Ensimmäinen luku.
Sankarimme esitellään.
Tämän pitemmälle ei romaani näyttänyt edistyneen.
Pitkäaikaisesta tottumuksesta johtuneella näppäryydellä Bobby valmisti
teetä ja otti esiin rusinaleipää ja voita. Sillä välin hän piti
tarkasti silmällä Susanea, joka oli istuutunut paperikorin viereen
ja repi paperia, ja vastaili huomattavan vieraansa huomautuksiin ja
näkökantoihin.
Sargon piti jo nyt tavattomasti nuoresta miehestä. Oli erittäin
rauhoittavaa ja rohkaisevaa kohdata tuollaista ystävällistä
hyväksymistä ja ymmärrystä edellisten tuntien kokemusten kylmyyden,
epäilyksen ja kolkkouden jälkeen. Ja oli miellyttävää ja virkistävää
saada teetä. Jonkunmoinen harmaa epävarmuuden ja uhkaavan painostuksen
tunne, joka oli vallannut hänen sielunsa, väistyi pois tässä
ystävällisessä ilmapiirissä. Kutistunut tuntemattomuus alkoi taas
laajeta. Sen alle kätketty salaisuus kasvoi taas rikkaaksi ja
kokonaiseksi. Tämä nuori mies näytti olevan valmis uskomaan mihin
hyvänsä. Sargon käveli edestakaisin kädet selän takana kuin syviin
ajatuksiin uponneena. Hän olisi lausunut jonkun sanan sumeriaksi, mutta
jostakin syystä hän oli kokonaan unohtanut tuon unohtuneen kielen.
»Te siis kirjoitatte kirjoja?» sanoi hän kuninkaallisesti.
»Enpä juuri kirjoja», vastasi Bobby puoleksi olkansa yli juuri
voidellessaan rusinaleivän palasta. »En vielä kirjoja. Mutta... se
on naurettavaa, eikö olekin? — Minussa on hiukan runoilijan vikaa ja
kaikenlaista sellaista, ja olen jonkunlainen sanomalehtimies. Vastaan
paraikaa kirjeenvaihtajille. Työlästä, mutta se elättää.» Hän osoitti
kirjekasaa sivupöydällä. »Mitä taas kirjoihin tulee — olen todella
aloittanut romaanin, se on tuossa pöydällä — mutta se tapahtui ihan
näinä päivinä. Ja on niin vaikeaa saada pikkuisen aikaa vain itseään
varten, että oikein pääsisi kiinni siihen.»
»Innoitusta», sanoi Sargon ymmärtävästi.
»Niin, täytyy päästä vähän irti, luulisin, ainakin aluksi. Mutta on
aina tiellä jotakin muuta, mitä pitäisi tehdä.»
»Niin minullekin pyrkii käymään.»
»Epäilemättä.»
»Sen vuoksi minäkin», selitti Sargon, »vetäydyn tänne hiljaisuuteen.
Aion koota voimia. Sumeriassa oli aina semmoinen tapa, ennen kaikkia
suuria yrityksiä, että mentiin korpeen muutamiksi päiviksi.»
»Jos minä menisin korpeen, niin tuntisin olevani kovin yksin illalla»,
sanoi Bobby. »Shh! Se kuului ulko-ovelta.»
Hän meni porraskäytävään ja kuunteli.
»Rva Richman», kuuli Sargon hänen sanovan.
»Niin on», vastasi naisen ääni.
»Täällä on toisen kerroksen vuokraaja.»
»Olen ollut elävissä kuvissa», sanoi ääni ulkoa. »Mary ja Doug... se
oli suurenmoista.»
Näkyviin tuli mustamyssyinen nainen huohottaen raskaasti. Hän läähätti
muutamia asiaan kuuluvia kysymyksiä, ja Bobby liikuskeli auttavasti
Sargonin vieressä estääkseen häntä tekemästä erehdyksiä. »Hän maksaa
etukäteen», sanoi Bobby.
»Se on hyvä», sanoi rva Richman. »Milloin hän muuttaa tänne?»
»Hän menee heti hakemaan tavaroitaan», sanoi Bobby.
»Kaikki lienee siis niinkuin olla pitääkin», sanoi rva Richman.
»Tunnen hänen sukulaisensa. Tunnen heitä ainakin vähän. Olen ollut
sillä puolen maata. Voitte olla aivan varma siitä, että kaikki on
paikallaan», sanoi Bobby.
»Uskon, kun sanotte sen», virkkoi rva Richman. »Toivon, että tulette
viihtymään hyvin, hra...»
»Hra Sargon.»
»Hra Sargon.»
Ja eräitten hyvin hämärien, säätilannetta koskevien viittausten jälkeen
lähti rva Richman pois. »Ja nyt», sanoi Bobby, »siirrän Susannan
hänelle ja tulen kanssanne tavaroita hakemaan. On kummallista, kuinka
paljon ihmisiä eksyy Lontoossa nykyään.»
7.
»Olen vuokrannut toisen kerroksen huoneen hullulle miehelle», sanoi
Bobby kiiruhtaen kertomaan uutista alakerroksessa asuville ystävilleen,
hra ja rva Malmesburylle.
»Mutta Bobby, ja Susankin oli läsnä!» huudahti rva Malmesbury toruen.
»Mutta hän on ihan vaaraton hullu, Tessy — ja pitihän hänen päästä
jonnekin asumaan.»
»Mutta hullu!» sanoi rva Malmesbury.
»Sanoin sen vain vaikuttaakseni teihin», jatkoi Bobby. »Hän on itse
asiassa melkein sairaalloisen terve. En olisi antanut hänen mennä pois
millään ehdolla. Kun jonakin päivänä oikein pääsen kirjoittamaan tuota
novellia, pistän hänetkin siihen. Minun täytyy saada aineksia, Tessy.
Ja hän on ihmeellinen.»
Hän valmisti illallista Malmesburyille ja itselleen. Hän paistoi
makkaroita ja perunoita kaasukeittiössä. Sitä ennen oli Bobby tehnyt
suurimman osan työtä Susannea nukkumaan pantaessa, oli istunut ja
kertonut hänelle satuja tavallisuuden mukaan, kunnes hän oli nukkunut
syvästi. Tessy Malmesbury ei voinut hyvin. Hänellä oli neuralginen
päänkivistys ja Billy Malmesbury oli vienyt hänet kävelemään Regents
Parkiin ja hän oli tullut kotiin ihan nääntyneenä. Kaikki olisi mennyt
hullusti, jollei Bobby olisi käynyt käsiksi kaikkeen.
Tessy ei milloinkaan voinut oikein hyvin näinä aikoina. Hän oli laiha
ja heikko, ja Susan oli ollut hurja ja vallaton lapsi kauan ennen
syntymäänsäkin. Pitkinä, kaukaisina päivinä ennen sotaa, kun Bobby oli
nähnyt Tessyn ensimmäisen kerran, oli hän ollut kaikkein köykäisin,
miellyttävin, täydellisin olento, mitä kuvitella voi. Bobby oli
verrannut häntä kukkalehteen, joka liitelee ilmassa auringonpaisteessa,
ja melkein kirjoittanut runonkin hänestä. Bobby oli rakastunut häneen
pelottavasti. Mutta hänestä tuntui mahdottomalta kosia niin erinomaista
olentoa, ja Billy Malmesbury, joka ei ollut niin hienotuntoinen, oli
päässyt edelle hänestä ja nainut tytön, eikä tämä ollut osannut antaa
arvoa toisen hienotunteisuudelle olla kosimatta häntä. Ja sitten tuli
sota ja haavat, ja tässä he taas olivat kaikki, loppuun ajettuina ja
lähempänä kolmeakymmentä, maailmassa, missä heidän pienet elinkorkonsa
antoivat heille paljon vähemmän kuin lupasivat. Billy oli nuorempi
osakas eräässä arkkitehtuuriliikkeessä ja hänellä oli paljon hommaa
piirustuspöytänsä ääressä. Hän oli vahvarakenteinen nuori mies,
kasvot suuret, pyöreät, miellyttävät ja hiukan hämmästyneen näköiset,
hauskasti täplikkäät. Hän tunsi syvää suojelevaa ystävyyttä Bobbya
kohtaan. Hän piirteli paraikaa uutta, työtä säästävää keittiötä ja
antoi Bobbyn laittaa ruokaa tuntien vahvasti suojelevansa häntä.
»Ja nyt voin kertoa teille kaiken», sanoi Bobby, kun kaikki kolme
vihdoinkin istuivat pöydässä.
»Hän on hyvin herttainen pieni hullu», sanoi hän, »jos hän on ollenkaan
hullu.»
»Toivon, ettei hän ole», sanoi Tessy.
»Hän on hyvin huolellinen ulkoasustaan ja ihan johdonmukainen —
sielullisesti johdonmukainen — eivätkä hänen silmänsä ole vähääkään
hurjat. Hiukan liian kirkkaat ja avoimet ehkä. Mutta hän ajattelee,
että maailma kuuluu hänelle.»
»Niin Susankin luulee», sanoi Billy.
»Ja Billy myös», sanoi Tessy.
»Mutta ei samanlaisen suurenmoisen vastuunalaisuuden vallassa.
Katsokaas, hän luulee olevansa eräs mesopotamialainen hallitsija,
nimeltä Sargon. Olen kuullut hänestä, koska meillä oli pikkuinen
ottelu turkkilaisten kanssa siellä hänen asuma-alueillaan ja niitten
ympärillä. Hän luulee, että hän on taas maailmaan jollakin lailla
palannut Sargon — se seikka on vähän epäselvä — joka on jälleen tullut
hallitsemaan koko maailmaa. Sargonhan toi maailmaan, nähkääs, kaikki
nuo englantilaiset leijonat ja kotkat. Ja niinpä hän aikoo ottaa
haltuunsa tämän planeetan, joka on niin kamalassa tilassa...»
»Kuulkaa, kuulkaa!» sanoi Billy.
»Ja panna sen järjestykseen.»
»Mikäs olisi yksinkertaisempaa?» sanoi Tessy.
»Juuri niin. Miksi emme me kaikki ole tulleet sitä ajatelleeksi?» sanoi
Billy.
»Mutta mistä hän tulee?» kysyi Tessy.
»Siitä ei ole merkkiäkään. Hän saattaa olla puutarhuri etukaupungista,
pieni kangaskauppias tai jotakin sellaista. En keksi hänelle paikkaa.
Eräät hänen käyttämänsä sanat viittasivat talonvälitykseen. Mutta hän
on saattanut lainata ne jostakin ilmoituksesta. Ja hänen ensimmäinen
tehtävänsä — aivan järkevä — oli ostaa maailman kartta. Luonnollisesti,
jos lähdet hallitsemaan maailmaa, täytyy sinulla olla kartta siitä
käytettävissäsi.»
»Onko hänellä rahaa?»
»Kylliksi maksaakseen elantonsa. Hänellä oli pieni lompakko. Siinä
suhteessa näyttää kaikki olevan kunnossa. Kun olimme ostaneet
hänelle laukun — hänellä ei ollut mitään matkatavaroita — ja pidin
parhaana ostaa laukun tyydyttääksemme rva Richmania, istuimme yhdessä
yläkerrassa ja puhelimme avomielisesti maailmasta ja siitä, mitä sille
olisi tehtävä. Hyvin opettavaista.»
Bobby otti itselleen hiukan lisää paistetuita perunoita.
»Ja mitä sille sitten pitäisi tehdä?»
»Odottakaas», sanoi Bobby, »se on kokonainen hyvin viehättävä ohjelma.
Lähinnä se minun mielestäni muistuttaa työväenpuolueen suunnitelmia. Se
on vain yksinkertaisempi ja perinpohjaisempi. Rikkauden ja köyhyyden
erotus on kerta kaikkiaan poistettava. Naiset on vapautettava kaikista
epäkohdista. Sotaa ei saa käydä milloinkaan. Hän menee joka asian
perustaan.»
»Jos nuo ovat perustoja.»
»Mutta eikö oikeastaan ole kysymys siitä, kuinka se on tehtävä?» kysyi
Tessy. »Emmekö me ole kaikki yhtä mieltä noista näkökohdista teoriassa?»
»Kyllä, teoriassa», vastasi Bobby, »mutta ei toiminnassa. Jos jokainen
todella haluaisi poistaa erotuksen rikkaan ja köyhän väliltä, niin
olisi mitättömän helppoa löytää keinotkin. Kaikkeen on aina olemassa
keinot, jos vain halutaan löytää ne. Mutta kukaan ei oikeastaan halua
tehdä sellaista. Ei sillä tavoin kuin haluamme saada ravintomme.
Ihmiset toivovat kaikenlaista muuta, mutta vakavasti ei toivota,
ettei enää olisi köyhiä eikä rikkaita. Siihen nähden on olemassa vain
hurskaita toiveita. Ja samoin on sodankin laita. Emme halua olla
köyhiä, emmekä halua, että sota loukkaisi ja runtelisi meitä, mutta se
ei ole samaa kuin toivoa, että kaikki sellainen loppuisi. Hän haluaa
lopettaa ne.»
»Mutta kuinka hän aikoo ryhtyä asiaan?» kysyi Billy.
»Se on vielä hieman hämärää. Arvelen, että hän aikoo laatia
jonkunmoisen julistuksen. Hän harkitsee sitä paraikaa yläkerroksessa.
Hän näyttää myös aikovan kutsua itselleen joukon opetuslapsia.
Sitten arvelen hänen menevän Westminsteriin, ottaakseen puhemiehen
paikan »villasäkillä», taikka jotakin sellaista. Puhemieshän istuu
»villasäkillä», vai kuinka? Vai lordikansleriko? Oli miten oli, niin
pitäisi tulla mielenosoituksia — suurenmoisia ja arvokkaita. Ihmiset
ovat unohtaneet entiset, yksinkertaiset lait, sanoo hän. Hänkin oli
unohtanut ne. Mutta hän on muistanut ne taas, ne ovat tulleet takaisin
hänen mieleensä, ja kohta muistaa ne jokainen, kaikki nuo vanhat suuret
käsitykset oikeudesta, uskosta, tottelevaisuudesta, keskinäisestä
avuliaisuudesta. Niinkuin muinaisessa Sumeriassakin oli. Siinä
haavemaassa, muinaisessa Sumeriassa, tiedättehän. Tuolla rakkaalla
kultakaudella. Hän on tullut muistuttamaan ihmisille, mikä elämässä
oikeastaan on suurinta — sitä, jonka kaikki ovat unohtaneet. Ja kun hän
on muistuttanut niistä heille, muistaa jokainen ne. Ja tulee hyväksi.
Ja siinä sitä sitten ollaan, Tessy. Toivon, että se vaikuttaisi
Susanneenkin, mutta siitä en ole ollenkaan varma. Minusta tuntuu siltä
kuin Susan kumoaisi jokaisen kulta-ajan, joka on pantu alulle, viidessä
minuutissa, mutta minulla on ehkä ennakkoluuloja häneen nähden.»
»Se on kuitenkin perin ihmeellistä», sanoi Billy.
»Hän on todella ihmeellinen. Hän istuu tuolla ylhäällä, katselee sinua
pyöreillä, viattomilla silmillään ja kertoo sinulle kaikkea tällaista.
Ja jos myönnämme, että hän on maailman herra, on tuo kaikki ihan oikein
ja paikallaan. Hän istuu siinä maailman kartta avoinna pöydällään.
Tohdin huomauttaa, että hän tarvitsisi joukon alipäälliköitä ja
johtajia. 'Niitä tulee kyllä’, sanoi hän. 'Oikea kansa vain saa tästä
lähin hoitaa kaikkia virkoja ja tehtäviä. Oikeaa kansaa on liian kauan
lyöty laimin. Antakaa jokaisen tehdä sitä, mihin hän paraiten sopii.
Silloin tulee kaikki hyväksi’.»
»Ja milloin pitäisi tämän kaiken alkaa?» kysyi Billy.
»Milloin hyvänsä. En usko...» Bobbyn kasvojen ilme muuttui
perusteellisesti harkitsevaksi. »En luule hänen tekevän mitään
ennenkuin vasta päivän tai parin perästä. Selitin hänelle, että hänen
tuli suunnitella mielenosoituksensa hyvin huolellisesti, ennenkuin hän
ryhtyy niihin, ja hän näytti olevan samaa mieltä. Hän sanoi, että hän
jo oli tehnyt jonkun erehdyksen. En saanut selville, minkä. Hän lähtee
nähtävästi huomenna tarkastelemaan Lontoota, rauhallisesti, mutta
vakavasti, St Paulin kupoolista. Ja hän haluaa myöskin tarkastella
alamaistensa käyttäytymistä kaduilla, asemilla ja kaikkialla, missä
ihmisiä on enemmälti koolla. Suomut ovat pudonneet hänen silmiltään,
selittää hän, ja nyt kun hän tuntee olevansa maailman herra, käsittää
hän, kuinka vaikeata ja epätyydyttävää jokaisen elämä on — vaikka he
eivät itse tietäisikään, että se on epätyydyttävää. Hänen oma elämänsä
oli pelottavasti epätyydyttävää, epätodellista ja hukkaan mennyttä,
kunnes hän heräsi ja käsitti tehtävänsä suurenmoisuuden.»
»Ja minkälaista tuo hänen elämänsä oli?» kysyi Tessy.
»Koetin saada sen selville. Mutta luulen, että hän huomasi utelevan
sävyn äänessäni ja sulkeutui kuoreensa kuin osteri. Se on ehkä kulunut
kangaskauppiaan myymälässä, taikka maitokaupassa, en tiedä.»
»Mutta Bobby», huudahti Billy moittivalla äänellä, niinkuin hurjaa
järjettömyyttä toruen, »täytyyhän hänen tulla jostakin.»
»Tietysti», vastasi Bobby. »Ja jonkun täytyy pitää huolta hänestä.
Mutta tällaisissa asioissa ei saa kiiruhtaa liikoja. Minusta on ehdoton
velvollisuutemme pitää häntä silmällä ja katsoa, ettei hän loukkaa
itseään liikaa tai joudu vääriin käsiin... Kunnes joku ilmestyy... Älä
nouse ylös, Tessy, olet väsynyt.»
Ja Bobby hyppäsi jaloilleen ja alkoi vaihtaa lautasia ja ruokia, kun
Billy vaipui syvästi ajattelemaan heidän yläkerrassa asuvan naapurinsa
arvoitusta.
Sitten hän hymyili ja pudisti päätään lempeän moittivasti.
»Tämä sopii Bobbylle mainiosti», sanoi hän Tessylle. »Aina kun hänen
pitäisi olla alhaalla omassa huoneessaan jatkamassa tuota romaaniaan,
hän joutuukin toiseen kerrokseen juttelemaan tuon, — mikä hän nyt
olikaan? — Sargonin kanssa.»
»Kokoamaan aineksia», korjasi Bobby tarjoilupöydän äärestä, jossa hän
tyhjensi persikkasäilykettä tinalaatikosta maljakkoon. »Kokoamaan
aineksia. Ei edes hämähäkkikään voisi kehrätä lankaa tyhjästä vatsasta.
Tessy, oletko yksinkertaisesti hukannut kerman, vai oletko pistänyt sen
johonkin uuteen paikkaan, jota minun on liian vaikea arvata. Hyvä on,
minä löysin sen jo.»
8.
Mutta puhukaamme suoraan siitä: Sargonilla oli omat epäilyksensä.
Ei aina. Oli aikoja, jolloin hänen mielikuvituksensa eli rohkeasti ja
kantoi hänet korkealle kaikkien epävarmuuden varjojen yli, ja hän oli
kaikkea sitä mitä hän suinkin saattoi toivoa olevansa. Silloin hra
Preemby oli melkein kokonaan unohtunut. Mutta oli hetkiä, oli kausia,
jolloin hän tunsi kuin kylmänä pohjavirtana tietoisuuden siitä, että
hän kaikesta huolimatta oli juuri hra Preemby, entinen Kirkkaan Virran
pesulaitoksen omistaja, joka nyt uskotteli jotakin, ajoi jotakin, mutta
ehkä äkkiä ei kyennytkään toteuttamaan tehtäväänsä. Tämä epäilyksen
kylmä virtaus voi pakottaa hänet tutkistelemaan itseään, pakottaa hänet
lopullisesti ratkaisemaan asian itsekseen. Hän saattoi vilpittömästi ja
lapsellisesti väitellä asiasta itsensä kanssa. Varmasti siinä ei ollut
mitään petollista, siinä henkien manauksessa. »Ne kertoivat minulle
sellaista, jonka vain minä itse saatoin tietää», toisteli hän. »Siihen
minä luotan.»
Hän tiesi, ettei Christina Alberta ollut vakavasti uskonut sitä.
Juuri tytön paljastavan epäilyksen vuoksi Sargon olikin paennut hänen
luotaan. Hän oli tehnyt kysymyksiä, repiviä, leikkaavia kysymyksiä, ja
oli sanonut »hm». Ei ole sopivaa sanoa »hm» maailman hallitsijalle. Jos
hän nyt paastoaisi ja joutuisi transsiin, niin oli hän varma siitä,
että tyttö taas tulisi, seisoisi hänen vieressään ja sanoisi »hm»,
ja pilaisi kaiken. No niin, hän pysyi erillään sellaisesta jonkun
aikaa. Mutta ei riittänyt olla poissa epäilyjen saavutettavista. Suuri
keksintö uhkasi levitä ihmisten tietoon. Sargon tarvitsi opetuslapsien
lohdutusta. Hän kaipasi apua ja varmuutta.
Bobby oli lohduttanut häntä suuressa määrässä. Sargonin kulkiessa
epäilyttävästä majapaikasta toiseen oli ihmiskunnan uuden pelastajan
usko heikontunut suuressa määrässä. Mutta Bobbyn käytöksessä oli alusta
alkaen jotakin erilaista, hän näytti ymmärtävän. Hänen kysymyksensä
olivat tulleet yhä järkevämmiksi. Ehkäpä hänestä tulisi ensimmäinen
heränneistä puoluelaisista. Ehkäpä Sargon jonkun ajan kuluttua tuntisi
hänet joksikin uskolliseksi palvelijaksi tuossa yhä niin suureksi
osaksi unohtuneessa menneisyydessä, uskotuksi kenraaliksi ehkä, taikka
joksikin läheiseksi hovimieheksi.
Mutta silloin kun Sargon epäili, uskoi hän. Se on hyvin helposti
käsitettävä paradoksi. Hän tiesi selvästi, että Sargonina oleminen
oli todellisena olemista, se merkitsi jotakin ja sai koko maailman
merkitsemään, oli paluuta menneisyyteen ja ulottumista suoraan
tulevaisuuteen, oli täydellistä pääsyä irti Preembyn elämän
kutistuneesta merkityksettömyydestä. Sargonina olo ei ollut ainoastaan
suuruuden, vaan myöskin hyvyyden saavuttamista. Sargon saattoi
antaa ja Sargon saattoi uskaltaa. Sargon saattoi uhmata leijonia ja
kuolla kansansa hyväksi, mutta Sargon saattoi kiertää kolme peltoa,
oli kiertänytkin kolme peltoa, väistääkseen haukkuvan terrierin
vihamielisyyttä. Preembyn sanat olivat tomua ja tuhkaa, tomujyväsiä
äärettömässä tilavuudessa, ja niissä ei ollut muuta elämää kuin
alistuvaisuus. Preemby oli kuollut, Sargon oli uudesti syntynyt
laajojen näköpiirien maailmaan. Sargon sai itsensä vakuutetuksi näistä
tosiasioista hiukan hämärästi, mutta hän tunsi ne kuitenkin koko
olemuksessaan. Hänelle oli tapahtunut jotakin äärettömän arvokasta ja
totta, hänen oli tartuttava kiinni tuohon lahjaan, pidettävä sitä ja
puolustettava sitä, taikka hän kaatuisi iäksi. Huolimatta Christina
Albertasta, huolimatta koko maailmasta.
Niin hän asteli edestakaisin pienessä yläkerroksen huoneessaan
Midgardkadulla ja kehitteli käsitystään uudesta osastaan koko maailman
suojelijana ja herrana. Hämärä muuttui yöksi, mutta hän ei kiertänyt
valoa palamaan. Hän piti ystävällisestä pimeydestä. Kaikki näkyvät
esineet ovat rajoitettuja esineitä, mutta pimeys menee kaiken yli ja
kaiken ohi Jumalan luo. »Minun on katseltava», sanoi hän. »Minun on
valvottava ja tarkattava. Mutta ei liian kauan. On olemassa toiminta.
Toiminta antaa elämää. Tuo Preemby parka saattoi kyllä tarkata asioita,
mutta uskalsiko hän nostaa sormeaankaan? Ei! Joka paikassa vallitsee
kärsimys, joka paikassa vääryys ja epäjärjestys, erämaa ja korpi
tunkeutuu takaisin meihin, mutta hän ei tehnyt mitään. Jos joku ei
kutsu, ei kutsu ääneensä, niin kuinka voi odottaa vastausta? Tässä
maailmassa, joka on laaja ja pelottava, on vain lakkoja... ryöstöjä...
väärennyksiä... keinottelua... Ja kuitenkin oli kerran ihmisiä, jotka
tekivät velvollisuutensa... ja jotka tekisivät sen vielä nytkin...
Kunhan vain kuulisivat kutsun: Herää! Muista! Käy velvollisuuden tietä!
Yksinkertaista kunniaa. Sargon kutsuu teitä... Hrrump!»
Hän pysähtyi verhottoman ikkunansa ääreen ja katseli ulos vastapäisen
talon sileää, litteää pintaa, jonka siellä täällä valaistu ikkuna
lävisti. Useimmissa oli verhot laskettu alas, mutta juuri vastapäätä
työskenteli nainen lampun valossa, pöydän ääressä, ommellen jotakin.
Hänen neulaa kuljettava kätensä kohosi tuontuostakin ylös, ja vieressä
istuvan lukijan kirja ja toinen käsi ja hiha tuli myöskin kuvaan, lopun
jäädessä verhojen peittoon. Erään makuuhuoneen ikkunan vieressä oli
peili, ja sen ääressä koetteli tyttö hattua ja kääntyili sen edessä.
Sitten hän äkkiä katosi, ja pienen hetken jälkeen sammui valokin.
»Kaikki heidän hajalliset elämänsä», sanoi Sargon ojentaen käsiään
hyväntahtoisella liikkeellä, »ommeltuina, vedettyinä yhteen viisauden
ja rakkauden avulla. Peräsin asetettuna ajelehtivaa maailmaa ohjaamaan.»
Ovelta kuului kolkutus. »Sisään», sanoi Sargon.
Bobby ilmaantui. »No, kuinka voitte, herra?» kysyi hän voittavalla,
nöyrällä tavallaan. Hän sytytti sähkön ja tuli huoneeseen. (Hänellä
oli kalpeat, miellyttävät kasvot, muistan kai piankin, kuka hän oli.)
»Ajattelin vain, ettekö tarvitsisi mitään ruokaa tänään?» kysyi hän.
»Olen ihan unohtanut ravinnon», vastasi Sargon. »Ihan kokonaan. Sieluni
on tuskassa monien suurten asioiden vuoksi. Minun täytyy ajatella
paljon, suunnitella paljon. Tulee myöhä. Aika on lähellä. Mahtaisikohan
palvelustyttö...»
»Vain aamiaista», sanoi Bobby. »Me annamme täällä vain vuoteen ja
aamiaisen. Lopun saa itse hankkia. Tällaista tapausta varten ei ole
olemassa mitään niin hyvää kuin Rubikonin ravintola. Sen grill room
on avoinna hyvin myöhään. He laittavat teille kyllä palan paistia tai
kyljyksen, taikka kinkkua ja munaa. Heillä on erinomaista kinkkua
ja munaa käristettynä. Menette ulos täältä, käännytte vasemmalle
seuraavassa kulmassa ja menette Hampshiren katua pitkin, kunnes tulette
sinne. Sitä ei ole ollenkaan vaikea löytää.»
Sana »käristetty» sai hänet tekemään päätöksensä.
»Sitä käytänkin hyväkseni», sanoi Sargon.
»Ja yhtä helppoa on löytää takaisinkin», sanoi Bobby hiukan
levottomuuden sävyä äänessään.
»Älkää pelätkö, nuori mies», sanoi Sargon iloista varmuutta
ilmaisevalla äänellä. »Älkää pelätkö. Olen löytänyt tieni
kaikenlaisissa ilmastoissa, kaikenlaisissa olosuhteissa — villissä
vuoristossa, jäljettömissä erämaissa, ajassa ja tilavuudessa.»
»Niin tietysti», sanoi Bobby. »Unohdin sen. Mutta Lontoo on sittenkin
toisenlainen.»
9.
Seuraavana päivänä noin puolen viiden ajoissa pieni, mutta
suuriviiksinen olento, silmissä välkkyvän sininen päättäväisyys, tuli
ulos St Paulin tuomiokirkosta ja seisoi portailla pääoven edessä
seuraten Ludgate Hillin ja Churchyardin meluisaa liikennettä. Olennon
asenteessa oli jotakin urheaa epävarmuutta, ikäänkuin hän olisi yhtä
paljon päättänyt ryhtyä johonkin kuin ollut epävarma siitä, mitä
hänen oli tehtävä. Hän oli katsellut Lontoota Muistomerkin huipulta
ja tuomiokirkon harjalta kristallikirkkaana lokakuun päivänä, ja se
oli osoittautunut epätavallisen miellyttäväksi ja suurenmoiseksi
kultaisessa auringossa. Mutta se oli myöskin osoittanut olevansa liian
laaja, haaveellinen moninaisuus, johon hukkumasta voivat pelastua
vain ne, jotka ovat päättäväisiä ja voimakkaita toiminnassaan. Se oli
levinnyt laajoiksi, auringon paistamiksi aloiksi, jotka näyttivät
ulottuvan näköpiiriin saakka, ja sitten sinisiksi, lyijynkarvaisiksi
sumukoiksi, jotka osoittautuivat taloiksi, laivoiksi, kaukaisiksi
kukkuloiksi. Vaunut ja ajopelit varjoisilla kaduilla olivat kuin
leikkikaluja, ihmisillä oli hatut ja kiiruusti liikkuvat jalat ja
kädet, omituisesti suhteelliset. Ja kaiken tuon yläpuolella kaartui
hauskasti pilvien täplittämä, ääretön taivaankansi.
Hän käveli pienen rintavarustuksen ympäri kuvun alla ja mutisi:
»Aarniometsä. Kaupunki, joka on unohtanut... Kuinka ihana se voisikaan
olla! Kuinka suuri se voisikaan olla! Kuinka ihana ja suuri siitä
tuleekaan!»
Ja nyt hän oli taas tullut alas korkeilta paikoilta, ja aika oli tullut
koota opetuslapset ja neuvojat ja panna alulle uusi maailma. Hänen oli
kutsuttava heidät. Seuraajia hän ei saisi, jollei hän kutsuisi niitä.
He odottaisivat, että hän alkaisi toimia, tietämättä edes, mikä heitä
odottaisi, kunnes hän olisi kutsunut heidät, mutta kun hän kutsuisi
heitä, saapuisivat he varmasti.
Tietoisuudessaan tavaton tunne vaikutusvallastaan ihmisten
kohtaloihin seisoi hän St Paulin portailla ja ajatteli, että
juuri nytkin ehkä kulki ohi miehiä ja naisia, — noitten kiirettä
pitävien miesten joukossa, joita tunkeili kivityksellä, ihmisten
joukossa raitiovaunuissa, tyttöjen joukossa, jotka naputtelivat
kirjoituskoneitaan ylimmän kerroksen ikkunoiden edessä, — joitten
toimeliaitten, vähäpätöisten, yksitoikkoisten olemusten yllä liikkui
hänen kutsunsa vaatimus. Tuolla kulki ehkä hänen Abu Bekrinsä, hänen
oikea kätensä, hänen uskollinen toverinsa. Antaa heidän odottaa
hiukan lisää. Hän antoi liikenteen vyöryä eteenpäin tehden lempeästi
rohkaisevan liikkeen. »Pian», sanoi hän, »hyvin pian. Menkää eteenpäin,
kun voitte. Juuri nyt alkaa kohtaloiden arpominen.»
Hän seisoi vielä hetken liikkumattomana ja vaiti, kohtalon patsaana.
»Ja nyt», hän kuiskasi, »ja nyt... Mutta ensiksi.»
Se seikka, että hän oli unohtanut sumeriankielen, ei enää kiusannut
häntä. Yöllä hän oli saanut takaisin taidon puhua kielillä, hän oli
mutissut omituisia sanoja pimeässä ja ymmärtänyt.
»Hrrump», sanoi hän — monille kielille yhteinen sana, joka aukaisi
tien viidentuhannen vuoden väliajan jälkeen unohtuneiden sointujen
palaamiselle uudelleen käytettäviksi maailmassa.
»Dadendo Fizzoggo Grandioso Magnificendodidodo, juuri niin», hän
kuiskasi. »Näen verhojen putoamisen. Ensimmäinen ilmestys. Sitten he
ehkä näkevät.»
Ja hän astui hitaasti portaita alas silmien etsiessä Churchyardin
toisiinsa liittyvistä julkisivuista jotakin parturituvan merkkiä.
Toinen luku.