Sellainen toukokuunpäivä kuin olla saattoi... Olisi voinut sanoa ilmaa
kauniiksikin --, tuuli kylmähkö; järven pinnalla tuolla alhaalla sinisiä
vihureja; -- joitakuita ajopilviä taivaalla ja valkoisia hattaroita
nousemassa yli harjun; -- mutta kun aurinko päivemmällä pääsee
paistamaan, tulee sentään aika lämminkin...
Tällaisia aamuhuomioita tekivät Johan Henrik ja Alf seisoessaan huvilan
verannalla toistaiseksi vain puoleksipuettuina ja odottaen kahvia, jota
parastaikaa kannettiin lasiovella varustettuun huvimajaan. Alempana
pihalla seisoi Viking housunlahkeet ylöskäärittyinä, vanha huopahattu
päässä ja päällystakki heitettynä hartioille, katsomassa, miten
tilapäinen hevosvaja oli juuri valmistumaisillaan.
Perheen kauan valmistettu kaksinkertainen juhla koitti tänään, -- Morten
Finnen ja Elisabetin häät sekä isän ja äidin hopeahäät.
Ja kovassa touhussa olivat sekä pojat että äiti olleet koko viime viikon
saadakseen kaikki järjestykseen täällä huvilassa vietettävää juhlaa
varten -- isä oli tullut kovin säästeliääksi sen jälkeen kuin oli
menettänyt niin paljon rahaa Varaasin metsässä -- ja hienoksi ja
siistiksi joka paikan, piano ja ylimääräinen kuorma tuoleja ja muita
huonekaluja oli tuotava kotoa kaupungista tätä tilaisuutta varten,
tilapäisiä lepo- ja istumapaikkoja sijoitettava sinne tänne ja kaikki
huoneet koristettava ja saatava käyttökelpoiseksi mahdollisimman
parhaalla tavalla -- siltäkin varalta, että sattuisi tulemaan ruma ilma
ja sade, niin että vieraiden olisi pakko pysytellä sisällä.
Aamiaispöytään ilmaantui erinäisiä, täydellisemmin tahi vaillinaisemmin
puettuja perheenjäseniä ja hävisi heti taas. Elisabetille vietiin ruoka
huoneeseen ja äiti tuli sisään tukka laitettuna koholle ja saali
heitettynä valkean aluspuvun päälle.
Hän tuskin maistoi kahvia; -- oli kuin hänen täytyisi yhtä mittaa
tukahuttaa vastentahtoisia nykäyksiä, jotka tulivat rinnasta
jonkinlaisin kouristuksin, apeaa mielialaa, joka pyrki esille syvältä
hänen sisimmästään, mutta jolle ei saanut antaa valtaa. Ja nyt oli hänen
vietävä myrttiseppele, joka vielä oli ymmyrkäisessä kotelossaan
kulmapöydällä, Elisabetille ja koristettava hänet, jotta hänkin kerran
astuisi hopeamorsiamen tietä samoin kuin nyt hän, äiti...
»Käy liiaksi äidin sydämelle, kun hänen täytyy nyt luopua Elisabetista.
Sehän on maailman meno» tuumaili Johan Henrik äidin mentyä.
Morten Finne oli saapunut eilisiltana ja yöpynyt hotelliin; hänhän saisi
vasta kirkossa nähdä morsiamen.
Päivällisen jälkeen oli Gudbrandin kyydittävä morsiuspari asemalle, ja
vieraat ja kaikki muut lähtisivät heitä saattamaan, paitsi isä ja
äiti... Äiti ei tahtonut ottaa jäähyväisiä kahdesti. --
-- Hoikka ja laiha Alf, pitkä kaulansa paljaana ja kullankeltaiset
silkinhienot hiuksensa valtoinaan, istuu vielä pianon ääressä haaveillen
ja lyöden muutamia sointuja siitä juhlamarssista, joka hänellä oli
päässään, kun morsian ja hopeamorsian yhdentoista aikaan astuivat saliin
noustakseen vaunuihin, jotka Gudbrand oli ajanut oven eteen.
Äiti oli puettu vaaleaan sinipunertavaan silkkiin, tukka paljaana, ja
Elisabet oli suloinen valkeassa puvussa, harsoineen; -- »kylläpä olikin
haltioissaan», arvelivat veljet, »ei kuullut eikä nähnyt mitään».
»Etkö saa vaatteita päällesi, Alf, kiiruhda toki; nyt meidän on jo
mentävä vaunuihin!» huusi sisääntuleva Viking kärsimättömänä.
Alf pani kaikki ylösalasin löytääkseen Tharandtista tuomansa
uudenaikuiset kravatit, sitä leveää saksalaista kuosia, jota
yhdistykseen kuuluvat teknikot siellä aina käyttävät.
»-- huutaa Marttaa; onko siihen nyt aikaa!»
»Sinähän saatat tukkeuksiin koko menot»...
Totisesti, eikös hän yhä etsi ja hyräile...
»Alfin pitää ensin löytää kravattinsa, isä!» huusi hän villaisena
vaunuihin.
»Vihdoin viimeinkin... Voit sitoa sen matkalla. Onko sinulla hansikkaat,
entä nenäliina?»...