1.
Kanneltuaan kuukauden syvää surua, heitti Christina Alberta syrjään
pitkät hameensa ja rupesi jälleen käyttämään lyhempiä, joihin hän oli
tottunut. Hän ei ollut toimeton sillä aikaa kuin hänen isänsä kävi
neuvotteluja myynnistä hra Sam Widgeryn kanssa, ja hän oli laatinut
suunnitelman vastaista elämää varten, joka lupasi onnellisen olon
hänelle ja hänen isälleen. Hän myöntyi ajatukseen täysihoitolasta
ja suunnitelmaan, että aluksi asetuttaisiin Tunbridge Wellsiin. Hän
lakkasi vastustamasta sitä, että hänen isänsä itsepäisesti, mutta
rauhallisesti yhä sanoi sitä Tumbridge Wellsiksi; hän käsitti, että tuo
Tumbridge kuitenkin oli se paikka, jonne hän joka tapauksessa muuttaisi
asumaan. Tuo vähäinen poikkeaminen ehdottomasta tarkkuudesta oli juuri
hänen tapansa mukaista elää hiukan syrjässä olemassa olevista asioista.
Mutta hän sai isänsä suostumaan siihen, että kun heidän elämänsä tästä
lähin olisi liikkuvaa, ja kun heillä oli joukko kirjoja, myytäväksi
kelpaamattomia huonekaluja, joita rva Widgery ei tahtonut ottaa
mukaan arviointiin, joukko harvinaisuuksia — esim. kranaatin kappale,
jonka hän luuli olevan suuren kamelikurjen munankuorta, Ruusuristin
tunnusmerkkejä, egyptiläinen haukkamuumio, jolla oli ennustamisen
lahjat — säilytettävänä, niin heillä täytyisi olla pysyvä päämaja
Lontoossa, jonne nuo esineet voitaisiin asettaa, ja jonne isä ja hän
voisivat palata eri täysihoitoloista ympäri maailman. Tätä suunnitelmaa
toteuttaessaan hän tiedusteli ja laati ihmeteltävän ehdotuksen,
että he jakaisivat erään huoneuston kahden hänen ystävänsä kanssa,
jotka harjoittivat taidetta, kirjallisuutta ja maalauksellista
säästäväisyyttä eräällä Chelsean syrjäisellä puistokadulla. Hän tekikin
sopimuksen heidän kanssaan. Hän sanoi hra Preembylle tehneensä sen
hänen ohjeillensa mukaan, ja jonkun ajan kuluttua Preembystä alkoikin
näyttää siltä, että hän todella oli antanut nuo ohjeet, joitten mukaan
tytär toimi.
Lonsdalen vanhat tallit aukenevat Lonsdalen tielle, Chelseassa, ja
talossa on komea portti, jonka molemmin puolin on suuret tukipylväät ja
kaari yläpuolella, jossa on reliefinä Neptunus merihevosineen ja sanat:
»_Lonsdale Mews._» Sisäpuolella on ennen ollut talleja ja vaunuvajoja,
ja jokaisen yläpuolella makuu- ja olohuone, jota myös entisinä
rikkaampina aikoina oli käytetty makuuhuoneena, ja kaappikomero
ja porraskäytävä ja niin poispäin, ajurin pieni koti (vaimolle ja
perheellekin), josta pääsi hienosyntyisten vaunujen ja hevosten luo
alas. Mutta tieteen ja keksintöjen edistyminen on hävittänyt hienouden
ja vähentänyt ajureitten ja vaunujen lukua maailmassa niin, että
Lonsdalen tallit saivat ottaa vastaan uusia asukkaita. Mutta koska
ne olivat liian ahtaasti rakennettuja autojen menoa ja tuloa varten,
ollakseen aiheuttamatta aika lailla kolauksia likasuojuksille ja
radiaattoreille, oli ne sittemmin maalattu, uudistettu miellyttäviksi
ja olivat joutuneet taiteen ja älyn kotipaikaksi.
Christina Albertan ystävillä oli hallussaan yksi noita luonteensa
muuttaneita ajurinasuntoja, ja koska he olivat riittämättömästi
valmistetut maksamaan vuokraa — tuskin oli kysymys ylimyksellisestä
vuokrasta — olivat he hyvin iloisia voidessaan toivottaa hra Preembyn
ja etenkin Christina Albertan asuintovereikseen. Hra Preembyn piti
saada suuri huone alakerrassa, ja sinne hän sai järjestää kirjansa ja
liiat huonekalunsa, taide-esineensä ja harvinaiset tavaransa, ja sinne
hän sai sohvan, jonka saattoi avata oikeaksi vuoteeksi, kun hän halusi
nukkua Lontoossa. Christina Albertan piti saada oma makuuhuoneensa sen
takaa, huone, jossa ilmavan koristeelliset, oranssinväriset ja kirkkaan
siniset kuviot enemmänkin kuin korvasivat auringonvalon ja puhtaan
ilman puutteen. Mutta kun molemmilla ystävättärillä oli kutsut, taikka
milloin hra Preemby oli poissa, oli heillä lupa käyttää alakerrankin
suurta huonetta, ja vierailujen' aikana joutui Christina Albertan
kamari olemaan naisten pukuhuoneena.
Varsinaisille vuokraajille jäi yläkerran huoneiden käyttö, ja mitä
keittiöön tuli, oli kaikkea siellä hoidettava yhteisesti. Mitään
näistä järjestelyistä ei pantu paperille, ja monet yksityisseikat
jätettiin kokonaan avoimiksi vastaisen ratkaisun varalle. »Me saamme
olla hölmöinä, jotka maksavat vuokran», sanoi Christina Alberta. Se on
yleinen käsitys. »Moni seikka selviää aikaa myöten», sanoi hra Harold
Crumb. »Kukapa sen niin varmaan tietää. Ei ole syytä laatia liian
ehdottomia määräyksiä.» Ainakin se oli varmaa, että hra Preembyn oli
maksettava vuokra.
Hra Harold Crumb oli punatukkainen nuori mies, pörröpäinen,
jyrkkäkasvoinen herrasmies, joka oli puettu siniseen overall-pukuun,
käytti harmaita tohveleita ja sukkia. Hänellä oli suuret, täplikkäät
kädet ja hän harrasti mustaa ja valkoista, jota hra Preemby oli luullut
whiskylajiksi, mutta jonka hän huomasikin taidelajiksi. Harold eli
yrittämällä myydä piirustuksia lehdille ja pilakuvia viikkolehdille.
Hänen puhetapansa oli äänekästä ja hänen äänensä kireä, ja hra
Preembystä tuntui, että hra Crumb pikemmin suvaitsi kuin oli mielissään
heidän tulostaan. Christina Albertaan nähden hra Crumb näytti olevan
vaiteliaan ystävyyden kannalla, ja heidän välillään ei vaihdettu
montakaan sanaa. Hän kohotti kättään ja heilutteli sormiaan hänelle —
hiukan surumielisesti.
Rva Crumb oli puheliaampi. Hän syleili lämpimästi Christina Albertaa
ja vastasi nimeen »Keijukainen». Sitten hän kääntyi hra Preembyn
puoleen ja puristi hänen kättään ihan tavallisesti. Hän oli hoikka
nuori nainen, jolla oli huolettomasti käherretty, lyhyt, rukiinvärinen
tukka, vaalean harmaat silmät ja uneksivat kasvot. Hänkin oli puettu
siniseen overalliin, mutta hänellä oli osterinväriset sukat ja
tohvelit, ja ehkä muutakin, ja hänen elämäntehtävänsä, sai hra Preemby
kuulla, oli kirjojen arvostelu eräille sanomalehdille ja romanttisten
juttujen kirjoittaminen rautatiemyymälöiden julkaisuihin. Hänen
oikeassa etusormessaan oli tuo lähtemätön mustetahra, joka jää vain
vuotavan säiliökynän käyttämisestä. Alakerran huoneessa, joka hra
Preembyn piti saada, oli suuri varjostin, jonka rva Crumb oli peittänyt
arvostelemiensa kirjojen kirjavilla, valehtelevilla paperikansilla.
Tämä hermostutti hra Preembyä sitä enemmän, kun useat kannet olivat
selvästi nurinpäin, eikä hän saattanut käsittää, johtuiko se taiteen
harrastuksesta, huolimattomuudesta vai jostakin vakavasta henkisestä
vajavaisuudesta.
»Meidän täytyy hankkia jotakin syötävää», sanoi hän hra Preembylle, ja
sitten heidän piti sopia asioista. Mutta hän puhui niin nopeasti, että
lausutun piti kypsyä toistakymmentä sekuntia hra Preembyn aivoissa,
ennenkuin hän saattoi käsittää sen.
Sillä välin kääntyi hän jo Christina Albertan puoleen: »Mullon
paljo tekemistä», selitti hän. »Kaikkon puhdistettava. Katselkaa
silaikaa’pärillenne, kuNolly hakeesyötävää. Ette voi tulla yläkertaan,
ennenkuin oonsiivont.»
»Hyvä on», sanoi Christina Alberta ymmärtäen kaiken. Hra Preemby jäi
sinne huumautuneena, huulten hiljalleen liikkuessa. »No niin», virkkoi
Harold ja otti rahaa mustasta teekannusta ja lähti ulos törmäillen
käytävässä oleviin esineisiin, kunnes selvisi lopulta avaraan maailmaan
Fayn kadotessa yläkerrokseen.
»Hän on mennyt yläkertaan», selvitteli hra Preemby hitaasti äsken
kuulemaansa, »siivoamaan huoneita. Ja mies on mennyt hankkimaan jotakin
ruokaa. Tämä on hauska, suuri huone, Christina Alberta — ja aika
valoisa.»
»Luulenpa, etten milloinkaan ennen ole ollut tallissa», sanoi hra
Preemby lähestyen erästä miellyttävää piirrosryhmää seinällä.
»Missä, isä?»
»Tallissa. Eli atelierissä... Kyllä kai nämä ovat alkuperäisiä.»
Christina Alberta odotti hiukan huolestuneena, mitä hän lausuisi
piirustuksista.
»Näyttävät olevan joitakin hedelmiä ja ihmisten jalkoja ja sen
sellaisia», sanoi hra Preemby. »Ihmettelenpä, mitä se tarkoittaa?
_Kesäilta_, sanotaan, ja tämä on _Intohimoa yksinäisyydessä_. En oikein
ymmärrä, mutta otaksun, että se on symboolista, tai sen sellaista.» Hän
käänsi pyöreät, siniset silmänsä huoneeseen yleensä. »Minun pitäisi
saada harvinaisuuksilleni mahonkinen kaappi ja panna se tuohon seinää
vasten. Pitäisin sellaisesta, jossa on lasiovet, että ihmiset voisivat
nähdä esineet, ja jos olisi muutama hylly lisää, sopisivat sinne kaikki
kirjanikin. Mutta täytyisihän minulla olla vuodekin jossain.»
»Heillä on ylhäällä sohva», sanoi Christina Alberta, »jonka päät voi
laskea alas.»
»Sopisikohan se tähän?»
»Taikka ikkunan alle.»
»Ja tietysti vaatteenikin», sanoi hra Preemby. »Toivoisinpa melkein,
etten olisi tullut luvanneeksi Sam Widgerylle äitisi vaatekaappia.
Se on ruusupuuta. Siinä on paljon tilaa, ja se olisi sopinut
mainiosti tuohon seinää vasten. Arkusta tulee jonkunmoinen istuin,
jos saan kulmat korjatuiksi. Miltähän tuo varjostin näyttäisi hiukan
tuonnempana. Kirjat voisi panna sen taakse. Nämä telineet ja laitokset
he kai vievät yläkertaan... Kyllä me tänne järjestystä saamme.»
Christina Alberta kääntyili ympäriinsä kädet lanteilla seuratessaan
hänen ehdotuksiaan. Hän huomasi niitten uhkaavan perinpohjin järkyttää
atelierin esteettistä tasapainoa. Hän oli juuri ajatellut pientä
makuusohvaa, jossa olisi ollut kirjava päällinen. Tyhmää, että hän oli
unohtanut tavarat. Mutta ehkäpä lopulta kuitenkin olisi mahdollista
järjestää osa hänen romuaan käytävään. Käytävä oli jo nyt niin täynnä,
että hiukan lisää näytti tuskin vaikuttavan mitään asiaan. Saattoihan
isä mennä ulos ja saada, mitä hän halusi, jos vain halusi. Hän näki
hänet hetken ajan etukäteen paitahihasillaan kaivelemassa laatikoitaan.
»Kun kerroit, että sinulla oli kaksi pikkuista atelierituttavaa», sanoi
hra Preemby, »ajattelin, että he olivat tyttöjä. En voinut aavistaa,
että he olisivat aviopari.»
»Eivät he niin kamalasti naimisissa ole», sanoi Christina Alberta.
»Eikö», virkkoi hra Preemby, ja hänen kainoutensa esti häntä puhumasta
enempää muutaman sekunnin aikana. »Tietysti», sanoi hän sitten, »jos
nyt joku perhe tulisi tänne, niin meidän olisi lähdettävä tiehemme,
Christina Alberta.»
»Perheet eivät milloinkaan kohtaa toisiaan puolitiessä», sanoi
Christina Alberta.
»Se ei kuitenkaan ole kovinkaan luultavaa. Saat luottaa Fayhin.»
»Mistä sen niin varmaan tietää», sanoi hra Preemby jokseenkin heikosti
ja osoitti pyrkimystä palata jälleen noitten selittämättömien
piirrosten luo.
»Emmeköhän jo pääsisi silmäilemään yläkerrankin huoneita, isä», sanoi
Christina Alberta ja meni käytävään huutaen: »Fay!»