hallissa,

Elysian Chamberissa, pienessä tai suuressa Vapaamuurarisalissa,

kun olette tehneet asianmukaisen ilmoituksen, ja asiaankuuluvien

järjestelyjen jälkeen, mutta tämä on vain yleinen ravintola. Ette voi

muitta mutkitta tarjota suuria päivällisiä täällä tuntemattomalle

seurueelle tai joukolle. Siihen me emme rupea. Se ei käy päinsä.»

»Se tapahtuu tänä iltana», sanoi Sargon siihen sävyyn, sellaisella

katsannolla ja sellaisilla liikkeillä, että ne olisivat saaneet koko

unelmoidun Sumerian lankeamaan polvilleen.

Mutta eurooppalaisten ravintoloiden johtajat ovatkin nähtävästi

kovempaa ainetta kuin vanhat sumerialaiset. »Pelkään kuitenkin, ettei

niin käy, hyvä herra», sanoi hän ja pysyi kohteliaan kieltävällä

kannallaan.

»Tiedättekö», huusi Sargon, »kenen kanssa te nyt olette tekemisissä?»

»Emme kenenkään tunnetun vieraamme ainakaan», sanoi johtaja

valittelevalla äänellä kuin mies, jonka on pakko käyttää väkivaltaa.

»Kuulkaa», sanoi Sargon. »Tämä päivä on merkityksellinen. Tämä on

aikakauden alku ja loppu. Ihmiset tulevat pitämään täällä tarjoamiani

päivällisiä uuden ajan päivännousun hetkenä. Olen Sargon, Sargon suuri,

Sargon rakentaja, joka on tullut ilmaisemaan itsensä. Tämä seuraajieni

joukko täytyy ravita ja valaista täällä, ruokkia ruumiillisesti ja

ruokkia henkisesti. Pitäkää huolta siitä, että teidän osanne tulee

tehdyksi.»

Hän teki puhuessaan liikkeen viitaten taaksepäin seuraajiinsa, mutta

siellä ei enää ollutkaan mitään seuraajia, paitsi tuo luottavainen

ja pettynyt afrikkalainen ja ällistynyt, mutta itsepäinen Oldhamin

reportteri. Etonilainen oli nyt erottanut itsensä täydellisesti

joukosta. Hän istui kaukana pöydässä, jossa hän oli tavannut

toverinsa ja he keskustelivat puoliääneen ja odottivat. Hra Godley

mikroskooppeineen ja herrasmies, joka luki kirjaa duhoboreista, olivat

poistuneet tästä kertomuksesta tällä hetkellä ja olivat menossa

pitkin Holbornea huudahdellen ja keskeytellen toistensa selityksiä ja

arveluita tästä merkillisestä tapahtumasta, joka niin odottamatta oli

saanut heidän korkean ja järkevän elämänsä kulun syrjäpoluille.

»Voin vain o-o-ota-taksua, e-että tuo mies o-oli hu-hullu», sanoi hra

Godley.

Sikäli kuin Sargonin kannattajamäärä oli vähentynyt, sikäli oli

johtajan kasvanut. Hänen takanaan seisoi nyt kokonainen jono

kaikenkaltaisia tarjoilijoita, ehkäpä kolme tusinaa erilaisia ja

kuitenkin samanlaisia tarjoilijoita, pitkiä tarjoilijoita ja lyhyitä

tarjoilijoita, lihavia ja laihoja, hiuspäisiä ja kaljupäitä, nuoria ja

vanhoja, esiliinalla varustettuja ja paitahihasillaan esiintyviä.

»Pelkäänpä, että te teette häiriötä täällä», sanoi johtaja. »Luulen,

että minun täytyy käskeä teitä poistumaan, herra.»

Poistumaan? Ei milloinkaan!

»Voi sinua, sinä kuurojen ja sokeitten sukukunta!» huusi Sargon

kohottaen ääntänsä niin, että se kuuluisi harvojen päivällisvierasten

korviin tuon joutilaan, odottavan miesjoukon takana. »Ettekö tunne

minua? Eikö teillä ole muistia eikä näkövoimaa? Ettekö kykene näkemään

valoa, joka tarjoutuu teille! Heräämisen hetki on tullut. Se on

tänään, se on nyt. Teidän on lakattava olemasta tottumuksenne orjia

ja palvelijoita, ja teidän on tultava uudestisyntyneen maailman

käskijöiksi. Nyt! Tällä hetkellä! Tahtokaa minun kanssani, että muutos

tapahtuu, niin se tapahtuu. Sargon kutsuu teitä, Sargon ikuinen ja

muinainen, viisas hallitsija ja urhoollinen johtaja, kutsuu teitä

valoon, jalouteen, vapauteen...»

»Pelkään, ettemme voi antaa teidän puhua täällä», sanoi johtaja

ojentaen kättään.

»Potkaiskaa se ulos», sanoi bolshevikeja vihaava liikemies nousten

seisomaan ja puhuen kiukusta värisevällä ja jatkaessaan yhä kohoavalla

äänellä. »Ja tuokaa sitten kanamuhennokseni. Olemme odottaneet kymmenen

minuuttia tuota kanamuhennosta.»

Sitten kuului ääni sanovan: »Mitä täällä tapahtuu?» ja äkkiä seisoi

poliisi Sargonin vieressä ja tarkasteli häntä.

Hänen sielunsa läpi kulki kauhistuksen aalto, kauhistuksen aalto, joka

oli kokonaan Preembyä. Koko kunnollisen elämänsä aikana ei hän ollut

milloinkaan ollut tekemisissä poliisin kanssa. »Herra Jumala! Herra

Jumala!» huusi tuo kauhistus hänen sielussaan. »Mitä olenkaan tehnyt?

Nyt minut viedään putkaan.» Siniset silmät kävivät pyöreämmiksi,

ja hän haukkoi ilmaa, mutta kukaan siellä ei huomannut, kuinka

lähelle häpeällistä sortumista hän joutui. Preemby värisi ja hävisi.

Sargon kohottautui ja sanoi sitten ylpeästi: »Mitä tämä tarkoittaa,

konstaapeli? Uskallatteko koskea kädellänne maailman herraan!»

»Noudatan velvollisuuttani, jos hän tekee häiriötä», vastasi poliisi,

»olipa hän herra tai ei.»

Hyvin nopeasti osasi Sargon mukautua tähän uuteen kohtalonsa

vaiheeseen. Hän oli jäänyt tappiolle. Hänet vietäisiin pois. Niin,

mutta hän oli sittenkin Sargon. Häntä hallitseva voima oli syössyt

hänet tappioon, mutta se tapahtui kai vain hänen koettelemisekseen. Hän

ei ollut odottanut sitä tuolta voimalta, mutta kun kerran voima sitä

tahtoi, täytyi sen tapahtua.

»Tiedättekö tosiaan, konstaapeli, mitä nyt teette? kysyi hän mahtavasti

ja hiljaisesti.

»Täydellisesti, herra. Toivon, ettei aikomuksenne ole aiheuttaa meille

lisää vaikeuksia.»

Hän oli vankina. Tällaiseksi hän ei ollut ajatellut mestarin

ilmestymistä. Hän silmäsi viimeisen kerran rikasta koristelua suuressa

ravintolassa, jossa avajaisaterian olisi pitänyt tapahtua. Uutta

oikeuden ja veljeyden valtakuntaa ei siis julistettaisikaan täällä,

vaan jossakin likaisessa raastuvanoikeudessa.

Hän pysyi vaiti ja lähti ulos poliisin rinnalla, rauhallisena, syvissä

ajatuksissa.

6.

Niin päättyi Sargonin ensimmäinen yritys päästä valtakuntaansa,

jollemme laske hänen käyntiään Buckinghamin palatsissa ensimmäiseksi.

Mutta ennenkuin rupeamme kuvailemaan sitä odottamatonta ja pelottavaa

koettelemusta, joka nyt lankesi hänen osalleen, on meidän kerrottava,

pari pientä kohtausta häntä vangittaessa.

Toinen on hra Kama Mobamban käyttäytyminen. Hän seurasi loppukohtauksia

ravintolassa suurten, pronssisten kasvojen ilmaistessa kasvavaa

ällistystä. Oliko tuo pieni, sinisilmäinen mies kuitenkin johtanut

hänet harhaan? Kun Sargon vihdoin kuljetettiin pois, liikahti hra

Mobamba, ikäänkuin hän yhä olisi halunnut seurata häntä. Sitten

hän seisoi paikoillaan, rypisti miettivästi otsaansa ja haparoi

rintataskuaan. Hiukan vaivalloisesti sai hän vedetyksi sieltä

paperipalasen, joka näytti olevan hänen ainoa järjellinen yhdyssiteensä

Lontoon kanssa. Se oli nyt jokseenkin ryppyisessä tilassa. Silitellen

sitä suurella kädellään lähestyi hän johtajaa ojentaen paperin hänelle.

»Mikä tämä on?» kysyi johtaja.

Musta herrasmies kumarsi sanomattoman sulavasti yhä ojentaen paperiaan.

»En puhu enkelskaa», sanoi musta mies. »Portukalilainen. Lean ja Kay.

Lemonallkatu.»

Häntä ei ollut helppo ohjata perille.

Sillä välin Bobby ravintolan oven edessä vaieten kielsi millään

lailla tuntevansa Sargonia. Hän seisoskeli siellä yhä Billyn kanssa,

omituisen, puoleksi äidillisen huolestumisen pidättämänä. Entiset

sotilaat »väistyivät alta», käyttääksemme posetiivin vääntäjän

ilmeikästä sanontaa, poliisin ilmaantuessa. Surupukuinen mies ja hänen

häiriönsä oli selvitetty, mutta paikalla oli vielä koko joukko väkeä

seisoskelemassa hämärän odotuksen vallassa, ja nuori reportteri koetti

löytää jonkun, joka ymmärtäisi Oldhamin harvinaista ja hämärää kieltä.

Ja sitten siellä oli vielä useita poliiseja, yksi nähtävästi korkeampi,

komean näköinen upseeri, jolla oli piikkikypärä ja nauhoitettu takki.

»Tuossa hän tulee!» sanoi Billy, kun Sargon talutettiin ulos.

Kaikki vaikenivat hänen kulkiessaan eteisestä pyörivälle ovelle. Ja

Sargonissa, niin tuntui Bobbysta, oli jotakin tähän asti näkemätöntä

arvokkuutta. Hän ei katsonut oikealle eikä vasemmalle, ja hänen

silmänsä olivat tavattoman surulliset.

»Mutta mitä ne hänelle tekevät?» kysyi Bobby.

»Sattuisitteko tuntemaan hänet, herra?» kysyi upseeri äkkiä.

»En ollenkaan», vastasi Billy ottaen vastauksen Bobbyn suusta. »En ole

milloinkaan ennen nähnyt häntä. Tulimme tänne vain katsomaan, mikä melu

täällä on.»

Vaikenemisellaan ilmaisi Bobby olevansa samaa mieltä.

»Minulla ei ole mitään valtuuksia pyytää teitä liikkumaan täällä»,

sanoi poliisiupseeri ja ilmaisi hymyillen Billylle, että hänen

läsnäolonsa oli tarpeeton, ilmoittaen samalla komennettavilleen, että

heidän tehtävänsä täällä oli päättynyt.

»Meidän on parasta mennä kotiin», sanoi Billy tulkiten hymyilyn näin.

7.

Nuo kolme ystävystä istuivat valkean ympärillä valkoisessa,

punaverhoisessa huoneessa, ja Bobby ilmaisi valittelunsa siitä, että

oli kieltänyt Sargonin. »Ne veivät hänet mukaansa, Tessy», sanoi hän

kolmannen kerran, »enkä tiedä, mitä ne aikovat tehdä hänelle».

»Päästää hänet vapaaksi varoituksella», sanoi Billy piirustuslaatta

polvillaan. »Hän ei ole tehnyt mitään erikoisempaa rikosta, sikäli kuin

minä käsitän.»

»Entä sitten», sanoi Bobby mietiskellen valkean ääressä. »Menen

poliisikamariin ja koetan saada hänet käsiini jälkeenpäin, kun he ovat

päästäneet hänet menemään», sanoi hän sitten äkkiä.

»Parasta pysyä irti siitä», sanoi Billy.

Mutta Tessy istui nojatuolissaan Billyn ja tulen välillä ja katseli

Bobbyn miettiviä kasvoja sivulta hyvin lämpimästi, pehmeästä

hämärästään. Eikä kukaan maailmassa nähnyt häntä.

»He varoittavat häntä, ja hän tulee takaisin tänne omin päinsä, Bobby»,

sanoi Tessy lohduttavasti.

»Tietysti hän tulee takaisin», vahvisti Billy.

»Hyvin mahdollista, Tessy», sanoi Bobby. »Mutta otaksupa, etteivät ne

päästäkään.»

Hän nousi seisoalleen valkean ääreen. »Minun pitäisi mennä ylös

tekemään jotakin työtä.»

»Niin pitäisikin», sanoi Billy.

»Kuinka romaanisi edistyy?» kysyi Tessy.

»Sitä en ole vielä paljon tehnytkään», sanoi Bobby. »Profeetta on

sekoittanut koko kirjoituspuuhan. Mutta olen oppinut koko joukon

asioita, joista on hyötyä jonakin päivänä. Ja luonnollisesti täytyy

minun käyttää kaikki täti Susanna-aiheeni. Täti Susanna tulee yhä

suositummaksi. Ette voi kuvitella, mitä kaikkea ne minulta kysyvät.

Siitä kaikesta tulee aikanaan ainesta. Mutta — se vie aikaa ...

Pelkään, että ne ovat sulkeneet hänet johonkin ilkeään pikku komeroon

jonnekin. Ja hän ihmettelee, miksi ne eivät huomaa, että hän todella

on oikea, suuri, maailmaan palannut Sargon... Billy, maailma on

vaarallinen paikka, vaarallinen, epäystävällinen paikka. Miksi eivät

ne voineet antaa hänen hiukan pitää ääntä? Ja hänen pieni, surkea koko

maailman karttansa yläkerrassa — hän sanoi sitä aina kokomaailmaksi —

ja hänen pieni paperinen tähtikoneensa, pieni tyhjä huone parkansa ja

pieni tyhjä vuode rukkansa.»

»Nyt minä panen vastalauseeni», sanoi Billy työntäen piirustuspöytänsä

syrjään. »Sinä olet esimerkki sairaalloisen liikatunteellisuuden

kasvamiskyvystä. Sinä edustat uutta tautia. Sinä olet bobbyismin

tyypillinen ilmiö. Sekin jo on aika paha, että osoitat myötätuntoa

tuolle pikku paholaiselle, Susanille, kun olen rangaissut häntä: teet

sillä lailla turhaksi koko kasvatukseni. Sekin on aika paha, että

teet jokseenkin kolmannen osan rva Richmanin töistä, sen vuoksi että

hän tarvitsee valoa ja ilmaa. Saatan myös ymmärtää jotakin sinun

tunteellisesta yhteydestäsi eräitten kulkukissojen ja kyyhkysten

kanssa. Mutta kun olet suruissasi pienen, surkean kalustetun huoneen

vuoteen takia, niin panen jo pisteen. Ihan varmasti, Bobby, panen

pisteen. Pieni, tyhjä vuode parka! Se on jo sairaalloista, Bobby.»

»Mutta oikeastaanhan hän ajatteli Sargonia», sanoi Tessy. »Menetkö

huomenna poliisikamariin, Bobby?»

»Menen, Billystä huolimattakin. En välitä, vaikka se olisikin

sairautta. Olen suruissani pikku miehen takia. Olen peloissani. Hän on

liian pyöreäsilmäinen tähän pahaan maailmaan.»

Ja seuraavana aamuna Bobby lähti. Hän meni Lemon Squaren asemalle ja

istui siellä koko aamupäivän odottaen Sargonia, jota ei kuitenkaan

ilmaantunut. Hän näki kaikkien juoppojen ja muitten tulevan tuomiolle,

seurasi juttua, jossa oli kysymys varastetusta soodavesipullosta,

kahta riitaa aviollisesta erimielisyydestä ja kuuli tarinan suuren

ikkunaruudun ilkimielisestä rikkomisesta varastamisen tarkoituksessa,

mutta ei mitään Sargonista. Virkamies meni pois ja tutkijat alkoivat

hävitä. Hän kyseli poliisimiehellä, joka ei kuitenkaan ollut ikinään

kuullut mitään Sargonista, eikä pienestä häiriöstä Rubikonin

ravintolassa. Oliko hän tullut oikeaan paikkaan? kysyi poliisi. Bobby

kiiruhti päätä pahkaa Mintonkadun asemalle. Sielläkään ei nähtävästi

ollut kuultu mitään Sargonista. Bobbyn päähän ei pälkähtänytkään kysyä

muilta asemilta. Hän palasi kotiin ällistyneenä. Hän koetti hakea

jotakin Sargonista iltalehdistä, mutta niissä ei ollut sanaakaan

hänestä eikä Rubikonista. Ehkäpä häntä ei ollut pantukaan syytteeseen!

Hän kiiruhti takaisin ja hyökkäsi toiseen kerrokseen täynnä toivovaa

odotusta: huone oli tyhjä, ikkuna auki, maailman kartta permannolla.

Oliko Sargon loihdittu pois maailmasta?

Seuraavana päivänä ei tullut Sargonia eikä uutisiakaan Sargonista.

Bobby valvoi koko yön.

Kolmen päivän jälkeen sanoi Billy, joka oli salaa tarkastellut

toveriaan, kuin ohimennen: »Miksi et mene kysymään poliisipäälliköltä,

Lemon Squaren poliisikamarilta, hänestä? Hän tietää siitä jotakin jos

kukaan.»

Ohjattuna tarkastaja Mullinsin luo huomasi Bobby seisovansa saman

komean upseerin edessä, jonka hän oli nähnyt Rubikonin eteishallissa.

»Te olette se nuori mies, joka ei sattunut tietämään mitään hänestä

kolme päivää sitten», sanoi tarkastaja Mullins vastaamatta Bobbyn

kysymykseen.

Bobby selitti tilanteen vilpittömästi.

»Se ei auttane paljoakaan nyt», sanoi tarkastaja. »Mutta muuten

on kaikki järjestyksessä. Veimme hänet paraan käsityksemme mukaan

työlaitoksen sairasosastolle hänen henkisen tilansa tarkastamista

varten. Heitä pidetään siellä kolme kokonaista päivää. Sitten he joko

saavat todistuksen tai heidät päästetään menemään, taikka pannaan

syytteeseen.»

»Saavat todistuksen?» kysyi Bobby.

»Niin, mielipuolisuudesta», sanoi tarkastaja Mullins.

»Ja kuinka hänen kävi?»

»Niinkuin tavallisesti, otaksun. Hänen asiansa oli ihan selvä. Tällä

hetkellä on hänet todistettu vastuuttomaksi, luullakseni, ja viety

Cummerdown Hilliin, taikka viedään juuri nyt. Taikka, jos sinne ei

sovi, niin jonnekin muualle.»

»Huh», virkkoi Bobby. »Sepä on nopeaa.»

Hän istui siinä hiukan hämillään. »Voinko mennä katsomaan häntä

Cummerdown Hilliin?» kysyi hän.

»Luultavasti ette», sanoi tarkastaja Mullins, »koska ette ole

sukulainen.»

»Mutta otan osaa hänen kohtaloonsa.»

»Se ei liikuta teitä.»

»Ei kylläkään, mutta pidän hänestä. Enkä luule, että hän oikeastaan on

hullu... Outoa hänen sukulaistensa puolelta... Tiedättekö mitään hänen

sukulaisistaan? Menisin keskustelemaan heidän kanssaan hänestä.»

»Se on kyllä mahdollista», sanoi tarkastaja. »En tiedä, missä he ovat.

Saatte sen ehkä selville työhuoneen sairaalassa, taikka ne ilmoittavat

teille sen Cummerdownissa. Minä en tiedä mitään. On hyvin mahdollista,

että hekään eivät tiedä, missä hänen sukulaisensa ovat. Maailmassa

on niin paljon kaikenlaisia kiertolaisia. Ehkäpä hänellä ei olekaan

sukulaisia, tarkoitan sellaisia sukulaisia, jotka tahtovat pitää huolta

hänestä. Minun vaikutelmani on sellainen, että kun kerran mies tai

nainen on todistettu hulluksi, niin on ulkopuolella olevan hyvin vaikea

päästä yhteyteen asianomaisen kanssa. Mutta kuten sanoitte, voittehan

koettaa. Valitan, etten voi avustaa teitä enempää. En itse nähnyt häntä

ollenkaan — paitsi silloin, kun hän kulki ohitseni. Asia ei kuulu

minuun... Niin, tavallinen menetelmämme tällaisissa tapauksissa... Ei,

ei mitään vaivaa. Hyvästi.»

Bobby lähti poliisin luota, joka jäi istumaan siihen mahtavana,

välinpitämättömän ja säälimättömän lain ja asetusten edustajana.

Kolmas luku.

Kuninkaitten kuningas · 第 26 / 43 题