1.
»Suomut», sanoi hra Preemby, »ovat pudonneet silmistäni.»
He olivat valinneet kirkon luota paikan, josta oli laaja näköala
kaupungin yli, kaupungin, jota koristivat oopperatalon vihreät kuvut
ja joka lepäsi siinä ikäänkuin talot olisivat kumotut vaunuista loivaa
rinnettä pitkin. Takana olivat Kentin kukkulaseudun hämärät ääriviivat,
siniset ja kaukaiset.
Christina Alberta odotti jatkoa.
»Noita kokemuksia», jatkoi hra Preemby rykäisyn silloin tällöin
keskeyttäessä puheen, »kaikkia noita kokemuksia... on vaikea selittää.
Luonnollisesti arvelen, että olet taipuvainen epäilemään — niinkuin
äitisikin. Hän oli aina epäilevä. Etenkin sielullisiin ilmiöihin
nähden. Hän sanoi, että ne ovat pötyä. Ja kun äitisi sanoi, että jokin
oli pötyä, niin se oli pötyä. Vain silloin hän vihastui, jos sanoit,
että ne olivat jotakin muuta. Kuten minä... aina avomielinen. Ei mitään
dogmeja kuitenkaan. Hän vain hillitsi minua.»
»Mutta, onko sinulla ollut sielullisia kokemuksia? Kuinka sinulla
saattaa olla sielullisia kokemuksia täällä?»
»Anna minun kertoa koko tarina järjestyksessä. Tahdon, että sinä näet
kaiken niinkuin minäkin, järjestyksessä.»