Hra Preemby ojensi armollisesti kättään. »Salli minun kertoa se omalla
tavallani.»
Christina Alberta puri huultaan ja tutki hänen piirteittensä
rauhallista päättäväisyyttä. Mikään ei jouduttanut häntä; hän sai
kertoa tarinansa sellaisena, miksi hän oli sen suunnitellut.
»Mielestäni», sanoi hra Preemby, »en ole kovinkaan herkkäuskoinen.
On kyllä totta, että en ole oikein taipuvainen väittelemään. En puhu
paljoakaan. Ajattelen ja teen huomioita, ja minulla on jonkunlainen
taipumus arvostella ihmisiä. Minua ei nähdäkseni ole erikoisen helppo
pettää. Ja on huomattava, että minä panin alulle koko jutun. Se alkoi
minun vihjauksestani. En tiedä, mikä sen pani päähäni, mutta tiedän,
että juuri minä panin koko asian alulle.
»Tiedäthän, että lähdettyäsi Petunian täysihoitolan seura supistui
kuuteen henkeen ottamatta lukuun tuota nuorta cambridgelaista
herraa, joka oli, kuten nti Rewster sanoo, tuollainen muuttolintu.
Luonnollisesti me kuusi vetäydyimme yhä enemmän yhteen. Siinä olivat
molemmat Solbén sisarukset, jotka kumpikin ovat hyvin älykkäitä nuoria
naisia, ja hra ja rva Hockleby ja nti Hockleby, ja minä. Jouduimme
yhteen päivällisillä sinä iltana kuin sinä olit lähtenyt. Oli hiukan
kylmä, ja meillä oli tulta salongissa, ja nti Solbé, se, jolla on
silmälasit, koetti opettaa minulle erään pasianssin. Jouduimme hyvin
mielenkiintoiseen väittelyyn siitä, olisiko mahdollista tahdon avulla
pakottaa joku kortti nousemaan. Olen aina ollut taipuvainen uskomaan,
että eräitten ihmisten, sellaisten, joilla on lahjat, on mahdollista
tehdä niin, mutta hra Hockleby osoittautui perin epäileväiseksi
tässä asiassa. Hän sanoi, että jos pakan päällä tosiaan olisi eräitä
määrättyjä kortteja valmiina käännettäviksi, ja jos joku tahtoisi,
että toisia kortteja kääntyisikin, niin se merkitsisi sitä, että
jollakin olisi todella mahti puhtaalla tahdon voimalla tehdä uudestaan
pakan kaksi korttia, vaihtaa ne taas keskenään, tehdä ne valkoisiksi,
painaa niitten kuviot uudelleen ja niin poispäin. Minä koetin
selittää hänelle, ettei se ollut filosofisesti mahdollista muutoin
kuin ennakkomääräyksen avulla. Jos teidät oli määrätty tahtomaan,
että sellaisen kortin piti olla pakan yläpäässä, niin se kortti oli
ennakolta määrätty olemaan siinä. Hän väitti...»
»Mutta onko välttämätöntä kertoa minulle kaikesta tuosta, isä,
ennenkuin tulemme teidän sielullisiin kokemuksiinne?»
»Sillä valaisen vain sitä tosiseikkaa, että hra Hockleby oli perin
epäilevä henkilö.»
»Oliko nuori cambridgelainen läsnä väitellessänne?»
»E-ei ollut. Hän oli luultavasti mennyt autovajaan katsomaan, joko
hänen pyöränsä oli tuotu. Ainakin hän oli menossa autovajaan sitä
katsomaan.»
2.
Hra Preemby yskähti ja aloitti uuden osaston kertomuksessaan.
»Se alkoi oikeastaan illalla päivällisen jälkeen», sanoi hän. »Menin
tupakkahuoneeseen tupakoimaan ja sitten menin salonkiin, ja kun tulin
salonkiin, en ajatellut okkulttisia ilmiöitä enempää kuin kuun yli
lentämistä. Mutta kun tulin salonkiin, näin nti Solbén katselevan
pasianssikorttejaan, jotka hän juuri oli levittänyt, ja se tapa,
jolla hän piti käsiään pöydällä, muistutti mieleeni sitä tapaa, jolla
ihmiset, joista olen lukenut, pitävät käsiään pöydällä, kun haluavat
saada pöydän tanssimaan. Ja melkein ajattelematta sanoin: 'Kas, nti
Solbé, tehän pidätte käsiänne pöydällä juuri samalla tavalla kuin jos
haluaisitte saada pöydän pyörimään.’ Sanoin sen juuri tällä tavalla.
Hra Hockleby luki juuri lehteään — _Timesiä_, muistaakseni, mutta
se saattoi olla _Morning Postkin_ — mutta hän laski sen alemmas
kuullessaan minun puhuvan ja sanoi: 'Ettehän toki uskone sellaisia
hullutuksia, hra Preemby?’
»Hänen vaimonsa istui selin minuun, ja siitä tavasta, jolla hän puhui,
päättelin hänen syövän jotakin makeaa tai keksiä sillä hetkellä. 'Minä
uskon’, sanoi hän. 'Teimme sitä kotona hyvin usein, ennenkuin menin
naimisiin.’
»Ja en tiedä, mikä sen lennätti päähäni, Alberta. Tuntui siltä kuin
joku sisälläni olisi sanonut sen, enkä minä, taikka sitten se oli
jonkunlaista vastustushenkeä, jota aina olin tuntenut tuota Hocklebytä
vastaan, mutta joka tapauksessa sanoin: 'Minua huvittaisi todella
koettaa jotakin tuollaista pöydän pyörittämistä.’
»Nuorempi nti Solbé on todella viehättävä nuori nainen, kun oppii hänet
tuntemaan, ja näyttää siltä kuin hän olisi hiukan lukenut okkulttista
kirjallisuuttakin.»
»Kuinka vanha hän on, isä?» kysyi Christina Alberta silmäillen häntä
hiukan epäilevän näköisenä.
»En luule hänen juuri olevan enempää kuin kaksi- tai kolmekolmatta,
korkeintaan neljäkolmatta. Ja hyvin paljon lukenut, hyvin paljon
lukenut. No niin, hän sanoi, että häntä huvittaisi koettaa sitä. Nti
Hockleby, vaikka isä nähtävästi oli kasvattanut häntä hyvin suureen
epäilyyn, oli myös utelias. Sanalla sanoen me siis koetimme. Vain hra
Hockleby vastusti, mutta rva Hockleby ei välittänyt siitä. Hän oli
ainoa joukossamme, joka milloinkaan oli nähnyt sellaista, ja niinpä
hän järjesti kaiken ja sanoi, mitä oli tehtävä. Valitsimme hyvin lujan
pöydän, sen, jonka päällä tavallisesti on tuo suuri kukkaruukku, ja kun
sammuttelimme valoja...»
»Mutta miksi te sen teitte, isä?»
»Niin menetellään aina», sanoi hra Preemby. »Se tekee ilmapiirin
suosiollisemmaksi. Sytytimme kynttilän, jonka nti Margaret hankki
meille, ja sammutimme kaikki sähkövalot. Sitä tehdessämme tuli sinne
nuori herra Charles Fenton ja kysyi... Mitä hän nyt kysyikään? Hän
käytti omituista sanaa. Niin, 'Hemmetti’, sanoi hän, 'mitä nyt on
tekeillä?’»
»Hänkö oli se nuori moottoripyöräilijä?»
»Niin, se nuori cambridgelainen herra. Selitimme, mitä aioimme,
ja pyysimme häntä mukaan. Hän kertoi, ettei hän tiennyt mitään
psyykillisistä ilmiöistä, ei ollut milloinkaan kokeillut niillä ja
näytti olevan hyvin epäilevällä kannalla, ottaisiko osaa yritykseen.
’En luule, että siitä tulee mitään’, sanoi hän. 'Tuhlaamme vain aikaa.’
Nyt muistankin, että hän oli lähdössä johonkin varieteehen, mutta
tulikin takaisin ja sanoi, että satoi. On hyvin tärkeää huomauttaa,
ettei hän ollut ollenkaan innokas ottamaan osaa yritykseemme, ja ettei
hän tiennyt yhtään mitään psyykillisistä ilmiöistä, koska, näetkö,
ja kuten kerronkin sinulle, huomasimme pian, että hänellä oli ihan
merkilliset psyykilliset lahjat, paljon suuremmat psyykilliset lahjat
kuin kellään meistä.
»Me järjestäydyimme siis pöydän ympärille tavalliseen tapaan, peukalot
ja pikkusormet toisiaan koskettaen, ja vähään aikaan ei näyttänyt
tapahtuvan mitään. Huomasimme nti Emilyn kurkistelevan raollaan
olevasta ovesta, ja sillä oli ehkä epäedullinen vaikutus. Arvelen hänen
ihmetelleen, mitä me puuhasimme ja miksi olimme pyytäneet kynttilää
hänen sisareltaan. Silloin hra Fenton tuli hyvin vastahakoiseksi ja
mutisi itsekseen ja sanoi, että tämä oli tyhmin tapa viettää iltaa,
mitä hän milloinkaan oli kokenut. Oli hiukan vaikeaa saada häntä
pysymään vaiti ja jatkamaan. 'Hyvä on’, sanoi hän hiukan ärtyisesti.
'Tehkää miten tahdotte.’ Ja silloin kuului äkkiä kaksi kiivasta
kolahdusta, kimeää kuin pistoolin pamahdus. Ne eivät kuuluneet ihan
pöydän alta, vaan ikäänkuin ilmasta, noin jalan tai parin päässä
permannosta. Ja sitten alkoi pöytä liikkua. Ensin hitaasti, hiipien
permantoa pitkin, ja sitten hyvin kiivaasti kohoillen ja tyrkkien
käsiämme. Se oli hyvin kaameaa ja vaikuttavaa, Christina Alberta,
todella hyvin kaameaa ja vaikuttavaa. Pöytä kohosi luullakseni ainakin
kaksi jalkaa, mutta silloin hra Hockleby rikkoi renkaan ja se putosi
jokseenkin raskaasti paikoilleen, tuntui minusta, ja jalka kolautti
häntä nilkkaan. Hän huudahti ja kumartui hieromaan jalkaansa, mutta
hämärässä valaistuksessa hän löi otsansakin pöydän kulmaan. Näytti
melkein siltä kuin se olisi ollut rangaistus hänen epäilyistään.
Kiersimme palamaan pari lamppua, että hän näkisi. ’En pidä tästä’,
sanoi hra Fenton. 'Tämä on hiukan liian konstikasta minulle.’
»Pyysin häntä koettamaan vielä kerran.
»’En pidä siitä, että tuo pöytä keikkuu tuolla tavoin’, sanoi hän. ’Se
osoittaa huonoa esimerkkiä tuoleille. Otaksukaapa, että joku niistä
rupeisi leikkimään verkkopalloa meillä. Voisitte saada ilkeän kolauksen
tuollaiselta hyppelevältä tuolilta. Ja sitäpaitsi se muistuttaa minusta
liiaksi matkaa Kanaalin yli.’
»Luulen, että olimme kaikki aikalailla kiihtyneet siitä, mitä oli
tapahtunut, ja kaikki muutkin, myös hra Hockleby, olivat innokkaita
jatkamaan.
»'Ensi kerralla painan sen alas’, sanoi hän. Luulen hänen hiukan
epäilleen, että hänen vaimonsa tai minä olisimme jollakin lailla
aiheuttaneet ilmiön. Nähtävästi oli spiritismi pitkäaikaisen riidan
aihe hänen ja hänen vaimonsa kesken. Hänen vaimonsa sanoi nähneensä
pöytien liikkuvan ennenkin, mutta ei niin kiivaasti kuin tämä.
»Istuuduimme taas pöydän ääreen. Olimme tuskin odottaneet
minuuttiakaan, kun pöytä alkoi liikahdella mitä erikoisimmin, ja
sitten suorastaan hyppäsi ilmaan niin äkkiä, että vanhempi nti Solbé
lensi leposohvan yli, joka oli siellä, ja minä sain iskun leukaani.
Oli aivan vapauttavaa saada valot taas palamaan ja nähdä hra Hocklebyn
pitelevän pöytää sille kuuluvalla paikalla. 'Peeveli’, sanoi hän aika
kovaa. 'Peeveli vieköön! Pysy paikallasi!’ Nti Hockleby ja hänen isänsä
auttoivat jaloilleen nti Solbén, joka oli pitkänään permannolla,
hysteerisen naurukohtauksen vallassa heilutellen jalkojaan.
»’En pidä tästä’, sanoi hra Fenton. 'Se menee lävitseni kuin
sähkövirta.’
»Hän puhui aivan vilpittömästi.
»Ainoa meistä, jolla oli kokemusta okkulttisista ilmiöistä, oli
rva Hockleby, eikä hän ollut ottanut osaa sellaisiin kokeisiin
avioliittonsa jälkeen hra Hocklebyn kanssa viisi tai kuusi vuotta
sitten miehensä epäuskoisuuden vuoksi. Hän sanoi nyt olevan selvää,
että joku hyvin voimakas ja päättäväinen henki oli läsnä ja koetti
päästä yhteyteen kanssamme, ja hän selitti meille yksinkertaisen ja
selvän menetelmän siitä, kuinka tuo yhteys järjestettäisiin. Meidän oli
käytävä uudelleen pöydän ympärille ja meidän oli lueteltava kirjaimisto
läpi, ja kun tulisimme siihen kirjaimeen, jota henki halusi, niin se
koputtaisi kerran, ja niin pääsisimme johonkin varmuuteen. On olemassa
merkkijärjestelmä, jonka henkimaailma näyttää oivallisesti tajuavan, ja
jossa yksi koputus merkitsee ’ei’ ja kaksi koputusta 'kyllä’ ja niin
poispäin.
»Rupesimme menettelemään siten», sanoi hra Preemby. »Kysyimme,
haluaisiko henki tavata meille jotakin, ja se vastasi kahdella hyvin
kuuluvalla kolkutuksella, ja sitten luetteli hra Hockleby kirjaimet: A
B C ja niin poispäin. Kun päästiin S:ään, kolkutti henki niin kovaa,
että hypähdin.»
»Ja mitä te saitte tavatuksi, isä?»
»Nimen, joka oli aivan outo minulle silloin: — _Sargon_, ja sitten:
_kuningasten kuningas_. Kysyimme oliko kanssamme keskusteleva henki
Sargon? Vastaus kuului: Ei. Oliko Sargon läsnä? _Kyllä_. Kuka
keskusteli kanssamme? _Oujah_. Kuka oli _Oujah? Taikuri_. Oli hyvin
hidasta tavata jokainen sana tällä tavoin, ja kun olimme päässeet niin
pitkälle, olimme kaikki väsyksissä. Etenkin hra Fenton oli väsynyt. Hän
haukotteli ja näytti perin uupuneelta ja sanoi vihdoin olevansa niin
nääntynyt ja turta, että hänen täytyi mennä levolle. Se oli tietenkin
hyvin luonnollista, sillä vaikka kukaan meistä ei sitä huomannut, oli
hän varsinainen Oujahin hallitsema medio. Hän meni nukkumaan ja me
koetimme jatkaa ilman häntä, mutta taika oli poissa, emmekä me saaneet
kuulla pienintäkään koputusta. Niin istuimme siinä tunnin keskustellen
tapahtumasta. Hra Hockleby etenkin oli hyvin ällistynyt, ja sitten
menimme kaikki nukkumaan.»
»Tietysti hra Fenton kolkutti», sanoi Christina Alberta.
»Silminnähtävästi hänen läsnäolonsa oli tarpeen, että kolkutuksia
kuuluisi», oikaisi hra Preemby. »Hän oli medio ihan tietämättään.»
Syntyi hiljaisuus.
»Jatkakaa tarinaanne», sanoi Christina Alberta.
3.
»Seuraavana iltana satoi taas, ja kun hänen pyöränsä ei ollut tullut,
oli hra Fenton taas valmis liittymään meihin vielä kerran. Hän
vastusteli ensiksi hiukan, selittäen, että hän ja hänen sukulaisensa
olivat baptisteja, ja hän epäili, ettei tämä vain ollut noituutta ja
Raamatussa kiellettyä. Mutta sain hänet luopumaan siitä mielipiteestä.
Tällä kertaa tavasimme hyvin merkillisen ilmoituksen: _Herää, Sargon!
Nouse, taikka olet iäksi kaatunut!_
»Minulla oli heti alusta alkaen sellainen tunne, että nuo Sargonin
ilmoitukset koskivat jollakin lailla minua itseäni. Nyt sain äkkiä
vakaumuksen. Kysyin: 'Onko Sargon läsnä?’ _On_. Tiesin, että hän olisi.
'Onko hän joku tästä seurasta?’ _On_. 'Tämäkö herra?’ kysyin näyttäen
hra Hocklebyä. Hyvin äänekäs _ei_. 'Minäkö?’ _Niin_.
»Huomasin, että hra Hockleby tämän kuullessaan näytti närkästyneeltä,
ikäänkuin hänen olisi mielestään pitänyt olla Sargon.
»Hra Fenton nousi äkkiä ylös. 'En voi kestää tätä enempää’, sanoi
hän. 'Pääni tuntuu ihan turralta. Olen varma siitä, että tällainen
on syntiä.’ Hän kulki huoneen läpi ja istuutui äkkiä nojatuoliin,
ja hänen kätensä jäivät riippumaan reunojen yli — se oli noita
kretonkipeitteisiä suuria nojatuoleja. Olimme kaikki hyvin
kummastuneita, mutta minä omalta kohdaltani olin hyvin ihmeissäni
siitä, että minä olin tuo Sargon, ja että minua niin äkkiä oli vaadittu
ryhtymään toimintaan. En vielä silloin ymmärtänyt täydellisesti, mitä
tuo kaikki minuun nähden merkitsi, mutta aavistin, että se merkitsi
hyvin paljoa.»
»Mutta mitä arvelit sen merkitsevän?» sanoi Christina Alberta terävästi
ja hänen ällistynyt katseensa haki isän kasvoja. Hra Preembyn siniset
silmät näkivät näkyjä kaukaisten kukkuloiden tuolla puolen, fantastisia
valtakuntia, salaisia kaupunkeja, mystillisiä perintätietoja, ja
hänen kulmakarvansa olivat rypyssä hänen ponnistaessaan saadakseen
kertomuksensa pysymään yhtenäisenä.
»Kaikki aikanaan», vastasi hra Preemby. »Anna minun kertoa tarinani
omalla tavallani. Kerroin kai sinulle hra Fentonin sanoneen, että hän
tunsi olonsa raskaaksi ja tukalaksi. Onneksi käsitti rva Hockleby heti
tilanteen. Hän oli ‘nähnyt samanlaista ennenkin. 'Älkää ponnistelko
sitä vastaan’, sanoi hän. 'Antautukaa siihen. Nojatkaa taaksepäin
tuolissanne. Jos haluatte maata paikallanne, niin maatkaa. Jos haluatte
puhua jotakin, puhukaa. Antakaa taian vaikuttaa.’ Ja hän kääntyi minuun
päin ja kuiskasi: 'Transsi.’
»'Mitä transsi on?’ sanoi hra Fenton samassa tilassa. 'Mitä on transsi?’
»Rva Hockleby alkoi liikutella kättään hänen kasvojensa edessä.
Sivelyiksi kai ne niitä sanoivat. Hän sulki silmänsä, ja hänen päänsä
vaipui taapäin. Istuimme kaikki odottaen hänen ympärillään, ja nyt hän
alkoi mutista.
»Aluksi hän lausui vain mielettömyyksiä: 'Oojah, voojer, boojer’,
sellaisia sanoja. Mutta sitten selvemmin: 'Oujah, taikuri, Sargonin
palvelija. Oujah tulee palvelemaan Sargonia. Herättämään hänet.’ Tämän
jälkeen hän taas näytti puhuvan vain hullutuksia. 'Mikä on hiiri, kun
se kehrää?’ kuiskasi hän omalla äänellään ja sitten: 'Tuo kirottu
moottoripyörä.’
»Rva Hockleby sanoi, että se oli varsin luonteenomaista tämän
suuntaiselle transsille, ja sitten otti hra Hockleby kynän ja paperia
kirjoittaakseen muistiin kaiken, mitä hän sanoisi.
»Kun hra Fenton taas puhui, ei hän enää puhunut omalla äänellään, vaan
omituisesti, käheästi kuiskaten, joka oli ihan toisenlaista kuin hänen
tavallinen puheensa. Se oli Oujahin, häntä hallitsevan Oujahin ääntä.
Hän mursi hiukan, sumeriankieleen, luulen.
»Hän sanoi hyvin hämmästyttäviä asioita. Luulen, että tuo Oujah
välttämättä tahtoi vetää huomioni puoleensa vakuuttamalla minulle
tietävänsä asioita, salatulta asioita, joita kukaan muu ei tiennyt.
Samalla hän ei halunnut, että muut ymmärtäisivät liian selvästi, minne
hän pyrki. Kuinka hän menetteli? Mitä jaksanen muistaa? Hra Hockleby
kirjoitti muistiin koko joukon, mutta tähän mennessä minulla ei ole
ollut aikaa jäljentää sitä. 'Meren ja erämaan poika’, hän sanoi,
'sinisen meren ja hedelmättömän hiekan.’ Onko liian fantastista pitää
sitä viittauksena Sheringhamiin? 'Koskia ja paljon vettä ja pyörä
sinisellä pohjalla.’ Se on jo ällistyttävämpää. Mutta kosket ja
paljo vesi saavat minut ajattelemaan pesuhuoneitamme. Ja muistathan
hakaristin sinisissä kuljetusvaunuissamme? Muinaiset kansat sanoivat
hakaristiä auringon pyöräksi. Armeijoita, joitten valkoiset vaatteet
häilyvät, pitkä rintama järjestettynä — vapautuksen armeijat.’ Tämä
taas on omituista. Minulle puhutaan armeijoista ja siis — älä luule
minua hupsuksi! — kuivaushuoneistamme ja rattaista. Se muistuttaa
esinettä, joka tulee läpinäkyväksi, kun toinen asetetaan sen taakse.»
»Oletko varma, että sanat kuuluivat juuri niin, isä?»
»Hra Hockleby on kirjoittanut ne muistiin. Jollen olisi kertonut niitä
aivan oikein, niin saathan nähdä hänen muistiinpanonsa.»
»Hakaristi saattaa olla sattuma», tuumi Christina Alberta. »Taikka
sitten olet piirtänyt sen jonkun sanomalehden reunaan. Teet sen
välistä, ja hän on voinut nähdä sen.»
»Mutta se ei sovi siniseen pohjaan. Hän tehosti kovasti sinistä
pohjaa. Ja olihan siinä muutakin, sellaista, jonka vain minä ja äitisi
tiedämme. Ja pikku asioita, jotka koskevat vain minua. En voisi
kertoa niitä sinulle kertomatta kaikkea. Disissä eläneen isoisäni
nimi. Hänen nimensä oli Munday. On hiukan vaikeaa esittää asioita,
vaikka itse olisikin täysin varma niistä. Ja kaikkeen tähän sekaantui
katkonaisia viittauksia suureen kaupunkiin ja kahteen lännen kuninkaan
tyttäreen ja taikuriin. Ja hän sanoi minua myös Belzasariksi. Belzasar
näytti liikuskelevan edestakaisin hänen ajatuksissaan. 'Tule takaisin
maailmaan, joka on joutunut sekaannukseen.’ Ne ovat huomattavia sanoja.
Ja sitten: 'Varokaa naisia. He ottavat valtikan kuninkaan kädestä.
Mutta tietävätkö he, kuinka on hallittava? Kysykää Tutankhamenilta.
Kysykää erämaiden raunioilta.’»
»Pyh», sanoi Christina Alberta, »niinkuin naisilla milloinkaan olisi
ollut kunnollista tilaisuutta yrittää.»
»Mutta kuitenkin, hra Hockleby on kirjoittanut kaiken muistiin...
Ja minusta tuntui kuin sekin olisi soveltunut minuun, koska suuren
hellyyteni takia äitiäsi kohtaan olin antanut niin monen vuoden
elämästäni kulua hukkaan. Hän sanoi vielä paljon muuta, hyvin
vaikuttavia asioita. Mutta olen kertonut sinulle kylliksi, että
tietäisit, mitä on tapahtunut. Vihdoin hra Fenton toipui, paljon
äkillisemmin kuin tällaisissa tapauksissa on tavallista, sanoi rva
Hockleby. Hän suoristautui, haukotteli ja hieroi silmiään. 'Herra
Jumala!’ huudahti hän. 'Mitä roskaa tämä on? Minä menen nukkumaan.’
»Kysyimme, tunsiko hän olevansa väsynyt. Hän sanoi olevansa. 'Ihan
näännyksissä’, kuuluivat hänen sanansa.
»Kysyimme, siihenkö hänen tiedonantonsa päättyi.
»'Mikä tiedonanto?’ kysyi hän. Hän ei vähääkään muistanut
ilmoittaneensa mitään. 'Olenko puhellut?’ hän kysyi. 'Tämä ei
ole sellainen tilanne, johon pitäisi joutua. Mitä olen sanonut?
Toivottavasti en mitään loukkaavaa. Jos olen, pyydän anteeksi. Minun ei
pidä enää milloinkaan tehdä mitään tällaista.’
»Rva Hockleby sanoi, ettei hän milloinkaan ollut tavannut henkilöä,
jolla olisi ollut niin suuret ja lupaavat lahjat psyykillisten
ilmiöiden alalla. Hän sanoi olevansa oikein pahoillaan sellaista
kuullessaan. Rouva sanoi, että hänen tulisi hoitaa ja kehittää niin
harvinaista lahjaa, mutta Fenton selitti, ettei hän voisi sitä tehdä
sukulaistensa vuoksi. Sade oli lakannut, ja hän sanoi lähtevänsä hiukan
kävelemään, ennenkuin rupeaisi levolle. Hän oli täysin vilpitön ja
luonnollinen alusta loppuun saakka ja jokseenkin haluton. Ja hän näytti
todella väsyneeltä.»
»Eikö hän yhtäkkiä ruvennut nauramaan?» kysyi Christina Alberta.
»Miksikä hän olisi nauranut? Hän näytti olevan hiukan peloissaan
siitä, mitä oli ilmoittanut. Seuraavana päivänä saapui hänen
pyöränsä. Rva Hockleby teki parhaansa saadakseen hänet vielä kerran
mukaan iltapäivällä jatkamaan ilmoituksiaan, mutta hän ei tahtonut.
Hän kyseli vain Tilburyn lauttaa ja nousuveden aikaa. Hän ei edes
tahtonut ilmoittaa nimeään eikä osoitettaan. Kun puhuin siitä, että
hra Hocklebyn muistiinpanot pitäisi lähettää _Occult Reviewiin_, tuli
hänelle oikein hätä. Hän selitti, että jos hänen nimensä näkyisi
tällaisten asioiden yhteydessä, syntyisi siitä vakava selkkaus hänen
perheensä kanssa. Hän ei edes sallinut, että merkitsimme hra F.
Cambridgestä. 'Pankaa kokonaan toinen nimi’, sanoi hän, 'joku ihan
erilainen nimi. Pankaa mitä hyvänsä sellaista, joka vain ei muistuta
minua, esim. hra Walker Lontoosta. Taikka jotakin sellaista.’»
»Meillä ei ollut tietenkään muuta mahdollisuutta kuin suostua.»
4.
»Ja siinäkö on koko sinun saamasi ilmestys, isä?»
»Se oli vain alkua. Sillä sen jälkeen aloin minä muistaa. Aloin muistaa
yhä enemmän ja enemmän.»
»Muistaa?»
»Yksityisseikkoja omasta elämästäni. Kokoontuneita muistoja. Tuo nuori
hra Fenton oli vain n.s. ensimmäinen aukko unohduksen verhossa, joka
riippui nykyisen elämän ja koko entisen olotilani välillä. Nyt se on
revennyt ja valahtanut auki, niin että voin nähdä sen läpi kymmenistä
paikoista. Nyt alan muistaa, mikä todella olin ja mitä minusta todella
voi tulla...
»Tiedäthän, Christina Alberta, en ole milloinkaan oikein uskonut,
että olin oma itseni, en edes koulupoikana. Ja nyt on hyvin
mielenkiintoista, kuinka tiedän ja käsitän selvästi, että olen joku
muu. Olen aina ollut joku muu.»
»Mutta kuka luulet sitten olevasi, isä?»
»Sikäli kuin saatan muistaa, olin ensiksi Porg-niminen päällikkö
kaupungissa, jonka nimi oli Kleb ihan maailman alussa, eeoneja,
eeoneja sitten, ja minä kesytin kansani ja opetin sille monenlaisia
asioita. Sitten myöhemmin olin tuo Sargon — Sargon, kuninkaitten
kuningas. Täkäläisessä kirjastossa on hyvin vähän hänestä Encyclopedia
Britannicassa. Se, joka otti hänen nimensä, — minun nimeni kolmetuhatta
vuotta myöhemmin, oli nousukas, assyrialainen petkuttaja, ja siitä ne
kertovat — hän sekaantui riitoihin juutalaisten kanssa ja valloitti
Samarian — mutta minä olin oikea Sargon paljoa aikaisemmin kuin oli
juutalaisia tai mitään sellaista, paljon ennen Abrahamia ja Jakobia.
Ja myöhemmin olin Belzasar, babylonialaisten viimeinen kruununprinssi,
mutta se ei ole ihan selvää. Se pysyykin epäselvänä. Vain osa muistiani
on tähän mennessä vaiennut. Ja mahdollisesti olen vielä ollut joku
muukin. Mutta se henkilö, joka nyt on selvimpänä muistissani, on
Sargon. Hän on palannut minun muodossani.»
»Mutta, isä, uskotko todella tuohon kaikkeen?»
»Uskonko!... Minä tiedän. Paljon ennen kuin sain nämä ilmoitukset,
oli minulla nuo aavistukset, tuo varmuus, että olin joku muu.
Nyt näen selvästi. Voin muistaa päiviä Akkadiassa juuri nyt yhtä
hyvin kuin muistan hetkiä Woodford Wellsissä. Saattaisin melkein
epäillä, että milloinkaan olen elänyt Woodford Wellsissä; se tuntuu
nyt niin kaukaiselta. Sinä iltana kun hra Fenton oli lähtenyt,
ja kun olin käynyt vuoteeseen, alkoivat nuo muistot tulla. Olin
vuoteessa, ja sitten en yhtäkkiä ollutkaan vuoteessa: nojasin
pieluksiin katoksen alla, puhtaasta valkeasta villasta hyvin
kauniisti kudotun ja kultarihmalla, tunnuskuvilla, vaakunoilla ja
muilla sellaisilla merkeillä kirjaillun katoksen alla, ja huomasin
olevani loistoveneessäni Eufratilla. Kaksi kuninkaan tytärtä,
sisarusta, joilla oli hoikat kaulat, ja jotka muistuttivat paljon
Solbén molempia neitejä, paitsi että he olivat paljon kauniimpia...
ja varmasti nuorempia... paljon nuorempia... ja puettuina lämpimän
ilman vaatimusten mukaan pääasiallisesti kudottuun kultaan... istui
vieressäni ja leyhytti minulle viileyttä kuninkaallisella purppuralla
värjätyillä, kotkan sulista tehdyillä viuhkoilla. Ja jalkojeni juuressa
istui neuvonantajani Prewm, joka, omituista kyllä, oli kovasti hra
Hocklebyn näköinen: — juuri sama raudanharmaa poskiparta ja sama
pieni tukkatupsu korvien yläpuolella. Hänellä oli yllään hyvin pitkä
viitta jostakin mustasta, villan tapaisesta aineesta, ja hän teki
muistiinpanoja puisella puikolla kostealle savitaululle. Näytti
siltä kuin hän olisi kirjoittanut savipiiraaseen. Hänen takanaan
olivat aluksen upseerit jonkunlaisella sillalla — heillä oli päässään
pronssilla reunustetut nahkakypärät — ja sitten saattoi nähdä soutajat
alhaalla, jotka oli kahlittu airoihinsa, ja molemmin puolin levisi
ruskea virta, jonka pintaa tuuli hieman liikutteli. Pienet veneet
pakenivat antaakseen meille tilaa. Niillä oli karkeat, vinot purjeet ja
ne laskivat niitä ja kääntelivät niitä kaikki samalla tavalla ja juuri
samaan aikaan. Se oli hyvin somaa katsella. Rannikoilla oli pieniä
kyliä, savitiilisine taloineen, ja palmuja yksinään ja ryhmissä, ja
jokapaikassa oli alkuperäisiä laitteita, suuria, kaartuvia vinttureita
kuin jättiläismäisiä kalanruotoja veden nostamiseksi virrasta maan
kastelemista varten. Ja ihmisiä oli kokoontunut kaikkialle virran
rannoille, ja he kumartuivat käsineen ja otsineen veteen huutaen:
'Sargon valloittaja! Sargon kuningasten kuningas!’»
»Mutta tuohan on unta, isä.»
»Kuinka voisin uneksia sellaista, josta en milloinkaan ole kuullut enkä
nähnyt mitään?»
»Sellaista sattuu.»
»Ei satu», vastasi hän voittamattoman itsepäisesti. »Muistan palanneeni
etelästä, jossa olin rauhoittanut monia sotaisia heimoja, elamiittejä
ja perriziittejä, jebusiittejä ja sellaista väkeä, ja nyt olin tulossa
pääkaupunkiini. Muistan selvästi monta yksityiskohtaa sotaretkeltä, ja
tiedän, että tahtoani ponnistamalla voisin muistaa enemmänkin oikeassa
järjestyksessä. Unissa tapahtuu mahdottomia, jos jälkeenpäin ajattelet
unia, ovat ne pelkkää sekasotkua, mutta tämä on kaikki järkevää ja
järjestettyä. Saattaisi ajatella, Christina Alberta, etten milloinkaan
ennen olisi uneksinut, ja että kaikki nämä entisen olotilan muistot,
jotka nyt tulvivat mieleeni, ovat vain mielikuvitukseni harhaa. Mutta
voin palata suoraan taaksepäin, niinkuin kaikki olisi tapahtunut
eilen, ja olen paljoa varmempi siitä, että olen Sargon, kuin siitä,
että olen Albert Edward Preemby, isäsi. Edellinen on oikea oma itseni,
jälkimmäinen on hyvin yksinkertainen, vaatimaton verho, joka jostakin,
minulle vielä selittämättömästä syystä on kätkenyt minut maailmalta.»
Hän heilutti kättään ylpeämmin kuin hänen tapansa oli. Hän istui
paikallaan silmät avoimina, katsellen näkymättömiä asioita.
Tyttö katseli häntä ääneti jonkun sekunnin. Hän koetti päästä selville
hänen hämmästyttävän puheensa täydestä merkityksestä.
»Ja siinäkö oli saamanne ilmoitus, isä?» kysyi hän vihdoin.
»Sinun tulee tuntea minut», sanoi hra Preemby, »palvella ja auttaa
minua.»
(Auttaa häntä! Kuinka hän voisi auttaa häntä tai itseään? Kuinka
pitkälle olivat asiat kehittyneet? Mitä hänen olisi tehtävä?)
»Oletteko kertonut tästä kenellekään muulle, isä?» kysyi hän
äkillisesti. »Oletteko kertonut?»
Hän käänsi juhlalliset kasvonsa hiukan enemmän tyttöä kohti.
»Niin, siinä», selitti hän, »on meidän oltava hyvin vaiteliaita ja
varovaisia — todella hyvin varovaisia. Täällä ja tähän aikaan ei ole
hetki julistaa, että Sargon, kuningasten kuningas, on tullut takaisin
sivistyksen keskuuteen, jonka perustamiseksi hän on tehnyt niin paljon.
On oltava varovainen, Christina Alberta. On olemassa vastustava henki.
»Kerroin esimerkiksi jotakin ensimmäisestä näystäni — sano sitä uneksi,
jos haluat — hra Hocklebylle. Kerroin hänelle, kuinka hän ja Prewm
olivat yhdennäköisiä. Se ei miellyttänyt häntä ollenkaan. Hän on
kapinallinen, tottelematon olio. Ja sitäpaitsi — sitten — muistin, mitä
tapahtui Prewmille Oujahin neuvon mukaan...
»Ja sittemmin olen myös huomannut, että vaikka itse onkin varma
jostakin, niin siitä ei seuraa, että saisi muut ihmiset vakuutetuiksi.
On totta, että rva Hockleby ja molemmat Solbén neidit ovat pyytäneet
minua kertomaan enemmän unistani... hekin sanovat niitä uniksi. Mutta
heidän tapansa oli pikemmin uteliasta kuin kunnioittavaa ja olen ollut
hyvin pidättyväinen.»
»Niin onkin viisasta, isä», sanoi Christina Alberta. »Sinun on
ajateltava arvokkuuttasi.»
»Minun on tietysti ajateltava arvokkuuttani. Kuitenkin...»
Hän teki taas kädellään uuden suurenmoisen liikkeen.
»Tässä olen, ja tässä on minun maailmani. Minun maailmani! Hoidin
sitä sen lapsuudessa. Opetin sille lakia ja tottelevaisuutta. Tässä
olen, kaikkein vanhin hallitsijoista. Ramses ja Nebukadnezar, Kreikka
ja Rooma, kuningas ja keisarikunnat, eilisen päivän tapahtumia,
välikohtauksia nukkuessani. Olen selvästi nukkunut. Ja selvästi
ei minua ole lähetetty takaisin maailmaan ilman tehtävää. Maailma
on nyt suuri ja täynnä ihmisiä, Christina Alberta, mutta se on
hajaannustilassa. Sanomalehdetkin huomauttavat siitä. Kansat eivät nyt
ole onnellisia. He eivät ole onnellisia, niinkuin minun hallitessani
Sumeriaa tuhansia vuosia sitten. Sumerian auringossa ja rikkaudessa.
»Mutta mitä voit tehdä, isä?»
Rakas lapseni, prinsessa, sitä minun on ajateltava. Ei mitään hätäilyä,
ei mitään kiirettä.»
»Ei», sanoi Christina Alberta.
Syntyi hiljaisuus. »Vain yksi henkilö näyttää luottavan minuun.
Nuorempi neiti Solbé. Sanoitko jotakin, lapseni?»
»En, jatka vain.»
»Kysyin häneltä, eikö hänkin ollut uneksinut jotakin, eikö hänelläkin
ollut joitakin hämäriä muistoja entisestä olotilasta. Hänessä näyttää
olevan jotakin, mikä tukee ajatuksiani omituisella, hämärällä tavalla.
Hyvin epäselviä tietoja. Hän kertoo niistä arasti, kun hänen sisarensa
ei ole kuuntelemassa. Mutta hän on erehtynyt siinä suhteessa,
että hänen sukulaissuhteensa minuun olisi ollut hyvin läheinen ja
erikoinen. Hän ei ollut kuningattareni. Siinä hän on väärässä. On ehkä
luonnollista, että hän ajattelee siten, mutta muistan aivan selvästi,
kuinka asiat olivat. Hän oli yksi kahdestakymmenestä jalkavaimosta,
joitten tehtävänä oli kantaa kotkansulkaisia viuhkoja.»
»Oletko sanonut hänelle sen?»
»En vielä», sanoi hra Preemby. »En vielä. Näissä asioissa on oltava
hyvin hienotunteinen.»
Taas syntyi hiljaisuus. Christina Alberta katseli rannekelloaan. »Kas
niin!» huudahti hän. »Nyt tulemme liian myöhään aamiaiselle.»
Christina Alberta pani merkille heidän palatessaan Petunian
täysihoitolaan, että isän tapa ja käytös oli äkkiä muuttunut. Hän
näytti suuremmalta ja pitemmältä, hänen kasvonsa olivat kirkkaammat
ja hän piti päätään korkealla. Hän ei edes yskäissyt kertaakaan. Hän
näytti odottavan, että ihmiset ja asiat väistyisivät hänen tieltään, ja
ikäänkuin polku olisi ollut hänen astuttavakseen etukäteen levitetty
matto. Jos hän olisi kyennyt näkemään itsensä, olisi hän huomannut
samanlaisen muutoksen omassa käytöksessään. Tanssi oli poissa hänen
askeleistaan. Hän asteli eteenpäin raskaasti, niinkuin sellainen, jonka
hartioita painava elämäntaakka saattaa äkkiä tulla liian painavaksi.
He tulivat myöhään aamiaiselle, sillä kaikki muut vieraat olivat jo
paikoillaan alkamassa. Jokainen kääntyi katselemaan hra Preembyn
kasvoja heidän tullessaan huoneeseen, ja sitten he katselivat toisiaan.
»Te olette siis palannut luoksemme», sanoi rva Hockleby Christina
Albertalle katsoen häntä silmiin.
»On hauskaa olla taas täällä», sanoi Christina Alberta.
Kuudes luku.