»Tiedän, että hän on ollut.»
»Otaksunpa, että jos hän ei ole ollut», sanoi Lambone, »pitäisi
meidän odottaa täällä, jos hän sattuisi tulemaan.» Hän tunsi jotakin
suuresti pakenemishalua muistuttavaa sillä hetkellä. »Täällä pitäisi
olla istuinpaikkoja. Tule», jatkoi hän muuttuen äkkiä miehekkään
päättäväiseksi. »Kysytään joltakin noista sotilaista tuonnimmaisen
portin luona.»
6.
Portilla seisova poliisimies, jota he puhuttelivat, kuunteli totisena
heidän kyselyjään vastaamatta heti paikalla. Hän kuului siihen suureen
englantilaisten puhujain enemmistöön, jotka harrastavat »kyllä» sanan
kehittämistä. Hänen erikoistarkoituksenaan oli tehdä siitä pitkä ja
venytetty.
»Kyllä», sanoi hän puhjeten äkkiä puhumaan. »Kyllä. Tääll’ oli
semmonen pikkanen, hatuton herra. Kyllä. Sill’ oli siniset silmät.
Viikset? Kyllä sill’ oli viikset, kun oikein muistelen. Aika suuret
viikset. No, hän sanoi, että hän tahtoo puhutella kuningas Yrjöä
jokseenkin kiireellisessä asiassa. Nill’ on aina kiireellistä asiaa.
Ei milloinkaan 'hyvin’, aina 'jokseenkin’. Me vastattiin määräysten
mukaan, että oli kirjallisesti pyydettävä pääsyä. 'Ehkä’, sanoi hän.
'Ette tiedäkään, kuka olen?’ Ne sanoo kaikki sillä tavalla. 'Arvaan,
että ootte hyvinkin iso herra’, sanon mä. 'Eihän vain kaikkivaltias
ite?’ Mutta tääll’ oli viime viikolla toinen, joka ei tahtonu mennä
pois, ja se täytyi viedä väkisin autolla. Niin kattokaas, tääll’ oli
semmoinen vekkuli, tais’ olla torstaina tai perjantaina. En ny’ muista,
minkälainen... mutta semmonen valkopartainen, ja tukka riippui selässä.
Semmonen se tais’ olla. No, joku semmonen kun se teijänkin kupsahtanut
herrasmiehenne. Jonkun nimen se kanss’ mutisi.»
»Ei vain Sargon?» kysyi Christina Alberta.
»Saattaa olla. ’Ei siinä mikään auta’, sanoin mä. 'Ei vaikka oisitte
läheinen sukulainenkin. Me ei ajatella täällä. Me ollaan vain koneita.’
Hän seisoo siinä ja näyttää hölmääntyneeltä, vähän aikaa. 'Tämä
kaikki on muutettava’, sanoo hän sitten matalalla, totisella äänellä.
'Jokaisen kuninkaan velvollisuus on ottaa puheilleen kenet hyvänsä,
joka päivä.’ Mää sanoin: 'Niinhän sen pitäis’ olla. Mutt’ ei meillä,
poliiseilla, oo valtaa muuttaa sitä’, mää sanoin 'eikä muillakaan.’
Ja sitt’hän meni pois. Mää annoin merkin salapoliisille kulmassa, ja
hän jäi katsomaan, kuinka se meni yli aukean ja muistopatsaan sivu ja
seisattui kattelemaan ikkunoita. Ja sitte se puisteli hartioitaan ja
hävis’. Enkä mä sitte oo nähny häntä.»
Lambone kyseli vielä.
»Saattoipa mennä Piccadillyn tietä», sanoi poliisi, »ja saattoipa mennä
Trafalgarinkin kautta. En mää häntä kattonu.»
Oli selvää, että keskustelu kulki loppuaan kohti.
7.
»Siinä sitä siis ollaan», sanoi Lambone. »Hän on yhä kadoksissa.»
Hän kiitti poliisia.
»Ja nyt», sanoi hän sen näköisenä kuin aikoisi menestyksellisesti
ratkaista hyvin vaikean pulman, »on meidän miten kuten löydettävä
hänet.»
»Mutta mistä?»
»Siinäpä se mutka juuri onkin.»
Hän kulki edellä Victorian patsaalle ja seisoi Christina Albertan
rinnalla tuon Britannian valtakunnan täydellisen tunnuskuvan,
kuningatar Victorian muistopatsaan vieressä. He tuijottelivat Pall
Mallia alaspäin kaukaista Amiraliteetin kaarta kohti, ja muutamaan
hetkeen ei kumpikaan heistä virkkanut mitään. Oli lämmin ja kirkas
lokakuun iltapäivä. Whitehallin kuvut ja Westminsterin molemmat tornit
ja raatihuoneen ruskea massa näkyivät paraiksi puitten yli oikealta,
iltapäivän hehkun kauniiksi lämmittäminä. Yorkin herttuan ja Nelsonin
korkeat pylväät kohosivat puitten ja rakennusten yli samalta suunnalta.
Oli hiljaisempi hetki ennen päivällistä ja teatteriliikenteen alkua,
ja vain eräät ajurinrattaat ja autot tehostivat ajotien tavatonta
leveyttä. Puoli tusinaa Amiraliteetin ikkunaa paloi jo laskevan
auringon loisteessa.
»Arvelen hänen menneen tähän suuntaan», sanoi Lambone.
Christina Alberta seisoi kädet lanteilla ja jalat hieman hajallaan.
»Sitä minäkin luulen.»
Leveä katu juoksi suoraan kaukaista Amiraliteetin kaarta kohti. Ja tuon
pienen kaukaisen aukon takana oli Trafalgar Square ja Charing Cross ja
sieltä säteili teitä ja katuja leviten laajemmalle ja taaemmaksi ja
kauemmaksi siniseen hämärään.
»Mitä hän nyt mahtanee hommata?»
»Taivas tietää. Olen ihan ymmällä. Minulla ei ole minkäänlaista
aavistustakaan.»
Kumpikaan ei puhunut vähään aikaan.
»Hän on mennyt», sanoi tyttö, »juuri mennyt», ja tuo yksinkertainen ja
surullinen ajatus täytti hänen mielensä.
Mutta Paul Lambonen ajatukset olivat sekaisempia ja monimutkaisempia.
Hän tajusi, että hän oli joutunut vakavaan seikkailuun, ja että häntä
vaadittiin panemaan kaikkensa liikkeelle. Hänet oli äkkiä kutsuttu
pois lämpimän teensä ja kakkujensa äärestä ajamaan takaa hiukan
hassua, jokseenkin outoa ihmistä, ristiin rastiin Lontoossa. Hän
halusi tehdä sen, tehdä sen kunnollisesti, niin että se vaikuttaisi
Christina Albertaan. Hänen älynsä sanoi hänelle, että olisi parasta
seurata hänen luultavaa kulkutietään ja saavuttaa hänet, ennenkuin
hän joutuisi turmioon — puuttua asioihin ja viedä hänet pois. Mutta
sillä aikaa hänen paremmin harjoitettu alempi luonteensa kehoitti
häntä jättämään Christina Albertan jatkamaan takaa-ajoa yksin ja
palaamaan mahdollisimman suoraan avaraan lepotuoliinsa, istuutumaan
ja ajattelemaan kaikki selväksi. Ja sitten menemään syömään paraaseen
klubiin. Ja pääsemään todella rauhallisesti ja mukavasti tästä
odottamattomasta ja väsyttävästä jutusta irti kerta kaikkiaan.
Sitten hän katseli Christina Albertaa ja tajusi, ettei hän voisi
tehdä mitään sellaista. Hän ei saattanut jättää tyttöä. Hän katseli
tytön kasvojen piirteitä, vakavan lapsen piirteitä, ja hänessä syntyi
melkein isällinen tunne. Tyttö katseli hätäisillä, hämmästyneillä
silmillä sinistä, rajatonta kaupunkia, joka oli niellyt hänen isänsä.
Näyttämö oli yhä lämmin ilta-auringon hehkussa, mutta sininen hämärä
kokoontui jo idän matalammalle taivaalle. Siellä ja täällä osoitti
keltainen täplä, että Lontoo alkoi valaista itseään. Tyttö ei voisi
enää yksin kävellä kaduilla. Heidät oli sidottu yhteen omituisesti,
pääsemättömästi. Pyrkimys vapauttaa itsensä oli itsekkään harkinnan
aiheuttama, joka tuntui nopeasti karkoittavan kaiken onnen hänen
elämästään ja jättävän rauhan ja ylellisyyden menneisyyteen. Tämä oli
toimintakutsu piilossa olevalle Paul Lambonelle. Vaikka otaksuisikin,
että tyttö olisi tavallinen, omituinen, pikkuinen perhonen, jonka hänen
mielikuvituksensa oli tehnyt ystäväksi ja sankarittareksi, ei silti
näkynyt mitään keinoa, miksi hän ei auttaisi häntä tässä surussa, joka
oli kohdannut häntä.
Hän teki päätöksensä.
»Hän ei saata palata vuosikausiin», sanoi hän kehitellen pulmaa.
»Kukaan ei tekisi sitä sellaisena iltana kuin tämä.»
»Ei», sanoi tyttö, »mutta en käsitä, että minä siitä saisin mitään
ohjetta, kuinka minun lähimpänä aikana on meneteltävä.»
»Voimme pysyä yhdessä ja mennä Trafalgar Squarelle päin. Saatamme hakea
Thamesin rannaltakin. Kun väsymme, voimme syödä illallista jossakin.
Voimme saada aterian melkein missä hyvänsä, arvelen. Ja me tulemme
olemaan ruoan tarpeessa... Ehkäpä tämä ei olekaan niin toivotonta
hommaa kuin aluksi näyttää. Aika hommaa se on, mutta ei toivotonta.
Hänenkin teoillaan on omat rajansa. Rajat itsessään, tarkoitan. En
luule hänen menevän hiljaisimmille kaduille. Hänen tunteensa on —
katselemishaluista. On luultavinta, että hän pysyttelee tunnetuilla
paikoilla ja lähellä huomattavia rakennuksia. Täten pääsemme suuresta
joukosta katuja. Ja kauas itään hän ei mene. Jonkun ajan kuluessa
alkavat kaupunkilaiset mennä kotiinsa ja valot syttyä. Hän kääntyy sitä
kohti — länteenpäin.»
»Riittääkö teiltä aikaa siihen?»
»Minulla ei ole mitään tekemistä tänä iltana. Tarkoitukseni oli
pitää se kokonaan vapaana. Ja tämä puuha vetää minua puoleensa. On
mielenkiintoista nähdä, missä määrin voimme päästä perille ja arvata
hänen ajatuksensa. Se on omituista ajatusten harjoitusta... Tiedättekö,
luulenpa melkein, että me löydämme hänet.»
Tyttö seisoi paikallaan muutaman hetken.
»Teette kamalan kiltisti, kun tulette mukaan», sanoi hän.
»Tulen yhdellä ehdolla... että et kävele liian kovaa. Emme ole
milloinkaan kävelleet paljon yhdessä, Christina Alberta, mutta tunnen
sinut kylliksi tietääkseni, että sinä kävelet kamalan kovaa.»
8.
Jokainen tuntee Neptunuksen kahvilan Piccadilly Circuksen luona ja
sinne kokoontuvan sekalaisen seurakunnan. Siellä näette taiteilijoita
ja maalareita, jotka tuskin ovat taiteilijoita, runoilijoita ja
pelkkiä kynäilijöitä, taiteilijain malleja ja lääkkeitten vastustajia,
filosofian ja lääketieteen ylioppilaita, jotka eivät ole sen parempia
kuin heidän täytyy olla, kirjapainoväkeä ja reippaita asianajajia,
bolshevikeja ja valkoisia pakolaisia, amerikkalaisia turisteja, jotka
tulevat tekemään pilaa ja joutuvat itse sen uhreiksi, eksyneitä
ylioppilaita Kaukaisesta Idästä ja juutalaisia, juutalaisia ja
juutalaistyttöjä. Ja sinne tuli puolen kymmenen seudussa väsyneen
näköinen mies, jota seurasi viehättävä nuori neiti, lyhythameinen,
leikkotukkainen, joka piteli suurta ja komeaa nenäänsä ylpeästi
pystyssä. He tunkeutuivat eteenpäin pöytien keskitse tupakansavun
täyttämän ilman läpi hakien sopivaa paikkaa. Sekavasta, huumaavasta
hälystä tuli esiin mies, jolla oli punainen tukka, käänsi heitä kohden
pitkähköt kasvonsa ja kysyi äänekkäästi kuiskaten: »Oletteko löytäneet
hänet?»
»Emme jälkeäkään», vastasi Paul Lambone.
Fay Crumbin kasvot kurkistivat pöydän äärestä tupakkapilven keskeltä.
»Emme mekään. Mekin olemme hakeneet.»
»Yhtä hyvin täältä kuin muualtakin», sanoi paksu mies. »Mistä te olette
hakeneet?»
»Täältä», sanoi Harold, »ja näiltä seuduin. Tämä näytti sopivalta
kohtauspaikalta.»
»Me olemme kuljeskelleet loitolti ja laajalti», sanoi Lambone. »Olemme
kävelleet maileja, loppumattomia maileja. Ja Christina Alberta on
kieltänyt kaiken ravinnon sekä itseltään että minulta. Lopulta minun
piti sanoa, että nyt minä joko istun paikalleni ja syön, taikka kaadun
tähän ja kuolen. Saammeko ottaa nämä tuolit? Istu siihen, Christina
Alberta. Tarjoilija! Nyt on kyseissä äärimmäinen väsymys. Ei tummaa
eikä vaaleaa. Minun täytyy saada shampanjaa. Bollinger 1914 tekee
hyvää, mutta sen täytyy olla jääkylmää, mieluimmin liian kylmää, ja
voileipiä — aika joukko savustettuja lohivoileipiä. Niin, tusina. Ah!»
Hän laski ranteensa pöydälle. »Kun olen saanut jotakin juodakseni, alan
puhua», supatti hän ja pysyi vaiti. »Milloin lähditte talleilta?» kysyi
Christina Alberta Faylta.
»Puoli yhdeksältä. Ei merkkiäkään hänestä.»
»Oletteko olleet kaukana?» kysyi Harold Lambonelta.
»Kaukana!» vastasi Lambone ja oli jonkun aikaa kykenemätön liikkumaan.
Hänen äänensä tuntui häipyvän etäisyyteen. »Kysyimme joka poliisilta
pientä, hatutonta miestä. Aikamoisten alojen läpi Lontoossa. Aina vain
eteenpäin — poliisin luota poliisin luo... Christina Alberta on hyvin
päättäväinen nuori nainen. Jumala auttakoon sitä miestä, joka saavuttaa
hänen rakkautensa! Ei yksikään sielu ole nähnyt häntä. Mutta en voi
kertoa vielä...»
Harold pyyhkeili hiljaa leukaansa pitkillä taiteilijansormillaan. »On
täysin mahdollista», sanoi hän, »että hän pistäytyi jonnekin ja osti
itselleen uuden hatun.»
»Tietysti hänen on täytynyt hankkia hattu», sanoi Fay.
»Meidän kummankaan päähän ei pistänyt, että hän olisi voinut tehdä
jotakin niin järkevää.»
»Meille ei pälkähtänyt mieleenkään kysyä hattukaupoista», sanoi
Christina Alberta.
»Onneksi», sanoi Lambone ja kääntyi toivottamaan virvokkeitaan
tervetulleiksi. »Se olisi ollut viimeinen ruohonkorsi.»
»Hyvin kauan olimme erään toisen hatuttoman miehen jäljillä», sanoi
Christina Alberta. »Saimme hänet kiinni Essexin tiellä ajettuamme
häntä takaa koko Pentonvillen halki. Mutta hän oli vain parrakas,
paljasjalkainen luonnonparantaja. Sitten saimme tiedon hatuttomasta
miehestä Britannian luona, mutta sekään ei vienyt minnekään. Hän näytti
juuri tulleen ulos talostaan jostakin lähistöltä ostaakseen tuoretta
kalaa katukauppiaalta.»
»Omituista, kuinka väkeä tulee koolle, heti kun teet
yksinkertaisimmankaan kysymyksen», sanoi Lambone suu täynnä voileipää.
»Ja kuinka kiireellisen avuliaita he saattavat olla. He melkein ajoivat
meidät porraskäytävään tuon kalamiehen jälkeen, joka osoittautui
hyvin taistelunhaluiseksi, epäilyttävän näköiseksi vekkuliksi.
Ihmisjoukko olisi tahtonut, että olisimme hakeneet juuri häntä, ja hän
ei näyttänyt ollenkaan haluavan, että häntä haettiin. Jollei päähäni
olisi pälkähtänyt pelastavaa ajatusta, olisi tapahtunut jotakin
epämiellyttävää. Sanoin vain: 'Ei, tämä ei ole se herra. Se on toinen,
samanniminen.’»
»Mutta mitä hän sanoi?»
»'Sitä parempi teille’, vastasi hän. Mutta se tyydytti kuitenkin
ihmisjoukkoa, niin että pääsimme ihan huoletta raitiovaunuun, joka vei
meidät Portland Roadin asemalle.»
Shampanja saapui jääastiassaan. »Se on tuskin vielä kyllin kylmää»,
sanoi tarjoilija koetellen pulloa.
»Nyt ei ole aikaa olla pikkumainen», sanoi Lambone ja otti kolmannen
voileivän. »Sinä et syö mitään, Christina Alberta. Ja minun mielestäni
täytyy sinun saada ainakin lasillinen tätä.»
Christina Alberta joi hiukan ja söi koneellisesti.
»Ihmettelenpä, saammeko nähdä häntä enää milloinkaan», sanoi Harold.
»Lontoo on niin suuri. Niin laaja! Tunnen sen aina, kun näen jonkun
menevän jonnekin. Tarvitaan pelottavaa rohkeutta lähteä ulos. Lontoon
täytyy olla täynnä eksyneitä ihmisiä. Pelkäsin Lontoota, kunnes keksin
maanalaisen rautatien ja tubit. Minusta tuntui, että minut voitaisiin
jollakin syrjäkadulla saada viedyksi vaikka minne, ja jättää kiertämään
kulmia yhä pitemmille kaduille iankaikkisesti. Uneksin viimeisestä
kadusta — joka oli loppumaton. Mutta jos vain alan hermostua, kysyn
tietä lähimmälle maanalaisen asemalle, ja siellä olen turvassa.»
»Mutta hän on saattanut tällä aikaa palata atelieriin», sanoi Fay.
Paul Lambone kurottautui ottamaan neljättä voileipäänsä ja joi
kolmannen lasinsa shampanjaa hyvin nopeasti. Hän tuli puheliaammaksi
näistä virvokkeista.
»Olen pahoillani», sanoi hän, »kun en tullut ajatelleeksi sitä
mahdollisuutta, että hän ostaisi uuden hatun. Se on pannut kaikki
lankani sekaisin. Katsokaas, olin kohdistanut ajatukseni siihen, mitä
tapahtui hänen päänsä sisäpuolella, niin etten ollenkaan välittänyt
siitä, mitä sen ulkopuolella saattaisi tapahtua. Mutta hänenlaisensa
siisti- ja puhdastapainen mies — minkä hän on saavuttanut elettyään
koko elämänsä järjestyneissä oloissa — hankkii itselleen hatun melkein
koneellisesti... Olemme ehkä kulkeneet aivan hänen vieritseen, kun
hänellä oli hattu päässä.»
»Minä olisin tuntenut hänet», väitti Christina Alberta.
»Mutta ennenkuin tuo Pentonvillen mies veti kiusallisen sillinsä
verkkomme läpi, niin olen varma siitä, että olimme ihan hänen
kantapäillään. Katsokaas, Christina Alberta vaati minua kysymään
jokaiselta poliisilta, mitä näimme — vieläpä liikennettä hoitavilta,
liikaa työtä tehneiltä, kiukkuisilta, purevilta, raaoilta miehiltä
— mutta minä valitsin joka tapauksessa suunnan, — minä päättelin,
minne oli käännyttävä. Katsokaas, hyvä Watsonini», hän hymyili
heikosti ja omahyväisesti Crumbille, »oleellista tällaisissa
asioissa on asettaa itsensä asianomaisen asemaan, ajatella hänen
ajatuksiaan omiensa asemasta. Sitä juuri minä koetin — sikäli kuin
hengästymiseltäni saatoin — vaikuttaakseni Christina Albertaan. Se
on aivan selvää. Kyseessä on mies, joka on vakaantunut, kauniisti,
kadehdittavasti vakaantunut siitä, että hän on maailman korkein herra,
vielä tuntematon, tunnustamaton, mutta juuri ilmaantumisensa edellä.
Kulkeeko sellainen mies kaduilla yhtä herkästi kuin joku toinen? Ei
ollenkaan. Hän on komea, vaativa, korskea. No niin: hän tahtoo nousta
eikä laskeutua. Hän valitsee laajat pääkadut eikä ahtaita, ja pyrkii
keskemmälle katua...»
»Eihän vain hänen ylitseen ole ajettu!» huudahti Christina Alberta
terävästi.
»Ei, ei. Hän välttää liikennettä sen vuoksi, että se häiritsee häntä ja
pienentää hänen arvokkuuttaan. Avoimet paikat vetävät häntä puoleensa.
Korkeat talot, kirkkaat valot, kokousilmoitukset vetävät häntä
voimakkaasti puoleensa. Niinpä hän jokseenkin varmasti kulki suoraan
Trafalgar Squaren yli Amiraliteetin kaarelta päin Coliseumin vetävää
kutsua noudattaen... Käsitättekö menetelmäni?»
Hän ei odottanut Crumbin vastausta. »Mutta mitä enemmän ajattelen
kadonnutta ystäväämme, sitä enemmän ihailen ja kadehdin häntä. Mitä
surkeita otuksia me olemmekaan! Tyydymme olemaan yksilöitä, ykkösiä,
pisteitä, nappuloita, vesitippoja, hiekkajyväsiä inhimillisen hyörinän
monivivahteisessa, tarkoituksettomassa sekasorrossa. Hän kohoaa sen
yli. Hän kohoaa nyt sen yli. Hän hylkää sen jokapäiväisyyden ja
vähäpätöisyyden suurenmoisella liikkeellä. _Hänen_ maailmansa! Kuinka
se on suurenmoinen! Viettipä hän iltansa missä hyvänsä, ja tulkoonpa
hänelle mikä kohtalo hyvänsä, niin hän on onnellinen mies. Ja me
istumme täällä, istumme täällä juomassa. Tilaan toisen pullon viiniä,
Harold, ja pyydän, että te ja rva Crumb jätätte lämpimän ja happamen
oluenne ja otatte osaa tähän. Tarjoilija! — Niin, yksi lisää, olkaa
hyvä — Istumme tässä tungoksiin täynnä olevassa, savuisessa paikassa,
silloin kun hän suunnittelee maailman pelastusta, jonka me annamme
mennä menojaan, ja kohottaa kuninkaallisen tahtonsa Jumalan eteen.
Mikä suurenmoinen innoitus! Otaksukaamme, että se liikuttaisi jokaista
meistä...»
Christina Alberta keskeytti: »Luulen, että meidän pitäisi soittaa
sairashuoneisiin. En tullut ennen ajatelleeksi sitä mahdollisuutta,
että hänen ylitseen olisi ajettu. Hän on aina ollut hiukan huolimaton
mennessään katujen yli.»
Paul Lambone kohotti kätensä kieltävästi ja haki aivoistaan jotakin
tekosyytä saadakseen jäädä istumaan.
»Hiukan myöhemmin», sanoi hän lyhyen vaitiolon jälkeen, »niin joutavat
sairashuoneitten henkilökunnat paremmin vastaamaan. Siellä on tungos
paraikaa... kymmenestä yhteentoista. Niin, juuri tungoksen aika...»
9.
Teddy Winterton ilmaantui tunkeutuen itsepäisesti istumassa pysyvän
ihmisjoukon läpi. Hän oli suunnannut silmänsä Christina Albertaan.
»Halloo!» virkkoi Lambone tervehtien ei liian ystävällisesti, ja
silmäsi Christina Albertaan ja taas äsken tulleeseen.
Teddy taisteli saadakseen vapaan tuolin, jolle eräs nainen oli pannut
hylkeennahkaisen takkinsa, ja sieppasi sen pyytäen tuhannesti anteeksi
takin omistajattarelta ja tuuppasi sen pöydän päähän Haroldin ja Fayn
väliin, jotka sulkivat häneltä tien Christina Albertan luo. »Säälikää
yksinäistä miestä», sanoi hän hupaisesti ja koetti katsoa Christina
Albertaa silmiin.
»Saatte lasin shampanjaa», sanoi Lambone hiukan pakollisesti lausuen
vieraan tervetulleeksi.
»Mitä kuuluu, Christina Alberta?» sanoi Teddy koettaen pakottaa hänet
kiinnittämään huomiota itseensä.
Christina kääntyi Fayn puoleen. »Haluatko lähteä pois minun kanssani
nyt?» kysyi hän. »Takaisin atelieriin. Minun täytyy nyt soittaa
sairashuoneisiin, että se tulisi tehdyksi.»
Fay katsahti häneen hiukan ällistyneesti. »Se on vakavaa», sanoivat
Christina Albertan silmät, ja Fay nousi paikaltaan ponnistellen
saadakseen takin ylleen. Christina Alberta ei ollut riisunut
päällystakkiaan ja oli valmis. »Kuule, Christina Alberta», sanoi Teddy,
»haluaisin puhua sanan kanssasi.»
»Mennään, Fay», sanoi Christina Alberta tuupaten hiukan ystävätärtään
takaapäin ikäänkuin ei olisi kuullut Teddyn puhetta.
Teddy seurasi heitä Piccadillyn kivitykselle. »Vain sana», sanoi hän.
Fay aikoi vetäytyä hiukan syrjempään, mutta Christina Alberta ei
sallinut sen tapahtua.
»En tarvitse sanaakaan», sanoi hän.
»Mutta tahtoisin auttaa sinua.»
»Olisit voinut auttaa minua. Nyt se on liian myöhäistä. En tahdo enää
milloinkaan nähdä sinua.»
»Anna minun edes yrittää.»
»Olet saanut yrittää, ja olet tehnyt parhaasi.»
»Voithan edes säilyttää kaiken ulkonaisesti entisellään», sanoi Teddy.
»Minä välitän viisi ulkonaisista seikoista!» sanoi Christina Alberta.
»Mennään, Fay.»
Hän tarttui ystävättärensä käsivarteen.
Teddy jätettiin siihen tuijottamaan. Hän epäröi ja palasi sitten
kahvilaan Crumbin ja Lambonen luo.
Molemmat nuoret naiset jatkoivat vaieten matkaansa.
»Onko jotakin tapahtunut?» kysäisi Fay.
»Kaikki on lopussa», sanoi Christina Alberta. »Mahtaako meillä olla
mahdollisuuden varjoakaan tavata isä atelierissä?»
He jatkoivat tietään Chelseahen puhumatta sen enempää. Fay ei ollut
milloinkaan ennen nähnyt Christina Albertaa väsyneenä.
Kun Fay avasi oven, syöksyi Christina Alberta huoneeseen hänen
ohitseen. »Isä!» huusi hän pimeään eteiseen. »Isä!»
Fay sytytti tulen. »Ei», sanoi Christina Alberta. »Tietysti hän ei ole
täällä. Hän on mennyt. Fay! Mitä minun pitää tehdä?»
Fayn siniset silmät pyöristyivät. Christina Alberta, tuo urhoollinen,
tuo nykyaikainen, itki.
»Kysytään sairaaloista», sanoi Fay koettaen parhaansa ollakseen reipas
ja hilpeä.