Hra Preemby liikutteli viiksiään ja koko kasvojaan puolelta toiselle.
»Menen sielu avoinna», virkkoi hän. »Ehkä ei koko Atlantis olekaan
kadonnut. Jotakin siitä saattaa olla kätkettynä. Filosofi Plato on
säilyttänyt joukon tarinoita. Ne ovat osaksi salakirjoitusta. Kuka
tietää? Jäännökset saattavat olla täällä. Saattavat olla Afrikassakin.
Suunnitelma. Merkki. Kilpikonnavuori on kai hyvin merkillinen. British
Museumissa on kilpikonnakallio Keski-Amerikasta...»
Hän myhäili hetken hyvillään.
»Otan muistikirjan mukaani», sanoi hän, »ja erivärisiä kyniä.»
Hän jatkoi mietiskelyään. Hänen seuraava huomautuksensa tuli vasta
kolmen, neljän minuutin kuluttua, ja se yllätti Christina Albertan.
»Toivon, rakkaani», sanoi hän, »ettet sinä kaikkien noiden ihmisten ja
taiteilijoiden keskuudessa joudu ra-rappiolle. Olisi hyvin surullista
ajatella, että sinä joutuisit rappiolle.»
»Mutta, isä, mikä sinut saa ajattelemaan, että minä joutuisin
rappiolle?» kysyi Christina Alberta.
»Pari kolme pikku seikkaa, jotka näin tallissa», sanoi hra Preemby.
»Vain kaksi kolme pikku seikkaa. Sinun täytyy olla varuillasi,
Christina Alberta. Tytön täytyy pitää huolta itsestään. Ja sinun
ystäväsi... aikalailla rappiolla. Älä huoli kertoa, että olen sanonut
sellaista, Christina Alberta. Se on sana aikanaan.»
Christina Albertan vastaus tuli pienen ajan kuluttua, ja siinä ei ollut
tuota tavallista itsevarmaa sointua. »Älkää huolehtiko minusta, isä.
Minun laitani on ihan hyvin.»
Hra Preemby näytti aikovan muuttaa puheenaihetta. Mutta sitten hän
virkkoi: »En pidä tuosta pojasta, Teddy Wintertonista. Hän on liian
tuttavallinen.»
»En minäkään hänestä pidä», sanoi Christina Alberta. »Hän on liian
tunkeilevainen.»
»Se on ihan oikein», sanoi hra Preemby. »Arvelin, ettet
välittäisikään», ja vaipui taas mietteisiinsä.
Mutta tuo äkillinen ja ennenkuulumaton puuttuminen hänen
yksityisasioihinsa sai Christina Albertan miettiväiseksi koko
loppumatkan ajaksi. Silloin tällöin hän silmäsi isäänsä.
Isä näytti unohtaneen hänet.
Mutta se oli pelottavan totta. Teddy Winter oli tullut — ainakin liian
tunkeilevaksi.
3.
Kaikkina aikoina ovat pätevät tutkijat merkinneet muistiin
kohtaloniskujen odottamattomuuden, ja nyt oli Christina Albertan
lisättävä omat pienet kokemuksensa tuohon yhä kasvavaan
todistusaineistoon. Hänestä tuntui siltä, että kun hän oli saanut
isänsä asetetuksi tuonne terveelliseen, rauhalliseen Royal Tunbridge
Wellsiin, oli hän hankkinut hänelle mahdollisimman hyvät olot
onnellista ja huoletonta elämää varten. Pienessä miehessä oli todella
tapahtunut huomattava muutos hänen vaimonsa kuoleman jälkeen, tahdon
vapautuminen, uusi ilmaisutavan rikastuminen, taipumus lausumaan
mielipiteensä, vieläpä suhtautumaan arvostelevastikin oloihin
ympärillään. Tytär oli itse verrannut sitä siemenen itämiseen, kun
siemen on siirretty ahdistavasta kuivuudesta kosteuteen ja valoon,
mutta hän ei ollut jatkanut vertausta niin pitkälle, että olisi
harkinnut, mikä kukoistus saattaisi seurata hänen aloitekykynsä
myöhästyneestä kehittymisestä. Hänen päähänsä ei milloinkaan
pälkähtänyt, että täällä, eikä missään muualla, hän kohtaisi tuon
kiihottimen, jota tarvittiin hänen mielikuvituksellisen elämänsä
kaikkein merkillisintä kehitystä varten, että Tunbridge Wells
näyttäytyisi tieksi pois tästä meidän jokapäiväisestä elämästämme
sellaiseen, joka olisi hänelle kaikin puolin ihmeellisempi ja
tyydyttävämpi olotila.
Hän jäi kolmeksi päiväksi Petunian täysihoitohan, kunnes kiihkeä
tapahtumain kaipuu taas veti hänet Lontooseen, ja noina kolmena
päivänä ei näkynyt merkkiäkään siitä suuresta muutoksesta hänen isänsä
mielentilassa, joka oli välittömästi lähellä. Yleensä hän näytti
tavattoman tylsältä ja rauhalliselta noitten kolmen päivän aikana.
Hän piti hyvin paljon Tunbridge Wellsistä, sanoi hän, mutta hän
pettyi suuresti, kun hän näki Korkeat ja Kilpikonnakallion tullessaan
niitä tutkimaan. Epäilipä hän, että ne olivat ihan yksinkertaisesti
luonnollisia. Tämä oli pelottava myönnytys. Hän tahtoi hartaasti uskoa,
että Kilpikonnakallio muistutti suuresti jotakin mayakansan kalliotyötä
Yukatanissa, josta hän oli nähnyt piirroksen museossa, mutta oli
silminnähtävää, ettei hän kaiken tahtonsa ponnistamallakaan voisi
suorittaa niin suurta uskon ihmettä. Kaikki koristeet, selitti hän,
kaikki kirjoitukset oli tuhottu, ja pörröttäen sitten suuret viiksensä
kuin vaateharjaksi hän sanoi: »Siinä ei milloinkaan ole ollut mitään
koristeita eikä kirjoituksia. Ei koskaan.»
Christina Albertasta oli selvää, että hän oli todella odotellut hyvin
tavattomia, kun hän murtui pettymyksestään niin suuressa määrässä. Hän
huomasi hyvin tarkoin seuraavansa sitä arvoitusta, joka piili isän
mielessä. Hänestä tuntui siltä kuin isä olisi pitänyt Tunbridge Wellsiä
jonkunmoisena postikonttorina, missä hyvin tärkeät kirjeet odottivat
häntä. Mutta kirjeitä ei ollutkaan.
»Mitä sinä sitten odotit, pikku isä?» kysyi Christina Alberta, kun hän
ensimmäisenä iltana vei hänet Kilpikonnakalliolle, että tyttö saisi
itsekin nähdä, kuinka mitätön ja merkityksetön tuo kallio oikein oli.
»Odotitko ihmeellisiä kivipiirroksia?»
»Odotin... jotakin itselleni. Jotakin merkityksellistä.»
»Sinulleko?»
»Niin, minulle, ja kaikille. Elämälle ja salaisuuksille. Olen kasvanut
siinä uskossa, että täällä on jotakin. Nyt... en tiedä, minne kääntyä.»
»Mutta mitä merkitsevää odotit?»
»Eikö elämä ole arvoitus, Christina Alberta? Etkö ole pannut
merkille sitä? Etkö ole ajatellut, että se on jotain muutakin kuin
atelierielämää ja tanssia, retkeilyjä ja vaunuja, aterioita ja
salaisuuksia?» kysyi hän. »Tietysti siinä täytyy olla muutakin kuin
kaikkea tuollaista. Eittämättömästi. Tuo kaikki on vain verhoa. Katso
sen toiselle puolen. Hrrump. Ja minä en tiedä, mitä sen takana on, ja
nyt olen täysihoitolainen täysihoitolassa, ja elämäni juoksee kuiviin.
Hyvin vaikeaa. Hrrump. Ihan mahdotonta. Se surettaa minua suuresti.
Jossakin täytyy olla avain.»
»Mutta sellaistahan me kaikki tunnemme, isä», huudahti Christina
Alberta.
»Esineet voivat näyttää siltä, mitä ne ovat», sanoi hra Preemby
heiluttaen kättään pilkallisesti hyvästellen kohti Rushallin kylää,
ravintolaa, katulyhtyjä, poliiseja, koiraa, vihanneskauppiaan vaunuja
ja kolmea ohikulkevaa autoa. »Se on ainakin kieltämätöntä. Mutta se
olisi liian mahdotonta. Äärettömiä aloja, tähtiä ja muuta. Juosta
niiden perään ... aterioitten välissä...»
Kukapa olisi saattanut ajatella, mietti Christina Alberta, että
tällaisia asioita pyöri hänen päässään? Kukapa olisi voinut luulla sitä?
»Minä olen lihaksimuuttuma», sanoi hra Preemby, »tai en ole. Ja jos
en ole, niin haluaisinpa tietää, mitä kaikki tämä maailman melu
tarkoittaa. Sen täytyy olla symbolistista, Christina Alberta, mutta
kuinka? Kaikkina noina vuosina siellä pesulaitoksessa tiesin, ettei
elämä ollut todellista. Se oli vain levon ja valmistuksen tilaa. Rakas
äitisi ajatteli toisin. Emme milloinkaan keskustelleet siitä, hrrump,
mutta niin se oli.»
Christina Alberta ei kyennyt löytämään mitään sopivaa vastausta, ja
he kulkivat jonkun aikaa eteenpäin hiljaisuuden vallitessa. Kun he
taas alkoivat puhella, neuvottelivat he siitä, kuinka he pääsisivät
kiertämään vuoren huipulla olevaan hotelliin teelle.
4.
Hra Preemby oli silminnähtävästi alakuloinen ja ilmeisesti melko lailla
suruissaan, mutta hänessä ei ollut tavallisen murheellisen olennon
itseensäsulkeutuneisuutta. Niinpä häntä huvittikin suuresti elämä
täysihoitolassa ja muut hänen siellä tapaamansa täysihoitolaiset.
Olo täysihoitolassa oli kokonaan uusi kokemus hänelle. Avioliittonsa
päivinä oli hän aina viettänyt pyhäpäivänsä rva Preembyn kanssa meren
rannalla olevissa taloissa, jotta rva Preemby itse voisi huolehtia
tarkoin ruoasta ja keksiä, paljastaa ja oikaista erehdykset ja
kiskomisen. Lomiensa aikana he olivat retkeilleet sisämaassa, taikka
leiriytyneet rannalle, jossa hra Preemby ja Christina Alberta olivat
rakentaneet hiekkalinnoja rva Preembyn istuessa kenttätuolissa ja
huolehtiessa pesulaitoksestaan. Jos ilma oli paha, pysyivät he
huoneessaan, jossa hra Preemby ja Christina Alberta lukivat kirjoja,
ja rva Preemby huolehti pesulaitoksestaan ihan yhtä paljon kuin
rannallakin. Mutta syvällä hra Preembyn sydämessä oli aina elänyt
kaipaus tuollaiseen yhteiseen, julkiseen elämään, jota täysihoitoloissa
vietettiin.
He tutustuivat toiseen nti Rewsteriin, nti Margaretiin, saapuessaan
tavaroineen. Hän oli pitempi, hätäisempi ja vähemmän pitsitetty
muunnos sisarestaan. Heillä oli molemmilla, kuten hra Preemby huomasi,
omituisen epäilevä käytöstapa. He näyttivät aina väijyskelevän verhojen
takana, taikka käytävissä, taikka tähystelivät porraskäytävien
parvekkeilta ja tirkistelivät ovien raoista. Nais-parat! He eivät
mitenkään tahtoneet puuttua vieraittensa asioihin, mutta heillä oli
yhtä suuri hätä siitä, että nämäkin olisivat niin kuin olla pitää.
Aterioitten aikana he puuhailivat tarjottimien ja astioiden parissa
verhostimen takana, ja palleroinen palvelustyttö kantoi ruokalajit
pöytään. Ja katsoipa hra Preemby verhostinta milloin hyvänsä, näki
hän joko nti Margaretin kurkistelemassa sen yli, taikka nti Emilyn
katsomassa sen reunan takaa. Se saattoi hänet todella hermostumaan
haarukoinensa ja lusikoinensa. Kun hän pudotti ruokaliinansa, toivoi
hän, että se tapahtuisi huomaamatta, mutta nti Emily näki sen kohta ja
lähetti pullean palvelustytön nostamaan sitä.
Hra Preemby ja Christina Alberta tulivat päivälliselle, heti kun nti
Margaret oli soittanut gong-gongia toisen kerran, ja niin he olivat
paikallaan ensimmäisinä ja saattoivat mielin määrin katsella toisia
vieraita. Christina Alberta silmäili heitä tyynesti, mutta hra Preemby
sanoi »hrrump» aina kun uusi ihminen tuli. Seuraavat tulokkaat olivat
kaksi satunnaista vierasta: nuori mies urheilupuvussa ja nainen,
nähtävästi hänen vaimonsa, vaalean keltaisessa urheilutakissa. He
kiertelivät Kentiä autollaan. Nyt he koettivat innokkaasti saada
ikkunapöydän, mutta ne oli jo kaikki varattu Petunian vakinaisille
asukkaille ja heidät nti Emily syrjäytti vaikeasti, mutta hyvin
arvokkaasti. Sitten he neuvottelivat ääneensä viinistä. Nuori mies
sanoi naista »kultasekseen» ja »lempilinnukseen», jotka sanonnat
olivat hra Preembylle uusia ja mielenkiintoisia, ja hän sanoi miestä
»myyräkseen». Sitten toi pullea palvelustyttö luettelon viineistä,
joita saattoi lähettää hakemaan. Nuori mies luki viinien nimet ja
hinnat ja valitsi lajinsa ikäänkuin hän olisi hyvin suuressa kirkossa
messuava kirkkoherra. Hänen vaimonsa, jatkaaksemme vertausta, hoiti
seurakunnan vastauksia. »Chablis sellaisena kuin sitä täällä saadaan,
saattaa olla liian makeaa», selitti herra.
»Olisiko se liian makeaa?»
»Entä Pommard, kultaseni?»
»Miksikäs ei Pommardia, myyräseni?»
»Beaune on shillinkiä halvempaa ja on ihan yhtä mahdollista, että se on
hyvää tai huonoa.»
»Aivan yhtä mahdollista.»
Pullea palvelustyttö juoksi huoneesta viiniluettelo kädessään ja
peukalo valitun viinin kohdalla.
Kasvavan puheensorinan turvissa ne kaksi naista, jotka hra Preemby oli
nähnyt hallissa ensimmäistä kertaa täällä käydessään, seuloontuivat
huomaamatta pöydän luo ikkunan ääreen. He olivat selvästi sisaruksia,
molemmat jokseenkin hoikkia ja pitkiä, pienin, pyörein, punakoin
kasvoin ja korren kaltaisin niskoin. Heidän nenänsä olivat pienet ja
terävät, ja toisella oli luukehyksiset silmälasit. Sitten ilmaantui
herra, jolla oli valkoiset, vielä komeammat viikset kuin hra
Preembyllä, seurassaan pieni, vilkkaan näköinen rouva. Tämä oli kai se
herra, joka oli ollut valtion metsänhoitajana Burmassa. Pieni, vilkkaan
näköinen rouva kumarsi hoikille naisille, jotka tulivat levottomiksi
kuin korret tuulessa. Herra ei kiinnittänyt heihin mitään huomiota,
ähkäisi istuutuessaan, otti silmälasit nenälleen ja luki ruokaluettelon.
»Taas tomaattikeittoa», sanoi hän.
»Tomaattikeitto on tavallisesti hyvää», sanoi hänen vaimonsa.
»Mutta kolme kertaa perättäin», sanoi mies. »Se tuo vatsahappoa. Minä
en pidä tomaattikeitosta.»
Pöydän pyöröikkunan luona otti haltuunsa kolme henkeä, jotka tulivat
sisään erikseen. Ensiksi tuli pieni, ohut, musta, harmaapukuinen
rouva, jolla oli kädessään helminen työlaukku, sitten pieni, musta,
kaljupäinen mies suurine poskipartoineen, jota nainen puhutteli isäksi,
ja sitten pyylevä, sievännäköinen, säteilevä nainen, joka jakeli
tervehdyksiään joka puolelle.
»Olitteko kävelyllä, hra Bone?» kysyi hän Burman metsissä olleelta
herralta.
»Kävin Rusthallin kirkolla ja takaisin», sanoi majuri Bone puhuen
paksusti viiksiensä ja sopan läpi. »Aivan Rusthallin kirkolla saakka.»
»Entä saitteko vaunut Crohamhurstiin, nti Solbé?» Molemmat sisarukset
vastasivat yhteen ääneen: »Oi, meillä oli ihana matka.»
»Niin maalauksellinen», sanoi silmälasipäinen.
»Niin avoin ja miellyttävä seutu», sanoi silmälasiton.
»Näittekö merta?»
»Oi, oikein hyvin», sanoi silmälasipäinen.
»Niin kaukana, kaukana», sanoi silmälasiton.
»Aivan kuin taivas olisi ollut terästä», sanoi silmälasipäinen.
»Näköpiiri oli aivan kuin hopeinen juova», sanoi silmälasiton.
»Hrrump», sanoi hra Preemby.
»Luulen, että takarenkaat olivat liian kovat tänään, lempilintuni»,
sanoi urheilupukuinen mies hyvin kovalla, kirkkaalla äänellä. »Tie
tärisytti tavattomasti.»
»Tie tärisytti minuakin tavattomasti», sanoi keltanuttuinen rouva.
»Minun täytyy päästää hiukan ilmaa pois huomenaamulla.»
»Se olisi hyvä.»
»Teen sen huomenaamuna. En tahtoisi vaivautua enää tänään.»
»Se onkin paljon parempi aamulla. Olet väsynyt tänä iltana kaiken
hyppelemisen jälkeen. Likaisit kätesikin.»
Hiljaisuus ja innokasta työtä veitsillä ja haarukoilla.
»Porruck ei ole kirjoittanut mitään siitä», sanoi metsämajuri.
»Hänellä on luultavasti paljon tekemistä», sanoi hänen vaimonsa.
Hiljaisuus.
»Hrrump», sanoi hra Preemby.
Christina Alberta haki mielessään jotakin keskustelunaihetta, joka
antaisi hänen isälleen tilaisuuden järkevään vastaukseen, mutta hän ei
kyennyt keksimään sellaista, mikä ei olisi ollut liian häiritsevää tai
vaarallista. Hän katseli isäänsä silmiin, ja hän näytti siltä kuin hän
olisi ponnistellut jotakin vastaan.
Kalan jälkeen saatiin lammasta.
»Luulin, että tuo Sittingbournen tie olisi kamala», sanoi autoileva
herra.
»Sehän olikin kamala», sanoi hänen vaimonsa,
Christina Alberta näki isänsä kasvoilla liikettä. Hän aikoi sanoa
jotakin. »Hrrump. Huomenaamuna on kaunis ilma. Lähdemmekö kävelylle
aamulla.»
Veitset ja haarukat vaikenivat. Kaikki kuuntelivat.
»Minäkin lähtisin mielelläni kävelemään aamulla, isä», sanoi Christina
Alberta. »Eiköhän täällä ole kauniita kävelypaikkoja?»
»On tietysti», myönsi hra Preemby. »Hyvin luultavaa. Opaskirja on hyvin
lupaava. Hrrump.»
Hän oli arvokkaan näköinen kuin mies, joka on suorittanut vaikean
tehtävän.
Veitset ja haarukat alkoivat taas toimintansa.
»Vaikea erottaa tätä karitsaa lampaasta», sanoi majuri Bone, »tai ehkä
se johtuu dillikastikkeesta.»
»Herneet eivät milloinkaan ole niin hyviä kuin omasta puutarhasta
saadut», sanoi poskipartaisen herran rouva tytärpuolelleen.
»Vuodenaika on myöhäinen herneille», vastasi tytärpuoli.
Molemmat Solbén neidit ja autoileva herra alkoivat puhua yhtaikaa. Rva
Bone ilmaisi ajatuksen, että nykyään oli vaikea saada hyvää karitsaa.
Saaden rohkeutta tästä äkillisestä puheenpärinästä uskalsi hra Preemby
huomauttaa Christina Albertalle, että Tumbridge Wells oli aina vetänyt
häntä puoleensa. Ilma tuntui hänestä voimakkaalta. Se antoi hänelle
ruokahalua.
»Sinun täytyy varoa, ettet lihoisi, isä», sanoi Christina Alberta.
Inhimillisen mielipiteidenvaihdon kiivas purkaus loppui. Paistetut
omenat ja kerma syötiin verraten rikkomattoman hiljaisuuden vallitessa.
Lihava tyttö tuli kysymään hra Preembyltä, halusiko hän kahvin
seurusteluhuoneeseen vai tänne. »Seurusteluhuoneeseen, luullakseni»,
sanoi hra Preemby. »Hrrump. Seurusteluhuoneeseen.»
Solbén neidit, käsissään lasit täynnä sitruunamehua ja sokeria,
vilahtivat salista. Ikkunapöydän ääressä istujat seurasivat heitä.
Päivällisurakka oli päättynyt. Isä ja tytär huomasivat olevansa kahden
pienessä seurusteluhuoneessa. Useimmat näyttivät menneen salonkiin.
Burman metsien herra kulki ohi tupakkahuonetta kohti kädessään
paksu sikari, joka myöskin näytti tulevan Burman metsistä. Se ei
näyttänyt sikarilta, joka oli kierretty ja täytetty, vaan se oli kuin
niveräpuusta tehty, kasvavan puun oksasta vuoltu sikari. Sen päästä
pisti esiin korsi...
Christina Alberta ajatteli edessään olevaa tyhjää hetkeä. Ainakaan
kahteen tuntiin hän ei voisi sopivasti mennä vuoteeseen. »Oi,
tällaistako on elämä!» sanoi hän.
»Erittäin mukavaa», sanoi hra Preemby istuutuen korituoliin, joka
ritisi aikalailla.
Christina Alberta istuutui lasikantisen pöydän reunalle ja sytytti
savukkeen. Hän näki noiden kahden tunnin ojentuvan edessään ja häntä
halutti huutaa.
Lihava palvelustyttö toi kahvia ja näytti hieman ällistyvän Christina
Albertan savuketta. Kuiskailua näyttämön ulkopuolella. Sitten tuli nti
Emily hämärästi näkyviin helmisen oviverhon takaa, käytävän päässä.
Hän tirkisteli ja hävisi taas, ja Christina Alberta lopetti rauhassa
savukkeensa. Hra Preemby joi kuppinsa tyhjäksi. Hiljaisuus. Christina
Alberta heilutti jalkojaan tahdikkaasti. Sitten hän liukui pöydältä
jaloilleen.
»Isä», sanoi hän, »mennään salonkiin katsomaan, tapahtuuko siellä
jotakin.»
5.
Entisajan täysihoitoloissa oli yhteinen päivällispöytä se sosialinen
keskus, jossa ihmiset kohtasivat toisensa, ajatukset törmäsivät
ajatuksia vastaan ja tasoittuivat toisiaan vasten. Mutta hajoituksen
henki, erikoisten pöytäin järjestelmä on muuttanut tämän kaiken, ja
nyt on tupakkahuone tai salonki se paikka, jossa löydämme jäännökset
seuraelämän muodoista, lähentelystä, loittonemisesta, hakkailusta,
peleistä ja piloista. Mutta täysihoitola Petunian seurue ei ollut
yhteiskunnallisen yhteensulamisen tilassa. Ainoana yhdyssiteenä
oli keskustelu. Burmassa olleen metsänhoitajan rouva oli varannut
itselleen nojatuolin uunin luona, ja hän kuvaili hiljaa kuiskaten,
kuinka paljon palvelijoita hänellä oli Burmassa, iloiselle rouvalle ja
neulovalle Solbén neidille. Lasisilmäinen nti Solbé oli varustautunut
pöydän taakse takan toiselle puolelle ja oli syvästi vaipunut hyvin
monimutkaiseen pasianssiin. Poskipartainen herra istui jäykkänä
toisella sohvista, _Timesin_ numeron takana, ja hänen tyttärensä istui
pöydässä ihan lähellä ja haki hänkin selvitystä pasianssin sokkeloista.
Satunnaiset vieraat olivat tiedustelleet eläviäkuvia tai huvipaikkoja
ja menneet ulos.
Kukaan ei välittänyt vähääkään hra Preembystä ja Christina Albertasta.
He seisoivat molemmat jonkun aikaa keskellä huonetta, ja sitten alkoi
hra Preemby hätääntyä, hätääntyi siinä määrin, että luopui kunniasta ja
jätti tyttärensä näiden mykkien, liikkumattomien susien uhriksi.
»Hrrump», sanoi hän. »Luulenpa melkein, että lähden tupakkahuoneeseen.
Mennään sinne polttelemaan. Tuolla, kirjakaapin päällä, on kuvalehtiä,
jos sinua huvittaisi selailla niitä.»
Christina Alberta siirtyi mataloiden kirjakaappien ääreen ja hra
Preemby poistui ryiskellen.
Hän seisoi paikallaan, ollen katselevinaan kuvitettuja piloja ja
näyttelijöiden ja seuraelämän edustajien kuvia _Sketchistä_ ja
_Tatlerista_. Silmäkulmallaan hän seuraili muita vieraita, ja kuunteli
välinpitämättömin korvin rva Bonen selostuksia palvelijatarkysymyksestä
Burmassa. »He tuovat mukaansa vastuksiksi koko perheensä, jos voivat.
Sedät ja serkut. Ennenkuin oikein käsitätte, kuinka asianlaita on...»
»Valkea nainen on tietysti täysi kuningatar siellä...»
»Päävika ruoassa oli minun kannaltani se, että se vaikutti
kiihdyttävästi hra Boneen. Hänen vatsansa... paljoa arempi kuin minkään
naisen...»
»Mutta hänhän näyttää terveeltä ja voimakkaalta,» sanoi nti Solbé.
»Kaikkea muuta, kaikkea muuta kuin sitä. Mutta ne riisiruoat, joita
siellä valmistettiin...»
Hän alensi ääntään ja nuoremman nti Solbén ja miellyttävästi
käyttäytyvän rouvan päät taipuivat häntä kohti saadakseen kuulla
runsaita yksityisseikkoja.
Mitä joukkoa nuo oikein ovat, tuumi Christina Alberta. Ovat muka eläviä
olentoja! Christina Albertasta oli hämmästyttävää, että he olivat
eläviä olentoja. Ja vaikka he olivat elossa ja olivat luultavasti
aiheuttaneet suurtakin huolta, surua, tunteita ja toiveita useille
ihmisille, ennenkuin olivat tulleet eläviksi, välttivät he nyt
mahdollisimman päättävästi kaikkea, jota sopivaisuuden äärimmäistenkin
mittojen mukaan saattoi sanoa eläväksi. Heidän hetkensä, heidän
päivänsä menivät menojaan, joku tuhat päivää vielä kullakin ja joku
kymmenentuhatta tuntia, tai enemmän. Sitten ei enää olisi mitään
mahdollisuutta elää edelleen. Ja sen sijaan että he täyttäisivät
tuon niukan määrän hetkiä ja päiviä hakemalla kaikkia mahdollisia
mielenkiihdykkeitä, kaikkein voimakkaimpia aistimuksia ja saavutuksia,
he ovat koossa täällä, jonkunlaisessa noidutussa ilmapiirissä, jossa ei
voisi tehdäkään mitään. Ei kukaan...
Christina Alberta tunsi olonsa samanlaiseksi kuin lasin alle suljettu
kärpänen. Pari kolme päivää täytyisi kyllä viettää tällä tavalla:
isähän piti saada rauhoittumaan. Mutta sitten? Täällä ei voinut tehdä
mitään. Ei iloa, ei surua, ei syntiä, eikä luovaa ponnistusta —
sillä nti Solbén käsityökin tehtiin likaiselle, painetulle paperille
piirretyn kaavan mukaan. Kaikki, mitä he tekivät, oli väistymistä,
kaikki: Nuo hienotuntoiset, kuiskatut viittauksetkin burmalaisen
riisiruoan majuri Boneen hänen nuorempina päivinään tekemistä,
vatsatauteja, hurjuutta ja villiä sukupuolisuutta aiheuttavista
vaikutuksista, joita hänen hyvä rouvansa selosti tarkkaaville
kuulijoilleen, nekin olivat toisen käden tiedon asettamista
tosiasioiden tilalle. Ja nuo pasianssit! Joutuisiko hänkin, kysyi
Christina Alberta itseltään, joutuisiko hänkin kerran pelaamaan
pasianssia täysihoitolaan? Oliko uskottavaa, että hänkin jonakin
päivänä joutuisi vapaaehtoisesti istumaan tällaisessa ilmapiirissä?
»Mieluummin myisin tulitikkuja kadulla?» kuiskasi Christina Alberta.
Mikä ihmeellinen olento ihminen onkaan! Mitä kekseliäisyyttä,
mitä voimia ja kykyjä hänessä piileekään! Hän on kehittänyt mitä
ihmeellisimpiä menetelmiä väripainoksia varten. Hän keksii paperin
ja täydellistää painotaidon. Hän valmistaa silkkiä ja norsunluuta
muistuttavia kortteja lumpuista ja kasvien syistä. Ja kuitenkin
näyttää siltä, että ihmisolennot, jotka hiukan aikaa riippuvat kiinni
elämässä kuoleman edellisen mitättömyyden ja kuoleman jälkeisen
tyhjyyden välillä, viettävät pitkiä tunteja kuin heikon juopumuksen
vallassa, yrittäen ratkaista neljän erivärisen korttisarjan sekoituksen
aiheuttamia ongelmia. Kortit! Ihmeelliset kortit! Kaikkialla maailmassa
miljoonat ihmiset, jotka liukuvat lähemmäksi kuolemaa ja tyhjyyttä,
koettavat onneaan noilla neljä kertaa kolmellatoista paperipalasella:
whistissä, bridgessä, skatissa ja sadoissa muissa pelilajeissa. He
joutuvat suorastaan erilleen koko maailmasta istuutuessaan tällaiseen
puuhaan, lampun valossa kiiltävien korttien ääreen, hämmästyäkseen,
harmistuakseen, ihastuakseen ja innostuakseen sattumista, jotka kuka
hyvänsä voisi kärsivällisellä työllä selvitellä ja luetella taulukossa
viikon kuluessa.
»Meneekö se tasan?» kysyi nuorempi nti Solbé.
»Padat ovat ihan _hassuja_ tänään», sanoi silmälasipäinen nti Solbé.
»Minun juoksee oikein hyvin», sanoi poskipartaisen herran tytär.
»Osaako tyttärenne _miss Milliganin_ pasianssin?» kysyi nuorempi Solbén
sisaruksista.
»Ei muuta kuin _kahdeksan kahdeksikkoa»_, vastasi hilpeä rouva, _»Miss
Milligan_ on liian vaikea hänelle.»
»Se on todella petomaisen vaikea», sanoi tytärpuoli. »Ei koskaan tiedä,
minne se vie.»
»Pasianssi on pasianssia», sanoi vanhempi nti Solbé. »Nykyään minä
saan sen usein tasan menemään. Mutta en mitenkään, kun padat juoksevat
niinkuin tänä iltana, molemmat kakkoset ylärivissä, eikä viimeistä
edellisessä yhtään ässää.»
Christina Alberta arveli, että oli aika vaihtaa Sketch Tatleriin. Hän
yritti tehdä sen välinpitämättömän kevyesti, mutta pudottikin tusinan
verran lehtiä maahan. »Voi peeveli!» kirkaisi hän aiheuttaen suuren
hiljaisuuden. Hän ponnisteli nostaakseen epäjärjestykseen joutuneet
vihot lattialta ja pannakseen lehdet taas paikoilleen. Sitten jatkoi
rva Bone puhettaan.
»Ettekä te voi kuvitellakaan niiden härkäpäisyyttä», sanoi hän.
»He ovat tahallaan tietämättömiä. Jos näytätte heille, kuinka on
meneteltävä, silloin he eivät ollenkaan tee sitä. Otin kerran
käsiini kokkipoikamme — sanon häntä pojaksi, vaikka hän olikin jo
keski-ikäinen mies — ja sanoin hänelle: ’No, annappa, kun näytän
sinulle yksinkertaista englantilaista ruoanvalmistusta, keitettyä
lintua kauniine valkeine kastikkeineen, muutamia meheviä perunoita
ja vihanneksia — niin että niissä säilyy koko luonnollinen tuoksu —
sitä ruokaa, joka kasvattaa noita reippaita nuoria englantilaisia.’ En
todellakaan ole hyvä keittäjä itsekään, mutta tunnen kuitenkin paremmin
englantilaisen ruoanvalmistuksen kuin hän. Mutta emme milloinkaan
päässeet kauemmaksi kuin kaikkein yksinkertaisimmin keitettyyn
lintuun. Hän ilmaisi mitä ankarimman moitteensa — todella ankaran,
tarkoitan — koko toimituksen johdosta. Kun puutuin asiaan ja rupesin
itse työhön, käyttäytyi hän hyvin kummallisesti. Hän ei halunnutkaan
koettaa tehdä sitä, mitä näytin. Ei koettanut. Hän sanoi, että jos
hän keittäisi linnun moisella tavalla, menettäisi hän kastinsa,
kadottaisi koko asemansa kokkien paikallisessa yhdistyksessä, saisi
aina kärsiä loukkauksia ja heitettäisiin ulos. Miksi, sitä hän ei
tahtonut sanoa. Kun vaadin häntä seuraamaan käskyjäni, juoksi hän edes
takaisin repien mustaa tukkaansa — mustana mielipuolena, jonka silmät
pyörivät pelottavasti. En milloinkaan saanut selville, mitä sellaisen
kiihtymyksen syytä yksinkertaisesti keitetyssä linnussa oli. 'Tämä on
minun keittiöni’, sanoi hän vain. 'Tämä on minun keittiöni.’
»Siinä sitten seisoin rauhallisesti keittäen lintuani, kun tuota
mellakkaa yhä jatkui. Hän kierteli ympärilläni. Hän puhui — onneksi
omaa kieltään. Huomasinpa, että hän pyrki näyttämään sairaaltakin
selkäni takana. Sitten hän tuli ja rukoili minua lopettamaan, kyyneleet
suurissa ruskeissa silmissään. Hän koetti ilmaista ajatuksensa
englanniksi. Majuri sanoo aina, että hän yksinkertaisesti kiroili,
mutta minä luulen tuon mies paran todella uskoneen, että jos hänen
pitäisi keittää lintu tuolla terveellisellä, yksinkertaisella tavalla,
jota kunnon ihmiset noudattavat Englannissa joka päivä, hirtettäisiin
hänet ilmaan, ja Burman suuret korpit tulisivat nokkimaan...»
Hän heitti syrjäsilmäyksen Christina Albertaan, joka nähtävästi oli
kokonaan vaipunut tutkimaan lehteään ja hiljensi ääntään.
»... nokkimaan hänen sisälmyksiään, sanokaas muuta, tuhannen, tuhannen
vuotta.»
Mieltenkuohua.
»Ei saata milloinkaan tietää, mitä nuo itämaalaiset saavat päähänsä»,
sanoi nuorempi nti Solbé. »Itä on itä ja länsi on länsi.»
Mutta nyt veti toisenlaatuinen ilmiö puoleensa Christina Albertan
huomion. Hän näki, että ohut, kaljupäinen, poskipartainen herra,
joka oli jäykkänä Timesinsä takana, ei ollenkaan lukenut tätä
englantilaisen elämän mielenkiintoista edustajaa. Hänen silmänsä
eivät olleet suunnatut lehteen, vaan sen ohi. Tuon varustuksensa
takaa hän tuijotteli lasiensa kulman läpi, oudon ankaralla tavallaan,
ilman intohimoa ja tarkoitusta, Christina Albertan mustien sukkien
verhoamien nilkkojen yläosaa, siinä missä ne heittivät viimeisen
uhmansa inhimillisille tarkasteluille kadotukseen hänen vähäisen,
mutta mukavan hameensa alle. Samalla hän huomasi, että peitetty,
mutta innokas hänen bobatun tukkansa tarkastelu oli vakavasti
häiritsemäisillään poskipartaisen miehen tyttären pasianssia, ja että
se sekoitti myös vanhemman nti Solbén toisen ja erilaisen pasianssin
korttien kunnollisen asettelun. Äkkiä, omaksi suureksi harmikseen,
tunsi Christina Alberta, että närkästyksen puna oli nousemassa hänen
poskilleen ja että taistelunhaluinen nykäys kulki hänen jäntevän pikku
ruumiinsa läpi.
»Miksi helkkarissa», kysyi nti Preemby itseltään, »miksi helkkarissa
nuori tyttö ei saisi leikata tukkaansa säästääkseen vaivaa ja harmia,
ja käyttää pukuja, joissa hän voi kävellä vapaasti? Kuitenkin oli
kasa hyvin pestyä tukkaa kymmenen kertaa parempi kuin nuo heikot,
tarkoituksettomat palmikoiden ja kiharoiden nauhapäiset vyyhdet. Ja
mitä taas tulee jalkojen ja ruumiin näyttämiseen, niin miksei saisi
näyttää jalkojaan ja ruumistaan? Se kuului juuri noitten ihmisten
yleiseen elämän välttämiseen, että he pitivät suurinta osaa ruumiistaan
peitettynä, käärittynä jonkunmoiseen myttyyn. Uskaltavatko he
milloinkaan katsoa itseään? Kerran ovat kai nuo Solbénkin neidit olleet
pieniä, somia tyttöjä, joita suuresti huvittivat heidän korsimaiset,
pienet jäsenensä, ennenkuin heille sanottiin hssh! ja käskettiin pistää
ne piiloon.
Christina Albertan miettivä taipumus oikein elävöityi hetkeksi.
Mitä tulee jaloista, jotka pistetään piiloon, joita ei milloinkaan
näytetä, eikä ihailla? Tulevatkohan ne kuihtuneiksi ja kummallisiksi,
ruumiinkelmeiksi, hullunkurisen näköisiksi ja valonaroiksi? Ja kun
sitten olet oikein käärinyt ruumiisi ja unohtanut sen, ei sinulle jää
muuta kuin esiinpistävä pää ja sinne tänne heiluvat kädet ja jalat,
joissa on piilotetut ja vääntyneet varpaat. Ja sitten voit sinä mennä
kävelylle aterioitten välillä, ja tehdä huvimatkoja turistivaunuissa
nähdäksesi, mitä jokainen näkee, ja tunteaksesi, mitä jokainen tuntee,
ja pelaat pelejä sääntöjen ja esimerkkien mukaan, ikäsi ja tarmosi
mukaan sovellettuja pelejä, ja joudut yhä enemmän pasianssin valtoihin,
kunnes olet valmis peittämään itsesi vuoteeseen viimeistä kertaa ja
kuolemaan. Pakoa! Ja minkä homman he ovatkaan aiheuttaneet syntyessään!
Sitä puuhaa, moraalisuutta ja avioliittoa, ennenkuin nuo tyhjät elämät
oli siitetty!
Mutta kaikki oli pakoa, ja näissä Skechteissä ja Tatlereissa kuvattu
elämä oli ihan yhtä suuressa määrässä pakoa. Juuri yhtä paljon. Kaikki
nuo loukkaavan siveät kaunottaret, kaupanalaiset näyttelijättäret ja
myytävät tyttäret katselevat sinua silmissään juuri oma kysymyksesi:
»Onko tämä elämää?» Nuo loppumattomat valokuvat lady Diana tästä,
ja lady Marjorie tuosta, ja herra kenestä hyvänsä ja Yorkin
herttuan ystävästä ja Shontsin herttuattaresta koiranäyttelyissä,
hevosnäyttelyissä, ratsastuskilpailuissa, kuninkaallisissa juhlissa ja
niin poispäin, ilmaisivat ehdottomasti itsepäistä epäilystä, joka oli
ikuisen vakuutuksen tarpeessa. Tennistä tai muuta sellaista pelaavien
ihmisten kuvat olivat elävämpiä, mutta niissäkin, jos katsoit niitä
oikein huolellisesti, ilmeni tuo sama pakeneminen. Pako, pako!
Christina Alberta selaili loppuun kuvalehtensä katselematta silmiensä
edessä olevia kuvia.
Mitä oli tuo elämä, jota hän ja nämä ihmiset ja kaikki muutkin
koettivat paeta leikkimällä, pelaamalla, kokoontumalla ja pilaa
tekemällä, menoissaan, suruissaan ja saloissaan? Mitä oli tuo suuri
tuolla ulkopuolella, joka joskus muistutti ääretöntä, pelottavaa,
puoleensavetävää ja karkoittavaa mustaa hirviötä, liikkeitten ja
näkemysten takana, joka kutsui häntä ja vaati häntä tulemaan?
Joku saattoi välttää sen kutsun pelaamalla pasianssia tai ehkä
korttiakin. Niin näyttivät ihmiset menettelevän. Sitä saattoi välttää
elämällä sääntöjen ja ohjeiden mukaan. Saattoi tulla aika, jolloin tuo
kutsu Christina Albertalle olla Christina Alberta viimeiseen saakka ja
täyttää salaperäinen tehtävänsä tuolle salaiselle olennolle valojen
takana, ei enää raskauttaisi hänen elämäänsä. Hän oli ajatellut sitä
jonkunlaisen levottomuuden vallassa ja väkivaltaisena itseään kohtaan,
että hän taistelisi itsensä tuota kutsua kohti. Hän ei ollut vielä
rakastanut. Mutta hän ei kuitenkaan ollut sitä välttänyt. Mutta oliko
sillä sellaista merkitystä kuin hän oli ajatellut sillä olevan? Hän ja
hänen vaatimattomat ystävänsä pelasivat epätoivoista peliä rakkauden
aineksilla maailmassa, jossa tri Marie Stopes ja hra D. H. Lawrence
olivat kaksoistähtiä, ja se oli juuri sitä, mistä pääsit läpi, ja
siitä tuli juuri sellaista, mitä oli ollut ennen. Levottomampaa,
ehkä, mutta ei kaukaisempaa. Se jätti sinut juuri siihen, missä olit
ollut, katselemaan suoraan kasvoihin tuota epätoivoa herättävää,
vastustamatonta kutsumusta jättää kaikki ja elää ja kuolla todella.
Hän oli rakastanut... Se oli ollut kummallista...
Nuo piilossa olevat ihmiset tarkastelivat häntä tarkastelemistaan,
mahdollisesti lukien hänen ajatuksensa, nähden hänen lävitseen...
Christina Alberta sulki Sketch-vihkonsa hiukan läimäyttämällä ja meni
ulos salongista juhlallisin ilmein. Hän sulki oven takanaan ja meni
alakerrokseen nähdäkseen, mitä hänen isälleen tapahtui tupakkahuoneessa.
»Jätän paraan osan jutuista taakseni», tuumi Christina Alberta.
6.
Hän huomasi, että hänen isänsä ja Burman metsien herra, hyvin pitkän
ja loistavan rykimisen jälkeen, olivat istuutuneet juttelemaan. Mutta
onnettomuudeksi ei keskustelu ollut sopiva hänelle.
»Siam, Cambodja, Tonkin, kaikki nuo maat ovat täynnä sellaisia
temppeleitä. Teidät viedään sinne ja ne näytetään teille.»
»Ihmeellistä», sanoi hra Preemby. »Ihmeellistä. Ja te ette luule, että
kaiverrukset, joista puhuitte? ... Jotakin korkeaa symbolismia?»
Molemmat herrat huomasivat Christina Albertan seisovan siinä
tarkkaavaisena ja kuuntelevana.
»Symbolismia», sanoi puita tunteva herra, »symbolismia», ja hänelle
tuli taas monimutkaisia kurkullisia vaikeuksia. »Pakanallista
siivottomuutta. Vaikea keskustella siitä... Nuori nainen on lähellä ...
Hrrump.»
»Hrrump», sanoi hra Preemby. »Tulitko tänne sanomaan hyvää yötä,
rakkaani? Me juttelemme, juttelemme... jokseenkin teknillisistä
asioista.»
»Siltä kuuluu, isä», sanoi Christina Alberta, tuli luo ja istuutui
hetkeksi hänen tuolinsa selustalle.
»Hyvää yötä, pikku isä», sanoi hän.
Miettivää hiljaisuutta.
»Minusta tuntuu siltä kuin Tumbridge Wells olisi sopiva paikka
minulle», virkkoi hra Preemby.
»Toivon, että niin on, pikku isä. Hyvää yötä.»
7.
Olemme kuvanneet jokseenkin yksityiskohtaisesti Christina Albertan
ensimmäisen illan Petunian täysihoitolassa, koska se on kaikkien niiden
hiljaisten ja tapahtumista köyhien iltojen kokoomus, joita näytti
olevan hra Preembyn edessä siellä. Se tuntui hänestä pohjattomalta
äärettömyydeltä tapahtumattomuudessaan, jossa hänelle ei voisi sattua
mitään harmillista tai häiritsevää. Viimeinen kaukainen häiriön
mahdollisuus näytti poistuvan seuraavana päivänä, kun rva Bone ilmoitti
poskipartaiselle herralle, että hän miehineen lähtisi seuraavana aamuna
Bathiin. Näytti siltä, että heillä oli ollut hyvä onni, he olivat
saaneet oikeat huoneet talveksi oikeassa täysihoitolassa, juuri siinä,
jota he kauan olivat katselleet. »Tunbridge tuntuu liian kalpealta»,
sanoi hän, »Burman jälkeen.»
Päivällinen oli samanlainen kuin edellisetkin päivälliset. Satunnaiset
vieraat olivat lähteneet, ja hra Preemby hämmästytti itseään, Christina
Albertaa, palleroista palvelustyttöä ja koko seuruetta kysymällä,
voisiko olla mahdollista lähettää hakemaan (hrrump) pullon Chiantia.
»Se on italialaista viiniä», sanoi hra Preemby neuvoakseen ja
auttaakseen lihavaa palvelijatarta hänen sitä tiedustellessaan. Mutta
viiniluetteloon ei ollut merkitty mitään Chiantia, ja keskustelun
jälkeen, joka muistutti suuresti satunnaisten vierasten eilistä,
tuotiin Preembyn pöytään pullo australialaista burgunderia ja Christina
Albertan pyynnöstä pullo kivennäisvettä.
Tämän aloitekyvyn, itseluottamuksen ja seuraelämän sääntöjen
noudattamisen näytteen jälkeen hra Preemby ei tehnyt juuri mitään muuta
kuin ryiskeli koko aterian ajan.
Päivällistä seurannut elämä salongissa oli myös jokseenkin samanlaista
kuin edellisenä iltana. Christina Alberta poltti luultavasti
luvattomat savukkeensa hallissa, polttipa kaksikin, ja nti Margaret
Rewster katseli häntä vuodeverhojen takaa keittiön luota ja nti
Emily kurkisteli portaitten yläpäästä, vaikka mitään ei sanottu.
Hra Preemby seurasi majuri Bonea tupakkahuoneeseen saadakseen
mahdollisimman paljon tarkempia tietoja temppeleitten koristuksista
ja Taka-Intian kansojen uskonnollisista tavoista. Hän oli taipuvainen
ajattelemaan, että majuri Bone suhtautui niihinkin jokseenkin kierosti
protestanttisten ennakkoluulojensa vuoksi. Mutta majuri Bone ei ollut
oikein kiukustunut itäisiin uskontoihin sinä iltana. Hän halusi puhua
Bathista ja hän puhuikin Bathista. Hän kertoi hra Preembylle hyvin
yksityiskohtaisesti Bathissa sattuneesta merkillisestä tapahtumasta.
Hän oli siellä tavannut Bone-nimisen herran, hyvin hänen näköisensä
ja ikäisensä miehen, kapteeni Bonen, joka myös oli ollut Burmassa.
Hän selosti eräitä hyvin draamallisia keskusteluja hänen itsensä ja
tuon toisen Bonen välillä, joskus peruuttaen ja korjaten sanojaan. He
olivat vertailleet sukupuitaan mitä laajimmin, eikä käynyt selville,
että he olisivat kaukaisintakaan sukua. »Merkillisin tapaus, mitä
minulle milloinkaan on sattunut», sanoi majuri Bone. »Bathissa. Vuonna
yhdeksäntoistasataayhdeksäntoista.»
Salongissa oli pasianssi etualalla, ja rva Bone puhui Bathista.
Poskipartaisen herran hilpeäluontoinen rouva sanoi ihan äkkiä »iltaa»
Christina Albertalle.
»Hyvää iltaa», vastasi Christina Alberta.
»Olette ollut kävelemässä tänään?»
»Kyllä, olimme Kilpikonnakalliolla, Korkealla ja Eridgen puistossa.»
»Miellyttävä kävelyretki», sanoi hilpeäluontoinen rouva ja kiinnitti
taas huomionsa rva Boneen. Christina Alberta huomasi, että häntä
tarkasteltiin, mutta ei välittänyt siitä.
Ei taaskaan ollut muuta tekemistä kuin selailla kuvalehtiä. Tällä
kertaa hän katseli kuvat loppuun saakka, mutta lehdissä oli
kirja-arvosteluja ja muutamia lyhyitä kertomuksia. Christina Alberta
luki ne kaikki.
Mennessään sanomaan hyvää yötä isälleen, täytyi hänen päästä johonkin
ratkaisuun. »Isä», sanoi hän, »torstaina, siis ylihuomenna, minun
täytyy palata Lontooseen. Eräät luennot alkavat jo.»
Hra Preemby ei vastustellut sen enempää.
Kolmas ilta oli yleensä samanlainen kuin toinenkin, paitsi että Bonet
olivat lähteneet ja että Christina Albertaa elähytti ajatus, että hän
pääsisi seuraavana päivänä Tunbridgen tyhjyydestä Lontoon kiivaaseen
kuohuntaan. Siellä oli taas eräs satunnainen vieras, huolimattoman
näköinen, ylioppilaan tapainen nuori mies, jolla oli aika tukku
voiteilla kammattua tukkaa ja jonka moottoripyörä oli särkynyt juuri
Tunbridge Wellsin lähistöllä. Hän asui jossain kaukana pohjoisessa,
luultavasti Northumberlandissa. Hänen piti nyt odottaa pari kolme
päivää Tunbridgessa, kunnes joku särkynyt osa hänen pyörästään olisi
korjattu Coventryssä. Hän oli turvaantunut Petunian täysihoitohan,
mutta muuten hänellä oli kovin paha onni, sillä hänellä ei ollut
rahaa sen vertaa, että hän olisi voinut lähteä käymään Lontoossa,
ja sen vuoksi hänen piti jäädä Tunbridgeen. Hän opiskeli geologiaa
Cambridgessa ja hänellä oli kivinäytteitä mukanaan pyöränsä laukussa.
Nämä tosiseikat hän ilmoitti koko huoneen yli hra Preembylle jokseenkin
yksipuolisen keskustelun kuluessa.
Alusta saakka ei Christina Alberta voinut pitää tuosta nuoresta
cambridgeläisestä. Hän oli nuorempi, kypsymättömämpi Teddy Winterton,
hänellä oli nenäkäs, huono käytöstapa toisen nenäkkään, hyvän käytöksen
sijasta, eikä hänellä ollut ulkonaisia etuja eikä komeutta. Puhuessaan
hra Preembyn kanssa hän katseli tyttöä. Mutta tällä ei ollut mitään
aavistusta siitä, mitä osaa hän saattaisi näytellä isän ja hänen
elämässään.
Kun hän ja isä menivät halliin kahville ja polttamaan savuketta,
tuli nuori mieskin sinne, ja asettui läheiseen pöytään jatkaakseen
keskustelua. Oliko Tunbridge Wells hauska paikka? Oliko mitään
mahdollisuutta päästä pelaamaan golfia tai tennistä?
»Täällä on koko joukko hauskoja kävelyteitä», sanoi hra Preemby.
»Käveleminen ei ole kovinkaan hauskaa yksinään», sanoi nuori mies.
»Mutta huomioiden tekeminen on aina iloa», sanoi hra Preemby.
»Koko tämä seutu on perin tarkoin tutkittu», sanoi nuori tiedemies.
»Onko täällä museota?»
Sitä ei hra Preemby tiennyt.
»Joka kaupungissa pitäisi olla museo.»
Kahvi ja savukkeet loppuivat. Tänä iltana hra Preemby kannatti
salonkia. Majuri Bone oli mennyt, tupakkahuone ei ollenkaan vetänyt
puoleensa, ja hra Preemby oli vaihtanut muutaman ystävällisen sanan
poskipartaisen herran kanssa ja luvannut tulla hänen seuraansa.
Christina Alberta tuli mukaan. Nähdessään vanhat kuvalehdet muisti
hän ostaneensa kirjan tänä aamuna, toisen käden käännöksen Rousseaun
»Tunnustuksista». Hän lähti hakemaan sitä. Hän tapasi nuoren
cambridgelaisen yhä istumassa hallissa savuketta polttaen.
»Aika ikävää täällä», sanoi hän.
»Oh, enpä tiedä», sanoi Christina Alberta hajamielisesti kulkien hänen
ohitseen.
»Ei paljoa tekemistä, vai mitä?»
»Tänään ei ole mikään juhlailta.»
»Olen kiikissä.»
»Saattepa sietää sen.»
»Olisiko teillä halua lähteä ulos hakemaan jotakin hauskaa?» sanoi
nuori cambridgeläinen kooten kaiken rohkeutensa.
»Valitan», sanoi Christina Alberta ja kääntyi mennäkseen.
»Ettehän pahastunut?» kysyi nuori cambridgeläinen.
»Teitte kiltisti ajatellessanne minua», sanoi Christina Alberta, joka
olisi mieluummin nähnyt, että häntä pidettäisiin hiukan hävyttömänä
kuin vähääkään sievistelevänä. »Hyvää metsästystä.»
Ja nuori cambridgeläinen ymmärsi, että hänet oli hyljätty.
Christina Alberta palasi salonkiin kokeakseen taas tuota pelottavaa
mitättömyyttä. Mutta hänellä oli kuitenkin Rousseauta luettavana ja
huomenna hän olisi Lontoossa.
Mitä Rousseausta? Hän oli aina halunnut tietää, kuinka hän suhtautuisi
Rousseauhon.
Hän luki teosta kello kymmeneen. Mutta hän ei osannut pitää Rousseauta
erikoisessa arvossa. Hänen olisi pitänyt tuntea muutama Uuden Toivon
tytöistä. He olisivat näyttäneet hänelle...
8.
Kolmeen viikkoon ei Christina Alberta palannut Tunbridge Wellsiin, ja
kun hän palasi, oli hän kokenut koko joukon sellaista, millä on oma
vaikutuksensa tämän tarinan kulkuun. Tämä tarina kertoo hra Preembystä,
ja me emme erikoisemmin pidä tuosta uudenaikaisesta kertomuksesta,
joka ei jätä nuorta tyttöä omiin oloihinsa, vaan seuraa häntä hänen
yksityisimpiin ja sisäisimpiin asioihinsa saakka. Christina Alberta
olisi ollut ällistynyt ja pahoillaan ja olisi suuttunut sellaisesta
uteliaisuudesta. Riittäköön se, että hänen ympärilleen oli kokoontunut
sellainen joukko tapahtumia, että hän ei moneen päivään ollut ehtinyt
ajatella mahdollisesti ihan yksinäistä pikku isäänsä Tunbridge
Wellsissä. Sitten tuli kirje, joka sai hänet kiireenvilkkaa palaamaan
sinne.
»Pidän asiaankuuluvana kertoa sinulle», kuului kirje, »että minulle
on ilmoitettu mitä tärkeimpiä tietoja kaikkein tärkeimmistä asioista,
ja että minun pitää kertoa sinulle niistä. Ne näyttävät muuttavan
koko elämämme. Tiedän, että olet uponnut opintoihisi, mutta nämä
tiedot ovat niin tärkeitä, että minun täytyy keskustella niistä sinun
kanssasi heti. Aioin tulla atelieriin kertomaan sinulle niistä, mutta
luultavasti hra Crumb olisi siellä, ja pitäisin parempana kertoa niistä
sinulle täällä, sopivammassa ympäristössä. Eräitä niistä pidät todella
uskomattomina.»
»Tietoja?» virkkoi Christina Alberta lukien uudelleen kirjeen.
»Tietoja?»
Hän lähti Tunbridge Wellsiin sinä iltana.
Viides luku.