»Joko olet valmis?»
»En vielä.»
Christina Alberta tapasi isänsä taas kuvitetussa nurkassa pää
kallellaan kuin uteliaalla varpusella. Muutamaan aikaan ei sanottu
mitään. »Todella», hän huomautti, »se on taidetta». Hän kääntyi
poispäin hiljaa hyräillen posket pullollaan viiksien alla. Tyttö
huomasi, että siinä oli taidetta juuri niin paljon kuin hän kykeni
käsittämään.
Hän siveli kädellään seinää ja käänsi ymmärtävät silmänsä Christina
Albertaan. »Tämähän on säkkikangasta», sanoi hän, »jota käytetään
pakkauksessa. Jonkunlaisia kultamaalin täpliä. En luule milloinkaan
ennen nähneeni seiniä, jotka eivät olisi olleet päällystetyt joko
paperilla tai värillä. Minusta näyttää todella kuin seinille voisi
panna kaikenlaista, kangasta, patjavaatetta tai tervakangasta.
Omituista, kuinka ei tule ajatelleeksi kaikkea.»
2.
Nyt oli yläkerta jo kunnossa ja rva Crumb oli valmis vastaamaan
kysymyksiin ja selittelemään, ja hra Preemby sai kuulla enemmän
Christina Albertan suunnitelmista hänen mukavuudekseen. Yläkerroksessa
oli vaihtelevampaa, mutta vähemmän tilavaa kuin alakerrassa, vuoteet
oli pikemminkin pantu kokoon kuin naamioitu divaaneiksi, ja siellä
oli lisää hämärästi sopimatonta, mutta hyvin koristeellista taidetta.
Samoin kuin Christina Alberta ei rva Crumbkaan ollut tullut ottaneeksi
täysin huomioon hra Preembyn mahdollisuuksia tavaramäärään nähden,
mutta hän soveltautui tilanteeseen oikein hyvin. Kun hra Preemby
puhui mahonkikaapista ja vaatesäiliöstä, selitti hän, että Haroldin
olisi varsin helppo »jäljitellä» niitä hyvin, hyvin kirkkaanvärisellä
maalauksella, ja hän oli sitä mieltä, että hra Preembyn arkkujen ja
pukujen hyväksi voisi tehdä hyvin paljon laittamalla jonnekin nurkkaan
verhoista komeron. »Vaatteet menevät pilalle», sanoi rva Crumb, »vain
silloin, kun joku rupeaa hulluttelemaan tai koreilemaan. Mikään ei ole
pyhää. Viime viikollakin joku halkaisi ainoan pyjamani ihan kahtia.»
»Koetetaan järjestää», sanoi hra Preemby hiukan vaivautuneena.
»Niin, kyllä me sen jotenkin järjestämme», sanoi rva Crumb.
Mutta ennenkuin mitään oli ehditty lopullisesti järjestää, palasi
Harold ostoksiltaan mukanaan suuri kappale veripunaista pihviä
sanomalehtipaperiin käärittynä, salaattia ja pieniä sipuleja käärössä
kädessään ja kaksi suurta olutpulloa kainalossaan. Niin kiintyi
jokaisen huomio päivällisvalmistuksiin.
»Tavallisesti», selitti Harold, »syömme me ulkona. Täällä lähellä
on siisti leikkelyliike ja pieni italialainen ravintola j.n.e.
tuskin viiden minuutin päässä Kuninkaantiellä. Ulkona tuntuu melkein
hauskemmalta. Mutta arvelin, että te mielellänne näkisitte tätä
atelierielämääkin.»
Koko elämänsä aikana oli hra Preemby hyvin harvoin nähnyt aterioita
valmistettavan. Joku muu oli aina kantanut ruoan pöytään ja sanonut:
»Päivällinen on valmis, isä», taikka »Illallinen on katettu, isä»,
riippuen asianhaaroista, ja sen ääreen hän sitten istuutui. Nyt
kuunteli hän todellisen harrastuksen vallassa hra Crumbin kutsua tulla
katsomaan, »kuinka me suoriudumme», ja avusti ohjauksen alaisena
puuhissa. Muutamin valituin sanoin hra Crumb esitteli keittolaitteet,
jotka olivat kaasuhanan ympärillä, kaasu syttyi pamahtaen, hra Preemby
ojenteli ja piteli käsissään tarveaineita ohjeitten mukaan ja oli
aikalailla tiellä. Christina Alberta, joka näytti tottuneelta tähän
hommaan, paloitteli sipulit ja laittoi salaattia keittiön pienellä
pöydällä ihan vieressä, ja paisti käristettiin voin siristessä ja
tuoksutessa.
Sillä välin rva Crumb kattoi siniseksi maalatun pöydän hra Preembyn
tulevaan huoneeseen oranssinvärisellä liinalla, lautasilla ja lautasten
osilla, keltaisilla savituopeilla, joihin oli jollakin maalaismurteella
maalattu jotakin, eräillä veitsillä ja haarukoilla, savituopilla,
joka oli täynnä savukkeita, ja ruskeassa maljakossa olevilla
auringonkukilla. Tässä pöydässä hra Preemby sitten huomasi istuvansa
kasvoiltaan hyvin punakkana ja paistista räiskyneen rasvan tahraamana.
Kukaan ei lukenut ruokalukua, ja ateria alkoi.
Yleinen käsitys oli se, että hra Preembyn vuokra-asia oli selvä, vaikka
olikin olemassa monta kohtaa, joista hän mielellään olisi halunnut
tarkemman selvityksen. Etenkin oli hänestä tärkeää estää, niin hienolla
tavalla kuin mahdollista, vaatteittensa ja muitten tavaroittensa
yleinen käyttö silloin, kun noita naamiaisia pidettäisiin, mutta hän
ei oikein tiennyt, kuinka hän sen ottaisi puheeksi. Ja häntä vaivasi
epäilys, eikö hänen flanellisia yöpaitojaan, jos niitä julkisesti
näytettäisiin, pidettäisi vanhanaikaisina näitten taiteellisten
ihmisten parissa. Mutta keskustelu kierteli niin, että hänen oli vaikea
johtaa sitä siihen, mitä hänellä oli sanomista. Hän oli tottunut,
etenkin seurassa ollessaan, kirkastamaan kurkkuaan sanomalla »hrrump»
ja kohottelemaan viiksiään ylös ja alas, ennenkuin hän alkoi puhua, ja
kun hän sitten lopulta oli valmis lausumaan ajatuksensa, olikin joku
toinen ehtinyt edelle sanomalla jotakin muuta. Niinpä hän koko aterian
aikana ei tullut sanoneeksi muuta kuin silloin tällöin »hrrump».
Molemmat naiset käyttivät puhelahjojaan enimmän. Harold näytti
alakuloiselta ja lausui vain silloin tällöin satunnaisen korjauksen
tai huomautuksen vaimonsa esityksen johdosta, mutta hän söi enimmän
paistia kiusaantuneen näköisenä kuin mies, jolla on hellät hampaat ja
joka on tottunut parempaan ruokaan. Kerran hän kysyi hra Preembyltä,
pitikö tämä todella hyvästä musiikista, ja kerran, oliko hän nähnyt
iberialaista tanssijatarta viime vuonna, mutta kumpikaan näistä
kysymyksistä ei johtanut kestävään keskusteluun. »Hrrump, en», sanoi
hra Preemby. »En oikein, en erikoisesti», ja toisessa tapauksessa: »En,
en nähnyt.»
Rva Crumb puheli laajasti eräistä tehtävistä, joita hän oli saanut
sanomalehdiltä, ja kuinka häntä oli pyydetty toimittamaan »Patriotic
News» lehden lastenosastoa, ja ottaisiko hän tarjoukset vastaan —
hra Preembystä tuntui siltä, että hänen mainitsemansa toimittajat
näyttivät olevan aika turmeltunutta joukkiota — mutta enimmältään
koski keskustelu suuren ystäväpiirin jäsenten keskuudessa tapahtuvia
muutoksia ja järjestelyitä. Aterian jälkeen tarjottiin kahvia, ja
alistuvan näköisenä lähti Harold sitten pesemään astioita.
Pesulaitoksessakin oli vielä monta seikkaa, jotka vaativat huomiota, ja
poltettuaan pari kolme savuketta päätti hra Preemby: »Meidän on aika
lähteä, Christina Alberta.»
»Järjestämme kaikki kuntoon sillä aikaa», sanoi Harold heidän
lähtiessään.
Hra Preemby vaipui silloin tällöin mietteisiinsä hänen ja Christina
Albertan palatessa junassa Liverpoolkadulta Woodford Wellsiin.
»Ei se ole oikein sellaista, mihin minä olen tottunut», sanoi hra
Preemby. »Kaikki on niin toisenlaista kuin se tapa, jolla äitisi
hoiti asioita... Vähemmän säännöllistä... Tietysti voisin minä pitää
vaatteeni lukon takana kirstussanikin.»
»Kyllä te siihen totutte. He ovat hyvin kultaista väkeä. Fay pitää
teistä jo tavattomasti», sanoi Christina Alberta.
3.
Mutta ennenkuin Christina Alberta nukkui sinä yönä, tunsi hän
omantunnon moitteita. Hän tunsi omantunnon moitteita isänsä asioiden
järjestämisen johdosta. Hän epäili, tuntisiko isä todella olonsa
mukavaksi ja onnelliseksi tuolla Lonsdalen tallien atelierissä ja
kykenisikö hän viettämään elämäänsä tuon ainaisen uteliaisuuden
vallassa, jota hän oli suunnitellut niin rauhallisen iloisena — kun hän
siinä hyräili itsekseen ja kierteli viiksiään ja sanoi »hrrump», kun
hänellä ei ollut muuta tekemistä.
Tämä tarina, sitä emme kyllin usein voi toistaa, on tarina hra
Preembystä, josta tuli, kuten kohta kerromme, Sargon, kuningasten
kuningas. Mutta Christina Alberta on joutunut tähän juttuun melkein
niinkuin käki peipposen pesään, ja on mahdotonta olla tietämättä
hänestä. Tyttö oli tavallaan kuin isänsä toimien tarkastaja, ja hänellä
oli sukupuolensa ja ikänsä koko itsekkyys.
Hänellä oli myös säälimätön omatunto. Se olikin melkein ainoa asia,
jota hän ei saanut taipumaan mielensä mukaiseksi koko elämässään. Se
johti häntä. Se oli suuri, kristallinen omatunto, jolla ei ollut mitään
perusteita eikä mitään suhteita. Se ikäänkuin kellui hänen olennossaan.
Se oli hänen painopisteensä, eikä muu osa häntä voinut päästä irti
siitä.
Kun Christina Alberta saapui Christina Albertan eteen tutkittavaksi
ja tuomittavaksi, ei se suinkaan ollut mitään hölynpölyä, vaan
toimitettiin mitä suurimmalla vilpittömyydellä. Kaikki tapahtui
kortit pöydällä, ehdottomasti näkyvissä, ei mitään kiertelyä, ei
mitään piilottelua, x-säteet käytäntöön, jos oli välttämätöntä. Nämä
tutkinnot olivat sitä kamalampia, kun ne suoritettiin suorastaan
tyhjässä huoneessa, jossa ei ollut varjostimia, verhoja, ohjeita
eikä minkäänlaisia yleisiä uskomuksia. On pelottavaa ajatella sitä
verhojen ja kaluston puutetta, joka vallitsi Christina Albertan
omantunnon tuomioistuimessa. Ensiksikin Christina Alberta oli
täydellisesti ja ehdottomasti uskonnoton. Sitten hän oli teoreettisesti
epäuskonnollinen ja moraaliton. Hän ei uskonut hyveisiin, kristilliseen
siveysoppiin, perheeseen, kapitalistiseen järjestelmään taikka
Englannin valtakuntaan. Hän saattoi sanoa sen hyvin selvästi ja
yksityiskohtaisesti, paitsi silloin, kun hänen vanhempansa olivat
läsnä. Tunteen vaihtelut eivät voineet vaikuttaa häneen. Hän ei
saattanut pitää Walesin prinssiä ihastuttavana, eikä Punchiä hauskana.
Hän piti nykyaikaisia tansseja ikävinä, vaikka hän tanssikin niitä aika
hyvin, ja Wimbledonin tennistä ja tennispakinaa sietämättömän kuivana.
Hän suosi bolshevismia, koska jokainen, josta hän ei pitänyt, inhosi
sitä, ja hän toivoi koko maailmaan ulottuvaa vallankumousta, joka
hävittäisi ja puhdistaisi kaiken perinpohjin. Kuitenkaan ei Christina
Alberta nuoruuden tavallisella välinpitämättömyydellä näyttänyt
vähääkään huolivan siitä, mikä tuota vallankumousta seuraisi.
Meidän asiamme ei tässä ole ryhtyä tutkiskelemaan sitä, miksi nuori
nainen, joka oli syntynyt Woodford Wellsin ja Keski-Lontoon välillä
kahdennenkymmenennen vuosisadan alkuvuosina, suhtautui maailmaan sielu
niin täydellisesti tyhjänä ja puhdistettuna kaikista myönteisistä ja
rajoittavista vakaumuksista, merkitsemme vain tosiasian muistiin. Ja
vaikka hänet olisi kasvatettu kaikissa kristinuskon opeissa ja varmassa
ja tukevassa kunnioituksessa yhteiskunnan lakikirjan kaikkia määräyksiä
kohtaan, olipa tuo lakikirja mikä hyvänsä, ei hän olisi suhtautunut
maailmaan hilpeämmin luottamuksin eikä lujemmin vakautuneena siitä,
että Christina Alberta oli, jollakin määrittelemättömällä tavalla,
sellainen kuin olla pitikin. Christina Albertan tuli olla Christina
Alberta, selvästi ja suoraan, taikka silloin omantunnon tuomioistuin
sai selittää sen hänelle kovasti ja tylysti.
»Christina Alberta», sanoo tuomioistuin, »olet likaisin, tahraisin
pieni olento, pahinta elämän tomua, mitä milloinkaan on tuprunnut.
Kuinka aiot päästä puhtaaksi jälleen?»
Taikka:
»Christina Alberta! Olet taas valehdellut. Ensi kerran valehtelet
meillekin. Ensiksi sai laiskuus sinut valehtelemaan, ja nyt pelkuruus.
Mitä aiot tehdä itsestäsi, Christina Alberta?»
Tuli aika, jolloin tuomari puhutteli Christina Albertaa seuraavalla
tavalla: »Nenäsi, Christina Alberta, on niin leveä, ettei sitä voi
verrata mihinkään. Se kasvaa kai koko elämäsi, niinkuin nenät usein
tekevät. Nyt sinä pyrit viehättämään ja häikäisemään Teddy Wintertonia.
Menet sinne, missä uskot tapaavasi hänet. Sinä hommaat ja häliset
kuin mikäkin naishupsu. Uneksit hänestä kaikenlaista, vaikka mitä
inhottavimpiakin asioita. Olet pihkaantunut tuohon nuoreen mieheen,
huolimatta siitä tosiseikasta, jonka tiedät, että hän on kelvoton
lurjus. Pidät siitä, että hän koskettaa sinua. Istut ja tuijotat häneen
hupsuna ja isket silmää. Saako hän iskeä sinulle silmää? Eikö jo ole
aika ruveta ajattelemaan, mitä sinä teet, Christina Alberta?»
Ja nyt oli oikeudella täysi-istunto, ja syytös, syytös, jota vastaan
ei voinut puolustautua, oli se, että hän otti valtoihinsa kummallisen,
suojattoman isänsä ja uskoi hänet ja hänen hupsuutensa ja hänen
tyhmät kirjansa ja naurettavat aarteensa ja kaikki hänen toiveensa
ja unelmansa Crumbien epävarmaan ja epämiellyttävään atelieriin, ei
suinkaan minkään epämääräisen ja yleisen Lontoon-nälän vuoksi, vaikka
se olikin taustalla, vaan sen vuoksi, että tuossa atelierissä kävi tuo
liiankin viehättävä Teddy, sen vuoksi, että hän oli tavannut hänet
siellä ja tanssinut hurjasti hänen kanssaan, ja että hän oli äkkiä ja
hämmästyttävästi suudellut Christinaa ja Christina oli suudellut häntä.
Ja sitten Teddy oli saanut hänet houkutelluksi opettelemaan erään
tanssin hänen kanssaan ja saanut hänet tulemaan omaan atelieriinsä
teelle tapaamaan hänen sisartaan — joka ei ollut näyttäytynyt. Ja
sitten oli tavattu yhä uudelleen. Hän oli häikäilemätön ja ärsyttävä
ja kiertelevä. Christina Albertan koko olemus oli hurjassa kiihkossa
hänen takiaan. Tuomioistuin valaisi nyt kylmästi ja tarkasti hänelle
hänen mielensä liikkeet, osoitti hänelle, kuinka hän ajatteli aina
läsnäolevaa ja aina luoksepääsemätöntä Teddyä, ja kuinka se oli
ohjannut hänet muuttamaan Crumbien luo. Vasta nyt hän alkoi tunnustaa
ja nähdä selvästi. »Olet valehdellut itsellesi, Christina Alberta»,
sanoi tuomioistuin, »ja se on valheista pahin. Mitä aiot tehdä sen
sovittaaksesi?»
»En voi jättää Crumbeja nyt. He luottavat meihin.»
»Olet raukka, Christina Alberta. Olet suurempi raukka kuin
luulimmekaan. Olet pihkassa Teddy Wintertoniin. Miksi emme nimittäisi
asioita niiden oikealla nimellä? Olet rakastunut. Ehkäpä sinulle
jo on tapahtunut jotain pelottavaa. Pienet kaniinit juoksentelevat
puistikoissa, ja jokainen päivä on samanlainen niille. Ne liikuttelevat
pieniä turpiaan ja heiluttelevat pieniä häntiään ja tekevät käpälillään
mitä haluavat. Kunnes ne jonakin päivänä ovat ansassa ja lieka kiristyy
niiden pienten karvaisten jalkojen ympärille, ja kaikki, mitä ne sen
jälkeen yrittävät tehdä, on toisenlaista. Ansa estää niiden liikkeet,
ja ne saavat koettaa tanssia sen ympäri ja valitella, jos voivat,
kunnes metsästäjä tulee. Niinkö sinulle on käynyt? Ja Teddyn takia,
Teddyn, jolla on nuo avoimet, valehtelevat kasvot!»
»Ei», sanoi Christina Alberta, »en rakasta häntä. En rakasta häntä.
Olen ollut tyhmä ja pihkaantunut ja veltto. En ole enää sen arvoinen,
että minua sanottaisiin Christina Albertaksi. Mutta hän, ansa, ei ole
vielä saanut minua, eikä saakaan. Selvitän isän tästä, ja itseni myös.
Lupaan ja vannon...»
»Hm», sanoi tuomioistuin.
4.
Hra Preembystä tuntui siltä kuin olisi hänen uudessa asunnossaan
Lonsdalessa viettämänsä ilta ollut tapausrikkain ilta hänen elämässään.
Vaikutelmia kasaantui toinen toisensa päälle. Unettomuus ei kuulunut
hänen tapoihinsa, mutta kun hän lopulta makasi kääntösohvassaan, pysyi
hän valveilla melkein koko sen ajan, mitä yöstä oli jäljellä (se oli
tuo vähäinen osa, jonka keskelle kalpein kajastus sattuu), koetellen
järjestellä noita samoja vaikutelmia, vaikutelmia hänen uudesta
ympäristöstään, vaikutelmia Christina Albertasta, vaikutelmia uusista
ja ennen näkemättömistä henkilöistä, kokonaista vaikutelmien sekasotkua.
Hra Preemby ja Christina Alberta saapuivat atelieriin suunnitelman
mukaisesti puolen neljän tienoissa, mutta rattaat, jotka olivat
lähteneet sinä aamuna liikkeelle hra Preembyn laukulla ja arkuilla,
kirjoilla ja harvinaisuuksilla ja rva Preembyn laajalla vaatekaapilla
lastattuina, joka kaikissa tapauksissa oli saatu pelastetuksi Sam
Widgeryn kynsistä, eivät saapuneetkaan ennen kello kuutta. Pahaksi
onneksi Bromptonin tiellä asuva huonekalukauppias, jolta hra Preemby
oli ostanut näytekaapin ja pitkän, matalan kirjakaapin, oli tuonut
nämä tavarat päivää ennen, ja silloin oli Haroldissa kuohahtanut
koko nykyaikaisen taiteilijan vihamielisyys puhdasta puuta kohtaan.
Hän ja Fay ja jokunen sattumalta saapunut ystävä olivat valvoneet
myöhään yöhön maalaten näitä uusia esineitä syvällä ultramariinilla
ja laittaen niihin kultaisia tähtiä ja täpliä, niinkuin on paperissa,
joka on kierretty Ayalan keisarillisen ja sen sellaisten shampanjojen
pullonkauloihin. Kun hra Preemby näki heidän työnsä, saattoi hän tuskin
uskoa, että näyte- ja kirjakaappi olivat samat esineet.
»Minä toivon, että sen saa pois taas», sanoi hra Preemby.
»Mutta näettehän, kuinka ne nyt sopivat huoneeseen», sanoi Harold
lämpimän vakuuttavasti.
»Tarkoitan, että jos me kerran muuttaisimme pois», sanoi hra Preemby.
»Ymmärrän, että se on taidetta, ja ne sopivat mainiosti yhteen näitten
muitten esineitten kanssa täällä, mutta enpä tahtoisi muuttaa minnekään
noitten tavaroitten mukana, sellaisina kuin ne nyt ovat. Ette saata
käsittääkään, mitä kaikkea ihmiset voivat kuvitella?»
Aika kävi vähän pitkäksi, ennenkuin ajopelit saapuivat. Sohvasänkyä
siirreltiin ja laiteltiin. Vuodevaatteet, hurstit, peitot ja pielukset
oli pantava läjään hra Preembyn litteän kirstun kannelle varjostimen
taakse. »Meidän on keksittävä joku muu paikka pullo-oluelle», sanoi
Harold. »Keittiössä on liian lämmintä ja eteisessä liian turvatonta.
Mutta jos panisimmekin ne pesuhuoneeseen vesihanan alle, levittäisimme
kankaan yli ja antaisimme veden tippua kankaalle. Siellä olisi
viileätä. Koetetaanpa sitä.»
Haukotus yllätti hra Preembyn. »Haluatteko ehkä hiukan teetä?» sanoi
Fay äkkiä, ja hän ja Christina Alberta valmistivat sitä.
Harold oli silminnähtävästi kiusaantuneella ja hermostuneella tuulella.
Hra Preembyn kärsivällisellä, pienellä olemuksella hänen istuessaan
siinä kädet polvillaan odottamassa huonekaluvaunuja, katsellen esineitä
viattomin silmin ja sanoen »hrrump», oli sama häiritsevän hermostuttava
vaikutus Haroldiin kuin kamelilla on hevoseen. Harold puuhaili ja
kuljeskeli. Hän meni yläkertaan ja palasi taas, poltti loppumattomasti
savukkeita ja sai hra Preembynkin polttamaan loppumattoman määrän
savukkeita. Hän lausuili syvämielisiä mietteitä kiristyneellä äänellä:
»Tämä muistuttaa jotakin Dostojevskin kohtausta», sanoi hän hra
Preembylle. »Värivivahdus on kyllä toinen. Toinen, mutta kuitenkin
sama. Eikö teistäkin, hra Preemby?»
Hra Preemby nyökkäsi myötämielisellä, humoristisella, selittämättömällä
tavalla. »Hrrump», sanoi hän. »Se on todella hiukan sellaista.»
»Asiat järjestyvät kyllä», sanoi Harold. »Asiat järjestyvät kyllä
itsestään. Tunnettehan tuon Ruby Parhamin runon.» Hän selvitteli
kurkkuaan. »Sen nimi on Odotus», jatkoi hän, »ja se kuuluu seuraavasti»:
Hänen silmänsä muuttuivat tuijottaviksi ja lasimaisiksi, hänen äänensä
kasvoi voimassa, niin että sanat tuntuivat enemmän kuin luonnollisen
kokoisilta:
»Joka minuutin jälkeen
tulee toinen minuutti,
ja sitten, ole varma,
vielä toinen.
Kuin räystäältä tippuva pisar
et halua astua eelleen,
mutta ne tahtovat,
oi, loppumattomiin,
vieden elämäsi sulta, ei sentään kokonaan,
vaan kuoleman elämän keskeen tuoden,
kuoleman siruja
kuolemaa kulumalla.
Tipu eelleen elossa, kuolema vanha!
Tipu verkkaan, tylsästi, lakkaamatta!
Tipu eelleen!
Tuo 'tipu eelleen' on suurenmoista. Mutta ehkäpä ette pidäkään
nykyaikaisesta runoudesta?»
»En ole tullut huomanneeksi sitä», vastasi hra Preemby jalomielisesti.
»Ei niille vaunuille vain ole saattanut tapahtua mitään kamalaa», sanoi
hra Crumb pessimistisellä äänellä.
Kun vaunut vihdoin saapuivat ja tilava vaatekaappi aloitti hävittävän
kulkunsa käytävässä, vetosi hra Crumb kiihkeästi luojaansa kovalla,
epätoivoisella äänellä ja katosi sitten lähes tuntikaudeksi.
Christina Alberta kiusautui Haroldin mielialan myötämielisen
ymmärryksen ja sen pelon välillä, että hänen isänsä huomaisi,
kuinka epäedullisen vaikutuksen hän teki Haroldiin, ja saattaisi
ehkä loukkaantua siitä. Hän ja Fay ryhtyivät reippaasti auttamaan
purkamista. »Olisipa minulla joku noita hra Crumbin sinisiä mekkoja
vetää ylleni», sanoi hra Preemby, »niin olisi hyvä. Näissä mustissa
vaatteissa näkyy jokainen tomuhiukkanen.»
Hra Crumbin overallit ulottuivat pitkälle hra Preembyn polvien
alapuolelle ja aiheuttivat sen, että hänen olemukseensa tuli jotakin
kovin rakastettavan lapsellista, joka vetosi rva Crumbissa nukkuviin
äidillisiin vaistoihin. Hän taisteli sitä vaikutelmaa vastaan, että
hra Preemby oli todella pikkuinen, yhdeksänvuotias poikanen, joka
oli ollut paha ja jolle oli kasvanut pitkät viikset, ja että hänen
velvollisuutensa oli ottaa hänet hoiviinsa ja yleensä ohjata häntä.
Kirjat pistettiin hyllyille, niinkuin hra Preemby sanoi »noin vain». Ne
piti järjestää myöhemmin, mutta harvinaisuudet ja erikoisesineet veivät
pitemmän ajan, ja ne oli pantava jonkunmoiseen järjestykseen kaappiin.
Siellä ei ollut ainoastaan todellisia harvinaisuuksia, vaan myös monia
pikku esineitä, jotka hra Preemby oli hankkinut, koska ne olivat
harvinaisuuksien näköisiä. Siellä oli esim. kappale pesulaitoksen
kuljetusrattaiden likasiipeä, joka oli vääntynyt yhteentörmäyksessä
niin, että se muistutti hyvin silmäänpistävästi ihmisen vartaloa.
Siellä oli jonkun tuntemattoman nisäkkään melkein täydellinen pääkallo,
luultavasti jonkun kauriin jäännös, jonka hra Preemby oli löytänyt
Eppingin metsästä; siellä oli nyt jo jokseenkin kurtistunut peruna,
jossa voi selvästi erottaa seitsemänneljättä ihmisnaamaa, ja —
erikoisen arvokas harvinaisuus — suuri piikiven kappale, jossa naamoja
ei ollut vähempää kuin viisikymmentä. Vuosia sitten oli joku Preembyn
esi-isä löytänyt tuon samaisen piikiven ja pitänyt siitä ja tehnyt nuo
naamat pistellen sinne tänne silmän ja sieramen, mutta hra Preemby ei
osannut epäillä, että joku kaukainen sukulaiskäsi olisi ollut siinä
apuna. Avoimin silminkin hra Preemby näki naamoja kaikkialla. Hänen
mielestään oli mahdotonta kuvitella, mitä kivestä olisi tullut, jos se
olisi pantu kovan kuumuuden vaikutuksen alaiseksi.
Christina Albertan pelko siitä, kuinka Crumbit ottaisivat isän vastaan,
väheni vähitellen, kun hän näki, että Fay oli kiintynyt isään. Fay
kohteli häntä päättävästi, mutta lempeästi, ja he menettivät koko
joukon aikaa hänen koettaessaan erottaa nuo viisikymmentä naamaa tuossa
ihmeellisessä kivenkappaleessa. He aloittivat ja aloittivat taas
alusta, mutta he sekaantuivat aina päästessään kahteenkymmeneen tai
kahteenkolmatta. He epäilivät aina, tulivatko laskeneeksi samat kasvot
kahteen kertaan.
Harold palasi pahalla tuulella ja saattoi kuulla, kuinka hän potkaisi
hra Preembyn arkkuja käytävässä, mutta Fay meni hänen luokseen
kalpeissa silmissään sekava unissakävijän ilme, ja potkiminen
lakkasi, ja sitten tuli Harold taas alas näyttäen hyvin komealta
nankinghousuissaan, yllään sininen takki hopeisine nappeineen ja suuri
musta kaulanauha, ja oli sitten hyvin ystävällinen hra Preembylle.
»Ettehän ole vihainen, että hiukan kosketin tuota teidän
vaatearkkuanne?» sanoi hän. »Se karkoittaa meidät täältä, siinä missä
se nyt on. Toisen meistä on väistyttävä, ymmärrättehän, joko sen tai
minun. Minä joko maalaan sen, taikka sitten hankin silkkihatun, jossa
on musta surunauha, ja kultanuppisen sateenvarjon — joka maksaisi
paljon enemmän rahaa. Missä minun värini ovat?»
»Jos te vain saatte värin pois jälleen», sanoi hra Preemby, »siinä
tapauksessa, että minun on muutettava pois... On ihan paikallaan,
että ne ovat maalatut semmoisiksi täällä tallissa. Mutta tallin
ulkopuolella...»
»Aivan niin», sanoi Harold. »Aion tehdä siitä pienen, vaaleanpunaisen
talon ikkunoineen ja niin poispäin. Jotakin hyvin yksinkertaista.
Jonkunlaisen venäläisen piirroksen. Sellaisen kuin »Lepakossa» näkee.
Ja me voimme panna kulmaan kilven sen mukaan mitä esitetään. Tehdään
siitä jonkunlainen laitos.»
»Olkoon menneeksi, niin kauan kuin se ilahuttaa ympäristöä», sanoi hra
Preemby.
Hän huomasi, että joku silitti lämpimästi hänen hiuksiaan.
»Rakas, pikku isä», sanoi Christina Alberta.
5.
Mutta nyt ilmestyi uusi tulokas ja Christina Albertan elämän teki
jälleen ikäväksi ja monimutkaiseksi Teddy Wintertonin läsnäolo ja hänen
teeskennelty suoruutensa. Hänen komea ruumiinsa, hänen liikkeensä,
hänen äänensä kiihottivat hänen tunteitaan, vaikka hän vihasi tuota
kiihottumista, hänen rauhallinen häikäilemättömyytensä loukkasi hänen
huumorintunnettaan, nuorukainen loukkasi tytön ylpeyttä ja hän halusi
päästä hänestä. Tytöllä ei ollut mitään vaikutusvaltaa häneen, ja
hän käyttäytyikin kuin hän omistaisi tytön. Tyttö antoi hänen aina
mennä hiukan liian kauas. Kun Teddy oli läsnä, heitti Christina
Albertan nenä varjon, joka näytti ulottuvan näköpiiriin saakka. Nyt
hän seisoi oviaukossa, housut toista ja takki toisenlaista tvilliä.
Päällystakki oli kolmatta ja melkein napittamatta ylioppilasmaiseen
tyyliin. Hän katseli, kuinka hra Preemby kantoi luita, jotka hän oli
löytänyt Stainesin läheltä, atelierin läpi teetarjottimella. Teddyn
silmät olivat pyöreät hämmästyksestä ja huvista, hänen suunsa äänsi
meluttomasti: »Mitä ne ovat?»
Christina Alberta ei sallinut, että hänen isälleen nauroi joku Teddy
Winterton, »Hra Winterton», sanoi hän, »tässä on isäni.»
»Korjaan juuri luitani pois», sanoi hra Preemby, »ja sitten olen valmis
puristamaan kättänne.»
»Saamme juuri järjestetyiksi hra Preembyn tavarat, ja sitten menemme
kaikki Poppinettin luo syömään päivällistä», sanoi Fay. »Nyt ei ole
juuri mitään purettavaa enää.»
»Pari kolme luuta vain ajalta ennen vedenpaisumusta», sanoi hra Preemby.
Teddy sieppasi yhden. »Tämä», sanoi hän sitä tarkastellen, »on
kivettynyt sarvikuonon luu.»
»Se on hevosen luu ajalta ennen vedenpaisumusta», sanoi hra Preemby.
»Suokaa anteeksi! Se on sarvikuonon luu.»
»Hevosilla oli siihen aikaan sarvikuonon luut», sanoi hra Preemby. »Ja
nuo sarvikuonot! Ne olivat mahdottomia. Jos minulla olisi sellainen, en
tiedä, minne sen panisin.»
Hra Preemby riisui overallin ja pukeutui jälleen mustaan takkiinsa ja
harmaaseen, mustanauhaiseen huopahattuun. Hän liittyi tuohon kirjavaan
seurueeseen, joka lähti Londsdalen talleilta pieneen italialaiseen
ravintolaan Kuninkaantielle. Kolme Crumbien naapuria yhtyi seuraan,
hyvin rauhallinen hopeatukkainen vanhus, nuori mies ja tumma tyttö.
Hra Preembyyn vaikutti suuresti uutuus siinä, että mentiin kodin
ulkopuolelle päivälliselle, ja hän esitteli sen etuja hopeatukkaiselle
miehelle, joka näytti olevan niitä rauhallisia kuuntelijoita, jollaisia
hra Preemby mielellään tapasi. »Katsokaas, teidän ei tarvitse keittää
ruokaa, eikä teidän tarvitse kattaa pöytää, ja sitten jälkeenpäin ei
ole mitään pestävääkään. Mutta luulen, että se tulee kalliimmaksi.»
« Hopeatukkainen mies nyökkäsi myöntävästi. »Juuri niin», hän sanoi.
Harold Crumb kuuli sen. »Kalliiksi», sanoi hän, »mitä vielä! Ei.
Poppinetti voi tehdä minkä rikoksen hyvänsä, mutta sitä eivät hänen
ruokavieraansa salli. Hän ruokkii meitä varastetuilla kyyhkysillä,
hänen kalkkunansa on merisikaa, hänen pihvinsä hevospihviä. Mistä hänen
murekkeensa on tehty, tietää Jumala; mitä hän panee _ravioliinsa_, se
saa Luojankin suremaan liiallista tuotantoaan: Mutta, nähkääs, ei saa
kiinnittää huomiota hänen ruokiinsa, syökää niitä vain, ja ne ovat
peevelin hyviä. Hänellä on aina kukkia pöydällä ja se vaikuttaa perin
hienostuneelta. Saattepa nähdä! Saattepa nähdä!»
Hra Preemby näki. Poppinetti oli pieni, mutta huolellisesti Caruson
malliin veistetty mies, ja hän otti suuren seurueen vastaan diplomaatin
kohteliaisuudella ja tulivuoren purkautumisvoimalla. Hän oli erityisen
huomaavainen hra Preembyä kohtaan, kumarsi hänelle syvään ja tervehti
häntä hyvin runsaasti, milloin vain hra Preembyn silmät sattuivat
häneen. Hän näytti hra Preembystä uhraavan aikansa siihen, että meni
yhä kauemmas ja kauemmas ravintolassaan saadakseen hra Preembyn
katsomaan häneen ja hymyilläkseen hänelle yhä pitemmän ja pitemmän
matkan päästä. Hra Preemby epäili uteliaana, eikö ravintoloitsija vain
pitänyt häntä jonakin toisena.
Erikoisen suosion osoitukseksi ohjasi signor Poppinetti seurueen
pitkään, vähemmän miellyttävään pöytään ravintolan keskelle, ja otti
vastaan heidän vastakkaiset tilauksensa viittoillen kuin kapellimestari
johtaessaan orkesteriaan vaikeassa paikassa. Hra Preemby oli vaitelias,
mutta tarkkaavainen. Nyt hän huomasi syövänsä makaronia ja juovansa
hapanta viiniä, jonka nimi kuulosti hänen lontoolaisissa korvissansa
kuin uhkaukselta. Chianti.
Harold Crumb käsitteli makaronikysymystä hyvin vakavasti. »Jos haluaa
nauttia makaronista», vakuutti hän hra Preembylle, »on välttämätöntä
täyttää suunsa ihan kokonaan, tarkasti, painaa makaroni sisään, niin
ettei mitään pursu ulos. Makaronin paloitteleminen haarukalla, niinkuin
te teette, on yhtä kamalaa kuin osterin paloitteleminen. Se... vie
siitä hengen.»
»Pidän siitä palasiksi leikattuna», sanoi hra Preemby odottamattoman
lujasti. Ja hän leikkasi makaronia lisää.
»Muuten», sanoi hän tuttavallisesti vieressään istuvalle
hopeatukkaiselle miehelle, »en voi olla ajattelematta, että ne ovat
matoja.»
»Juuri niin, juuri niin», sanoi hopeatukkainen mies.
Harold valaisi jalomielisesti väitteitään esimerkeillä. Hänen luisevat
kasvonsa olivat liikahtelevan makaronisuullisen ohella kuin pyhä
Yrjänä ja lohikäärme englantilaisessa kultarahassa. Hän vihelteli
syödessään. Pitkiä makaroninpätkiä riippui miettivästi jonkun aikaa
hänen huulillaan ja hävisi sitten hänen sisäänsä kuin jonkunmoisen
käsittämättömän taian vaikutuksesta. Teddy Winterton ja eräs tulokas
viereisestä atelieristä jäljittelivät häntä. Christina Alberta ja Fay
osoittivat naisten viekasta näppäryyttä. Mutta hra Preemby oli iloinen,
kun makaronista päästiin, vaikka se herättikin kysymyksen siitä, kuinka
munaa ja vihanneksia saattoi syödä haarukalla.
Mutta oikeastaan hän ei ollut niin hämillään kuin joku nuorempi mies
olisi ollut. Hänellä oli tuo keski-iälle ominainen varmuus. Tämä ateria
ravintolassa oli hänelle kokonaisuudessaan valoisa ja mieluisa kokemus.
Pitipä hän Chiantin happamesta maustakin. Tuota Chiantia saattoi juoda
suurehkoista pikareista, koska se oli melkein yhtä halpaa ja kevyttä
kuin olutkin. Se ei juovuttanut, mutta se lämmitti mieltä ja se verhosi
maailman hupaiseen ja vakuuttavaan epäselvyyteen, niin että kaikista
Tunbridgeista tuli eittämättömiä Tumbridgeja, ja sydämen salaisista
unelmista ja aatteista kehittyi varma tieto. Nyt hra Preemby tunsi
kykenevänsä ja tahtovansa kertoa kaikki ja viitata paljoa tärkeämpiin
asioihin tuohon kokoelmaansa nähden valkotukkaiselle miehelle ja myös
tummalle, huolimattomasti puetulle tytölle, joka istui hänen toisella
puolellaan, joka tuli toisesta atelieristä ja jonka nimestä hänellä ei
ollut minkäänlaista käsitystä, vieläpä toisillekin, ja kun päästiin
lintuun — se oli uusi lintu hra Preembylle, ja sitä sanottiin Turkin
kanaksi tai joksikin sellaiseksi — puhui koko seurue tuolla nuorille
ihmisille ominaisella, äänekkäällä, sekavalla ja pamahtelevalla tavalla
kadonneesta Atlantiksesta.
Hän ei ollut milloinkaan ennen puhunut niin vapaasti tästä aiheesta.
Kotona oli rva Preembyn täydellinen harrastuksen puute hillinnyt
häntä. Ja nytkään hän ei ollut valmistunut positiivisiin väitteisiin
tai vastaamaan epäileviin arveluihin tuon kultaajan kadonneen
mannermaan johdosta. Atlantis oli ollut monen vuoden aikana hänen
unelmiensa näyttämönä ja aiheena, hän tiesi, että hänen tietonsa siitä
erosivat suuresti tavallisesta tiedosta, ne olivat intuitiivisempiä,
mystillisempiä, syvempiä. Hänen alkaessaan puhua oli hänen puhetapansa
puolustavaa, hienotuntoista ja hämärää, niinkuin sen, joka kyllä
haluaa, mutta ei saa puhua.
Mistä hän tiesi, että kadonnut manner oli ollut olemassa?
»Hrrump», sanoi hän hymyillen hieman erikoisen tietävästi, »olen
tutkinut sitä vuosikausia.»
»Mitä todistuksia siitä on olemassa?» kysyi huolimaton nuori nainen.
»Niitä on paljon. Ihan mahdoton käydä luettelemaan niitä. Vakuuttavia.
Erilaisia. Plato on kirjoittanut siitä paljon. Lopettamaton katkelma.
Monta kirjaa on kirjoitettu. Egyptissä on paljon kirjoituksia.»
»Minkälaisia ihmisiä siellä oli?» kysyi huolimaton tyttö.
»Hyvin ihmeellisiä ihmisiä, nuori neiti», sanoi hra Preemby. »Hrrump!
Hyvin ihmeellisiä ihmisiä.»
»Filosofiaa loppumattomiin, vai kuinka?» kysyi naapuriatelierin nuori
mies suu täynnä.
»Meidän tietomme ovat vain sirpaleita», sanoi hra Preemby, »vain
sirpaleita.»
»Kuinka he pukeutuivat?»
»Hrrump. Viittoihin. Valkoisiin viittoihin... hyvin arvokkaasti.
Sinistä... taivaansinistä... oikeutta jaettaessa. Plato kertoo siitä
paljon meille.»
»Osasivatko he lentää?»
»He ymmärsivät taidon. Sitä ei käytetty.»
»Autoja, ja kaikkea sellaista?»
»Jos he vain halusivat. Siellä oli vähemmän autonajoa, enemmän
miettimistä. Me elämme... murrosaikaa. Hrrump.»
»Ja sitten se hävisi tyhjiin», sanoi naapuriatelierin nuori mies.
»Upposi ja niin poispäin. Mikä opetus!»
»Sitä ei olisi pitänyt tapahtua», sanoi hra Preemby synkästi.
Hra Preemby huomasi hämärästi, että epäilijöitäkin oli.
»Ei ole pienintäkään todistusta siitä, että Atlantinmeren paikalla
milloinkaan olisi ollut mannerta», sanoi Teddy Winterton Christina
Albertalle, »ainakaan kolmeenkymmeneen miljoonaan vuoteen, ja ihmisiä.
Valtameren allas on syntynyt jo mesozoisella ajalla.»
Hra Preemby olisi vastannut tähän väitteeseen, mutta huolimattoman
näköinen tyttö kysyi häneltä äkkiä, eikö hän uskonut hakaristin
olevan meille Atlantiksen ajoilta periytyneen tunnuskuvan. Hän sanoi
olevansa varma siitä. Hän kysyi, mitä se oikeastaan tarkoitti. Hän oli
aina ollut utelias tietämään, mitä se merkitsi, ja nyt tuo merkitys
verhottiin salaperäisyyteen. Hän tahtoi sen lisäksi vielä tietää
jotakin uponneen maailman puvuista, sen sosialisista tavoista, sen
uskonnosta. Saivatko naiset äänestää? Tyttö oli nähtävästi älykkäin
koko seurassa. Hopeatukkaista miestä näytti tuo kaikki hiukan
huvittavan.
Muu osa seuruetta eksyi jäljiltä keskustellessaan mahdollisuuksista
mennä Chelsean taiteilijanaamiaisiin kadonneen Atlantiksen puvuissa.
Hra Preemby piti monia heidän ajatuksiaan jokapäiväisinä ja
epäarvokkaina.
»Meille jää rajattomat mahdollisuudet», sanoi Harold Crumb. »Voimme
keksiä aseita, laittaa siivet, jos haluamme. Maagillisia, valaistuja
kiviä kiivissämme. Salaperäisiä kirjoja ja piirroksia. Ja jonkunmoista
erikoista valittelevaa, humisevaa soittoa. Mia, mia, mia.»
Hän pullisteli poskiaan ja piti hullunkurista, surullista ääntä
selittääkseen tarkoitustaan ja heilutellen sormiaan vaikutuksen
lisäämiseksi.
Ei ollut hyvä väittää tuollaista mielikuvituksellista tietämättömyyttä
vastaan. Mutta tummalle, huolimattomalle tytölle ja hopeatukkaiselle
miehelle puhui hra Preemby yhä melkein oraakkelimaisesti ja
julistavasti viiksiensä takaa.
»Mutta kuinka nuo asiat ovat tulleet tietoon?» kysyi tumma tyttö
itsepäisesti. »British Museumissa ei niistä ole merkkiäkään.»
»Unohdatte», sanoi hra Preemby, »hrrump, vapaamuurarit. Heillä on
erinäisiä ryhmiä perintätietoja. Kiitos. Vain puoli lasia. Voi, te
täytitte sen! Kiitos.»
Puhuessaan huomasi hän, että Christina Albertan ja Wintertonin
välillä tapahtui jotakin. Ensiksi näytti siltä kuin se ei merkitsisi
yhtään mitään, ja kuin se kuuluisi vain seurueen yleiseen
poikkeuksellisuuteen, mutta sitten se näytti merkitsevän paljonkin. Hän
näki Christina Albertan pienen nyrkin pöydällä, ja äkkiä Wintertonin
käsi kietoutui sen ympärille. Tyttö sieppasi kätensä pois. Sitten
kuiskattiin jotakin, ja hänen kätensä palasi. Seuraavalla hetkellä
kädet jo olivat viiden tuuman päässä toisistaan ikäänkuin mitään ei
olisi tapahtunut heidän välillään.
Hän olisi luultavasti unohtanut sen, että Christina Alberta tällä
lailla oli kiinnittänyt hänen huomiotaan, jollei jälkiruoan aikana
olisi sattunut jotakin muuta. Poppinettin käsitys jälkiruoasta oli
jonkunmoinen sekoitus pähkinöistä — jos löysit terveen pähkinän,
sait palkinnon — puristetuista ja vahingoittuneista taateleista ja
eräistä epäluuloa herättävistä omenista. Syntyi aikamoinen rapina.
Seurue peitti pöydän pähkinän kuorilla ja sillä vihreällä, mustalla
ja keltaisella aineella, mitä ne sisälsivät, kun tuo toinen tapahtuma
sattui hra Preembyn silmiin. Hän näki Teddy Wintertonin hyvin hiljaa
sivelevän Christina Albertan käsivartta, eikä tyttö vetänyt sitä pois.
Kaikki olivat silloin hyvällä puhetuulella, ja sillä hetkellä hra
Preembystä näytti siltä, että hän yksin oli nähnyt tapahtuman, mutta
sitten hän huomasi myös tarkkaavan ilmeen hopeatukkaisen miehen
silmissä. Tuo kaikki oli hyvin nolostuttavaa ja tämä Chianti — vaikka
se todellakaan ei tehnyt humalaan — teki kaiken vähän sumeaksi, mutta
hra Preemby tunsi jollakin tavalla, että hopeatukkainen mies myös oli
nähnyt tuon salaisen tuttavallisuuden ja että hänkään ei näyttänyt
oikein hyväksyvän sitä.
Pitiköhän kiinnittää siihen huomiota? Pitiköhän sanoa jotakin? Ehkäpä
myöhemmin. Ehkäpä hän, kun he ovat rauhassa kahden kesken, voi kysyä:
»oletko kihloissa tuon nuoren Wintertonin kanssa?»
»Hiukan liikaa», sanoi hra Preemby tyynesti kohdatessaan hopeatukkaisen
miehen katseen. »En pidä tuollaisesta.»
»Juuri niin», sanoi hopeatukkainen mies.
»Puhun siitä hänelle.»
»Siinä olette ihan oikeassa», sanoi hopeatukkainen mies lämpimästi.
Hyvin ymmärtäväinen mies.
Tuolien ankara kolina ja raavinta. Poppinetti toi laskun ja tuli
hakemaan rahaansa. »Maksan puolestasi, isä», sanoi Christina Alberta,
»ja sovimme siitä myöhemmin.»
Poppinetti kumarsi hra Preembyn oikealla ja hra Preembyn vasemmalla
puolella, monta Poppinettia kumarsi. Poppinetti puuhaili innokkaasti
jaellessaan hattuja ja päällysvaatteita. Poppinetti oli joka paikassa,
minne vain kääntyi. Ravintola tuntui hiljaa pyörivän. Oliko tuo
Chianti sittenkin väkevämpää kuin hra Preembylle oli uskoteltu? Joukko
Poppinetteja avasi koko joukon ovia ja sanoi kohteliaisuuksia. Oli
vaikea valita ovea. Sattui heti ensimmäisellä kerralla. Kadulle.
Ihmisiä kulki ohi. Autoja. Ei enää Poppinetteja. Mutta tytön ei pidä
antaa nuoren miehen silittää käsivarttaan päivällisillä, kun joku
saattaa nähdä. Se ei ollut hyvää käytöstä. Jotakin oli sanottava.
Jotakin hienotuntoista.
Hra Preemby huomasi kävelevänsä rva Crumbin vieressä. »Oli ihanaa
kuulla teidän puhuvan tuosta Atlantiksesta», sanoi hän. »Olisin
toivonut olleeni lähempänä.»
»Hrrump», sanoi hra Preemby.
Rva Crumbissa oli jotakin hyvin viehättävää. Ei niin _kauheasti_
naimisissa, mutta naimisissa kuitenkin.
6.
Hra Preemby arveli, että he menisivät kotiin juodakseen hiukan kahvia,
jutellakseen ja sitten vuoteeseen: hänellä ei ollut minkäänlaista
aavistusta siitä, mitä sinä iltana vielä oli hänen edessään. Hän ei
vielä tiennyt mitään siitä, kuinka kauan ihmiset saattavat istua
valveilla ja olla vilkkaita vielä pikkutunneillakin tässä uudessa,
nuorten ihmisten maailmassa, johon Christina Alberta oli vienyt hänet.
Ja jonkunmoisella kiihkeällä, epäjohdonmukaisella tavalla he
saattoivatkin olla vilkkaita tuntikausia. Hra Preemby käsitti
vähitellen hämärästi, että rva Crumb oli määrännyt säännöllisesti
toistuvan päivän iltahuvituksia varten atelierissä, ja että tämä
ilta, jonka hän oli valinnut lopullisesti asettuakseen tänne asumaan,
oli juuri sellainen. Uusia ihmisiä tuli huoneeseen. Eräs vieraista
oli nähtävästi hiukan pelottava, ja hän saapui melkein heti heidän
palattuaan Poppinettilta. Hän oli hyvin lihava ja leveä valkokasvoinen
mies, siinä neljänkymmenen korvilla, jokseenkin hengästynyt,
silmät hyvin älykkään näköiset leveän otsan alla ja jokseenkin
veltto, jörö suu. Hän käyttäytyi sellaisen ihmisen vaistomaisella
itsetietoisuudella, joka tietää, että hänet huomataan. Hänen nimensä
näytti olleen Paul Lambone, ja hän oli kirjoittanut kaikenlaista.
Jokainen kohteli häntä mahdollisimman kohteliaasti. Hän tervehti
Christina Albertaa hyvin lämpimästi.
»Mikä nyt on uusin pyrkimys?» sanoi hän pudistaen tytön kättä ikäänkuin
olisi mieltynyt siihen ja puhuen niin laajaan henkilöön nähden pienellä
äänellä. »Mikä on edistyksen viimeinen askel?»
»Saatte tavata isäni», sanoi Christina Alberta.
»Onko teillä isä? Luulin, että semmoiset pikkuiset kasvavat kuin
ruohonkorret — Nietzschen ja Bernard Shawin ja muitten sellaisten
maaperästä.»
»Hrrump», sanoi hra Preemby.
Hra Lambone kääntyi häneen päin. »Mikä mitättömyys tuollainen tytär
onkaan», sanoi hän kumartaen hiukan Christina Albertaa kohden,
»paraskin heistä.»
Hra Preemby vastasi Woodford Wellsin vanhempien malliin: »Hän on hyvä
tytär minua kohtaan, herra.»
»Niin, mutta eivät ne pojille riitä.»
»Teillä on kai poikia, herra?»
»Uneksin vain lapsista. Minulla ei ole vielä teidän rohkeuttanne
toteuttaa tuumiani. Olen mennyt sata kertaa naimisiin teoriassa,
ja kuitenkin olen tässä jokaisen naimattomana setänä. Oleskelen
nuorten ihmisten keskuudessa ja seuraan heidän hommiaan», hänen
älykkäät silmänsä katselivat rauhallisesti Christina Albertan
lörpöttelynhaluista suuta, »kauhun ja ihailun vallassa.»
Samassa ilmestyi ovelle kaksi uutta vierasta ja hra Lambone kääntyi
tervehtimään heitä heti, kun Fay oli lausunut heidät tervetulleiksi: —
itsetietoisen näköistä nuorta miestä, jolla oli ääretön paljous mustaa
tukkaa, ja pientä, kiinalaista nukkea muistuttavaa naista, joka oli
puettu Watteaun tyyliin.
Keskustelu tuli yleiseksi ja hra Preemby painui tapausten
taustalle. Hän huomasi istuvansa hopeatukkaisen ystävänsä vieressä,
kirjakaappiinsa nojaten. »En odottanut, että tänne kertyisi kokonainen
seurue», sanoi hän.
»Niin minäkin luulin.»
»Tulin tänne vasta tänään iltapäivällä. Muuttovaunut myöhästyivät ja
joukko tavaroitani on vielä purkamatta.»
Hopeatukkainen mies nyökkäsi myötämielisesti. »Niin tapahtuu usein»,
sanoi hän ääneen.
Jokainen puhui kovalla äänellä. Oli vaikea kuunnella. Se oli sekavaa
puheenpärinää, ja milloin vain pari kolme henkeä näytti innostuneen
puheenaiheeseensa, tuli Fay Crumb keskeyttämään heitä, kuten hyvän
emännän tuleekin. Toisia ihmisiä, joihin hra Preembyn huomio
kiintyi hyvin hämärästi, tuli jollakin lailla atelieriin. Siinä oli
punatukkainen, pelottavan avorintainen nuori rouva, jonka puku oli
selästä auki melkein vyötäisiin saakka. Hra Preemby sanoi sen johdosta
»hrrump» ja aikoi sanoa jotakin lisää, jotakin kylmää ja rauhallista,
hopeatukkaiselle miehelle. Mutta hän ei sanonutkaan. Hän ei voinut
keksiä mitään kyllin kylmää ja rauhallista sanottavaa.
Fay Crumb tuli hänen luokseen ja kysyi, haluaisiko hän hieman whiskyä
tai olutta. »En, korkeintaan tuota hyvää chiantia, kiitos vain», sanoi
hra Preemby.
Keskustelu näytti tulevan yhä meluisammaksi. Jossakin nurkassa saattoi
kuulla Harold Crumbin lausuilevan Vachell Lindsayn runoja. Sitten tuli
hra Lambone ja näytti haluavan puhua jotakin kadonneesta Atlantiksesta,
mutta hra Preemby oli arka puhumaan kadonneesta Atlantiksesta hra
Lambonen kanssa. »Hyvinkö hurisee, isä?» kysyi Christina Alberta
kulkiessaan ohi odottamatta muuta vastausta kuin »hrrump».
Sitten tuli kolme nuorta miestä kantaen gramofonia. He selittivät juuri
ostaneensa sen, ja Fay huomasi, että olut oli loppunut, ja lähetti
Haroldin lainaamaan sitä naapurista. Uudet tulokkaat eivät vaikuttaneet
juuri voimakkaasti hra Preembyn uupuneeseen mieleen, paitsi yksi
heistä, gramofonin omistaja, hyvin kaunis nuori mies, jolla oli
pitkä, älykäs nenä, joka piti päähineenään gramofonin torvea ja joka
välttämättä tahtoi panna sen soimaan, tapahtuipa sitten mitä hyvänsä.
Soitto oli tanssimusiikkia, pääasiallisesti jazzeja ja joku valssi,
mutta se virkisti suuresti hra Preembyä. Hän istui suorana ja löi
tahtia kivettyneellä sääriluulla, samalla kuin pari kolme paria
pyörähteli atelierin permannolla. Omituista tanssia, tuumaili hra
Preemby, melkein kuin kävelemistä, hyppelevää kävelemistä ja jalkojen
äkillistä taaksepäin tempoilemista. Syntyi keskeytys, kun Harold toi
lainatun oluen — ja kuljetti lainaajat mukaan. Sitten vaadittiin yhteen
ääneen Christina Albertaa ja Teddyä tanssimaan tanssinsa. Teddy oli
kyllä halukas, mutta Christina Alberta vastusteli, ja kun hra Preemby
näki tanssin, ei hän sitä ihmetellyt.
»Hrrump», sanoi hän ja siveli viiksiään ja katseli hopeatukkaista
miestä.
He olivat todella liian tuttavallisia keskenään. Esittäjät katosivat
muutamaksi hetkeksi yläkertaan ja tulivat takaisin muuttuneina.
Jostakin syystä oli Teddy pistänyt päähänsä kangashatun, ja Christina
Alberta rupesi käyttäytymään kovin ylpeästi ja koppavasti kädet
lanteilla.
Jokainen perääntyi seiniä kohti jättääkseen tanssipaikan vapaaksi.
Alussa se ei ollut niin pahaa. Mutta nyt tuo Teddy sieppasi kiinni
Christina Albertan, heitti hänet olkansa yli, tarttui häneen kovasti,
pitäen häntä melkein nurinpäin, molemmat jalat ilmassa ja kädet
permantoa haparoiden. Ja tyttö oli punainen ja kiihtynyt ja tuntui
pitävän noista kiivaista tuttavallisuuden osoituksista. Hän ja Teddy
katselivat toisiaan silmiin kuin jollakin lailla lähentyneinä ja
sitten ihan kuin julmasti uhaten. Eräässä kohdassa oli tytön lyötävä
toista korvalle tässä merkillisessä tanssissa, ja hyvä, kova, sievä
korvapuusti läjähtikin. Hän teki sen niin näppärästi, että jokainen
taputti käsiään. Tämän jälkeen Teddy hymyili, tarttui kourin hänen
ohueen kaulaansa ja kuristi häntä hyvin realistisesti.
Sitten gramofoni korisi kuolemaansa, ja tanssi oli päättynyt.
Hra Preembyn kurkku ei ollut juuri vaivannut häntä päivällisen jälkeen,
mutta nyt hän sanoi »hrrump» monta kertaa.
Kaikki vaativat hehkuvaa, läähättävää, pörröpäistä Christina Albertaa
toistamaan esityksen, mutta hän ei tahtonut. Hän huomasi vilaukselta
juhlallisen moitteen ja ällistyksen isänsä kasvoilla.
Naapuriatelierin väki oli nyt valmis näyttämään taitoaan. He tanssivat
jäljennöksen erään tatarilaisen tanssin venäläisestä jäljennöksestä.
Löydettiin gramofonilevy, joka nyt ei oikeastaan vastannut alkuperäistä
musiikkia, mutta se kelpasi. Tämä tanssi todella huvitti hra Preembyä.
Nuori mies kyyristyi hyvin lähelle permantoa, heitteli jalkojaan hyvin
nopeasti ja tyttö oli yhtä puinen kuin nukke. Jokainen taputti käsiään
soiton tahdissa, ja niin teki hra Preembykin.
Sitten tuli uusi keskeytys. Viisi naamiopukuista henkilöä pyysi olutta.
Heistä jäi hra Preembylle se vaikutelma, että he olivat kummallisen
ja kirjavan värisiä, mutta ihan vailla kiintoisuutta. Eräällä
oli punainen viitta, ja hän oli olevinaan ilveilijä lakkineen ja
kulkusineen. Toisilla oli yllään ruumiinmukaisia, valkeita vaatteita,
jotka eivät merkinneet yhtään mitään. He olivat olleet eräissä,
jossakin vietetyissä juhlissa ja selittivät huutaen: »Ne lopettivat
kahdeltatoista. Niin, ne lopettivat kahdeltatoista. Silloin kun nuoren
kansan on mentävä levolle.»
Oli ainakin selvää, ettei Londsdalen tallit nro 8 ainakaan tekisi sitä.
Olutta. Hra Preemby kieltäytyi. Se oli oluen loppu. Savukkeita.
Paljon savua. Whisky loppui. Lisää gramofonin soittoa, lisää tanssia,
ja Harald Crumbin ääni kuului taas lausuvan jotakin. Olut ja whisky
olivat tehneet sen paksuksi. Liikettä. Avattiin piiri. Ei enää
tanssia. Ei. Temppuja ja voimannäytteitä, joita paraasta päästä
suorittivat tuoleilla Teddy Winterton, gramofonin omistaja ja Harold.
Tämäkin loppui pian, ja seurue virtasi taas huoneen keskustaa kohti.
Keskustelua, jota hra Preemby ei kyennyt seuraamaan, lauseita, joita
hän ei ymmärtänyt. Kukaan ei välittänyt vähääkään hänestä.
Väsymyksen, mitättömyyden ja yksinäisyyden tunne valtasi hänen
mielensä. Kuinka erilaisia olivatkaan entiset illat, joita vietettiin
kadonneen Atlantiksen hyvien ihmisten keskuudessa! He keskustelivat
filosofisista kysymyksistä, lauloivat luutun tai lyyran säestyksellä.
Korkeita ajatuksia.
Hän sattui näkemään, kuinka rva Crumb haukotteli salaa. Äkkiä,
ällistyttävästi, hänkin haukotteli, ja haukotteli taas.
»Jaau», sanoi hän vieressään istuvalle Paul Lambonelle.
»Asutteko täällä?» kysyi hra Lambone.
»Tulin juuri tänään. Christina Alberta on järjestänyt niin.»
»Miksi helkkarissa hän niin teki!» sanoi hra Lambone ja haki häntä
silmillään atelieristä. Hän näytti vaipuneen ajatuksiinsa muutamaksi
hetkeksi.
»Hyvin huomattava nuori nainen, tuo tyttärenne», sanoi hän. »Saa
ihmisen tuntemaan itsensä vanhanaikaiseksi.»
Hän katseli rannekelloaan. »Puoli kaksi», sanoi hän. »Panenpa lähdön
alulle.»
7.
Hra Preemby kuuli Teddy Wintertonin lähtiessään vaihtavan muutaman
lauseen Christina Albertan kanssa. »Niinkö vai ei?» kysyi Teddy.
»Ei», sanoi Christina Alberta painokkaasti.
»Eikö vähääkään?» kysyi Teddy.
»En kaipaa sellaista», vastasi tyttö.
»Kaipaatpa kuitenkin.»
»Mene hiiteen.»
»Ei siinä mitään vaaraa ole.»
»En tule. On liian myöhäistä.»
»Odotan kuitenkin.»
»Odota vain.»
»Pikku Chrissy, epäröijä. Teen kaikkeni miellyttääkseni sinua.»
8.
Kello oli yli kahden, ennenkuin kaikki olivat seuranneet Paul Lambonen
esimerkkiä ja viimeiset seurueesta lähteneet.
»Kaikki vuoteita laittamaan», huusi Fay. »Ei täällä aina tällaista ole,
hra Preemby.»
»Tunnustan, että olen väsynyt», sanoi hra Preemby. »Tämä on ollut aika
pitkä päivä.»
Christina Alberta katseli häntä omantunnon kolkuttaessa liian myöhään.
»Kylläpä tämä sattui pahasti», sanoi hän.
»En ole tottunut valvomaan näin myöhään», sanoi hra Preemby istuutuen
vuoteensa reunalle, kun se vihdoin oli saatu tehdyksi, ja haukotteli
niin että leuat olivat mennä sijoiltaan.
»Yötä», sanoi Fay myös haukotellen.
»Mennään nukkumaan», sanoi Harold. »Näkemiin, hra Preemby.»
Haukotus tarttui Haroldiinkin. Kuinka kummannäköiseksi hän tuli.
»Hyvää y-öötä.»
»Hy-yvää y-öötä.»
Ovi sulkeutui heidän takanaan.
Hänellä oli paljon sanottavaa Christina Albertalle, mutta oli liian
myöhäistä ja hra Preemby oli liian väsynyt sanoakseen sen nyt. Hänellä
ei sitäpaitsi ollut aavistustakaan siitä, kuinka hän sen sanoisi.
Hän sanoi kuin ohimennen: »Pidän paljon tuosta valkotukkaisesta
herrasta.»
»Niinkö?» sanoi Christina Alberta muissa ajatuksissa.
»Hän on älykäs. Hän otti suuresti osaa kadonneen Atlantiksen kohtaloon.»
»Hän on kuuro kuin kivi», sanoi Christina Alberta, »ja hän häpeää sitä,
mies parka.»
»Ohoh!» sanoi hra Preemby.
»Kaikki tämä tulee liian meluisaksi sinulle, isä», sanoi hän tullen
siihen, mikä hänen mieltään painoi.
»Onhan se hiukan rappeutunutta», sanoi hra Preemby.
»Meidän pitäisi mahdollisimman pian mennä Tunbridge Wellsiin
katselemaan paikkoja.»
»Huomenna», sanoi hra Preemby.
»Ei huomenna.»
»Miksi ei?»
»Ylihuomenna», sanoi Christina Alberta. »En ole ihan varma
huomispäivästä. Lupasin puoleksi mennä jonnekin muualle. Mutta sehän ei
todellisuudessa merkitse paljoakaan.»
»Mutta minä menisin mielelläni Tumbridge Wellsiin huomenna», sanoi hra
Preemby.
»Miksi ei?» virkkoi Christina Alberta kuin itsekseen ja epäröi.
Hän meni ovelle ja tuli takaisin. »Hyvää yötä, pikku isä», sanoi hän.
»Mennäänkö huomenna?»
»Ei... mennään... En tiedä. Olin suunnitellut jotakin huomiseksi.
Tärkeää, tavallaan... No, mennään sentään huomenna, isä.»
Hän loittoni hänen luotaan kädet lanteilla ja tuijotteli outoja
maalauksia.
»Mutta minä tahdon», sanoi hän vastaan.
»Voi helvetti!» huusi hän sitten kaikkein odottamattomimmalla ja
epänaisellisimmalla tavalla. »En tiedä, mitä on tehtävä.»
Hra Preemby katseli häntä raskain, väsynein silmin. Tämä oli uusi
Christina Alberta hänelle. Hänen ei pitäisi kiroilla. Hän on oppinut
sen roskaväeltä. Hän ei tiedä, mitä se merkitsee. Hänen täytyy puhua
tyttärelleen — huomenna. Siitä ja kahdesta muustakin asiasta. Mutta voi
taivas, kuinka hän oli väsynyt!
»Sinun», hän haukotteli, »sinun täytyy varoa itseäsi, Christina
Alberta.»
»Teen sen kyllä, isä. Luota minuun.»
Hän tuli ja istuutui isänsä viereen tuon puoliteennäisen vuoteen
reunalle. »Emme voi päättää mitään tänä iltana, isä. Olemme liiaksi
väsyneet. Järjestämme kaiken huomenna. Minkälainen ilmakin mahtaa
tulla. Ei ole hauskaa kävellä, kun on märkää. Päätämme huomenna kaikki
— kun päämme ovat kylmät. Mutta voi, rakas pikku isä, kello on jo puoli
kolme!»
Hän kiersi käsivartensa isänsä kaulaan ja suuteli häntä otsalle ja
korvanlehteen. Hän piti siitä, että tytär suuteli ja kosketteli häntä.
Hän ei osannut arvatakaan, kuinka mieluista tyttärestä oli hyväillä
häntä.
»Rakas, väsynyt, pikku isä», sanoi hän pehmeimmällä äänellään. »Olette
aina niin hyvä minulle. Hyvää yötä.»
Hän oli mennyt.
Jonkun aikaa hra Preemby istui aivan liikkumattomana muuttumattoman
ajatuksen vallassa.
Atelierin lattia oli täynnä palaneita tulitikkuja ja savukkeen päitä,
ja ilma tuoksui tupakalta ja oluelta. Siniseksi maalatulla pöydällä
oli tyhjä olutpullo ja kaksi kolme lasia, joissa oli oluen vaahtoa ja
savukkeen tuhkaa.
Tämä kaikki oli perin toisenlaista kuin Woodford Wellsissä — todella
hyvin erilaista.
Mutta se oli kokemusta.
Hra Preemby sai itsensä pakoitetuksi riisuutumaan.
Flanellisia yöpaitoja ei vielä ollut otettu esiin.
9.
Aamulla Christina Alberta oli yhä levoton ja ihan epäröivällä kannalla,
mentäisiinkö Tumbridge Wellsiin, vaikka ilma oli mitä ihanin. Noin
puoli kahdeltatoista hän katosi, ja syötyään kevyen aamiaisen Fayn
kanssa — Harold oli myös ulkona — huomasi hra Preemby, että käynti
Tumbridge Wellsissä oli siirtynyt seuraavaan päivään. Niinpä hän lähti
Etelä-Kensingtoniin katselemaan sikäläisiä museoita. Hän ei tällä
kertaa mennyt sisään, hän vain katseli niitä ja kouluja ja rakennuksia
yleensä. Se oli alustavaa tutustumista.
Museoita oli hauska katsella. Ne olivat laajempia, komeampia kuin
British Museum. Ne sisälsivät luultavasti — kaikenlaista.
Christina Alberta ilmaantui atelieriin puoli seitsemältä hyvin hyvällä
ja innostuneella tuulella. Hänessä oli jotakin riemuitsevaa.
Hän ei selittänyt katoamistaan millään tavalla. Hän puhui vain
käynnistä Tunbridgessa huomenna. Heidän oli mentävä junalla heti
yhdeksän jälkeen ja vietettävä pitkä kaunis päivä. Hän oli tavattoman
hellä isäänsä kohtaan.
Harold oli illalla ulkona ja Fayn piti arvostella jotakin, niin
että heillä oli oikein kodikas ilta. Hra Preemby luki vaihtelevalla
mielenkiinnolla kaunista, hämmästyttävää kirjaa, jonka hän oli
löytänyt ylhäältä ja jonka nimi oli »Tiedoton fantasia» kadonneesta
Atlantiksesta ja muista samanlaisista asioista.
Neljäs luku.