1.
Monella paikalla maailmassa on sisarkaupunkinsa, kaksoisensa ja
vertaisensa, mutta Tunbridge Wells on Tunbridge Wells, eikä koko
maanpallolla ole mitään todella sen kaltaista. Ei suinkaan, että se
olisi jollakin lailla outo taikka fantastinen, mutta sen vuoksi,
että se on kirkkaalla, hienolla tavallaan erikoinen. Se on sileä ja
aukea, ja paraiksi huvittavalla tavalla mahdoton. Sinne on enemmän
kuin kolmekymmentä mailia Lontoosta linnuntietä, mutta kuuden mailin
päässä olevat Pohjoiskorkeat hävittävät juhlallisen kirkkaina
kohoten kaikki Lontoon ajatukset mielestä. Se on syrjässä Lontoosta
tuovasta päätiestä, epämukava vuosilipulla matkustaville. Ei ole
mitään suoraa tietä, jota pitkin autoilijat voisivat huristaa noitten
suojelevien kukkuloiden yli. Doveriin ja Kentiin menee tie yleensä
sen itäpuolitse, Westerhamin ja Sevenoaksin kukkuloiden kautta.
Rikkaiden ihmisten maakartanot ympäröivät sen puistoilla, joihin
yleisöllä on pääsy. Erdge, Bayham, Penshurst Park, Knole ja muut
suojelevat sitä pienen huvila-asutuksen liialliselta leviämiseltä.
Siinä se lepää sille ominaisella kallioisella maatilkullaan, kuivana,
ilmavana ja terveellisenä, soma kirkko keskellään, kylpylaitoksineen,
pahanmakuisine vesineen, joita Stuartin prinsessat joivat, kylpy-
ja juomahalleineen, jokseenkin samanlaisena kuin tri Johnsonin
kuvauksessa. Siionin vuori, Efraimin vuori, Belialin kukkula, ja
jotakin raamatullista ilmassa muistuttaa hilpeämielisille vieraille,
että Lontoo oli aikoinaan puritaaninen kaupunki. Moni vakava
totuudenetsijä on tullut herätetyksi ja saanut armon siellä. Moni
kevytmielinen muuttunut toiseksi. Ja tänne tulivat hra Preemby ja
Christina Alberta hakien täysihoitolaa, vaikka he olisivat voineet
hakea sitä paljoa suotuisammasta paikasta.
He ryhtyivät hakemiseen järjestelmällisesti, ja se sopikin parille,
josta toinen oli osittain perehtynyt sosioloogiseen tutkimukseen
Lontoon Taloudellisessa Korkeakoulussa ja osittain harjaantunut
kauppaan Tomlinsonin koulussa. Hra Preemby oli aluksi halunnut saada
yleiskatsauksen, kävellä ympäriinsä ja hiukan tarkastella paikkaa
kaikessa rauhassa, mutta Christina Alberta kyseli kaikilta asiamiehiltä
järjestään, osti kartan kaupunkioppaaksi, istuutui penkille kirkon luo
ja suunnitteli liikkeitä, jotka johtivat suoraan ja mukavasti Petunian
täysihoitolaan.
Oppaassa luki hra Preemby hyvin hyväksyvästi muutamia kehuvia sanoja.
»Kuuleppa tätä, rakkaani», sanoi hän. »Hrrump. Yleisiä piirteitä. On
tehostettava sitä Tunbridgen luonteenpiirrettä, että se vetää puoleensa
yläluokan asukkaita ja vieraita. Kaupungissa ei ole milloinkaan liikaa
huvimatkailijoita, eikä sen teitten varsilla koskaan näe mitään
jokapäiväistä tai hengetöntä. Sen asukkaat ovat suurimmaksi osaksi
varakkaita ihmisiä, jotka tietenkin luovat sivistyksen ja hienostuksen
läpitunkeman yhteiskunnallisen ilmapiirin.»
»'Läpitunkema’ on hyvä sana kuvaamaan paikkaa minun odotusteni mukaan»,
sanoi Christina Alberta.
»Luulen, että vaistoni on tuonut minut suoraan tänne», sanoi hra
Preemby.
Täysihoitola Petunia on vinosti vastapäätä kirkkoa, josta Petunian tie
johtaa vanhalle ja miellyttävälle pääkadulle. Se ei ole linnamaisen
mahtava niinkuin Wellington, Royal Mount Ephraim, Marlborough taikka
muut samanlaiset, jotka niin urheasti katselevat aurinkoa silmiin
kukkulan reunalta kirkontornia korkeammalta, mutta se on kuitenkin
arvokkaan mukava laitos. Portaat, porraskäytävä, laaja eteinen,
kultaisella ja mustalla piirretty nimi, saivat hra Preembyn sanomaan
»hrrump» monta kertaa. Hyvin lihava palvelustyttö, yllään hyvin,
hyvin tiukka musta puku, päähine ja esiliina, tuli ulos ja silmäili
hra ja nti Preembyä hajamielisen välttelevin silmin, vastasi eräisiin
alustaviin kysymyksiin hajanaisesti ja sanoi kutsuvansa nti Emily
Rewsterin — nti Margaret oli ulkona. Silloin nti Emily Rewster, joka
oli tarkkaavasti tirkistellyt paksujen verhojen takaa, työnsi ne
syrjään ja tuli kuin suosiota pyytävästi etualalle. Hän oli pieni,
punaposkinen vanha neiti, jonka käytöksessä tuntui ystävällinen
hienostuneisuus. Hänellä oli pitsimyssy ja puvussaankin paljon pitsejä
ja röyhelöitä, ja hänellä oli avomielisimmin värjätyt pähkinänruskeat
hiukset, mitä Christina Alberta oli milloinkaan nähnyt. »Tulisiko hra
Preemby viikoksi, taikka ehkäpä, pitemmäksikin, pysyväiseksi ajaksi?»
Selityksiä vaihdettiin. Hra Preemby jäisi pysyväisesti, Christina
Alberta tulisi silloin tällöin — se oli vähän vaikeaa. Päämajan
olemassaolo Chelseassa ilmaistiin suoraan, mutta ei sitä tosiseikkaa,
että se oli talleissa.
Nti Emily Rewster oli sitä mieltä, että Christina Albertakin voitaisiin
sovittaa sinne, jos hänelle ei olisi erikoisen tärkeää saada aina sama
huone joka kerta kun hän tulisi. »Koetetaan sovitella», sanoi nti Emily
Rewster.
»Se on samantekevää, kun vain saa ikkunan auki», sanoi Christina
Alberta.
Huoneet, joita näytettiin, olivat hyvin tyydyttäviä (hrrump), hyvin
tyydyttäviä. Nähtiin vilaus kylpyhuoneestakin. »Sanokaa vain, jos
tarvitsette kylpyä», sanoi nti Emily Rewster. Talossa oli ruokasali
erikoisina pöytineen, ja jokaisella pöydällä oli kukkia, — hyvin hienoa
ja miellyttävää — ja suuri salonki pianoineen ja monine nojatuoleineen
ja sohvineen, jotka oli koristeltu nti Emily Rewsterin puvussa olevia
suuresti muistuttavilla nauhoilla ja pitseillä, ja antimakasseineen,
jotka yleensä olivat ilmeeltään siinä määrin hänen oman alttiin
vieraanvaraisuutensa sävyisiä, että tuntui siltä kuin ne olisivat
olleet ainakin hänen serkkujaan avustamassa häntä yrityksen hoidossa.
Pianonkin päällä oli jonkunmoinen pitsipeite, ja lisäksi oli salissa
kiillotettuja pöytiä kannattamassa majolika-kukkaruukkuja liinoineen
ja vähemmän hienoja pöytiä käytettäviksi, ja sitten siellä oli matala
kirjakaappi kirjoineen ja suuri joukko kuvalehtiä sen päällä. Hallissa
komeili taustalla jokseenkin nykyaikainen seurusteluhuone, jossa kaksi
naista joi teetä, ja siellä oli vielä tupakkahuone, jossa, sanoi
nti Emily Rewster Christina Albertalle jokseenkin arasti, »_herrat_
tupakoivat».
»Meillä on ollut hyvin paljon väkeä tätänykyä», lisäsi hän, »hyvin
paljon. Meillä oli lähes kolmekymmentä päivällisvierasta. Mutta nyt
on vuodenaika jo huonontumassa. Nyt paraikaa meitä on vain yhdeksän
aamiaisella ja seitsemän päivällisellä. Kahdella herroista on toimi
täällä. Mutta ihmiset menevät ja tulevat. Postissa sain kaksi
tiedustelua tänään. Toinen oli sairaalloinen rouva sisarineen. He
aikovat juoda terveysvettä. Ja sitten on tietenkin muuttolintuja
niinkuin aina. Jäävät päiväksi tai pariksi. Autoilevia perheitä. He
pysähtyvät tänne matkallaan. Siitä on oma etunsa, kun on niin lähellä
puoteja.»
Hän hymyili kutsuvasti hra Preembylle. »Usein sisareni ja minä saamme
ryhtyä töihin viime hetkellä. Kun kaikki muut ovat kiireissään. Emme
välitä pienestä vaivasta, jos asukkaillamme vain on hyvä olla.»
»Olemme käyttäneet erillisten pöytien järjestelmää sodasta alkaen»,
jatkoi neiti Emily. »Se on paljon miellyttävämpää. Saatte olla ihan
itseksenne, jos haluatte, taikka voitte liittyä seuraankin. Ihmiset
juttelevat usein salongissa tai tupakkahuoneessa. Ja he tervehtivät
toisiaan. Joskus heistä tulee ystäviäkin. Pelaavat, tekevät huvimatkoja
yhdessä. Hyvin miellyttävää.»
Christina Alberta teki oleellisen kysymyksen.
»Oikein todella miellyttäviä ihmisiä», sanoi nti Emily. »Hyvin hauskoja
ihmisiä. Eläkkeellä oleva herra puolisoineen ja tytärpuolineen, kaksi
eläkkeellä olevaa neitiä, ja eräs herra rouvineen, jotka ovat olleet
virkamiehinä Burmassa tai jossain sielläpäin.»
Christina Alberta pidätti vallattoman halun kysyä, mitä tuollainen
»eläkkeellä oleva herra» tai »eläkkeellä oleva neiti» oikeastaan oli.
»Tumbridge Wells on aina houkutellut minua», sanoi hra Preemby.
»Royal Tunbridge Wells, olkaa hyvä», sanoi nti Emily säteilevänä.
»Royal liitettiin nimeen, kuten tiedätte, yhdeksänkymmen-luvulla, hänen
majesteettinsa armollisesta käskystä.»
»Sitä en tiennyt», sanoi hra Preemby hyvin kunnioittavasti ja lausui
itsekseen: »Royal Tunbridge Wells.»
»Siin’ on nimeä koko suun täydeltä», sanoi Christina Alberta.
»Hyvin miellyttävä suupala meille, voin vakuuttaa», sanoi nti Emily
lauhkeasti.
Täysihoitola Petunia tyydytti siinä määrin hra Preembyä, että sovittiin
hänen tulostaan ylihuomiseksi, jolloin hänen piti tuoda muassaan hiukan
vaatteita ja muita tavaroita, ja Christina Alberta saisi tulla hänen
luokseen muutamaksi päiväksi — toisessa kerroksessa oli hänelle sopiva
pieni huone — ja sitten hän saisi palata Lontooseen ja opintoihinsa ja
tulla tänne milloin halusi, silloin kun vain oli huoneita varalla.
2.
Junassa Lontooseen palattaessa hra Preemby toisteli järjestelyä ja
laati suunnitelmiaan.
»Palaan tänne ylihuomenna, kun olen saanut kokoelmani järjestykseen
tallissa. Asetan parhaat esineet niin, että ne voi nähdä kaapin
lasiovesta, mutta luulen sentään, että lukitsen kaapin. Ja tänne tuon
mukaani eräitä välttämättömiä kirjoja, ja sitten kun olen saanut
kaikki järjestykseen, menen oikein tarkkaan tutkimaan noita kuuluisia
kallioita.»
»Mehän voisimme tulla tänne aamulla», sanoi Christina Alberta, »ja
mennä katsomaan niitä iltapäivällä.»
»Ei samana päivänä», sanoi hra Preemby. »Ei. Tahdon, että mieleni on
ihan valpas ja avoin, kun katselen noita kallioita. Minusta tuntuu,
että on parasta katsella niitä hyvin aikaisin — kun on nukkunut yönsä
rauhallisesti, kun siellä ei ole toisia katselijoita. Luulen, Christina
Alberta, luulen, että ensimmäisellä kerralla minun on parasta mennä
sinne aivan yksin. Ilman sinuakin. Joskus sinä sanot sellaista —
Christina Alberta — et tarkoita sanoa semmoista, tietysti, mutta se
häiritsee minua...»