»Jos te tunnette hänet...» Tyttö ei puhunut loppuun.
»Tunnen hyvin vähän tuota nuorta miestä», sanoi Lambone.
»Kävin Teddyn luona», sanoi Christina Alberta enemmittä selityksittä.
»Käännyin hänen puoleensa, ennenkuin soitin teille. Hän tuskin
kuunteli, mitä minulla oli sanottavaa. Hän välitti siitä vähät.» Tyttö
vavahti. Äkkiä nousivat kyyneleet hänen silmiinsä. »Hän vetelehti
paraikaa atelierissään. Hän suuteli minua ja koetti saada minut
kiihtymään. Hän tuskin halusi kuulla, mitä minulla oli sanottavaa
hänelle... Siinä se, mitä rakastajalta saa...»
»Vai onko se mennyt niin pitkälle», mietti Paul Lambone salaisesti
pahoillaan ja huomautti sitten hiukan myöhästyneesti: »Ei jokaiselta
rakastajalta.»
»Häneltä kuitenkin.»
»Ja sinä tulit pois?»
»Niin, kuinkas muuten?»
»Hm», sanoi Lambone. »Olet polttanut nahkasi paljon enemmän kuin
luulinkaan, Christina Alberta. Paljon enemmän kuin luulinkaan.»
»Menköön Teddy helvettiin!» huudahti Christina Alberta tavallista
kiivaammin ja äänekkäämmin rohkaistakseen itseään. »Mitä se enää
merkitsee. Teddyn ja minun välini ovat lopussa. Olin hupsu. Se on
mennyttä. Kysymys on isästäni. Mitä minun on tehtävä isälleni?»
»No niin, kerro minulle ensiksi kaikki», sanoi Lambone. »Tiedäthän,
etten vielä ole juuri ollenkaan päässyt perille siitä, mikä on hätänä.
Ja ennenkuin aloitat, niin istu tuohon nojatuoliin ja valmista teetä.
Ei, ei kuitenkaan. Hermosi ovat ärtyneet ja saatat rikkoa jotakin. Olet
saanut ensimmäisen kerran kokea täysi-ikäisen ihmisen huolia. Istu,
äläkä puhu mitään muutamaan minuuttiin. Olen iloinen, että tulit minun
luokseni, hyvin iloinen... Pidin todella tuosta sinun isästäsi. Hän oli
pieni mies, viattomine silmineen. Siniset silmät. Ja hän puhui... mitä
roskaa hän puhuikaan? Kadonneesta Atlantiksesta. Mutta se oli hyvin
miellyttävää roskaa... Ei, älä keskeytä. Anna minun koota vaikutelmani
hänestä, kunnes olet saanut teetä.»
3.
Kun tee oli keitetty, Christina Alberta nauttinut kupillisen ja tullut
hiukan rauhallisemmaksi, sanoi Lambone, joka mielestään oli järjestänyt
kaiken mainiosti, että hän voisi aloittaa.
»Hän on tulemassa omituiseksi, mutta tiedättehän, että hän ei silti
todella ole menettämäisillään järkeään. Eikö niin? Ja niin se onkin»,
sanoi Christina Alberta, »katsokaas...» hän vaikeni.
Lambone istuutui toiseen nojatuoliin ja joi teetään mukavassa
asennossa. »Se on hiukan vaikeaa», sanoi hän.
»Katsokaas», sanoi Christina Alberta rypistäen kulmiaan tulen
loisteessa, »hänellä on erityisen vilkas mielikuvitus. On aina
ollut, aina. Hän on aina elänyt puoleksi unessa. Olemme aina
olleet paljon yhdessä, melkein siitä saakka kuin synnyin, ja
aikaisemmasta nuoruudestani saakka muistan hänen puheensa, loputtomat
puheensa kadonneesta Atlantiksesta, pyramidien salaisuuksista,
jogeista ja Tiibetin laamoista. Ja astrologiasta. Kaikista
tuollaisista kaukaisista, ihmeellisistä, mahdottomista asioista.
Mitä kaukaisemmista, sitä parempi. Niin, hän sai melkein minutkin
uneksimaan. Olin maailmaan eksynyt kaukaisen Atlantiksen prinsessa.
Minä leikin sitä usein, ja joskus hipoivat leikkini melkein uskomista.
Saatoin esittää prinsessaa kokonaisen iltapäivän. Sellaisia
lapsenpäiväisiä unelmia.»
»Niin minäkin», sanoi Lambone. »Päiväkausia saatoin olla suuri
intiaanipäällikkö, alituiseen tuomittu kuolemaan ja alituiseen —
naamioitu pieneksi valmistavan koulun poikaseksi. Asian mahdottomuus
ei vaikuttanut unelmiini vähääkään. Jokainen menettelee niin yhden tai
useamman kerran.»
»Mutta hän on unelmoinut koko elämänsä ajan. Ja nyt hän uneksii enemmän
kuin milloinkaan. Hän on menettänyt kaiken tajun siitä, että se on
unta. Ja joku teki hänelle kepposet Tunbridge Wellsissä. Ollenkaan
tietämättä, mitä se merkitsi hänelle. He näyttävät puuhailleen
spiritismillä niinä iltoina, jolloin minä olin Lontoossa, pöydän
tanssittamisella ja niin poispäin, ja eräs henkilö, jolla ei ollut
parempaa tekemistä, uskotteli joutuneensa transsiin. Hän kertoi
isälle, että isä oli Sargon, Sargon I, kuninkaitten kuningas, oli
hänen nimensä, joka oli Akkadian tai Sumerian herra — tiedättehän
— aikoja sitten, ennenkuin Babylon oli syntynytkään ja ennenkuin
sitä ajateltiinkaan. Mies, joka sen sanoi, ei olisi voinut keksiä
mitään onnettomampaa, sikäli kuin isästä oli kyse. Hän oli, näettekö,
ihan valmis siihen. Luopuminen Woodford Wellsistä, missä hän oli
kuluttanut samoissa oloissa koko elämänsä, oli erottanut hänet, vielä
suuremmassa määrässä kuin hän jo muutenkin oli eristettynä, kaikesta
todellisuudesta. Hän oli juuriltaan jo ennenkuin tuo luulo tavoitti
hänet. Ja nyt se on nielemäisillään hänet. Se sopi erinomaisesti
hänelle. Se — sai hänet vakautumaan. Paljon ennenkuin hänet vielä voi
saada perääntymään puhumalla äidistäni, pesulaitoksen ajopeleistä,
taikka muista tutuista asioista. Mutta nyt en enää saa häntä takaisin.
En kykene. Hän on Sargon valepuvussa, palannut maailman herraksi, ja
hän uskoo sen yhtä vakavasti kuin minä uskon olevani hänen tyttärensä,
Christina Alberta Preemby, joka paraikaa puhelee kanssanne. Se ei enää
ole uneksimista. Hän on saanut todisteensa ja hän uskoo.»
»Ja mitä hän sitten aikoo tehdä?»
»Kaikenlaista. Hän aikoo julistaa itsensä maailman herraksi. Hän sanoo,
että asiat ovat huonolla tolalla, ja tahtoo korjata kaiken.»
»Ne ovatkin huonolla tolalla», sanoi Lambone. »Ihmiset eivät aavista
lähimainkaan, kuinka huonolla. Mutta — otaksun, että vaikka hän onkin
harhaluulojen vallassa siitä, kuka hän on, niin ei se vielä ole
mielenvikaisuutta. Aikooko hän tehdä jotakin häiriötä?»
»Pelkään sitä.»
»Jo piankin?»
»Se juuri huolettaa minua.»
»Katsokaas», jatkoi tyttö, »pelkään, että hän vaikuttaa useista
ihmisistä mielipuolelta. Hän on palannut Lonsdalen talleihin.
Meidän oli eilen lähdettävä Tunbridge Wellsistä. Muutaman tunnin
irtisanomisella. Se juuri harmitti minua. Muutaman päivän oli kaikki
ihan hyvin. Oikeastaan meidät ajettiin pois tuosta täysihoitolasta.
Siellä oli pelottavan epämiellyttävä mies siellä, eräs hra Hockleby, ja
hän näytti saaneen ankaran vastenmielisyyden isää kohtaan. Tunnettehan
tuollaisen vastenmielisyyden, joka äkkiä tarttuu ihmisiin?»
»Se on ihmisluonteen hyvin epämiellyttävä puoli. Tiedän kyllä. Ovatpa
eräät ihmiset alkaneet tuntea vastenmielisyyttä minuakin kohtaan...
Mutta jatka...»
»Hän ja hänen tyttärensä alkoivat tulla levottomiksi isän
kummallisuuden vuoksi. He säikyttivät Rewsterin neidit, sisarukset,
jotka pitävät täysihoitolaa. He sanoivat, että hän saattaa raivostua
millä hetkellä hyvänsä, ja niin oli joko meidän tai heidän lähdettävä.
Siellä ne kaikki kuiskuttelivat porraskäytävissä, puhelivat poliisin
hakemisesta ja hänen karkoittamisestaan. Mitä minun piti tehdä? Meidän
oli lähdettävä. Katsokaas, isällä oli sellainen harhaluulo, että koska
hän oli Sargon, niin hra Hockleby oli myöskin elänyt aikaisemmin
ja ripustettu seipääseen kapinallisen käyttäytymisen johdosta. Sen
sijaan, että olisi antanut menneen olla mennyttä, niin kuin sellaisessa
tapauksessa olisi pitänyt tehdä, sanoi isä jotakin sensuuntaista
hänelle, ja hra Hockleby katsoi sen uhkaukseksi. Kaikki on niin
vaikeaa, näettehän.»
»Ei kai hän koettanut lävistää häntä uudelleen seipäällä tai jotakin
sellaista?»
»Ei, ei hän sellaista tee. Hän vain on tekevinänsä tuollaisia kamalia
tekoja mielikuvituksessaan. Ei hän sellaista tee.»
»Ja hän on nyt Lontoossa?»
»Hänellä on jonkunlainen käsitys siitä, että hän on kuninkaan yliherra,
ja hän haluaa mennä Buckinghamin palatsiin ja sanoa hänelle sen. Hän
sanoo, että kuningas on kaikin puolin hyvä mies, ja heti kun hän
kuulee, kuinka asiat ovat, hän tunnustaa isän lääninherrakseen ja
asettaa hänet valtaistuimelle. Jos hän todella yrittää tehdä jotakin
sellaista, niin hänet varmasti suljetaan hullujenhuoneeseen. Ja hän on
kirjoittanut kirjeitä pääministerille, lordikanslerille, Yhdysvaltain
presidentille ja Leninille ja niin poispäin, käskien heitä odottamaan
häntä ja hänen ohjeitaan. Sain hänet kuitenkin olemaan panematta niitä
postiin, kunnes hänellä olisi oma sinetti.»
»Jokseenkin niin kuin Muhametin kirjeet maailman valtiaille», sanoi
Lambone.
»Hän suunnittelee myös lippua tai jotakin sellaista. Mutta se on kaikki
hyvin hämärää. Hän on paraiksi oppinut sanonnan 'lipun kohottamisesta’.
En luule, että se tällä hetkellä merkitsee paljoakaan. Mutta
ajatuksesta mennä Buckinghamin palatsiin voi todella tulla jotakin.»
»Tämä kaikki on perin mielenkiintoista», sanoi Lambone ja käveli
edestakaisin huoneessaan, istuutuen sitten nojatuolinsa reunalle kädet
syvällä taskuissa.
»Sanoppa, huomaako hänessä ulkonaisesti mitään omituista?»
»Ei vähääkään.»
»Onko hän huolimaton puvussaan?»
»Siisti niinkuin aina.»
»Muistan, että kun näin hänet, oli hän erittäin siisti. Onko hän — onko
hän — yhtään hajanainen puheissaan? Vai onko kaikki yhtenäistä?»
»Täydellisesti yhtenäistä. Hän on ihan johdonmukainen ja asiassa
pysyvä. Hän puhuu minusta melkein selvemmin ja paremmin kuin ennen.»
»Kohdistuuko harhaluulokin vain yhteen ainoaan seikkaan? Eikö hän myös
kuvittele olevansa ruumiillisesti hyvin kaunis ja voimakas, tai jotakin
muuta siihen suuntaan?»
»Ei. Hän ei ole vähääkään hassu. Hänet on vallannut vain tuo yksi
suuri, mahdoton ajatus.»
»Eikö hän tuhlaa rahaa, tai jotain muuta sellaista?»
»Ei ollenkaan. Hän on aina ollut varovainen raha-asioissa.»
»Ja on edelleenkin?»
»On kyllä.»
»Toivokaamme, että hän pysyy sellaisena. Minun mielestäni mies ei ole
järjetön, vaikka hän uskookin olevansa kuningas tai keisari — jos
joku sanoo hänelle niin. Eihän Yrjö V:lläkään oikeastaan ole muuta
syytä kuvitella, että hän on kuningas. Ainoa erotus on siinä, että
vähän useammat ihmiset ovat sanoneet hänelle sen. Kuninkaallisuuden
kuvitteleminen ei ole hulluutta, ja tuon kuvitelman mukaan
käyttäytyminen ei myöskään ole hulluutta. Se saattoi kerran olla
hulluutta, mutta ei enää. Ei.»
»Mutta pelkään, että ihmiset pitävät sitä hulluutena... Katsokaas,
vasta viime päivinä oikeastaan huomasin, kuinka paljon minä pidän
isästäni, ja kuinka kamalaa olisi minulle, jos joku koettaisi
viedä hänet pois. Pelkään noita mielisairaaloita. Pakkoa niille,
jotka kaikkein vähimmin voivat käsittää pakkoa. Etenkin hän tulisi
mielipuoleksi viikossa, todella hulluksi, jos hän sellaiseen joutuisi.
Tuo hra Hockleby säikytti minut — säikytti minut. Hän oli niin kiihkeä
ja julma. Hän tahtoi pahaa isälle, ilkeästi. Inhottava mies.»
»Arvaan sen», sanoi Lambone. »Vihaa.»
»Niin», vastasi tyttö. »Vihaa.»
Hän hypähti seisomaan, asettui paksulle matolle valkean ääreen
näyttäen leikkotukkineen, lyhyine hameineen ja miehekkäine asentoineen
hyvin huvittavalta ja viehättävältä tuoreen nuoruuden ja kypsän
vastuunalaisuuden yhdistelmältä.
»Niin, nähkääs, en tiedä, mitä ne voivat tehdä hänelle, — saattavatko
ne ottaa hänet pois minulta. En ole milloinkaan ennen osannut pelätä,
mitä tulevaisuudessa saattaisi tapahtua, mutta nyt pelkään. En tiedä,
kuinka tähän kaikkeen on käytävä käsiksi. Luulin, että elämä oli vain
pilaa, ja että ihmiset olivat hulluja pelätessään jonkin tekemistä.
Mutta nyt näen, että elämä on vaarallista. En ole milloinkaan pelännyt
sitä, mitä minulle itselleni tapahtuisi. Mutta tämä on eri asia. Hän
kulkee ympäriinsä suurenmoisissa unelmissaan — täydellisen hulluuden
levätessä uhkaavana hänen yllään. Ajatelkaapa sitä! Jos ihmiset saavat
hänet käsiinsä! Ehkäpä lyövätkin häntä! Ajatelkaa hullujenhuonetta!»
»Tunnen hyvin vähän lakia ja tällaisia asioita», tuumi Lambone.
»Epäilen, voivatko he tehdä hänelle paljoakaan sinun suostumuksettasi.
Mutta olen samaa mieltä hulluinhuoneeseen nähden. Niiden täytyy jo
luonteeltaan olla kamalia, kummitusten kiusaamia paikkoja. Useimmat
hoitajat... kovettuneita. Vaikka he aloittaisivatkin hyvin. Joka päivä
tuossa työssä... liikaa kelle hyvänsä... En tiedä, minkälaisia hullut
ovat, oikeat hullut, tarkoitan, taikka kellä on oikeus ottaa heidät
kiinni. Jonkun — luulenpa kahden lääkärin — on todistettava häneen
nähden jotakin sellaista. Mutta olkoon kuinka hyvänsä, niin en usko,
että isäsi olisi hullu.»
»En minäkään. Mutta sekään ei saata pelastaa häntä.»
»Mutta jokin muu voi. Hän on, kuten sanoit, haaveileva, liiankin
haaveileva mies, jonka fantastinen aate on ottanut haltuunsa. Eikö tämä
tapaus sopisi psyko-analyytikon tutkittavaksi?»
»Mahdollista. Kun joku vain osaisi puhua hänet takaisin... jokseenkin
sellaiseksi kuin hän oli.»
»Niin. Jospa sellainen mies kuin esim. Wilfred Devizes saisi puhua
hänelle...»
»En tiedä paljoakaan sellaisista ihmisistä. Olen tietysti lukenut
jonkun verran Freudia... ja hiukan Jungia.»
»Tunnen Devizesin vain pintapuolisesti. Puhelimme kerran eräillä
aamiaisilla. Ja pidin paljon hänen vaimostaan. Ja jos teidän onnistuisi
saada isänne pois, johonkin maalaishuvilaan. Muuten... onko teillä
yhtään rahaa?»
»Hänellä on säästökirjansa, mutta hän antaa minulle taskurahaa.
Tähän mennessä ei ole ollut rahan puutetta. Hän kirjoittaa nimensä
maksuosoituksiin aivan kunnollisesti.»
»Mutta saattaa käydä toisinkin.»
»Niin, saattaahan hän kerran ruveta merkitsemään hakaristin tai
kuninkaallisen merkin nimensä asemasta, ja silloin saattaisi kaikki
mennä myttyyn. En tietäisi, minne kääntyä. En tullut ajatelleeksi sitä.»
»Ei», sanoi Lambone.
Muutamaan sekuntiin, joka aika tuntui Christina Albertasta hyvin
pitkältä, hän ei sanonut enempää. Hän istui puoleksi takanojossa
tuolinsa reunalla ja katseli tytön ohi tuleen. Christina Alberta oli
sanonut, mitä aikoikin sanoa, ja nyt hän seisoi paikoillaan odottaen
hänen puhuvan. Hänen viisautensa sanoi hänelle, että tässä asiassa
olisi toimittava hyvin pian, hänen luonteenlaatunsa taas taivutti
häntä pysymään tässä miellyttävässä huoneessa ja puhumaan. Sillä välin
tyttö katseli huonetta ja huomasi, kuinka mukavasti viisaskin mies
saattaa elää. Se oli paraiten kalustettu huone, mitä hän milloinkaan
oli nähnyt. Tuolit olivat tyylikkäitä, kirjakaapeissa oli sidottuja
kirjoja ja niitten päällä ihastuttava, vanha posliinihevonen. Siellä
oli suuri kirjoituspöytä hopeisine kynttiläjalkoineen, Puolikuunkadulle
päin olevat ikkunat olivat verhotut rikkaalla, pehmeästi laskeutuvalla
kankaalla, joka miellytti suuresti silmää. Tytön silmät palasivat hänen
suuriin lihaviin kasvoihinsa, hänen ärtyneeseen suuhunsa ja hienoihin,
miettiviin silmiinsä.
»Jotakin», sanoi hän ja huokasi, »jotakin olisi tehtävä ja heti. Se on
asia, jota ei voi jättää silleen. Hän saattaa tehdä jonkun tyhmyyden ja
joutua ikävyyksiin.»
»Pelkään sitä.»
»Niin juuri. Onko hän turvassa siellä, minne hänet jätit.»
»Siellä on eräs henkilö hänen kanssaan.»
»Joka ei anna mitään tapahtua?»
»Niin.»
»Siihen asti on kaikki hyvin.»
»Mutta mitä minun on tehtävä?»
»Mitä sinun on tehtävä?» toisti hän, eikä sanonut muutamaan sekuntiin
mitään.
»No?» virkkoi tyttö.
»Mitä meidän todella on tehtävä. Tahtoisin tavata häntä. Varmasti.
Niin. Minun pitäisi tavata hänet.»
»Tulkaa siis häntä tapaamaan.»
»Tahtoisin tulla häntä tapaamaan. Nyt juuri.»
»Tulkaa siis.»
Hän nyökkäsi. Hän näytti käyvän ankaraa sisällistä taistelua. »Miksikä
en?» kysyi hän.
»No niin.»
»Ja sitten... ja sitten voimme käväistä tapaamassa Wilfred Devizesiä.
Teemme yleisen menettelysuunnitelman. Seuraavat tekomme riippuvat
siitä, mitä Devizes sanoo. Mitä pikemmin hän tapaa Devizesin, sitä
parempi. Kysymyksenalaista on kumminkin, eikö meidän molempien olisi
parempi tavata Devizes ensiksi. Ei. Isänne ensiksi. Kun sitten olemme
täysin selvillä asiasta — kuten asianajaja sanoisi — sitten Devizes.»
Hän tunsi rauhoittuvansa suuresti.
Hän katsahti ylös kuin syvistä mietteistä heränneenä. »Tulen mukaasi
nyt», sanoi hän, »Lonsdalen talleille. Haluan keskustella isäsi kanssa
ja sitten koetan tavata Devizesin ja saada heidät tapaamaan toisensa.
Niin minun on tehtävä. Tulen nyt mukaasi, nyt heti.»
»Lähdetään siis heti», sanoi Christina Alberta. Hän heitti päällystakin
ylleen, pisti hatun päähänsä kymmenessä sekunnissa ja jäi odottamaan.
»Olen valmis», sanoi hän.
»Muutan toisen takin», sanoi Lambone ja piti häntä odottamassa kymmenen
minuuttia.
4.
Ajuri kuljetti heidät tallien eteen. »Arvelen, ettei meidän pidä
tulla yhdessä», sanoi Lambone. »Hän saattaa arvella, että olemme
suunnitelleet jotakin. Saattaako hän epäillä sellaista?»
»En usko hänen epäilevän sellaisia.»
Mutta kun he pääsivät atelieriin, odotti heitä vähäinen yllätys. Fay
Crumb avasi oven heille, mutta hänen silmänsä näyttivät vaaleammilta,
hänen kaulansa pitemmältä ja hänen kasvonsa vielä hajamielisemmiltä
kuin tavallisesti.
»Olen niin iloinen, kun lopultakin tulit», sanoi hän värittömällä,
surkealla äänellä. »Katsokaas, hän on mennyt!»
»Mennyt?»
»Täydellisesti. Hän on ollut poissa kolmesta lähtien. Hän meni ulos
yksinään.»
»Mutta Fay, sinähän lupasit!»
»Niin lupasin, mutta näin, että hän oli levoton, ja kerroin hänelle,
että palaisit pian. Häntä ei ollut helppo pidättää. Hän käveli edes
takaisin ja puheli. 'Minun täytyy mennä kansani luo’, sanoi hän.
'Tunnen, että he kaipaavat minua. Minun täytyy hoitaa omia asioitani.’
En tiennyt, mitä tehdä. Sain vain kätketyksi hänen hattunsa. En
olisi uneksinutkaan, että hän lähtisi ulos ilman hattua, niin tarkka
puvustaan kuin hän on. Menin yläkertaan hakemaan jotakin — en nyt
muista mitä — mutta en viipynyt siellä kuin hetkisen ja taisin kuluttaa
viisi minuuttia sitä hakiessani, mutta sillä välin hän oli pujahtanut
ulos. Hän jätti oven auki, enkä kuullut hänen menoansa. Heti kun olin
huomannut hänen menneen, juoksin Lonsdalen kadulle päin ja pysähdyin
sinne katsomaan... Hän oli hävinnyt. Olen joka hetki toivonut, että hän
palaisi, ennenkuin te palaatte. Mutta häntä ei ole kuulunut.»
Fayn vakaumus siitä, että hän ei koskaan palaisi, oli liiankin selvä.
»Olen tehnyt kaikkeni», sanoi hän.
Christina Alberta ja Paul Lambone katselivat toisiaan. »Tämä melkein
täyttää mitan», sanoi Christina Alberta. »Mitä me nyt teemme?»
5.
Lambone seurasi Christina Albertaa atelieriin ja istuutui
yksinkertaiselle sohvalle, jota käytettiin hra Preembyn vuoteena
yöllä. Sohva ratisi ja antoi perään. Hän katseli permantoon ja mietti.
»Minulla ei ole mitään tekemistä tänä iltana», sanoi hän, »ei mitään.»
»Emme paljoa hyödy, jos odotamme häntä täällä», sanoi Christina Alberta.
»Tunnen luissani, ettei hän palaa moniin aikoihin», sanoi Lambone.
»Ja sillä välin hän saattaa tehdä joitakin tyhmyyksiä», sanoi Christina
Alberta.
»Joitakin hassutuksia», sanoi Lambone.
»Mitä hyvänsä», sanoi Christina Alberta.
»Kolme», sanoi Lambone ja katsoi kelloaan, »se on nyt lähellä viittä.
Luuletko, Christina Alberta, että on olemassa joku erikoinen paikka,
jonne me saattaisimme lähteä pikemmin kuin johonkin muuhun häntä
hakemaan? Mistähän meidän tosiaankin pitäisi hakea häntä?»
»Mutta haluatteko te tulla hakemaan häntä?»
»Olen palveluksessasi.»
»Se ei kuulunut sopimukseen.»
»Teen sen mielelläni. Jollet vain kävele liian nopeasti. Tunnen, että
minun täytyy tulla mukaan.»
Christina Alberta seisoi hänen edessään kädet lanteilla. »Lyön vetoa
viisi yhtä vastaan», sanoi hän verkkaan, »että hän pyrkii Buckinghamin
palatsiin ja pyytää audienssia... Ei, niin hän ei asiaa ajattele: —
tarjoutuu antamaan audienssin vasallilleen, kuninkaalle. Hän oli niin
innoissaan tänä aamuna. Ja sitten... pelkään, että he pidättävät hänet
ja tutkivat hänen mielentilaansa.»
»Hm», virkkoi Lambone ja nousi sitten valmiina paikoiltaan. »Mennään
Buckinghamin palatsiin. Mennään sinne heti», lisäsi hän ja lähti
hitaasti ovelle päin. »Otamme auton.»
He saivat auton Kuninkaantieltä. Christina Alberta ei kuulunut autolla
ajavien luokkaan, ja häneen vaikutti voimakkaasti se äkillinen
tosiasia, että kaikki nuo tuhannet autot kaduilla olivat valmiit
tottelemaan Lambonen käskyä. Määräysten mukaan vei auto heidät
Victorian muistopatsaan juurelle, joka viittoili Buckinghamin palatsin
edustalla, ja he seisoivat siinä rinnatusten rakennuksia katsellen.
»Se on ihan samannäköinen kuin tavallisesti», sanoi Lambone. »Ette kai
odottanut, että hän muuttaisi sen ulkomuotoa?» sanoi Christina Alberta.
»Jos hän olisi tehnyt häiriötä, olisivat he hommanneet hänet pois hyvin
nopeasti. Tuo lippu kai tarkoittaa sitä, että Georgius Rex on kotona...
Ajattelen vain, mitä meidän nyt olisi tehtävä.»
Lambone oli jo melkein lopussa. Tämän avoimen paikan kiihottava
ilmapiiri oli ihan toisenlainen kuin hänen asuntonsa tai Lonsdalen
tallien kiihottava ilmapiiri. Asunnossa ja talleissa oli hän tuntenut
kutsua toimimaan, nyt tuntui hänestä siltä, että hän tekisi itsensä
huomiota herättäväksi. Hänellä oli kaikki säädyllisesti käyttäytyvän
miehen vaistot. Ohi kulki auto, komea, kiiltävä Napier, ja hänestä
tuntui kuin siinä ajavat katselisivat häntä ja tuntisivat hänet. Hyvin
monet ihmiset olivat nykyään hänen tuttujaan ja saattaisivat tuntea
hänet. Asunnossaan ja Lonsdalen talleissa hän saattoi neuvotella
Christina Albertan kanssa ilman tunnonvaivoja, mutta nyt tällä hyvin
näkyvällä paikalla, tällä paljon ajatuksia herättävällä aukealla, hän
tunsi hetkellisesti, että hän ja tyttö eivät oikein sopineet yhteen,
hän, joka teki sen vaikutuksen, että oli uransa päättänyt, suuri,
hieno, kypsä, esiintymään tottunut mies, ja toinen äärettömän nuoren
näköinen tyttö, lyhyine hameineen ja hattuineen, joka oli kuin lyhyeksi
leikatun tukan päälle kumottu musta sieni. Ihmiset pitäisivät heitä
kovin epätasaisena parina. Ihmiset saattaisivat ihmetellä, mikä heidät
on vienyt yhteen ja mitä suhteita hänellä oli tyttöön.
»Luulenpa, että meidän täytyy kysyä joltakin», sanoi tyttö.
»Keneltä?»
»No, joltakin vartioista.»
»Voiko noille vartioille puhua kadulla? Suoraan sanoen pelkään noita
pojan lurjuksia kivääreineen. Puhuttelisin mieluummin kaartilaisen
patsasta Whitehallissa. Hän katselisi luultavasti pääni päällitse eikä
sanoisi mitään. Ja me saisimme hiipiä tiehemme hänen alitseen. En
sietäisi sitä, että...»
»Mutta mitä meidän on tehtävä?»
»Ei mitään hätiköityä.»
»Meidän on kysyttävä joltakin! Tuolla Victorian patsaan vasemmalla
puolella on sellaisia, jotka näyttävät todella sopivilta. Siellä on
kaksi poliisia. Minä en pelkää poliiseja. En. Ja sitäpaitsi tuo mies
tuolla kulmassa on siviilipuvussa. Kysytään siis häneltä.»