»Onpa vahinko, että et voi mennä sinne, kun apuasi niin kipeästi
kaivataan kotona. Et ole kai kuullut, mitä vaunulle numero 2 on
tapahtunut?»
»En ole», vastasi hra Preemby.
»Et tietysti. Takimmainen likasuojus on pirstoina. Rattaat eivät kelpaa
kuukauteen. Eikä kukaan tiedä, kuka sen on tehnyt. Tuntuu kuitenkin
siltä kuin se olisi jonkun miehen kiusantekoa. Mutta minun asianihan on
ottaa siitä selvä! Ja maksaa! Niinkuin kaikki muukin täällä kotona.»
»On parasta tiedustella...»
»Kyllä minä ne sinun tiedustelusi tunnen. Parasta jättää koko juttu
silleen. Irvistellä ja pitää hyvänään...»
Hiljaisuus palasi ruokapöytään.
Hän näytti pitävän tuota kaameaa hiljaisuutta suuressa arvossa. Hän
valitti sitäkin, että Preemby söi juustokeksinsä suutaan maiskuttaen.
Mutta millä muulla tavalla juustokeksiä voi syödä? Christina Alberta
oli tehty kovemmasta aineesta ja rupesi väittämään vastaan. Silloin
saattoi äiti tulistua hänen nenäkkyytensä takia ja selittää, että
»jommankumman heistä oli lähdettävä pöydästä».
»Menen yläkertaan lukemaan», sanoi Christina Alberta. »En haluakaan
syödä täällä.»
Ennenkuin Christina Albertan yliopistollinen rata äkkiä katkesi,
oli hän ollut läsnä vain aamiaisella ja illallisella. Illallinen ei
ollutkaan yhtä kaamea kuin aamiainen, ja aamiaisen saattoi helposti
lyödä laimin ja olla poissa, mutta Uuden Toivon Klubin kokousta
seuranneen romahduksen jälkeen oli hän läsnä kaikilla aterioilla
jonkunmoisena valonjohtajana isälleen ja jonkunlaisena hillitsevänä
voimana, vaikkakin närkästyksen lisääjänä äidilleen. Äiti viittaili
siihen suuntaan, että kun kerran hänen yliopistouransa nyt oli lopussa,
niin tuli hänen perehtyä pesuliikkeeseen, mutta Christina Alberta
väitti hyvin jyrkästi, että sen harjoittaminen jonkunlaisellakaan
menestyksellä nykyisissä olosuhteissa vaati »asiaankuuluvaa
liikekasvatusta». Jos hän ei saanut mennä Lontoon Taloudelliseen
Korkeakouluun, niin tahtoi hän mennä Tomlinsonin Kauppakouluun Chancery
Lanella ja oppia kirjanpitoa, pikakirjoitusta, konekirjoitusta ja
kauppakirjeenvaihtoa, ranskalaista kauppakieltä ja niin poispäin.
Kolmen viikon tuskallisten päivällisaterioiden jälkeen tämä suunnitelma
hyväksyttiin ankarilla ehdoilla, ja hänen vuosilippunsa Lontooseen
uudistettiin. Hän työskenteli toisen talven hyvin siedettävästi
Tomlinsonin koulussa, koko Lontoo toimintapiirinään. Hän oppi
kaikenlaista. Hän sai uuden joukon ystäviä ja tuttavia, joillakin
leikkotukka, toisilla ei, mitä erilaisimmista yhteiskunnallisista
piireistä ja yhtymistä, sen ystäväpiirin lisäksi, jonka hän oli
kerännyt ympärilleen jo Korkeakoulussa.
Kun rva Preemby rupesi puhumaan häntä ahdistavasta, jäytävästä kivusta,
niin hänen miehensä ja tyttärensä pitivät sitä aluksi molemmat vain
hänen heihin kohdistuvan pahantuulensa uutena kehitysmuotona, eivätkä
olleet siitä erikoisemmin huolestuneita. Hra Preemby sanoi vain, että
hänen mielestään hänen pitäisi kysyä neuvoa tai käydä jonkun lääkärin
luona, mutta muutaman päivän hän suhtautui tähän ehdotukseen vain
ylenkatseellisesti. Jos hän nyt yhtäkkiä lähtisi lääkäriin, niin olisi
heti löydettävä toinen hoitamaan pesulaitosta. Lääkärit määräävät
vuoteeseen ja antavat lääkkeitä vuoteessa juotaviksi. Ja kuinka he
sillä aikaa tulisivat toimeen?
Sitten hän muuttui yhtäkkiä. Eräänä aamuna hän tunnusti voivansa
pelottavan pahoin. Hän palasi vuoteeseen, ja oudosti aavistellen, että
loppu oli lähellä, hra Preemby kiiruhti lääkäriin. Mittari näytti kovaa
kuumetta. »Pakottaa, kylkeäni pakottaa», sanoi rva Preemby. »Minulla on
ollut se kerran ennenkin, mutta ei näin kovana.»
Christina Alberta tuli sinä iltana kotiin huomatakseen, että hän osasi
pelätä, tuntea omantunnon moitteita ja hellyyttäkin.
Hän joutui olemaan äitinsä seurassa muutamia outoja hetkiä hourailun
ja tunnottomuuden väliaikoina. Rva Preembyn kasvot näyttivät tulleen
pienemmiksi ja kauniimmiksi, kuumeen puna hänen poskillaan valehteli
nuoruutta. Hän ei enää ollut kova eikä vihainen, mutta pikemmin
pateettisen ystävällinen. Ja Christina Alberta ei ollut nähnyt häntä
vuoteessa vuosikausiin.
»Pidä huolta isästä», sanoi rva Preemby. »Olet saanut häneltä enemmän
— tai vähemmän — kuin luulotkaan. Minun oli tehtävä kaikki, mitä olen
tehnyt. Pidä huolta hänestä. Hän on kiltti ja hyvä. Hänet saa helposti
vakuutetuksi mistä hyvänsä, ei häntä voi jättää yksinään maailmaan...
En ole ollut sinulle kaikkea sitä, mitä äidin olisi pitänyt. Mutta sinä
olit hyvin vaikea luonne, Christina... pidän sinua suuressa arvossa...
Olen iloinen siitä, ettei sinulla ole minun silmiäni. Silmälasit ovat
koettelemus...»
Huoli pesulaitoksesta täytti suuren osan hänen ajatuksiaan.
»Se Smithersin akka siellä pesuhuoneessa on varas, mutta sen uuden
miehen, Baxandalen, sain pidetyksi kurissa. En tiedä, kuinka olen
voinut pitää sitä rva Smithersiä niin kauan... Heikkoutta ... En
ole varma siitä miehestäkään. En tiedä mitään varmaa vielä, mutta
tunnen, ettei hän ole suora... Pelkään, että olemme antaneet lady
Badgerille liian paljon luottoa. Nykyaikana saa arvonimiä varoa. Hän
on johdattanut minut harhaan...Hän lupasi maksu osoituksen... Mutta
epäilen, kuinka te kaksi tulette yhdessä toimeen pesulaitoksessa.
Hän ei osaa mitään, ja sinä et tahdo. Sinä olisit kyllä kyennyt
hoitamaan sen. Mutta mitäpä siitä nyt enää. Jos sen myisi näin
toimivana liikkeenä? Widgeryt ostaisivat sen. Hän on kova, mutta hän on
suora. Hyvin suora. He tahtoisivat mielellään saada sen... Se ei ole
milloinkaan pälkähtänyt päähäni. Luulin kestäväni vielä kaksikymmentä
vuotta... Toivoisin, ettei lääkäri ajattelisi leikkausta. Se ei tekisi
hyvää.»
Hän toisti monesti mietteensä.
»Minua inhottaa ajatus, että minut avattaisiin», sanoi hän. »Niinkuin
se sammakko sinun kirjassasi... Pakattuna täyteen kuin laukku... Ei
saisi sitä milloinkaan takaisin... Irtonaisia palasia ... Pesuallas tai
semmoinen, pitämässä sitä koossa.»
Sitten hänen ajatuksensa kääntyivät asioihin, joita Christina Alberta
ei saattanut ymmärtää.
»Juoksi tiehensä ja jätti minut siihen... Ihmettelenpä, mitä hän nyt
tekee... Otaksupa... Kuvittelehan, jos hän juuri tekisi leikkauksen...
Leikkauksen... Olimmepa aika lapsellisia.»
Hän näytti palaavan tuntoihinsa ja katseli tytärtään kovilla, kysyvillä
silmillä. Jokin vaisto Christina Albertassa sai hänet ottamaan
epäuteliaan ilmeen. Mutta nuo sanat sattuivat hänen mieleensä, jäivät
sinne ja itivät kuin jyvät. He olivat lapsellisia, ja hän juoksi
tiehensä? Omituista, mutta sopi kuitenkin yhteen monenlaisten muiden
arvaamattomien seikkojen kanssa.
5.
Hra Preemby näytti tavattoman pieneltä, mutta tavattoman arvokkaalta
täydessä surupuvussaan. Christina Alberta oli myös hyvin musta ja
kiiltävä. Hänen hameensa ulottuivat ensimmäistä kertaa hänen elämässään
nilkkoihin saakka, uhraus, jonka hän tiesi vainajan hengen erikoisen
mielellään hyväksyvän.
Christina Albertan elämään oli tullut uusi tekijä: vastuunalaisuus. Hän
tiesi, että hän tutkimattomista syistä oli vastuussa hra Preembystä.
Oli selvää, että vaimon äkillinen kuolema lääkärin veitsen uhrina
oli ollut ankara isku hra Preembylle. Hän ei sortunut, ei itkenyt,
eikä antautunut surunpurkauksiin, mutta hän oli merkillisen hiljainen
ja alakuloinen. Hänen pyöreät, kiinansiniset silmänsä ja hänen
viiksensä katselivat maailmaa äreän juhlallisesti. Hautajaistoimisto
oli harvoin tavannut niin tuottavaa leskeä. »Kaikki parasta lajia»,
sanoi hra Preemby. »Hänen täytyy saada kaikki, mitä hän voi saada.»
Näissä olosuhteissa hautajaistoimiston omistaja, joka oli perheen
ystävä tavattuaan sekä herra että rouva Preembyn jokseenkin usein
whistipöydässä, laski hintansa hyvin kohtuullisiksi.
»Et voi kuvitellakaan, mitä kaikki tämä merkitsee minulle», sanoi
hra Preemby Christina Albertalle hyvin usein. »Se oli puhdas
rakkausavioliitto», hän sanoi, »puhdasta romantiikkaa. Hän ei
voittanut mitään menemällä naimisiin kanssani. Mutta kumpikaan meistä
ei ajatellut epäpuhtaita asioita.» Hän oli hetkisen vaiti taistellen
unohtumattomien muistojen kanssa. »Heti kun kohtasimme toisemme», sanoi
hän, »tuntui meistä siltä, että niin täytyi käydä.»
»Juoksi pois ja jätti minut», kuului heikkona kuiskauksena Christina
Albertan muistossa.
6.
Näinä surupäivinä oli paljon tekemistä. Christina Alberta teki
paraansa auttaakseen, vartioidakseen ja ohjatakseen hra Preembyä,
niinkuin hänen äitinsä oli toivonutkin, mutta hän hämmästyi nähdessään
isässään eräänlaista, aivan odottamatonta päättäväisyyttä, joka oli
nähtävästi tullut hänen olemukseensa muutaman tunnin kuluessa puolison
kuoleman jälkeen. Hän oli selvästi päättänyt, että Christinan ja
hänen piti päästä irti pesulaitoksesta joko myymällä tai vuokraamalla
se, taikka, jollei mitään keinoa ilmestyisi sen käyttämiseksi sillä
lailla, polttaa tai räjäyttää se niin pian kuin suinkin. Hän ei
ryhtynyt keskusteluunkaan siitä, hän piti sitä vääjäämättömänä
välttämättömyytenä. Hän ei osoittanut mitään kiukkua pesulaitosta
kohtaan, hän ei arvostellut millään lailla vihamielisesti siellä
viettämäänsä elämää, mutta jokainen ajatus ilmaisi kuitenkin
hänen äärimmäistä vastenmielisyyttänsä sitä kohtaan. Ja sitten he
lähtisivät pois — suoraan pois Woodford Wellsistä, eivätkä milloinkaan
palaisi sinne. Christina oli omin päin tullut jokseenkin samoihin
johtopäätöksiin, mutta hän ei ollut odottanut tapaavansa niitä niin
tyynen ankarina isällään.
Isä rupesi selvittelemään tulevaisuutta, kun he istuivat aterialla
hautajaisiltana:
»Äitisi serkku, Sam Widgery», kertoi hän, »on puhunut kanssani.»
Hän mutusteli hetkisen. Hänen viiksensä liikkuivat ylös ja alas, ja
hänen kiinansiniset silmänsä tuijottivat ulos ikkunasta auringonlaskun
punaamiin pilviin. »Hän haluaa ostaa sen.»
»Pesulaitoksenko?»
»Niin, käynnissä olevana liikkeenä. Ja koska hän on läheisin
sukulaisemme, niin sanoakseni, annan sen hänelle mieluummin kuin
kenellekään muulle. Muutenhan se on yhdentekevää... Toivoisinpa
tietäväni, paljonko häneltä pyytäisin siitä. En tahtoisi pyytää liian
vähän. Niinpä sanoin, etten halunnut puhua liikeasioista hautajaisissa.
Sanoin, että hänen on parempi tulla tänne huomenna. Heidän liikkeensä
ei oikein menesty. Se on ikäänkuin hautaantunut Walthamstowniin. Hänen
kannattaisi päästä pois ja myydä maa rakennustonteiksi. Hänellä ei ole
kovin paljon rahaa... Mutta hän tahtoo tämän liikkeen. Hän todella
tahtoo tätä liikettä.»
Hänen siniset silmänsä olivat näkyjennäkijän silmät.
»En tiedä, opetettiinko sinulle siellä korkeakoulussa, kuinka yhtiöitä
perustetaan. Olen täysi lapsi sellaisissa asioissa. Hän puhuu
osuuksista, hypoteekkilainoista ja sen sellaisista, mutta mitä me
haluamme — me haluamme rajoitettua yhtiötä. Ja me tahdomme myöskin
tuollaista velkakirjan tapaista, taikka paremminkin etuoikeutettuja
osakkeita. Me järjestämme sen niin, että kuta enemmän hän saa irti
liikkeestä, sitä enemmän mekin saamme. Muuten yhtiö saattaa vähentää
velkakirjamme vakuutta, maksamalla liikaa osinkoa tavallisille
osakkaille. Hän haluaa tavallisia osakkeita. Hän ja hänen vaimonsa. En
tahdo sanoa, että hän tekisi sellaista tahallaan, mutta hänet saattaa
hyvin helposti johdattaa tekemään niin. Häntä täytyy pitää silmällä.
Meidän on järjestettävä asiat niin, että jos hän maksaa enemmän omille
osakkailleen kuin meille, niin meidän on saatava osuutemme nousemaan.
Se on kaikki hyvin vaikeaa ja monimutkaista, Christina Alberta.»
Christina Alberta katseli isäänsä uudella ja syventyvällä
kunnioituksella. Hän ei milloinkaan ennen ollut kuullut hänen puhuvan
sillä lailla aterioiden aikana, mutta hän ei ennen myöskään ollut
turvassa keskeytyksiltä ja oikaisuilta.
»Meidän on pyydettävä asianajajaamme järjestämään se parhaansa mukaan»,
sanoi hra Preemby.
»Me emme jää kovinkaan niukalle osalle», jatkoi hän ottaen juustoa.
»Meillä on vielä eräitä kiinnityslainoja ja muutamia taloja Backhurst
Hillissä. Se on omituista, mutta kuolleella äiti parallasi oli
eräänlainen luottamus minun arvostelukykyyni taloihin nähden. Hän antoi
minun usein neuvoa itseään. Ja minulla oli aina se tunne, että minä
kokosin tällä hommalla jotakin vararahastoon... On hyvin mahdollista,
että Sam Widgery ostaa suurimman osan tämän talon kalustoakin. Hänellä
on suurempi talo kuin tämä...»
»Mutta minne aiomme asettua asumaan, isä?» keskeytti Christina Alberta.
»En oikein tiedä», sanoi hra Preemby minuutin verran mietittyään.
»Mielessäni on useitakin paikkoja.»
»Lontooseen», sanoi tyttö. »Jos pääsisin takaisin opiskelemaan,
ennenkuin on liian myöhäistä!»
»Lontooseen», sanoi isä. »Se on kyllä mahdollista.» Hän epäröi
lausumasta seuraavaa ehdotustaan, sillä epäröiminen oli tullut hänelle
tavaksi, niin tottunut hän oli siihen, että hänen ehdotuksensa
puristettaisiin kokoon kuin paperi ja heitettäisiin pois. »Oletko
milloinkaan kuullut täysihoitoloista, Christina Alberta?» kysyi hän
epäluonnollisen välinpitämättömästi. »Oletko milloinkaan ajatellut
mahdolliseksi, että me asettuisimme asumaan täysihoitolaan?»
»Lontooseenko?»
»Kaikkialla maailmassa, — melkein kaikkialla, on täysihoitoloita.
Näethän, Christina Alberta, että meidän on päästävä eroon
huonekaluistamme täällä, paitsi kirjoistani ja muutamista pikku
kapineista, ja voimmehan me panna ne säilöön joksikin aikaa —
Taylorin Säilytyshuone pitäisi niistä kyllä huolta — ja itse voisimme
asettua asumaan johonkin täysihoitolaan. Silloin sinä voisit
opiskella, eikä sinun tarvitsisi hoitaa taloutta, ja minä voisin
lueskella ja tutkia asioita ja kirjoittaa muistiin eräitä teorioja,
joita olen mietiskellyt, ja puhutella ihmisiä ja kuulla ihmisten
puhuvan. Täysihoitoloihin tulee kaikenlaisia ihmisiä — kaikenlaisia
mielenkiintoisia ihmisiä. Viime öinä olen loppumattomasti ajatellut
tuollaisessa täysihoitolassa oloa. Ajattelen sitä edelleenkin,
harkiten sitä mielessäni. Se olisi ihan uutta elämää minulle, aivan
kuin alusta alkamista. Elämä on ollut niin säännöllistä täällä. Kaikki
oli erinomaista niin kauan kuin äiti parkasi eli, mutta nyt tunnen
tarvitsevani vaihtelua, tarvitsevani liikuntoa ja nähdä kaikenlaisia
asioita ja erilaisia ihmisiä. Minun täytyy saada unohtaa. Niin, eräissä
noissa täysihoitoloissa on kiinalaisia ja intialaisia ja venäläisiä
ruhtinattaria, professoreja, näyttelijöitä ja kaikenlaista väkeä. Heitä
olisi hauska kuunnella!»
»Bloomburyssä on täysihoitoloita, jotka ovat täynnä ylioppilaita»,
sanoi Christina Alberta.
»Niitä on joka lajia», sanoi hra Preemby.
»Minua miellyttää eräs paikka», sanoi hra Preemby kaataen loputkin
oluesta lasiinsa, »Tumbridge Wells.»
»Eikö sitä joskus sanota Tunbridgeksikin, isä?»
»Ennen kyllä. Mutta nyt puhutaan vain Tumbridge Wellsistä. Siellä,
Tumbridge Wellsissä, on kukkuloita, joitten nimet viittaavat suoraan
johonkin yhteyteen entisten israelilaisten kanssa, Efraimin vuori ja
Gilboan vuori ja muita, ja siellä on koko joukko omituisenmuotoisia
kallioita, jotka ovat ääriviivoiltaan kuin suuria kilpikonnia ja
esihistoriallisia hirviöitä ja muodoltaan niin salaperäisiä, ettei
kukaan tiedä, ovatko ne Jumalan vai ihmiskätten töitä. Olen hyvin
halukas näkemään nuo kalliot omin silmin. Niillä saattaa olla meille
syvempi ja läheisempi merkitys kuin yleensä otaksutaan. Tumbridge
Wellsissä on koko joukko täysihoitoloita — niin kertoi minulle eräänä
päivänä mies, jonka tapasin British Museumin assyrialaisessa huoneessa
— ja eräitten niistä pitäisi olla hyvin mukavia ja halpoja.»
»Voimmehan me mennä sinne loma-ajaksi», sanoi Christina Alberta,
»ennenkuin opintokausi alkaa Lontoossa.»
Ulkona hehkui keskikesän ilta, ja hämärä rauha täytti huoneen. Isän
ja tyttären ajatukset kulkivat eri suuntiin. Hra Preemby katkaisi
ensimmäiseksi hiljaisuuden.
»Nyt kun minun täytyy käydä surussa tai puolisurussa jonkun aikaa,
olen päättänyt antaa pois nuo tvillipolvihousut ja sukat. Joku köyhä
mies saattaa tuntea niitten edut — talvella. En ole milloinkaan oikein
pitänyt noista kovin säkkimäisistä puvuista, mutta tietysti oli, niin
kauan kuin äiti parkasi eli, hänen makunsa lakina minulle. Ja nuo
hatut, ne tulevat silmille, ja ovat kuumia. Tuo tvillikangas... Sitä
pidetään liian suuressa arvossa. Jos ajat pyörällä tai muulla, niin
se kuluu istuimen hankauksesta. Saa näyttämään hullunkuriselta...
Ja sitten ajattelen vielä, että hankin pian tuollaisen pehmeän,
mustanauhaisen huopahatun.»
»Olen aina ollut sitä mieltä, että sinulla pitäisi olla sellainen,
isä», sanoi Christina Alberta.
»Käyköhän se surupukuun?»
»Ihan varmasti, isä.»
Hra Preemby mietiskeli mielissään. Tytöllä on selvä järki. Hänen
mielipiteensä ovat kuuntelemisen arvoisia.
»Mitä taas tulee siihen, että panisimme hakaristin äiti parkasi
hautakiveen, niin olet ehkä oikeassa arvellessasi, että hän itse
ei olisi valinnut sitä. Lienee kuitenkin parasta tehdä niinkuin
sinä ehdotit ja asettaa haudalle vain yksinkertainen risti. Hänen
hautansahan se ennen kaikkea on.»
Silloin Christina Alberta nousi tuoliltaan ja tuli pöydän ympäri —
melkein tanssien, kunnes muisti, kuinka asiat olivat — ja suuteli
häntä. Jostakin hämärästä syystä hän vihasi hakaristiä yhtä paljon kuin
rakasti isäänsä. Hänelle siitä oli tullut yksinkertaisuuden tunnus,
ja hänestä ei ollut mieluista ajatella, että hänen isänsä oli tyhmä,
etenkään nyt, kun hän jostakin hämärästä syystä oli alkanut pitää häntä
väärinkäsitettynä.
7.
Oli paljon asioita hoidettavana, ennenkuin Preembyt voivat lähteä
Tunbridge Wellsiin. Tuli monet neuvottelut hra Sam Widgeryn kanssa
Woodford Wellsissä ja sitten herrojen Paynen ja Punterin likaisessa
toimistossa Lincolns Innissä. Heti alusta alkaen nämä liikemiehet
huomasivat, että hra Preemby oli lapsi liikeasioissa, mutta kun he
jatkoivat neuvotteluja hänen kanssaan, huomasivat he, että hän oli
hyvin saita ja vaikeasti käsiteltävä lapsi. Kului kuusi viikkoa,
ennenkuin hra ja rva Widgery pääsivät muuttamaan äkeinä ja kiukkuisina
Kirkkaan Virran huoneistoihin, ja hra Preembyn ja hänen tyttärensä tuli
päivää myöhemmin lähteä Lontooseen valitsemaan täysihoitolaa Tunbridge
Wellsistä.
Christina Alberta vietti orpoutensa ensi ajat taistellen sopimatonta
hilpeyden ja syvää vapautuksen tunnetta vastaan. Hän huomasi isänsä
valmiiksi hyväksymään minkälaiset tekosyyt hyvänsä, joilla hän
halusi päästä päiväksi Lontooseen, olipa isä suopeuteen taipuva
silloinkin, kun hän tuli myöhään kotiin. Tytöllä oli melkein pieni
maailma erilaisia tuttavia Lontoossa: ylioppilastovereita ja heidän
ystäviään, ylioppilastovereita Taloudellisesta Korkeakoulusta
ja ylioppilastovereita Tomlinsonin Kauppakoulusta, ja hän tunsi
filologeja ja lääketieteen ylioppilaita ja maalta tulleita tyttöjä,
jotka olivat jättäneet perheensä ja saaneet konekirjoittajattaren
paikan, ja niin edespäin aina malleihin ja kuorotyttöihin ja
epämääräisissä paikoissa työskenteleviin, älymystön luokkaan kuuluviin
nuorehkoihin miehiin saakka. Hän tapasi heitä Uuden Toivon Klubin
kokoushuoneissa, ruokailusaleissa ja sellaisissa paikoissa, joissa
oli myös työväenpuolueen poliitikoita ja henkilöitä, jotka selittivät
olevansa bolshevikeja, ja hän kävi seuroissa ja väittelytilaisuuksissa
kaukaisissa, merkillisissä paikoissa. Se oli huikean hauskaa, vaikka
osa aikaa olikin otettava Woodford Wellsin vaativilta tarpeilta ja
tiedusteluilta. Ja ihmiset pitivät hänestä, he pitivät Christina
Albertasta, nauroivat hänen piloilleen ja ihailivat hänen päättävää
leukaansa, eivätkä sanoneet mitään hänen nenästään. Tämä oli paljon
enemmän hänen luonnollista ympäristöään kuin Tavernerin koulun väki
milloinkaan oli ollut. Kukaan ei näyttänyt muistavan, että hän
tuli pesulaitoksesta, sillä tässä suhteessa he eivät välittäneet
muusta, kuin että asianomainen ei vain ollut tullut vankilasta.
Ylioppilaselämän huvitusten välillä hän ehti jonkun verran harrastaa
lukujakin.
Surressaan äitiään hän ei saattanut estää itseään tuntemasta uutta,
rajatonta vapautta näissä seikkailuissa ja kokemuksissa. Hänen
isänsäkin — Jumala häntä siunatkoon! — tupakoi surussaan paljon enemmän
kuin ennen, hän yritti polttaa sikarejakin, joten hän ei voinut tuntea
tupakan hajua tyttäressään — taikka mitään muutakaan sellaista. Isä
teki muutamia kysymyksiä, ja niihin oli helppo vastata. Pitkien
vuosien harjoitus oli tehnyt hänen luonteensa melkein tahdottoman
myöntyväiseksi. Christina Alberta huomasi voivansa hyvin laajoissa
rajoissa tehdä mitä hyvänsä, mikä häntä vain miellytti ja milloin
hän vain tahtoi. Hän näki siis, ettei ollut erikoista kiirettä tehdä
oikeastaan mitään. Kaikki muut näyttivät kiiruhtavan eteenpäin
parittain kuin veitset ja haarukat. Hänen luonteelleen sopi olla
erillään.
Ja maailma oli muuttunut. Tuo vanhan kodin hajoaminen, äidin kuolema,
kaiken muun tarkastuksen puute, paitsi hänen uskovan, huomaamattoman
isänsä harjoittama, oli nykäissyt hänet eteenpäin lapsuudesta
kypsyyteen. Tähän saakka koti oli ollut kuin ikuinen, häviämätön
laitos, josta lähdettiin ulos seikkailuille, jonne, tapahtuipa
mitä hyvänsä, palattiin kuin merirosvo lepäämään, ja jossa käytiin
vuoteeseen ja nukuttiin, niinkuin oli totuttukin nukkumaan, rauhassa,
kenenkään uhkaamatta. Nyt he kumpainenkin, isä ja hän itse, olivat
kuin taivasalla. Heillä ei ollut mitään paikkaa, minne sulkeutua,
heille voisi tapahtua mitä hyvänsä, voisi tapahtua kuin puoliväkisellä.
Hän itse saattoi nyt tehdä kaikkea, mitä halusi, se oli totta, mutta
hän tunsi myös, että hänen nyt oli vastattava arvaamattomistakin
seurauksista.
Niinpä Christina Alberta huolimatta uudesta, rajattomasta vapaudestaan
huomasi, että hän ei mennyt Lontooseen useammin kuin äitinsäkään
eläessä. Monet hänen mieluisimmista ystävistään olivat poissa lomalla,
ja hän huomasi, että hänen isänsä oli tavattoman mielenkiintoinen
seuratoveri. Joka kerran kun tytär palasi hänen luokseen, näytti isä
kuin kasvaneelta, väriltään ja olennoltaan entistä kiinteämmältä.
Hän muistutti käytännöllisen biologian koetta (Tavernerin koulun
ajoilta), kuinka otetaan kuivattu papu, pistetään se lämpimään veteen
ja seurataan sen kehitystä sen ollessa lämmön ja kosteuden alaisena. Se
itää, ja hra Preemby iti.
Äiti oli pitänyt häntä kuivamassa melkein kaksikymmentä vuotta, mutta
nyt hän iti, eikä kukaan voinut sanoa, mitä hänestä saattoi tulla.
Kolmas luku.