1.
Christina Alberta ja Paul Lambone olivat olleet hyviä ystäviä melkein
vuoden. Tämä piti tytöstä ja ihaili häntä, ja sikäli kuin hänen
kirjalliseen toimintaansa sopi, tutki hän tyttöä. Christina Alberta
piti hänestä ja luotti häneen ja esiintyi parhaassa valossaan hänen
kanssaan ollessaan.
Paul Lambone kirjoitti novelleja, lyhyitä kertomuksia ja opettavaisia
kirjoja, ja häntä pidettiin arvossa etenkin novelliensa läpitunkevan
viisauden ja neuvojensa erinomaisuuden takia. Juuri hänen läpitunkeva
viisautensa oli kohottanut hänet kirjailijoiden yleisestä köyhyydestä
ja auttanut hänet verraten varakkaaseen asemaan. Ei suinkaan sen
vuoksi, että hänen asioittensa hoito olisi ollut viisasta, mutta
hänen viisautensa laatu oli hyvin myyntikelpoista. Eräät kirjailijat
menestyvät erikoisen intohimoisen voimansa, toiset pidättyväisyytensä
ja totuutensa vuoksi, ja eräät taas mainion kekseliäisyytensä takia,
vieläpä muutamat sen vuoksi, että kirjoittavat hyvin, mutta Paul
Lambone menestyi lempeytensä ja viisautensa vuoksi. Kun luitte hänen
tuotteitaan, niin tunsitte todella, että hän oli todella suruissaan
henkilöittensä onnettomuuksien ja sopimattoman käytöksen takia ja
halukas auttamaan heitä niin paljon kuin vain saattoi. Ja kun he
hairahtuivat tai tekivät syntiä, saattoi hän joka kerran sanoa teille,
mikä olisi ollut parempi toimintatapa. Hänen opettavaiset teoksensa ja
etenkin hänen »Jokapäiväisen viisauden kirjansa» ja »Mitä on tehtävä
sadassayhdessä tapauksessa», kävivät kaupaksi laajalti ja aina.
Mutta niinkuin tuo Jaakko, Englannin kuningas, jolle Raamattu on
omistettu, oli Paul Lambone paljoa viisaampi ajatuksissaan ja
neuvoissaan kuin teoissaan. Pienissä asioissa ja useimmiten hänen
tekonsa olivat hupsuja, itsekkäitä, päättämättömiä, tai kaikkea
tätä samalla kertaa. Hänen viisautensa ei näyttänyt riittävän hänen
silmiensä tasalle, ja hänen kasvonsa ja ruumiinsa, kätensä ja jalkansa
näyttivät saaneen mitä onnettomimpia taipumuksia joita rajoitti hänen
yleinen välinpitämättömyytensä enemmän kuin todellinen itsehillintä.
Hän voi erinomaisesti etenkin sen takia, että hän oli veltto. Hän pyysi
tuotteistaan kaikkein korkeimman mahdollisen palkkion, koska se oli
ihan yhtä helppoa kuin matalimman pyytäminen, ja silloin oli olemassa
aina se mahdollisuus, että kauppaa ei syntyisi ja häneltä säästyisi
vaiva lukea korjausvedokset. Hän kokosi rahaa, sen vuoksi, että hän
oli liiaksi yrittelemätön ostaakseen jotakin ja joutuakseen vastaamaan
omaisuudestaan, ja niinpä hän antoi erikoisen liikkeen sijoittaa ne
hänelle. Hänen kirjallinen maineensa oli suuri, koska kirjallinen
maine Englannissa ja Amerikassa riippuu melkein kokonaan selvästä
julkaisemisen haluttomuudesta. Hänen tyylinsä pyöristetty kauneus
johtui hänen kiinteästä haluttomuudestaan kirjoittaa kahta sanaa siinä,
missä yksikin riitti. Ja siinä mukavuudessa ja joutilaisuudessa,
jonka hänen välinpitämättömyytensä tuotti hänelle, istui hän
paikallaan, puhui ja oli nerokkaan viisas ja paisui lihavammaksi kuin
oli terveellistä. Hän koetti syödä vähemmän pitäen sitä parempana
vaihtoehtona ruumiinharjoitukseen nähden, mutta ruoan ja juoman edessä
hänen välinpitämättömyytensä jätti hänet pulaan ja petti hänet. Hän
sai valmiiksi yhtä ja toista, ja oli aina innokas uusiin asioihin,
koska ne pelastivat hänet ikävästä, paljon tarpeettoman toimeliaisuuden
viekkaasta sukulaisesta. Hänellä oli kallis, pieni huvila Ryen luona
Kentissä, jonne hän voi ajaa autolla ilman tarpeetonta vaivaa, aina kun
oli väsynyt Lontooseen, ja heti kun hän kyllästyi huvilaansa, saattoi
hän tulla takaisin kaupunkiin, milloin halusi. Hän kävikin usein
vieraisilla, koska oli liian häiritsevää olla ottamatta vastaan kutsuja.
Paul Lambonen viisaudella, se on sentään myönnettävä, oli kumminkin
rajansa. Usein on vaikeampi nähdä sitä, mikä on lähellä meitä,
kuin sitä, joka on kauempana. Moni paksu-pekka, joka katselee
maailmankaikkeutta kirkkain, terävin silmin, näkee hyvin vähän
varpaitaan eikä tiedä mitään väliin tulevasta vaikeudesta, ja joku
alitajuinen seikka Paul Lambonen sielussa kieltäytyi itsepäisesti
tunnustamasta monien hänen yksityistoimiensa puutteellista luonnetta.
Hän tiesi olevansa veltto, mutta hän ei suvainnut tunnustaa itselleen,
että tuo velttous oli perusteellista ja puutteellisuus. Hän arveli,
että varastossa olisi toinen, hyvin tarmokas Paul Lambone. Hän ajatteli
itseään mielellään nopeasti ja tarkasti päättävänä miehenä, joka
kerran toimeen tartuttuaan kykeni olemaan pelottavan tarmokas. Hän oli
viettänyt monta tuntia nojatuolissa puutarhan penkillä ja niittyjen
mättäillä suunnitellen toimintatapaa useissa erilaisissa tilanteissa,
kuten sodassa, liike-elämässä, rikoksien yhteydessä tai kotoisissa
riidoissa. Hänen mielisankarinsa todellisessa elämässä olivat Napoleon,
Julius Caesar, lordi Kitchener, lordi Northcliffe, Ford ja muut
samanlaiset sankarilliset työmyyrät.
Hän piti Christina Albertasta tämän kiihkeän innon takia. Tyttö
hommaili aina jotakin, piti seisomista istumista parempana ja löi
jalkojaan yhteen keskustellessaan ihmisten kanssa. Hän ihannoi tytön
intoa, hän suurenteli hänen kiihkeyttään todellista suuremmaksi. Hän
oli salaisesti vakuuttautunut siitä, että tytöllä oli linnun veri,
astetta tai useampaakin kuumempaa kuin tavallisesti. Hän tiesi, että
tytöllä mielikuvitukseen nähden oli paljon yhteyttä hänen kanssaan. Hän
nimitti häntä viimeisten päivien pyhäksi, etuvartiaksi, äärimmäisen
nykyaikaiseksi tytöksi ja elämän voimaksi. Hän ilmaisi avoimesti
säälivänsä sitä yksikätistä, avutonta miestä, jonka tulisi nykyisten
yhteiskunnallisten lakiemme mukaan pian mennä naimisiin tytön kanssa,
astua hänen askeleitaan ja koettaa pitää häntä järjestyksessä.
Christina Alberta oli kerran tai pari ollut teellä hänen luonaan. Hän
käsitti hänen ihailunsa ja epäili eräänlaista kiintymystä ja lämmitteli
tuossa ihailussa ja alttiudessa. Hän piti hänen kirjoistaan, ja
ajatteli, että hän oli suuresti samanlainen kuin hän itsekin luuli.
Tyttö kertoi hänelle kaikenlaisia asioita itsestään, niin että hänen
silmänsä usein pyöristyivät.
Ja Lambone oli viisas kaikin puolin häneen nähden, pelottavan viisas.
2.
Oli mielenkiintoista kuulla Christina Albertan soittavan ja kysyvän,
saisiko hän tulla teelle ja kysymään neuvoa. »Tule vain heti», sanoi
Lambone, »olen ihan yksin teen aikaan».
Hän laski kuulotorven paikalleen ja tuumi: »Ihmettelenpä, mitä se nuori
nainen nyt puuhailee, ja mitä hän tahtoo minua tekemään puolestaan?»
Hän palasi olohuoneeseensa, heittäytyi komealle persialaiselle
divanilleen ja katseli sievää hopeista kattilaa, joka kiehui
spriilampun päällä. »Rahaa hän ei pyydä», tuumi hän. »Hän ei ole
sitä lajia, joka koettaa saada rahaa. Hän on kai polttanut nahkansa
jossakin... Nykyaikaiset tytöt ovat hiukan liian topakoita... ihan
liian topakoita yleensä... Toivon, ettei se ole mitään vakavaa...
Hänkin on aika poikaa puolestaan.»
Christina Alberta saapui aikanaan. Yhtä suorana kuin aina, mutta
kuitenkin hiukan lyödyn ja surkean näköisenä.
»Setä», sanoi hän, sillä sellainen oli heidän suhteensa luonne.
»Minulla on huolia. Olette antanut minulle kaikenlaisia neuvoja.»
»Ota päällystakki yltäsi», sanoi Lambone, »istu alas ja laita
minulle hiukan teetä. Olen seurannut rakkausjuttujasi jonkun aikaa
silmäkulmallani. En ole ollenkaan hämmästynyt.»
Christina Alberta pysähtyi puuhissaan päällystakki kädessään ja
tuijotti häntä. »Se ei merkitse mitään», sanoi hän. »Sen pikku jutun
minä kyllä hoidan. Sellainen kuin se on. Älkää huolehtiko minusta siinä
suhteessa. Älkää kuvitelko mitään. Mutta on olemassa jotakin muuta,
jotakin toisenlaista.»
Hän heitti takkinsa tuolin selustalle ja seisattui hopeisen
teetarjottimen ääreen.
»Tunnette isäni», sanoi hän kädet lanteilla.
»En milloinkaan ole nähnyt lapsestaan niin eroavaa isää.»
»Niin», hän mietti, kuinka selittäisi asian. »Hän on ruvennut
käyttäytymään kummallisesti. Ihmiset saattavat ajatella — sellaiset
ihmiset, jotka eivät tunne häntä — että hän on menettämäisillään
järkensä.»
Hra Lambone mietti. »Oliko hänellä milloinkaan sellaista erikoista
järkeä, jossa olisi menettämistä?»
»Älkää tehkö pilaa. Hänen järkensä oli kyllin hyvä estääkseen häntä
joutumasta pulaan, mutta nyt on tapahtunut jotakin sellaista, mihin se
ei riitä. Ihmiset saattavat ajatella — muutamat luulevat jo — että hän
on hullu. Ne saattavat tehdä lopun hänestä. Ja se koskee juuri häntä
ja minua. Se on vakavaa, setä. Ja minä en tiedä, mitä pitäisi tehdä.
En tiedä kylliksi, voidakseni toimia. Olen huolissani. Minulla ei
ole ketään ystävää, jolle voisin puhua siitä. Ei ketään. Saattanette
ajatella, että minulla on ystävättäriä. Ei ole. En tule toimeen
vanhempien naisten kanssa. Ne tahtovat holhota minua. Taikka luulen
ainakin niin. Ja minä hermostutan heitä. He tuntevat, he tietävät — ne
oikeat — etten minä, niin, etten minä kunnioita heidän periaatteitaan.
Ja toiset taas vihaavat minua. Siksi että olen nuori. Tytöt osaavat...
ei mitään sellaista, mitä minulta nyt puuttuu.»
»Mutta onhan olemassa mieskin», sanoi Lambone, »jolta voit vaatia
palvelusta.»
»Tunnetteko, kuka hän on?»