-- Heti vihkimisen jälkeen, ja ennenkuin vielä oli keritty ajoneuvoihin,
lähtivät veljekset nelipyöräisillään, joiden edessä oli pikkuinen
pohjoisvuonolainen musta juoksija, kotia kohti -- pikajunan vauhdilla --
niinkuin Johan Henrik sanoi. -- Heidän tuli olla ennen muita kotona
ottamassa vieraita vastaan.
Ja kun vaunut sitten puolen tunnin kuluttua saapuivat, seisoivat he
kaikki kolme portailla, valkeat kaulahuivit kaulassa ja silkkivuoriset
takinliepeet tuulessa heiluen.
Viking, joka, ollen aina varma, käytännöllinen ja hairahtumaton -- hän
oli muuten ensimmäinen, joka sanoi »rouva Finne» -- piti huolta
hevosista ja ajokaluista, sillävälin kuin molemmat toiset veljet
kumpikin omalla tavallaan tottuneesti ja kohteliaasti ottivat vastaan
vieraat, Johan Henrik valmiina sinkoamaan aina sangen osuvia pikku
sukkeluuksiaan, ja Alf hienona ja hiukan vieraan-ulkomaisena.
Eteisessä seisoi kaksi palvelustyttöä, valkeat esiliinat vyötäisillä,
auttamassa naisia ja osoittaakseen heille, missä pukuhuone oli.
Ennenkuin käytiin pöytään, luettiin kolme, neljä kaukana-asuvilta
ystäviltä hääpareille saapunutta onnentoivotussähkösanomaa; -- ja niiden
joukossa pääkaupungista vanhuksilta tullut... Kevätlinnuthan lähtevät
lentoon niin aikaisin, kaksi vanhaa varista ei uskalla ulos...
Tuon viimeisen oli oikeusneuvos itse lisännyt omin päinsä, sen sanoi
Johan Henrik voivansa vannoa!
Vaunuja, rattaita ja kääsejä valjakkoineen seisoi päätiellä pitkä jono
ikäänkuin juhlakulkueena, ja sisältä soljuivat vieraat hitaassa
marssissa juhlapäivällispöytää kohti. Tietysti, kun kutsuttuja oli niin
paljon, tarjottiin seisova päivällinen; huoneisiin oli ylt'ympäriinsä
järjestetty istumapaikkoja ja pieniä pöytiä, ja vieraat leiriytyivät
vähitellen kaikkiin nurkkiin ja soppiin, jopa verannallekin.
Ruokasalissa istuivat morsiusparit ja huomatuimmat arvohenkilöt, ja
ovesta näkyi morsian ja morsiusneidot häikäisevän valkoisissa
puvuissaan.
Veitset ja haarukat välkkyivät esillepilkahtaneen iltapäiväauringon
valossa, joka tuli ja katosi ajelehtivain pilvien mukana. Alas järvelle
aukeneva näköala, josta oli puhuttu niin innokkaasti sill'aikaa kuin
odotettiin pöytäänpääsyä, ei enää kiinnittänyt kenenkään huomiota.
Jakob oli toivottanut vieraat tervetulleiksi ja viitaten ruokapöytään
huomauttanut heille itsetoiminnan periaatetta. Jokainen kävi täyttämässä
oman sekä naisensa lautasen, ja ensimmäiset viinilasit alkoivat jo
vilkastuttaa mielialaa.
Mutta vasta rovastin puhe nuorelle parille sai jäykkyyden karkkoamaan.
Lasi kädessä koetti jokainen tunkeutua ruokasalin jommallekummalle
ovelle, takimmaiset kurottautuivat nähdäkseen ja kuullakseen; -- sitten
oli päästävä kilistämään morsiamen kanssa, joka itki, ja sulhasen, joka
yhä mietti -- perästäpäin hän tunnusti, että siihen häneltä pilautui
toinen puoli koko päivästä -- sitä, miten selviytyisi niistä kahdesta
puheesta, jotka hänen oli pidettävä, toinen vanhemmille ja toinen
morsiustytöille.
»Ei ollut suinkaan juhlan hauskin osa, kun kuuli, miten hän koetti olla
niin lyhyt kuin suinkin eikä kuitenkaan päässyt pitkälle» -- kuiskasi
Johan Henrik.
Mutta nyt vasta näytti hääpäivä Mortenille alkavan.
Sorina ja eloisuus kasvoi, nuo kolme veljestä olivat -- laiminlyömättä
itseänsä -- niin sanoaksemme kaikkialla läsnä. Kukaan ei voinut olla
rakastettavampi kuin Viking huolehtiessaan niistä, joissa ei ollut
täyden rohkeuden tunnetta tunkeutuakseen kunniavieraiden väliin
ruokapöydän ääreen.
Ja Jakob teki lasi kädessä retken milloin mihinkin huoneeseen
tervehtimään ja juttelemaan. Tänään istui vieraiden joukossa yksi ja
toinen mies, joita kohtaan hän sydämensä pohjasta tunsi toveruutta; hän
oli heidän kanssaan kamppaillut tämän vaikean pula-ajan taistelut, ja
kenties he eivät olleet kaikki suoriutuneet siitä yhtä ehjin nahoin kuin
hän. --
Sillävälin oli ollut morsiusparin maljaa juotaessa samppanja-kausi, ja
nyt jälkiruokaa ja hääkakkua syötäessä seurasi toinen, hopeahääparille,
ilmoitti Johan Henrik.
Tuomari -- jonka ja hopeaparin välillä oli uusi hääkakku -- nousi
seisoalleen ja monivuotisena ystävänä kävi puhumaan.
Tässä istuu -- hän aloitti -- Jakob Mörk juhlapuvussaan -- iloisena ja
harmahtavana -- pitämässä juhlaa omalle ja tyttärensä onnelliselle
rakkaudelle; ja onhan tämä näky jo sellaisenaan omansa lämmittämään ja
virkistämään elämänuskoamme, kun näin näkee tulokset. Mutta ken tahtoo
tuntea tämän miehen, Jakob Mörkin, oikein, hän menköön jonakin
työteliäänä arkipäivänä hänen konttoriinsa: siellä tapaa hänet puettuna
siniseen puoliavoimeen takkiin, kaulaliina paidanrinnalle luiskahtaneena
ja parta vielä ajelemattomana, koska ihmiset eivät ole antaneet hänelle
rauhaa hamasta siitä lähtien kuin hän nousi ylös aamulla... Tai tulkoon
katsomaan, kun hän tyynesti hymyillen ja katsellen kakkulainsa takaa
silmin, jotka aina tarkoin tietävät, mitä tahtovat, juttelee ihmisten
kanssa, tarttuen tuon tuostakin -- tuomari jäljitteli hyvin Mörkin
liikettä -- punertavaan poskipartaansa. Juuri sillä tavoin hän aina sai
esille asian yksinkertaisen ytimen.
Tietäväthän kaikki, että Jakob Mörk oli ollut tulemaisillaan, niinkuin
sanotaan, varakkaaksi mieheksi. Ja että tämä tyyni mies oli käynyt läpi
taloudellisen tulikokeen, ankaramman kuin ehkä kukaan muu näinä ahtaina
aikoina, ei sekään liene mikään salaisuus...
Alette tuijotti tuokion aikaa hämmästyksen lyömänä Jakobiin.
Mutta oli jotakin, jota ehkä kaikki eivät tietäneet: miten hän oli
varjellen pitänyt kätensä sen päällä, joka nyt istuu hänen rinnallaan.
Hänen suojissaan oli kaikki rasvatyyntä -- kodin rauhaa eivät päässeet
häiritsemään nuo jokapäiväiset tuskalliset huolet, jotka saattavat
kalvaa ja kuluttaa elämää kuin ruoste -- hänen rakkaaseen päähänsä ei
suru saanut koskea.
Ja jos tämä pulan aika olikin pannut jonkin verran lisää harmaata hänen
hiuksiinsa -- niin hänet, joka on hänen rinnallaan niin nuorekkaan
suorana ja ikäänkuin luotu tueksi, hänet hän on säilyttänyt. Totisesti
hän on asunut miehensä rakkauden turvissa...
Hopeamorsian istui harmaankalpeana; velvollisuudesta hän kilisti
jokaisen kanssa, joka ojensi lasinsa häntä kohtaan; -- mutta he kaksi
vain unohtivat tehdä sitä keskenään.
Hopeasulhanen vastasi puheeseen jonkinlaisella kalsealla huumorilla,
joka otettiin suurella mieltymyksellä vastaan. Hän puhui elämän
vaihtuvista oloista ja siitä, mitä niistä tavalla tai toisella saattaa
pusertaa hyväkseen. Aloitettiin vehnäsellä ja jatkettiin tietenkin
jokapäiväisellä halpa-arvoisemmalla, mutta sangen terveellisellä
ruisleivällä... Hän olisi kiittämätön, jos hän sanoisi avioliittoansa
muuksi kuin onnelliseksi tai jos hän tinkisi vähääkään siitä
kiitoksesta, jonka hän oli vaimolleen velkaa taaksejääneistä
viidestäkolmatta vuodesta...
Oli kuin he molemmat olisivat perästäpäin kaiken aikaa välttäneet
toisiaan.
Alette oleskeli Elisabetin seurassa -- hehän kohta eroaisivat...
Tuossa tuli vanha Krabbe heidän pariinsa, leveänä ja kumaraisena,
puettuna valkoisiin, ylös asti napitettaviin liiveihin, joissa näkyi
viinitahroja, suuret kasvot kuumoittaen ja ilmeisesti sisäisen
liikutuksen puristuksen alaisena.
»Niin, Alette-rouva, olen minäkin koettanut kasvattaa häntä niin, että
pystyisi elämään jonkin muun kuin ruokapalan vuoksi... Totisesti» -- hän
nyökytti päätään hitaasti -- »kysyy tavallista enemmän rakkautta, jos
mielii läpäistä yhdyselämän niin, että se muodostuu eläväksi
kehitykseksi. Sitä varten on tarpeen kokonainen sydämen ja järjen
taito... Pulma on, pikku Elisabet» -- hän kohotti sormeaan -- »tuo iän
ilmoinen ... ei vain ottaa, vaan antaa»...
-- Ja nyt alkoi vaunuja saapua portaiden eteen.
Elisabet oli äidin huoneessa muuttamassa pukua. He sanoivat siellä
toisilleen jäähyväiset; ja sitten saattoi isä hänet vaunuihin. --
Hopeamorsian ja hopeasulhanen seisoivat verannalla kahden vaunujen
vieriessä toinen toisensa jälkeen tietä pitkin.
Sitten lähtivät viimeiset.
* * * * *
Alette oli mennyt sisään vilkaisemattakaan Jakobiin. Häneen oli noussut
niin kovin voimakas vastenmielisyyden tunne tuon kaiken johdosta.
Hän antoi palvelustytöille määräyksen, että huoneita oli raivattava
kuntoon ja poikain sängyt tuotava paikoilleen, niin että edes
jonkinlainen järjestys saataisiin yöksi, ja meni itse huoneeseensa
riisuakseen yltään koko hopeahääkomeuden!
»Oletko täällä, Alette?» -- -- kysyi Jakob raottaen ovea.
»Vai niin -- sinä näyt saaneesi tarpeeksi juhlallisuuksista?» sanoi hän
leikillisesti. »He ovatkin jo lähteneet kaikki tyynni. Me olemme vain
kahden taas!»
»Meillä kahdella ei ole paljon toisillemme sanottavaa tänään, Jakob»,
virkkoi Alette soinnuttomasti.
Jakob seisoi kuin neuvotellen itsekseen.
»Oliko ehkä tuomarin puheessa jotakin, josta et pitänyt?... Kyllä hän
olisikin voinut jättää yhden ja toisen pikku asian sanomatta»...
Alette katsoi häneen katkerana.
»Sellaisen pikku asian, tarkoitat, kuin että sinun on ollut kestäminen
vaarallinen, koko kotiamme uhannut pula ... että sinulla on ollut
äärimmilleen huolia, jotka koko kaupunki tietää -- paitsi minä --, ja
joista ihmiset suvaitsevat kertoa minulle hopeahääpäivänäni.»
»Niin, Alette», hän tunnusti, »minulla oli todellakin yhteen aikaan
kovemmat päivät kuin sinä tiesit; -- tahdoin niin hartaasti, niin
hartaasti säästää sinua, näetkö»...
»Niin, tosiaan minua on säästetty!» -- sanoi hän itsekseen. -- -- »Mutta
jos olisit säästänyt minua hiukan vähemmän, niin en kenties olisi näin
köyhä nyt.»
»On kerta kaikkiaan niin, että sinä olet kokonaan elänyt lapsiamme
varten, Alette. Ja nyt he ovat kohta jo täysikasvuiset ja poissa.»
»Voi, Jakob, minun oli oltava iloinen siitä, että minulla oli, kenestä
pitää -- kenelle olla jotakin!»
»Olen tosin hartaasti toivonut, että sinä olisit ollut jotakin minulle,
Alette!» hän sanoi surumielisesti. »Sinä luulet, että vain sinä yksin
olet tuntenut kaipausta... Mutta -- miestä tyydyttää ajan oloon
ainoastaan työ. Se tuo sisällystä hänen päiviinsä», hän istui heiluttaen
jalkaansa -- »ammentaa toisella kädellä ja levittää toisella
maailmalle... No niin, mutta älä nyt näytä noin onnettomalta!» Hän
ojensi hänelle kätensä.
»Voi, minusta tuntuu vain, että elämämme on -- kurjaa!» hän puhkesi
sanomaan... »Tarkoitan, että naimisissaolevain ihmisien laita on kuin
eläimien, Herra Jumala on kieltänyt heiltä puheen lahjan. He saattavat
menehtyä toistensa rinnalla!»
»Siinä, mitä puhut, taitaa olla perää, Alette»...
Hänen juohtui mieleensä se aika, jolloin hän vaimonsa hommain ja
kotoisen seuraelämän vilinän keskellä oli ollut niin ahdistuksessa ja
tuskan kalvamana odottanut, mitä päivä toisi mukanaan, että hämärsi
hänen silmissään, kun hän astui vierashuoneeseen.
»Ja se minua nyt tässä mietityttää», sanoi Alette hiljaa; -- »onko elämä
käyvä Elisabetille samanlaiseksi?»
»En usko sinun tarvitsevan sitä surra, Letta! Näyttää siltä, kuin heidän
tulisi olonsa oikein hyvä.»
»Luulen pikemmin, että saan ruveta suremaan oman itseni takia, Jakob!»
lausui hän ajatuksiin vaipuneena. -- »Miten ovatkaan välimme käyneet
tällaisiksi?... Aloitimmehan mekin kerran niinkuin nyt he; ei ollut
meissä kummassakaan ajatusta, jota toinen ei tahtonut saattaa toisen
tietoon... Siitä on kauan kauan. Onko syy minun? -- Vai sinäkö olet
minut luotasi työntänyt?»
Jakob istui ja katsoi häneen niin omituisesti... »Kenties minä olen
ollut tomppeli -- aika tomppeli... Ei ole ollut hyvä olla sinunkaan
minun kanssani, raukka, huomaan... Mutta -- minä tulin niin monta kertaa
sydän täynnä -- tulin omalla tavallani -- painaakseni pääni sinun
helmaasi ja purkaakseni suruni tai iloni sinulle; -- mutta sinulla ei
ollut aikaa tai mielessäsi oli niin paljon muuta. -- Niin sitä tottuu
kulkemaan yksin... Ja sillä tavoin yhdyselämä luhistuu raunioiksi!»
virkkoi hän liikutuksen valtaamana.
Hän istui tuijottaen eteensä. Aletten kasvot ikäänkuin siirtyivät kauas
hänestä. Oli, kuin he olisivat joutuneet seisomaan kumpikin eri puolella
jokea voimatta päästä sen poikki toisensa luo, vaikka molemmat
halusivat...