1.
On jo olemassa hyvin suuria eroavaisuuksia kuvauksessa ja mielipiteessä
siitä järjestyksestä ja niistä yksityiskohdista, joilla Sargon
kutsui seuralaisiaan. Onneksi on meillä tilaisuus kertoa olosuhteet
kaikella tarpeellisella tarkkuudella ja arvovallalla, joka jo
etukäteen kumoaa pahantahtoisen arvostelun. Sargon ilmestyi Cheapsiden
puolelle tuossa puolen seitsemän tienoissa, ja päivän liikenne oli jo
vähenemässä tuolla vilkkaalla Cityn liikenneuralla. Hänen kasvonsa
olivat muuttuneet ja loistivat tuota valoisuutta, jonka vain kaikkein
perinpohjaisin ja tarkin parranajo voi antaa. Ne olivat saaneet
nuorekkaan sileyden. Kasvoharja, viikset, jotka olivat peittäneet
sen niin monta vuotta ihmiskunnan katseilta, olivat kadonneet, ja
muuttuneet vain karvatukoksi parturin altaassa. Nyt olivat kasvot
yhtä paljaat kuin nuoren Aleksanterin, vilpittömät, tuoreet kasvot,
jotka puhuivat selvästi, kun viikset eivät enää estäneet sanojen
kaikua. Hänen kasvojaan punasikin luonnollinen jännitys, kun hän
kulki Cheapsidea pitkin tutkien jalankulkijoiden naamoja tärkeän ja
salaperäisen hakemisinnon vallassa. Siniset silmät hienolta näyttävän
hatun lierin alla paloivat. Oliko se tuo mies? Oliko se tämä?
2.
Ensimmäinen kutsuttu oli nuori mies Leytonstonesta, nimeltä Godley,
nuori mies, jolla oli leveät ja hyvin vakavat kasvot ja niin harkitseva
tapa lausua ajatuksensa, että se oli melkein puhevika. Hän kantoi
mikroskooppia puisessa laatikossa. Hän opiskeli biologiaa harrastaen
varsinkin soluoppia ja oli luonnostaan hyvin kohteliaisuuteen ja
hillittyyn sävyyn taipuva ollakseen tarkka ja varma kaikesta, mitä
sanoi ja teki. Hän oli menossa Liverpoolin asemalta Birkbeckin
tutkimuslaitokseen kiertotietä, koska hänellä oli aikaa melkein
tunti, ennen hänen luentonsa alkamista. Hän seisoi pidellen itseään
tasapainossa jalkakäytävän reunalla, odottaen kaksien vaunujen
ohimenoa, kun hän sai kutsun.
Hän huomasi vieressään hyvin totisen, paljaskasvoisen miehen, jonka
siniset silmät nopeasti tutkivat hänen kasvojaan ja joka sitten tarttui
hänen käsivarteensa.
»Arvelinkin», sanoi Sargon, »että te olette te.»
Hra Godley, jolta ei puuttunut huumorin tajua, koetti vastata, että
hän tietysti oli hän, mutta tuo hänen osaksi luonnollinen, osaksi
luulottelun suuresti kehittämä puhevikansa, pysäytti hänet sanaan
»tietysti», ja hän sahasi yhä nenällään ilmaa, kun Sargon jatkoi
puhettaan.
»Tarvitsen apuanne», sanoi Sargon. »Suuri tehtävä on alulla.»
Hra Godley läpäisi ensimmäiset kouristukset selittämällä, että hänellä
oli suurin osa tuntia käytettävänään ja että hän oli valmis avustamaan
jokaisessa järkevässä yrityksessä edellyttäen, että ensiksi selitettiin
hänelle tarkasti, mikä tuo yritys oli. Mutta hän saattoi auttaa vain
rajoitetun ajan. Hänen tehtävänsä Birkbeckin luennoilla oli aivan
välttämätön. Sargon antoi paljon merkitystä erilaisille äänille, jotka
hra Godley puri poikki tai nieli. Hän talutti vankiaan käsivarresta
ja selitti vapaata kättään ilmeikkäästi heilutellen kutsunsa oikeaa
merkitystä. »Arvelen, että te olette tieteellisiä asioita harrastava
nuori mies», sanoi hän. »Teitä tarvitaan. En tiedä, tunnetteko
minut — muistinne saattaa vielä olla epätäydellinen — mutta minä
muistan kasvonne, te entisen hovini tietäjien päällikkö. Niin juuri,
tietäjiemme päällikkö.»
»E-e-en o-ole tä-tä-täysin va-va-varma siitä, et-että kä-kä-kä-kä-sitän
ta-ta-tar-tarko-ko-koituksesenne», sanoi nuori mies. »Mi-minun ty-työni
on ve-ver-raten vä-hä-hän tu-tu-tunnettu vi-vielä.»
»Tiedän sen», sanoi Sargon rohkeasti. »Tiedän sen. Olen hakenut
teitä. Älkää pettykö, kun ette ollenkaan tunne minua. Uskokaa,
että minulla on pelottavia voimia takanani. Vähän ajan kuluttua
kaikki ihmiset ymmärtävät. Sekaannuksen aika lähestyy loppuaan.
Me olemme kaksi ensimmäistä tekijää, aivan ensimmäistä, suuressa
kristallisoitumisessa...»
»Mihi-hi-hinkä me oikeasta-ta-taan me-mennään?» kysyi nuori mies.
»Luottakaa minuun», sanoi Sargon. »Pysykää mukanani.»
Nuori mies taisteli ilmaistakseen jonkun monimutkaisen kysymyksen.
Mutta nyt joutui kolme muuta miestä kutsun taikamaisen vaikutuksen
alaisiksi, ja nuoren miehen kysymykset jäivät kuulumattomiksi
sirpaleiksi. Nämä uudet uskonveljet olivat pieni ryhmä miehiä, jotka
seisoivat korokkeella jokseenkin pienen ja melkein käheän posetiivin
ympärillä, johon oli kiinnitetty seuraava kirjoitus: »Tarvitsemme
työtä, emmekä armeliaisuutta. Mutta ei ole olemassa työtä meitä varten
niin sanotussa sivistysvaltiossa.» He olivat puetut luopuneisiin
khakiunivormuihin, ja olivat kaikki alle viidenkolmatta ikäisiä
nuorukaisia.
»Katsokaapa tuota», sanoi Sargon. »On jo aika uuden kauden alkaa.»
Hän puhutteli miestä, joka seisoi posetiivin vääntäjän oikealla
puolella.
»Kaikki tämä on muutettava tästä hetkestä alkaen», sanoi hän. »Minulla
on työtä teille.»
»Ohoh!» sanoi entinen sotamies hyvän kasvatuksen saaneen miehen
äänellä. »Minkälaista työtä?»
»Me ollaan suoria poikia», sanoi posetiivin vääntäjä. »Me ruvetaan
siihen, jos se on sellaista, mitä osataan. Ei me olla kiertolaisia.
Mitä työtä se on?»
»Shillinki tunnilta?» kysyi kolmas.
»Enemmän, paljon enemmän kuin shillinki. Ja hyvin suurta ja
vastuunalaista työtä. Sadonkorjuuta. Loistavaa satoa! Teistä tulee
ihmisten johtajia. Seuratkaa minua.»
»Kauas?» kysyi mies, joka oli puhunut ensiksi.
Sargon teki liikkeen, joka itseasiassa peitti hänen omat puuttuvat
suunnitelmansa, ja lähti menemään edellä.
»Käy edellä, Macbeth», sanoi posetiivin kiertäjä ja heitti
koneensa kantoasentoon olalleen. Toiset entiset sotilaat lausuivat
mielipiteenään, että hyvä on ja että ainakin kannatti mennä katsomaan,
mitä heille tarjottiin. Kävellen johtajansa rinnalla aloitti hra Godley
äärettömän ja hyödyttömän taistelun uudella kysymyksellä.
Seuraava opetuslapsi ei ollut niinkään paljon kutsuttu kuin putosi
sargonilaisten ryhmään, joka oli alkanut kasvaa. Hän oli pitkä
mies, väriltään tumman ruskea, tukka villavan musta, ja hän hymyili
koko ajan suopeasti. Hän oli puettu jokseenkin vaaleaan, harmaaseen
hännystakkiin, kravatti oli ruusunpunainen, jaloissa keltasuiset
nappikengät ja päässä hattu, joka oli yhtä erikoinen kuin Sargoninkin.
Hän kantoi kädessään harmaata alpakkasateenvarjoa. Suuressa,
mahonginruskeassa kädessään hän piteli paperipalaa ja hän lausuili
hyvin runsaasti sanaa: »anteeksi.» Paperin yläreunaan oli painettu
sanat: »Lean and Mackay, 329 Leadenhall Street E. C.», ja sen alle
kirjoitettu musteella: »Hra Kama Mobamba.»
Sargon katseli hetken puhuttelijaansa ja tunsi hänet: »Elamin
kuningas!» sanoi hän.
»Ei osaa enklantia», sanoi musta herrasmies, »portukalia.»
»Ei», sanoi Sargon ilmaisten liikkeellä tarkoituksensa, »sallimus.
Seuraa minua.»
Musta herra liittyi luottavasti saattoon.
»Kuulkaapas!» huusi toinen entisistä sotilaista. »Tässä hommassa ei saa
käyttää värillistä työväkeä.»
»Hiljaa», sanoi Sargon. »Pian selvenee teille kaikki.»
»Mi-minun mi-mielestä-täni te-teidän ei pi-pipitä-tä-täisi jo-joh-taa
ihmisi-siä ha-harhaan», sanoi hra Godley, jota Sargonin puuha alkoi
huvittaa ja hämmästyttää.
Sargon kiiruhti käyntiään.
»Tä-tämä he-herra ta-ta-tahtoi vain me-mennä lala-pussa
ma-ma-mainittu-tuun pa-paikkaan», sanoi hra Godley.
Innoissaan saada Sargon käsittämään ajatuksensa hoiteli hän hiukan
huolimattomasti mikroskooppilaatikkoaan, joka äkkiä kolahti ankarasti
vastaantulevan miehen, silkkihattuisen liikemiehen polveen. Uhri
kirosi ääneensä hyvin äkäisesti ja jäi hyppelemään yhdellä jalalla
katukäytävällä pidellen polveaan kädellään. Sitten hän lankesi
kiukkuisen mielijohteen valtaan ilmoittaakseen hra Godleylle, mitä
hän todella ajatteli tämän käytöksestä, tavoista ja hänenlaisistaan
ihmisistä. Hän liittyi Sargonin kulkueeseen reippaasti ontuen ja sanoen
silloin tällöin »mitä!» hengästyneellä äänellä. Jokseenkin humalainen,
syvään surupukuun puettu mies oli ollut tapahtuman todistajana.
Hän kiiruhti, osaamatta ohjata kulkuaan oikein suoraan, vihaisen,
silkkihattuisen herran viereen.
»Mokomakin tökerö lurjus», sanoi hän. »Inhottavaa! Jos tarvitsette
todistajaa, olen heti valmis!»
Hänen varsinainen tarkoituksensa oli astua edelleen silkkihattuisen
herran vieressä, mutta hänen ruumiissaan olevat kemiallisesti eristävät
tekijät veivät hänet aina syrjään. Tuloksena oli kompuroiva juoksu,
joka silmänräpäystä myöhemmin sai hänet törmäämään appelsiinikärryihin
käytävän reunalla. Kosketus ei ollut pitkäaikainen eikä vakava, mutta
siitä johtui eräitten appelsiinien lentäminen katuojaan ja lisäsi
joukkoon uuden aineksen, hyvin vihaisen hedelmäkauppiaan apulaisen,
joka toruen ja vaatien korvausta liittyi Sargonin seuraajien yhä
karttuvaan joukkoon.
Sananlaskun opetus riippuu kokonaan siinä käytetystä kuvasta, ja
vaikka vierivä kivi ei sammalta kasva, niin vierivä lumipallo kasvaa
siitä, minkä päällä se pyörii. Kiireinen ihmisjoukko Lontoon kadulla
on liikkuva, lumipallon kaltainen esine. Sen fysikaalinen vetovoima
on huomattava, se vetää puoleensa ihmisten uteliaisuutta ja kasvavaa
joukkotoiminnan halua. Sinisilmäinen ja innostunut Sargon, vasemmalla
puolellaan harras ja kaunopuheinen hra Godley ja oikealla hra Kama
Mobamba, pitkä, vaitelias mies, mustilla kasvoillaan hymyilevä
vakaumus siitä, että hänet kohta vietäisiin hrojen Leanin ja Mackayn
luo, johti joukkoa. Heidän takanaan kulkivat nuo kolme työtöntä
entistä sotilasta, jotka nyt olivat kietoutuneet hämärään väittelyyn
ja selittelyihin silkkihattuisen herran kanssa, ja näppärä, mutta
jokseenkin hämillään oleva sanomalehden uutishankkija, joka oli saanut
äidinkielensä Oldhamissa ja oli juuri tullut Lontooseen koettamaan
onneansa ja odotti nyt hätäisenä sen potkausta. Hän näytti odottavan,
että Sargon olisi hänen etsimänsä potkaus. Kaksi epäilyttävän näköistä,
lippalakkista ja suurkravattista oliota oli myös liittynyt joukkoon,
mahdollisesti epäkunniallisessa tarkoituksessa, nuori, kalpeakasvoinen
katutyttö, jolla oli päässään luopunut magenta-hattu, kysyi, mitä oli
tekeillä, ja humalainen, surupukuinen mies selitti sitä hänelle niin
sukkelasti ja hämärästi kuin suinkin. Siihen liittyi vielä pyrstöksi
tappelevia katupoikia ja eräs Etonin oppilas. Hän oli hyvin nuori ja
tuorekasvoinen, jonkun Englannin vanhimman ja paraan perheen vesa, ja
vakautunut ja hurja kommunisti. Hän oli ollut erään toverinsa kanssa
matkalla tunnettuun konemallien näyttelyyn Holborneen, kun Sargon
oli kulkenut hänen ohitseen ja posetiiviin kiinnitetty kirjoitus oli
sattunut hänen silmiinsä.
Hän oli aloitteissaan nopea poika ja hänen dramaattinen tajunsa oli
hyvin elävä.
»Valitan, hyvä veli», sanoi hän ystävälleen. »Mutta tunnen, että aika
on tullut. Jollen ole suuresti erehtynyt, niin on tämä pieni ryhmä
yhteiskunnallisen vallankumouksen alkuunpanija, ja niin on minun
tehtävä velvollisuuteni.»
»Älä lörpötä, veikkonen», sanoi ystävä. »Mennään ensin ostamaan se
höyrylautan malli.»
»Mikä sellainen höyrylautan malli on?» sanoi poika halveksivasti ja
kääntyi seuraamaan Sargonia.
Hän oli ensiksi tahtonut puristaa nopeasti ja kovasti toisen kättä,
mutta se on mahdotonta poikien kesken, joilla aina on molemmat kädet
housujen taskuissa. Hän lähti liikkeelle ja toveri seurasi kaikessa
hiljaisuudessa uteliaana ja pahoillaan sellaisen matkan päässä, joka
näytti hänestä riittävältä erottamaan hänet kaikesta henkilökohtaisesta
osallisuudesta yhteiskunnalliseen vallankumoukseen.
»Minne me ollaan menossa?» kysyi nuori etonilainen, tavoittaessaan
jälkimmäisen työttömän entisen sotilaan.
»Hän tietää», vastasi entinen, työtön sotilas viitaten Sargoniin.
3.
Mutta sitäpä juuri ei rakas Sargonimme tiennytkään. Sillä hetkellä
hän ei enää ollutkaan vakautunut ja täydellinen Sargon. Säikähtynyt,
epäilevä ja vastusteleva Preemby pyrki tunkeutumaan etualalle hänen
olemuksessaan.
Aina opetuslasten kutsumiseen saakka Sargon oli hallinnut omassa
sielussaan varmana ja kilpailijattomana. Mutta hän oli odottanut, että
hänen opetuslapsensa olisivat vastanneet hänen kutsuunsa, tunteneet
hänet ja muistaneet, ymmärtäneet muitta mutkitta ja auttaneet häntä.
Kutsun olisi pitänyt ikäänkuin sytyttää lamppu heidän mielissään ja
valaista maailma heidän ympärillään. Hän ei ollut odottanut ainoastaan
omaa selvää ja eittämätöntä vakuutustaan, vaan voimaa ja apua sille.
Ja niin olisi Sargonin valtakunnan ja ihmiskunnan nousu levinnyt
sielusta sieluun. Sargon oli kokonaan valmistautumaton ottamaan
vastaan opetuslapsia, jotka seurasivat oudosti heilutellen käsiään,
syljeskellen ja mutisten, päästäen suustaan hävyttömiä arvosteluja,
opetuslapsia, jotka vaativat minimipalkkaa, ja opetuslapsia, jotka
seurasivat huutaen »Hoi!» ikäänkuin hän olisi ollut ajuri.
Oliko hän kutsunut nämä opetuslapset liian hätäisesti? Oliko hän taas
ryhtynyt toimintaan liian aikaisin? Oliko hän taas erehtynyt?
Nämä olivat epämiellyttävän häiritseviä kysymyksiä mestarin
ratkaistaviksi, kun hän oli nopeasti menossa ei-minnekään neljän mailin
vauhdilla tunnissa pitkin Holbornea seuraajien lisääntyessä hänen
kantapäillään. Ehkäpä kaikki päällikkyys onkin jonkunlaista pakoa.
Ehkäpä jokaisessa ihmisten johtajassa piileekin pakolainen. Sargonissa
se tällä hetkellä ei enää piillyt; se oli herännyt ja eloisa ja sen
nimi oli Preemby.
Senjälkeen kun ihmiskunta hitaassa nousussaan puhtaasta
eläimellisyydestä tuli profeettojen, suurten opettajien, johtajien
vaikutusvallalle alttiiksi, lienee aina ollut olemassa jonkunlaista
sisäistä ristiriitaa tehtävän suurenmoisuuden ja jonkun paljoa
vähäpätöisemmän välillä, ja siinä lienee aina ollut tuollaista
hankausta oppilaitten laadun ja toimintaperusteiden ja opettajan
odotusten välillä. Itse oppilaiden kutsuminenkin näyttää viittaavan
jonkimmoiseen, heikkouteen profeetan puolella. Heidän kutsumisensa
asettaa hänelle velvollisuuksia. He vetoavat siihen, tiesi hän, jos
hän horjuu, syvät joukkovaistot vakuuttavat heille, ettei hän luovu
heille antamastaan julistuksesta, vaikka pettäisikin itsensä. He
pettävät hänet — ehdottomasti. Koko maailman historiassa on vain yksi
väsymätön, luottavainen opetuslapsi, Abu Bekr. Kaikki muut opetuslapset
pettivät ja jättivät mestarinsa pulaan ja johtivat hänet harhaan.
He hylkäsivät profeettansa ja veivät hänet, minne hän ei halunnut
mennä. Samanlaiset suuret ja pienet asiat seuraavat samaa lakia. Sen
pienen liikkuvan kiilan edessä, joka kulki pitkin lamppujen valaisemaa
Holbornea lokakuun hämärässä, asteli Sargon, ihmiskunnan herra ja
suojelija, uskon ja oikeuden palauttaja, loistava hallitsija, ja vaikka
hän jo huomasikin tehneensä erehdyksiä ja joutuneensa vaaraan, oli hän
edelleen päättänyt pelastaa suuren tapahtuman jollakin hämmästyttävällä
liikkeellä onnettomuuden kourista. Mutta lähempänä häntä kuin varjo oli
Preemby, melkein suunniltaan säikähtyneenä, valmiina epätoivoiseen,
päättömään yritykseen pujahtaa ensimmäiselle sivukadulle, karata
selityksistä, karata ponnistuksista, hypätä takaisin preembyläisyyteen
ja loputtomaan mitättömyyteen.
Äkkiä kuuli Sargon kuitenkin rauhoittavan äänen, sellaisen äänen, joka
kaikkein vähimmin näytti uskovan ja hyväksyvän.
Bobbyn ja Billin välillä oli vaihdettu eräitä mielipiteitä, ennenkuin
Bobby tuli juosten kadun yli. »Siinä hän menee», sanoi Bobby.
»Ei tuo ole hän», sanoi Billy, »Missä hänen viiksensä ovat? Hänhän oli
melkein kokonaan viiksien vallassa.»
»Ajeltu», sanoi Bobby. »Voisin vannoa, että se on hän. Hänen
käynnissään on jotakin omituista. Siinä on profeettamme, Billy, ja hän
on joutumassa selkkauksiin.»
»On pikemminkin kilpa-ajokeinottelijan näköinen», sanoi Billy. »Mistä
hän on saanut tuon elehtivän neekerin? Minulle tämä on hiukan liikaa,
Bobby. Pysy sinäkin erilläsi siitä. Tuolta tulee poliisi puuttuakseen
asiaan.»
Bobby epäröi. »En voi päästää häntä menemään tuolla tavoin», sanoi
hän ja hyökkäsi kadun toiselle puolelle, juuri kun neljä raitiovaunua
peitti sargonistit Billyn silmiltä.
»Suokaa anteeksi, mutta minne te olette menossa? sanoi Bobby kumartuen
puhumaan Sargonin korvaan huolimatta hra Godleyn aikamoisesta
töytäyksestä.
»Olen ilmaissut itseni», sanoi Sargon ja samalla hän taas varmistui.
Tämä oli ensimmäinen opetuslapsista, ja hän oli löytänyt tien herransa
luokse. Sargon näki nyt aivan selvästi, mitä hänen oli tehtävä.
Näille ensimmäisille seuraajille oli asia tehtävä selväksi. Opetus
oli alettava. Sitä varten oli heidät johdettava pois kadun melusta ja
hälinästä. Sargonin silmien eteen ilmaantui pitkä, kirkkaasti valaistu
pöytä ja oppilasjoukko, joka kyseli ja tiedusteli, ja muistettavat
vastaukset ja suuret lausunnot. Ja juuri vastapäätä, hehkuen ja
loistaen valoa, jo nyt ystävänä, kohosi Rubikonin ravintolan kutsuva
rakennus, sen suuren liikkeen alkuunpanija, jonka tarkoituksena oli
hankkia loistoaterioita halpoihin hintoihin.
»Tuolla», sanoi Sargon tehden laajan liikkeen kädellään, »lepäämme
ja istumme ruoan ääressä ja puhelemme, ja kaikki asiat saavat
selityksensä.»
Kirkas näky siitä, kuinka hän piti puhetta kokoontuneille
oppilaille pöydän ääressä oli siinä määrin voimistuttanut Sargonin
suurenmoisuuden, että samalla hetkellä kun hän saavutti Rubikonin
oven, joka kutsuvana tähysteli kulmauksessa, oli hän kutsunut
kaksi opetuslasta lisää. Toinen näistä oli tulitikkuja kauppaava
kunnianarvoisan näköinen kerjäläinen, ja toinen hyvin älykkään
näköinen, noin viidenkymmenen ikäinen mies, hoikka ja vähäpartainen,
joka kantoi Duhoborien liikettä käsittelevää kirjaa ja oli puettuna
nahkahansikkaisiin ja mustaan huopahattuun — oudonmalliseen hattuun,
joka muistutti veturin savusuojusta. Tämä viimeinen kannattaja
hankittiin juuri ravintolan ovella.
»Tulkaa sisään tänne», sanoi Sargon tarttuen häntä käsivarteen, »ja
aterioikaa kanssani. Minulla on kerrottavana teille sellaista, joka
muuttaa koko elämänne.»
»Sepä tapahtuu kovin äkkiä», sanoi älykkään näköinen mies puhuen
englantilaisen oppineen ja herrasmiehen kovasti kielteisellä ja
vastustavalla äänellä, kun hän suostui seuraamaan Sargonia.
4.
Rubikonin ravintolan varsinainen valtaus tapahtui sekavasti ja
äkkiä. Sargonin mieli oli kirkas ja selvä nyt. Hänen oli saatettava
todellisuudeksi tuo valkoisen pitkän pöydän näkemyksensä, oppilaiden
hänen ympärilleen kokoontuessa, taikka kärsittävä suuri tappio. Hänen
seuralaisiaan elähytti erilaisten ja vähän verrannollisten perusteiden
sekoitus, jollainen aina vallitsee kaikkien seuralaisten keskuudessa,
ja joukko oli nyt kasvanut lähes kolmeenkymmeneen — tarkan luvun
mainitseminen on vaikeaa, koska äärimmäiset joukossa saattoivat yhtä
hyvin olla perässäkulkijoita ja katselijoita — ja sen kasvu johtui
siitä, että vähimmin ansiokas kolmesta entisestä sotilaasta oli
lausunut nuo taikasanat: »Vapaa ateria!» heti kun Rubikonin ravintola
oli tullut näkyviin.
Tärkeän tekijän, ovella seisovan vahtimestarin, huomio oli sattumalta
kääntynyt autolla saapuviin ruokavieraisiin, kun sargonilaiset
lähestyivät. He pääsivät sen vuoksi käytävän läpi kohtaamatta mitään
vastarintaa, paitsi pyörivän oven, joka jakoi joukon yksityisiin
jäseniin ja kaksihenkisiin ryhmiin, ennenkuin sisähalliin päästiin.
Ehkäpä kaksikymmentä pääsi sisähalliin, marmorilla ja mahongilla
koristettuun huoneeseen, missä vaatteitten vartiat odottivat, ennenkuin
surupukuinen mies joutui ansaan pyörivässä ovessa epätäydellisen
harjaantumisensa vuoksi tällaisia teknillisiä apukeinoja käyttämään,
ja hänet täytyi kohteliaasti harmistuneen ovenvartian vetää ulos taas,
sen jälkeen kuin hedelmäkauppiaan apulainen oli hyödyttömästi koettanut
häntä auttaa. Polvensa koskettanut mies näytti pudonneen pois jo ennen
kuin ravintolaan oli saavuttukaan, ja kalpeakasvoinen, magentahattuinen
nainen oli mennyt tiehensä jollakin tuntemattomalla hetkellä.
Avarassa, läikkyvässä ulkohallissa, jossa kaikki huomattiin, ilmaantui
pyrkimystä hajaantua. Posetiivia kantava työtön entinen sotilas, jonka
äkillinen ujouden puuska oli vallannut, kääntyi herrojen pukuhuoneeseen
laskeakseen sinne koneensa, mutta joutui väittelyyn tovereittensa
kanssa. Molemmat epäilyttävän näköiset, hatuillaan ja kaulahuiveillaan
huomiota herättävät nuorukaiset näyttivät epäröivän huomatessaan paikan
hienouden. Mutta Sargon piteli lujasti kiinni äsken pyydystämästänsä
herrasmiehestä, ja arvokkaan näköinen tulitikkujen myyjä ei
halunnut joutua eroon suojelijastaan tässä kirkkaassa, ylellisessä,
vaarallisessa paikassa. Hra Kama Mobamba, pitkänä, hymyilevänä ja
loistavana, ojensi hattunsa ja sateenvarjonsa vahtimestarille ja
seurasi isäntänsä kantapäillä varmana vakaumuksessaan, että nämä
olivat kauan etsityn afrikkalaisen kauppahuoneen, Lean & Mackayn,
komeat eteishuoneet. Ja hra Godley, jonka intohimona oli saada kaikki
selvitetyksi, ei tahtonut jättää Sargonia, ennenkuin oli saanut hänelle
aivan kirkkaasti selitetyksi, miksi hän ei saattanut seurata häntä
pitemmälle. Hän tuli heti äskenmainittujen jälkeen suureen ravintolaan
äännähdellen kuin rikkoutunut käkikello. Oldhamilainen reportteri pysyi
myös joukossa, vaikka suuresti epäillenkin, minkälainen uutinen tästä
olisi kirjoitettava. Etonilainen koulupoika, joka nyt oli enemmän kuin
puoleksi päässyt selville erehdyksestään ja oli siis myös taipuvainen
pääsemään irti, tuli ravintolaan jätettyään hattunsa ja sateenvarjonsa
eteiseen.
Bobby ei päässyt perille. Ovella saavutti ja pidätti hänet Billy. »Tämä
ei kuulu sinuun, Bobby», sanoi Billy. »Tämä ei mitenkään kuulu sinuun.»
»En saa selville, mitä hän oikein haluaa», sanoi Bobby. »Hän joutuu
väkisinkin pulaan.»
»Mitäpä sillä on väliä.»
»Mutta minusta on.»
»Laitoksen johto ei ole mielissään siitä», sanoi Billy. »He ovat
lähettäneet hakemaan poliisia. Ulkopuolelle kerääntyy väkeä.
Katseleppa, kuinka ne tirkistelevät. Näetkö tuon pojan, joka katselee
reiästä? On se hauskaa Tessystä ja Susanista, jos me saamme tekemistä
poliisikamarissa.»
»Mutta emmehän me voi jättää häntä pulaan tänne.»
»Mutta kuinka voit auttaa häntä?»
5.
Ravintolassa Sargon teki voimakkaan ja viimeisen ponnistuksensa,
mutta kärsi nopean ja tuhoisan tappion. Missään tapauksessa hän ei
kuitenkaan tahtonut juosta pois. Hän teki rintamahyökkäyksen maailmaa
vastaan, jonka hän oli päättänyt kukistaa — Sargonina. Sargonina,
voittamattomana Sargonina, hän kärsi tappion.
Rubikonin ravintolan vierastulva ei vielä ollut ehtinyt alkaa. Mutta
Rubikonin ravintolassa ei olekaan niin vilkasta illalla kuin aamiaisen
aikaan, se on liian kaukana lännestä ja erityisesti aamiaispaikka.
Ja tavallisenkaan vilkkauden aika ei vielä ollut tullut. Vain siellä
täällä katkaisi joku vieras pienten, valkeiden pöytien soman jonon,
joilla jokaisella oli lamppu ja kukkasia. Sirkukseen menossa oleva
perhe, pieni seurue, joka pyrki kokoukseen Kingsway Halliin, kolme
tai neljä ryhmää teatteriin aikovia iltapuvuissaan, kolme neljä noita
omituisia pareja, joita näkee joka paikassa Lontoossa ja joihin
kuuluu keski-ikäinen, jokseenkin kokemattoman näköinen liikemies ja
vielä kokemattomampi nuori nainen, molemmat heikosti käsitetyissä
päivällispuvuissa, ja sitten kolme liikemiestä pohjoisesta, puettuina
siistiin, harmaaseen pukuun ja syöden päivällistään päättäväisen
perinpohjaisesti ryypystä likööreihin saakka. Siinä koko ravintolassa
sinä iltana ollut yleisö. Alasalissa oli pari kolme vierasta, jotka
näkyivät hämärästi, yläsali oli pimeä. Ilmapiiri oli yhä arka ja kylmä.
Kolme pohjoisesta tulluttakin esitti kertomuksensa Lontoon ihmeistä ja
ylellisyydestä hiljaisesti, ikäänkuin salaa.
Palveluskunnalla oli hyvin vähän tekemistä. Päätarjoilijat,
viinitarjoilijat ja pöytätarjoilijat järjestelivät rauhattomasti
liinoja ja laseja, taikka seisoskelivat siellä täällä kasvoillaan
tuo tarjoilijoille niin tavallinen ihmettelevä ja alakuloinen ilme.
Sargonin saapumisen edellä kulki hiljainen sorina eteishallista ja
lasin helinä pyörivältä ovelta sen rikkoutuessa surupukuisen miehen
ponnistaessa vielä viimeisen kerran päästäkseen sisään.
Jokainen katsahti heihin. Vieraat unohtivat ruokansa ja
seurustelutapansa, tarjoilijat salaiset surunsa. Sargon saapui:
— pieni, huomaamaton vartalo, hyvin valoisat kasvot, pyöreät,
kirkkaat silmät. Toisella kädellään piti hän yhä kiinni viimeisestä
opetuslapsestaan. Toisella hän työnteli pois niitä puheen sirpaleita,
joita hra Godley yhä esitti hänelle. Suuret, odottelevat neekerinkasvot
kohosivat hänen yläpuolelleen kuin norsunluinen ja mustapuinen kilpi.
Taaempana olivat tulitikkukauppias ja muut seuralaiset vähemmän
selvästi erotettavina.
Sargonia vastaan tuli hovimestari. Taaempana seisoi johtaja, ja
vielä taaempana puuhaili hänen apulaisensa järjestellen hedelmiä
tarjoilupöydälle.
Sargon päästi viimeisen saaliinsa irti ja astui eteenpäin.
»Pankaa tähän pöytä», sanoi hän tehden komean liikkeen. »Pankaa tähän
pöytä suurelle seuralle. Olen kutsunut koolle väkeä, jonka kanssa
haluan neuvotella.»
»Pöytä, hyvä herra», sanoi hovimestari. »Ja kuinka monelle, herra?»
»Suurelle seuralle.»
»Niin kyllä, herra», sanoi hovimestari katsahtaen pyytävästi isäntään,
»mutta haluaisimme mielellämme tietää, kuinka monelle?»
Johtaja tuli ottamaan selville, mistä oli kysymys, ja hänen apulaisensa
jätti hedelmät rauhaan ja tuli perästä avuliaan näköisenä. Sargon
huomasi, että hän kohtaisi vastarintaa, ja kokosi kaikki sisäiset
voimansa. »Se on suuri seurue», sanoi hän. »Sen pitäisi päästä tänne
syömään minun kanssani, ja minä pidän heille puheen. Ihmiset täällä
voivat mielellään liittyä meihin. Pankaa kaikki pöydät yhteen.
Erikoisten pöytien ja erikoiselämän päivät ovat ohi. Sallikaa
pöytienkin julistaa ihmisten veljeyttä. Meidän hallintomme alla. Pankaa
ne yhteen.»
Kuullessaan sanat »ihmisten veljeyttä» eräs pohjoisesta tulleista
liikemiehistä tunsi äkkiä käsittävänsä. »Se on verellä tahrattu
bolsheviki», sanoi hän — tai jotain siihen suuntaan. »Onpa hän löytänyt
paikan, jonne tunkeutua.»
»Sitä ei pitäisi sallia», sanoi hänen toverinsa. »Emmekö me missään saa
olla rauhassa niistä!»
Ensimmäinen liikemies ilmaisi yleisen vastenmielisyyden punaista
bolshevismia vastaan ja söi edelleen leipäänsä kiireellisesti,
välinpitämättömästi ja kiukkuisesti. »Milloinka se kanamuhennos tulee?
kysyi hän. »Ovat kai pudottaneet sen.»
Mutta johtajan huomiokyky oli ollut vielä nopsempi kuin liikemiehen.
Heti Sargonin alettua puhua oli annettu nopea merkki. Poliisia hakemaan
lähetetty tarjoilija oli jo sivuuttanut Billyn ja Bobbyn ja epäröivän
joukon eteishallissa, joka nyt oli vetoisa ja epämiellyttävä, kun
humalainen mies oli rikkonut ruudun kierto-ovesta.
Mutta Sargon ei huomannut mitään tästä mykästä sivujuonesta. Hän pysyi
vain siinä suunnassa, jonka hän edessään näki, ja sen tarkoituksena oli
murtaa häntä kohtaava vastarinta.
»Emme pidä suuria päivällisiä tässä huoneessa, herra», sanoi johtaja
koettaen voittaa aikaa. »Sellaiset voitte pitää Syrian Hallissa,
Elysian Chamberissa, pienessä tai suuressa Vapaamuurarisalissa,
kun olette tehneet asianmukaisen ilmoituksen, ja asiaankuuluvien
järjestelyjen jälkeen, mutta tämä on vain yleinen ravintola. Ette voi
muitta mutkitta tarjota suuria päivällisiä täällä tuntemattomalle
seurueelle tai joukolle. Siihen me emme rupea. Se ei käy päinsä.»
»Se tapahtuu tänä iltana», sanoi Sargon siihen sävyyn, sellaisella
katsannolla ja sellaisilla liikkeillä, että ne olisivat saaneet koko
unelmoidun Sumerian lankeamaan polvilleen.
Mutta eurooppalaisten ravintoloiden johtajat ovatkin nähtävästi
kovempaa ainetta kuin vanhat sumerialaiset. »Pelkään kuitenkin, ettei
niin käy, hyvä herra», sanoi hän ja pysyi kohteliaan kieltävällä
kannallaan.
»Tiedättekö», huusi Sargon, »kenen kanssa te nyt olette tekemisissä?»
»Emme kenenkään tunnetun vieraamme ainakaan», sanoi johtaja
valittelevalla äänellä kuin mies, jonka on pakko käyttää väkivaltaa.
»Kuulkaa», sanoi Sargon. »Tämä päivä on merkityksellinen. Tämä on
aikakauden alku ja loppu. Ihmiset tulevat pitämään täällä tarjoamiani
päivällisiä uuden ajan päivännousun hetkenä. Olen Sargon, Sargon suuri,
Sargon rakentaja, joka on tullut ilmaisemaan itsensä. Tämä seuraajieni
joukko täytyy ravita ja valaista täällä, ruokkia ruumiillisesti ja
ruokkia henkisesti. Pitäkää huolta siitä, että teidän osanne tulee
tehdyksi.»
Hän teki puhuessaan liikkeen viitaten taaksepäin seuraajiinsa, mutta
siellä ei enää ollutkaan mitään seuraajia, paitsi tuo luottavainen
ja pettynyt afrikkalainen ja ällistynyt, mutta itsepäinen Oldhamin
reportteri. Etonilainen oli nyt erottanut itsensä täydellisesti
joukosta. Hän istui kaukana pöydässä, jossa hän oli tavannut
toverinsa ja he keskustelivat puoliääneen ja odottivat. Hra Godley
mikroskooppeineen ja herrasmies, joka luki kirjaa duhoboreista, olivat
poistuneet tästä kertomuksesta tällä hetkellä ja olivat menossa
pitkin Holbornea huudahdellen ja keskeytellen toistensa selityksiä ja
arveluita tästä merkillisestä tapahtumasta, joka niin odottamatta oli
saanut heidän korkean ja järkevän elämänsä kulun syrjäpoluille.
»Voin vain o-o-ota-taksua, e-että tuo mies o-oli hu-hullu», sanoi hra
Godley.
Sikäli kuin Sargonin kannattajamäärä oli vähentynyt, sikäli oli
johtajan kasvanut. Hänen takanaan seisoi nyt kokonainen jono
kaikenkaltaisia tarjoilijoita, ehkäpä kolme tusinaa erilaisia ja
kuitenkin samanlaisia tarjoilijoita, pitkiä tarjoilijoita ja lyhyitä
tarjoilijoita, lihavia ja laihoja, hiuspäisiä ja kaljupäitä, nuoria ja
vanhoja, esiliinalla varustettuja ja paitahihasillaan esiintyviä.
»Pelkäänpä, että te teette häiriötä täällä», sanoi johtaja. »Luulen,
että minun täytyy käskeä teitä poistumaan, herra.»
Poistumaan? Ei milloinkaan!
»Voi sinua, sinä kuurojen ja sokeitten sukukunta!» huusi Sargon
kohottaen ääntänsä niin, että se kuuluisi harvojen päivällisvierasten
korviin tuon joutilaan, odottavan miesjoukon takana. »Ettekö tunne
minua? Eikö teillä ole muistia eikä näkövoimaa? Ettekö kykene näkemään
valoa, joka tarjoutuu teille! Heräämisen hetki on tullut. Se on
tänään, se on nyt. Teidän on lakattava olemasta tottumuksenne orjia
ja palvelijoita, ja teidän on tultava uudestisyntyneen maailman
käskijöiksi. Nyt! Tällä hetkellä! Tahtokaa minun kanssani, että muutos
tapahtuu, niin se tapahtuu. Sargon kutsuu teitä, Sargon ikuinen ja
muinainen, viisas hallitsija ja urhoollinen johtaja, kutsuu teitä
valoon, jalouteen, vapauteen...»
»Pelkään, ettemme voi antaa teidän puhua täällä», sanoi johtaja
ojentaen kättään.
»Potkaiskaa se ulos», sanoi bolshevikeja vihaava liikemies nousten
seisomaan ja puhuen kiukusta värisevällä ja jatkaessaan yhä kohoavalla
äänellä. »Ja tuokaa sitten kanamuhennokseni. Olemme odottaneet kymmenen
minuuttia tuota kanamuhennosta.»
Sitten kuului ääni sanovan: »Mitä täällä tapahtuu?» ja äkkiä seisoi
poliisi Sargonin vieressä ja tarkasteli häntä.
Hänen sielunsa läpi kulki kauhistuksen aalto, kauhistuksen aalto, joka
oli kokonaan Preembyä. Koko kunnollisen elämänsä aikana ei hän ollut
milloinkaan ollut tekemisissä poliisin kanssa. »Herra Jumala! Herra
Jumala!» huusi tuo kauhistus hänen sielussaan. »Mitä olenkaan tehnyt?
Nyt minut viedään putkaan.» Siniset silmät kävivät pyöreämmiksi,
ja hän haukkoi ilmaa, mutta kukaan siellä ei huomannut, kuinka
lähelle häpeällistä sortumista hän joutui. Preemby värisi ja hävisi.
Sargon kohottautui ja sanoi sitten ylpeästi: »Mitä tämä tarkoittaa,
konstaapeli? Uskallatteko koskea kädellänne maailman herraan!»
»Noudatan velvollisuuttani, jos hän tekee häiriötä», vastasi poliisi,
»olipa hän herra tai ei.»
Hyvin nopeasti osasi Sargon mukautua tähän uuteen kohtalonsa
vaiheeseen. Hän oli jäänyt tappiolle. Hänet vietäisiin pois. Niin,
mutta hän oli sittenkin Sargon. Häntä hallitseva voima oli syössyt
hänet tappioon, mutta se tapahtui kai vain hänen koettelemisekseen. Hän
ei ollut odottanut sitä tuolta voimalta, mutta kun kerran voima sitä
tahtoi, täytyi sen tapahtua.
»Tiedättekö tosiaan, konstaapeli, mitä nyt teette? kysyi hän mahtavasti
ja hiljaisesti.
»Täydellisesti, herra. Toivon, ettei aikomuksenne ole aiheuttaa meille
lisää vaikeuksia.»
Hän oli vankina. Tällaiseksi hän ei ollut ajatellut mestarin
ilmestymistä. Hän silmäsi viimeisen kerran rikasta koristelua suuressa
ravintolassa, jossa avajaisaterian olisi pitänyt tapahtua. Uutta
oikeuden ja veljeyden valtakuntaa ei siis julistettaisikaan täällä,
vaan jossakin likaisessa raastuvanoikeudessa.
Hän pysyi vaiti ja lähti ulos poliisin rinnalla, rauhallisena, syvissä
ajatuksissa.
6.
Niin päättyi Sargonin ensimmäinen yritys päästä valtakuntaansa,
jollemme laske hänen käyntiään Buckinghamin palatsissa ensimmäiseksi.
Mutta ennenkuin rupeamme kuvailemaan sitä odottamatonta ja pelottavaa
koettelemusta, joka nyt lankesi hänen osalleen, on meidän kerrottava,
pari pientä kohtausta häntä vangittaessa.
Toinen on hra Kama Mobamban käyttäytyminen. Hän seurasi loppukohtauksia
ravintolassa suurten, pronssisten kasvojen ilmaistessa kasvavaa
ällistystä. Oliko tuo pieni, sinisilmäinen mies kuitenkin johtanut
hänet harhaan? Kun Sargon vihdoin kuljetettiin pois, liikahti hra
Mobamba, ikäänkuin hän yhä olisi halunnut seurata häntä. Sitten
hän seisoi paikoillaan, rypisti miettivästi otsaansa ja haparoi
rintataskuaan. Hiukan vaivalloisesti sai hän vedetyksi sieltä
paperipalasen, joka näytti olevan hänen ainoa järjellinen yhdyssiteensä
Lontoon kanssa. Se oli nyt jokseenkin ryppyisessä tilassa. Silitellen
sitä suurella kädellään lähestyi hän johtajaa ojentaen paperin hänelle.
»Mikä tämä on?» kysyi johtaja.
Musta herrasmies kumarsi sanomattoman sulavasti yhä ojentaen paperiaan.
»En puhu enkelskaa», sanoi musta mies. »Portukalilainen. Lean ja Kay.
Lemonallkatu.»
Häntä ei ollut helppo ohjata perille.
Sillä välin Bobby ravintolan oven edessä vaieten kielsi millään
lailla tuntevansa Sargonia. Hän seisoskeli siellä yhä Billyn kanssa,
omituisen, puoleksi äidillisen huolestumisen pidättämänä. Entiset
sotilaat »väistyivät alta», käyttääksemme posetiivin vääntäjän
ilmeikästä sanontaa, poliisin ilmaantuessa. Surupukuinen mies ja hänen
häiriönsä oli selvitetty, mutta paikalla oli vielä koko joukko väkeä
seisoskelemassa hämärän odotuksen vallassa, ja nuori reportteri koetti
löytää jonkun, joka ymmärtäisi Oldhamin harvinaista ja hämärää kieltä.
Ja sitten siellä oli vielä useita poliiseja, yksi nähtävästi korkeampi,
komean näköinen upseeri, jolla oli piikkikypärä ja nauhoitettu takki.
»Tuossa hän tulee!» sanoi Billy, kun Sargon talutettiin ulos.
Kaikki vaikenivat hänen kulkiessaan eteisestä pyörivälle ovelle. Ja
Sargonissa, niin tuntui Bobbysta, oli jotakin tähän asti näkemätöntä
arvokkuutta. Hän ei katsonut oikealle eikä vasemmalle, ja hänen
silmänsä olivat tavattoman surulliset.
»Mutta mitä ne hänelle tekevät?» kysyi Bobby.
»Sattuisitteko tuntemaan hänet, herra?» kysyi upseeri äkkiä.
»En ollenkaan», vastasi Billy ottaen vastauksen Bobbyn suusta. »En ole
milloinkaan ennen nähnyt häntä. Tulimme tänne vain katsomaan, mikä melu
täällä on.»
Vaikenemisellaan ilmaisi Bobby olevansa samaa mieltä.
»Minulla ei ole mitään valtuuksia pyytää teitä liikkumaan täällä»,
sanoi poliisiupseeri ja ilmaisi hymyillen Billylle, että hänen
läsnäolonsa oli tarpeeton, ilmoittaen samalla komennettavilleen, että
heidän tehtävänsä täällä oli päättynyt.
»Meidän on parasta mennä kotiin», sanoi Billy tulkiten hymyilyn näin.
7.
Nuo kolme ystävystä istuivat valkean ympärillä valkoisessa,
punaverhoisessa huoneessa, ja Bobby ilmaisi valittelunsa siitä, että
oli kieltänyt Sargonin. »Ne veivät hänet mukaansa, Tessy», sanoi hän
kolmannen kerran, »enkä tiedä, mitä ne aikovat tehdä hänelle».
»Päästää hänet vapaaksi varoituksella», sanoi Billy piirustuslaatta
polvillaan. »Hän ei ole tehnyt mitään erikoisempaa rikosta, sikäli kuin
minä käsitän.»
»Entä sitten», sanoi Bobby mietiskellen valkean ääressä. »Menen
poliisikamariin ja koetan saada hänet käsiini jälkeenpäin, kun he ovat
päästäneet hänet menemään», sanoi hän sitten äkkiä.
»Parasta pysyä irti siitä», sanoi Billy.
Mutta Tessy istui nojatuolissaan Billyn ja tulen välillä ja katseli
Bobbyn miettiviä kasvoja sivulta hyvin lämpimästi, pehmeästä
hämärästään. Eikä kukaan maailmassa nähnyt häntä.
»He varoittavat häntä, ja hän tulee takaisin tänne omin päinsä, Bobby»,
sanoi Tessy lohduttavasti.
»Tietysti hän tulee takaisin», vahvisti Billy.
»Hyvin mahdollista, Tessy», sanoi Bobby. »Mutta otaksupa, etteivät ne
päästäkään.»
Hän nousi seisoalleen valkean ääreen. »Minun pitäisi mennä ylös
tekemään jotakin työtä.»
»Niin pitäisikin», sanoi Billy.
»Kuinka romaanisi edistyy?» kysyi Tessy.
»Sitä en ole vielä paljon tehnytkään», sanoi Bobby. »Profeetta on
sekoittanut koko kirjoituspuuhan. Mutta olen oppinut koko joukon
asioita, joista on hyötyä jonakin päivänä. Ja luonnollisesti täytyy
minun käyttää kaikki täti Susanna-aiheeni. Täti Susanna tulee yhä
suositummaksi. Ette voi kuvitella, mitä kaikkea ne minulta kysyvät.
Siitä kaikesta tulee aikanaan ainesta. Mutta — se vie aikaa ...
Pelkään, että ne ovat sulkeneet hänet johonkin ilkeään pikku komeroon
jonnekin. Ja hän ihmettelee, miksi ne eivät huomaa, että hän todella
on oikea, suuri, maailmaan palannut Sargon... Billy, maailma on
vaarallinen paikka, vaarallinen, epäystävällinen paikka. Miksi eivät
ne voineet antaa hänen hiukan pitää ääntä? Ja hänen pieni, surkea koko
maailman karttansa yläkerrassa — hän sanoi sitä aina kokomaailmaksi —
ja hänen pieni paperinen tähtikoneensa, pieni tyhjä huone parkansa ja
pieni tyhjä vuode rukkansa.»
»Nyt minä panen vastalauseeni», sanoi Billy työntäen piirustuspöytänsä
syrjään. »Sinä olet esimerkki sairaalloisen liikatunteellisuuden
kasvamiskyvystä. Sinä edustat uutta tautia. Sinä olet bobbyismin
tyypillinen ilmiö. Sekin jo on aika paha, että osoitat myötätuntoa
tuolle pikku paholaiselle, Susanille, kun olen rangaissut häntä: teet
sillä lailla turhaksi koko kasvatukseni. Sekin on aika paha, että
teet jokseenkin kolmannen osan rva Richmanin töistä, sen vuoksi että
hän tarvitsee valoa ja ilmaa. Saatan myös ymmärtää jotakin sinun
tunteellisesta yhteydestäsi eräitten kulkukissojen ja kyyhkysten
kanssa. Mutta kun olet suruissasi pienen, surkean kalustetun huoneen
vuoteen takia, niin panen jo pisteen. Ihan varmasti, Bobby, panen
pisteen. Pieni, tyhjä vuode parka! Se on jo sairaalloista, Bobby.»
»Mutta oikeastaanhan hän ajatteli Sargonia», sanoi Tessy. »Menetkö
huomenna poliisikamariin, Bobby?»
»Menen, Billystä huolimattakin. En välitä, vaikka se olisikin
sairautta. Olen suruissani pikku miehen takia. Olen peloissani. Hän on
liian pyöreäsilmäinen tähän pahaan maailmaan.»
Ja seuraavana aamuna Bobby lähti. Hän meni Lemon Squaren asemalle ja
istui siellä koko aamupäivän odottaen Sargonia, jota ei kuitenkaan
ilmaantunut. Hän näki kaikkien juoppojen ja muitten tulevan tuomiolle,
seurasi juttua, jossa oli kysymys varastetusta soodavesipullosta,
kahta riitaa aviollisesta erimielisyydestä ja kuuli tarinan suuren
ikkunaruudun ilkimielisestä rikkomisesta varastamisen tarkoituksessa,
mutta ei mitään Sargonista. Virkamies meni pois ja tutkijat alkoivat
hävitä. Hän kyseli poliisimiehellä, joka ei kuitenkaan ollut ikinään
kuullut mitään Sargonista, eikä pienestä häiriöstä Rubikonin
ravintolassa. Oliko hän tullut oikeaan paikkaan? kysyi poliisi. Bobby
kiiruhti päätä pahkaa Mintonkadun asemalle. Sielläkään ei nähtävästi
ollut kuultu mitään Sargonista. Bobbyn päähän ei pälkähtänytkään kysyä
muilta asemilta. Hän palasi kotiin ällistyneenä. Hän koetti hakea
jotakin Sargonista iltalehdistä, mutta niissä ei ollut sanaakaan
hänestä eikä Rubikonista. Ehkäpä häntä ei ollut pantukaan syytteeseen!
Hän kiiruhti takaisin ja hyökkäsi toiseen kerrokseen täynnä toivovaa
odotusta: huone oli tyhjä, ikkuna auki, maailman kartta permannolla.
Oliko Sargon loihdittu pois maailmasta?
Seuraavana päivänä ei tullut Sargonia eikä uutisiakaan Sargonista.
Bobby valvoi koko yön.
Kolmen päivän jälkeen sanoi Billy, joka oli salaa tarkastellut
toveriaan, kuin ohimennen: »Miksi et mene kysymään poliisipäälliköltä,
Lemon Squaren poliisikamarilta, hänestä? Hän tietää siitä jotakin jos
kukaan.»
Ohjattuna tarkastaja Mullinsin luo huomasi Bobby seisovansa saman
komean upseerin edessä, jonka hän oli nähnyt Rubikonin eteishallissa.
»Te olette se nuori mies, joka ei sattunut tietämään mitään hänestä
kolme päivää sitten», sanoi tarkastaja Mullins vastaamatta Bobbyn
kysymykseen.
Bobby selitti tilanteen vilpittömästi.
»Se ei auttane paljoakaan nyt», sanoi tarkastaja. »Mutta muuten
on kaikki järjestyksessä. Veimme hänet paraan käsityksemme mukaan
työlaitoksen sairasosastolle hänen henkisen tilansa tarkastamista
varten. Heitä pidetään siellä kolme kokonaista päivää. Sitten he joko
saavat todistuksen tai heidät päästetään menemään, taikka pannaan
syytteeseen.»
»Saavat todistuksen?» kysyi Bobby.
»Niin, mielipuolisuudesta», sanoi tarkastaja Mullins.
»Ja kuinka hänen kävi?»
»Niinkuin tavallisesti, otaksun. Hänen asiansa oli ihan selvä. Tällä
hetkellä on hänet todistettu vastuuttomaksi, luullakseni, ja viety
Cummerdown Hilliin, taikka viedään juuri nyt. Taikka, jos sinne ei
sovi, niin jonnekin muualle.»
»Huh», virkkoi Bobby. »Sepä on nopeaa.»
Hän istui siinä hiukan hämillään. »Voinko mennä katsomaan häntä
Cummerdown Hilliin?» kysyi hän.
»Luultavasti ette», sanoi tarkastaja Mullins, »koska ette ole
sukulainen.»
»Mutta otan osaa hänen kohtaloonsa.»
»Se ei liikuta teitä.»
»Ei kylläkään, mutta pidän hänestä. Enkä luule, että hän oikeastaan on
hullu... Outoa hänen sukulaistensa puolelta... Tiedättekö mitään hänen
sukulaisistaan? Menisin keskustelemaan heidän kanssaan hänestä.»
»Se on kyllä mahdollista», sanoi tarkastaja. »En tiedä, missä he ovat.
Saatte sen ehkä selville työhuoneen sairaalassa, taikka ne ilmoittavat
teille sen Cummerdownissa. Minä en tiedä mitään. On hyvin mahdollista,
että hekään eivät tiedä, missä hänen sukulaisensa ovat. Maailmassa
on niin paljon kaikenlaisia kiertolaisia. Ehkäpä hänellä ei olekaan
sukulaisia, tarkoitan sellaisia sukulaisia, jotka tahtovat pitää huolta
hänestä. Minun vaikutelmani on sellainen, että kun kerran mies tai
nainen on todistettu hulluksi, niin on ulkopuolella olevan hyvin vaikea
päästä yhteyteen asianomaisen kanssa. Mutta kuten sanoitte, voittehan
koettaa. Valitan, etten voi avustaa teitä enempää. En itse nähnyt häntä
ollenkaan — paitsi silloin, kun hän kulki ohitseni. Asia ei kuulu
minuun... Niin, tavallinen menetelmämme tällaisissa tapauksissa... Ei,
ei mitään vaivaa. Hyvästi.»
Bobby lähti poliisin luota, joka jäi istumaan siihen mahtavana,
välinpitämättömän ja säälimättömän lain ja asetusten edustajana.
Kolmas luku.