Tobiesen katsoi hänkin kelloaan -- »viisi minuuttia yli, tämä käy ihan
oikein».
Ehkä hän odotti tietoja postista?
-- Posti oli saapunut heidän istuessaan päivällispöydässä, ja kirje,
josta kerrottiin vararikosta, oli sanomalehtien päällä hänen vieressään.
Johan Henrik lasketteli peiteltyjä sukkeluuksia Tobias-serkusta, ja
keskustelu tädin ja sedän kanssa kulki tavallista uomaansa: ihmisistä,
joiden seurassa he olivat olleet, kruununvoudin tämäniltaisista
kutsuista sekä Alfista, jonka piti saada isän metsätilat hoitoonsa,
jahka vihdoin pääsee metsäopistosta. Se oli aivan luonnollista.
Lautanen alkoi näyttää kahdelta Jakobin silmissä.
»Noo, onko sattunut jotakin mietittävää?» kysyi oikeusneuvos.
»Joka postissa sitä sellaista nykyisin tulee»...
»Niin, tietysti -- tietysti»...
»Ei pitäisi tuoda postia pöytään», huomautti Alette; »se on huono tapa.»
»Vähän pippuria vain ruokaan», sanoi Jakob leikillä.
»Etkö syökään, Jakob?»
Kiitos, hän oli jo saanut kyllikseen.
-- -- Jakob oli iltapäivällä lähettänyt Tobiesenin asioille ja itse hän
istui konttorissa. Hän oli ilmoittanut, että hänellä oli kiire ja että
hän tahtoi olla rauhassa.
Hän oli nyt siis yksin vastaamassa Varaasin metsän koko kauppahinnasta!
Syksyllä eräytyvä maksupäivä, joka oli häämöttänyt harmaana viivana,
musteni mustenemistaan mitä enemmän hän siihen yksinäisyydessään
tuijotti.
Se oli tavoittanut hänet kaameana kauhuna ja nyt se oli kasvanut
musertavaksi taakaksi, sill'aikaa kuin hänen sisintä itsetuntoaan
poltti. Hän oli ollut monen taloudellisen häviön todistajana, nähnyt
*ne* sieluntuskat ja luuli sen kohdan tuntevansa, mutta oikeastaan vasta
tänä päivänä hän oli tullut käsittämään, mitä merkitsee, kun maa
todellakin alkaa huojua jaikain alla.
Rahakkaana ja varmana hän oli elänyt -- nyt hän näki itsensä
nöyrytettynä ja pikku miehenä kaikkien muiden rinnalla, nyt hänen täytyi
varoa loukkaamasta ketään, jotteivät vihoitetut sitten onnettomuuden
päivänä nousisi häntä vastaan, hiipiä pankkien ohi. -- Varpaisillaan...
Varpaisillaan kaikkien edessä...
Ei kolmatta-osaakaan hän voisi saada kokoon yhdenkään metsätilansa
arvosta!
Hänen oli pakko taistella ja tapella, kiertää ja kaartaa, koota kaikki,
mitä hänellä oli antaa vakuudeksi, saadakseen lainan, koettaa hankkia
nimiä antamalla omansa, panna miinoja ja kuitenkin kulkea taattuna,
turvattuna miehenä -- jos ehkä sittenkin olisi mahdollista päästä yli
ensimmäisen maksuajan.
Selvä järki sanoi hänelle sanomistaan, että se oli suorastaan mahdotonta
-- ellei tapahtuisi ihmettä siinä muodossa, että puutavarain hinnat
yht'äkkiä alkaisivat nousta.
Sitä ihmettä oli vain odotettava! -- Kukaan ei pane päätään
mestauspölkylle, ennenkuin siihen on pakko; -- eikä sitäpaitsi ollut
kysymys vain omasta päästä, vaan --
Ja sitäkö varten hän siis oli taistellut ja raatanut ja koettanut
menetellä rehellisen miehen tavoin -- nähdäkseen kaiken nyt yhdellä
kertaa luhistuvan kokoon, kumarrellakseen lopulti kaikkialla, kotona ja
kylässä...
-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --
-- Pitkät ajat hän saattoi päiväisin seisoa ikkunassa katselemassa
maisemaa, joka metsineen ja taloineen laskeutui alas jokea kohti --
tuonne sillalle, missä hänen vaununsa, kaksi hevosta edessä, vielä
iloisesti vierivät, ja tielle, jota hän niin monet kerrat oli Aletten
kanssa ajanut menneinä nuoruuspäivinään, jolloin hän uskoi, että onni ja
rakkaus olivat hänen mukanaan vaunuissa.
--- Jos virta kääntäisi suuntansa -- jos suurpolitiikka ... jos vaikka
Australia alkaisi niellä hirsiä -- jos kauppaolot muuttuisivat ja hinnat
nousisivat; -- tähän oljenkorteen nojautui koko hänen taloudellinen
olemassaolonsa. Se oli kuin pieni rako, josta hänen pelosta vapiseva
sielunsa tirkisti pelastuksen maahan helpotusta löytääkseen. --
Tällainen oli nyt se pohja, jolla hän seisoi, hän, arvossapidetty vankka
liikemies, joka kaksikymmentä vuotta oli rakentanut mainettaan.
Ei, hän ei todella ollut omiaan elämään epävakaisessa asemassa.
Kertaakaan ei hän voinut lähteä rattaillaan ajelemaan ajattelematta,
että sekä rattaat että hevonen myydään huutokaupalla ja että koko
vaunuvajan sisällys vedetään pihalle.
-- Hän kuuli kuin horroksissa, miten he pyysivät oikeusneuvoslaisia
viipymään heillä vielä jonkun aikaa, miten he juttelivat ja
keskustelivat siitä, olisiko Viking lähetettävä Skotlantiin, ja miten
Alette ja täti Vosgraff hankkivat Elisabetin myötäjäisiä.
He kulkivat vieraisille ja ottivat vieraita vastaan, ja hän oli itsekin
mukana... Alette oli kaunis ja iloinen ja touhussa lakkaamatta, nyt kun
talo oli täynnä väkeä, saneli Johan Henrikille, mitä kaikkea hänen oli
kirjeellisesti toimitettava pääkaupungista: jäädytettyä merikalaa ja
lihaa ja lohta ja mitä muuta vain saattoi keksiä tällaisena tukalana
kesäaikana... Hän pohti, mitä liina- ja pitovaatteita tarvitsi laitattaa
pojille nyt, kun he taas olivat kotona.
Ja Jakob pääsi todellakin oikeusneuvoksettaren syntymäpäivän ohi!
Toinen toisensa jälkeen saapuivat paikkakunnan huomatuimmat herrat ja
naiset onnittelulle. Päinvastoin kuin oli tapana oikeusneuvoksesta niin
tunnelmaaherättävästi huomauttaa, ei pälkähtänyt kenenkään päähän ottaa
puheiksi tädin ikävuosia; »hänellä on vain syntymäpäivät», sanoi Johan
Henrik kuljeskellessaan vieraita huvittamassa.
Oli jo tarjottu viiniä ja leivoksia. Bölling ja Libergin kapteeni ja
tuomari ja rovasti olivat salissa. Mieliala oli korkeimmillaan.
Tuli sitten se hetki, jolloin Jakobin piti olla kaikkein parhaalla
juhlatuulella ja koota kaikkien läsnäolijain onnittelut
oikeusneuvoksettarelle kohdistettavaan maljapuheeseen; -- johon vanha
oikeusneuvos vastasi toivottamalla menestystä »sille talolle, jota Jakob
rakensi». Sill'aikaa kuin ahtaat ajat ikäänkuin puhalsivat pois katot
taloista kaikkialla koko laajassa piirikunnassa, seisoi tämä talo vain
sitä vankempana. -- Nyt oli asianajajilla hyväin tulojen aika -- ja
sivumennen sanoen, oli suorastaan ikävä nähdä heidän kukoistavan muiden
tuhon hinnalla...
»Saattepahan nähdä», kuiskasi Johan Henrik, »nyt tulee Tobias-serkku
esille: -- niin ja niin monta vuotta on täti pitänyt suojelevaa kättänsä
tämän talon yli!»
Kilisteltiin ja vastattiin, ja jonkin verran vanhanaikuisen pramean
juhlallisuuden alta pilkisti sieltä täältä esiin todellista, jos
tyhjääkin tunnelmaa.
Ja Jakob kulki heidän keskellään miellyttävänä, tyynenä isäntänä, istui
keskustelemassa ja kohotti lasinsa ja kuunteli puheita ja kilisteli
vieraiden kanssa...
Hänestä tuntui vain ikäänkuin hän seisoisi kaiken tämän ulkopuolella,
kuolleena. Hän katseli kuin harson läpi -- kuin jotakin rakasta ollutta
ja mennyttä --, miten hänen ihailtu komea vaimonsa liikkui ryhdiltäänkin
hiukan erikoisena, ja hänen mielensä tuli liikutetuksi, kun hän joutui
ajattelemaan, että vanhukset olivat ehkä viimeistä kertaa heidän luonaan
täällä!
* * * * *
Oli lämmin iltapäivä. Ikkuna oli auki ja Jakob kuljeskeli
konttorihuoneissa. Almanakka riippui seinällä Tobiesenin kirjoituspöydän
yläpuolella... Jokainen poisrevitty lehti merkitsi, että hänen
taloudellinen häviönsä oli yhtä päivää, maksun erääntyminen askelta
likempänä.
Hän oli käynyt ikäänkuin ohuemmaksi ja laihemmaksi ja hänen ilmeessään
oli nyt hänen yksin ollessaan jotakin sanomattoman hajamielistä ja
painostunutta. Hänen silmänsä oli kuin sen, joka ei näe maata.
Hän kuuli rattaiden vierivän pihalle ... nyt hän erotti puhetta...
Mutta mitä? Hän kävi äkkiä tarkkaavaksi.
Ei, siitä ei voinut erehtyä -- se oli Bervenin ääni...
»Viisi pitkää peninkulmaa olen ajanut sillä tässä paahtavassa helteessä,
Gudbrand! Jos sinä annat sille vettä -- niin lyön sinulta pään poikki...
Ja miten täällä muuten jaksetaan?» hän kysyi hillitymmällä äänellä.
»Oh, rouva on mielissään; hän on saanut molemmat poikansa kotiin, ja
sitten ovat täällä ne vanhuksetkin Kristianiasta ja -- niin, siitä on
pitkä aika kuin kävitte täällä, herra Berven... Ei, mutta katsokaa
mustaa, minä luulen, että se tuntee paikat; tahtoo talliin -- kuulkaa,
miten se hirnuu. Niin, on kyllä muitakin vieraita -- pappilalaiset.»
Jakob pisti päänsä ulos ikkunasta. Hän tervehti vain kutsuvalla
kädenliikkeellä.
»Yksinkö konttorissa, Jakob?» huusi Berven.
»Teit hyvin, kun tulit, Jörgen», virkkoi Jakob hiljaa, tullen Berveniä
vastaan ja puristaen hänen kättään pitkään ja hartaasti. -- »Muuten on
laitani huono», sanoi hän ja katsoi ystäväänsä suoraan silmiin.
»No niin -- näetkö -- olen tullut tuomaan sinulle kirjallista tarjousta
Tostie & Kumppanilta. He tahtovat ostaa koko Varaasin metsän»... Hän
otti esille lompakkonsa... »Jos voit sitä käyttää, niin... Riippuu vain
sinusta, tahdotko suostua siihen vai et. Tietysti hinta on alhainen.»
Jakob seisoi Bervenin edessä ajattelematta oikeastaan mitään. Hän luki
Tostie & Kumpp:n tarjouksen ja katseli allekirjoitusta ja tunsi vain,
sitä myöten kuin hänen katseensa seurasi kirjoitettuja rivejä, miten hän
alkoi vitkaan nousta ikäänkuin elevaattorin nostamana eri kerrosten läpi
ylös vakavaraisuuden valtakuntaan. Hän painautui kantapäilleen ikäänkuin
pysyttääkseen itsensä tasapainossa, ja kävi aivan kalpeaksi, kunnes veri
nousi päähän, niin että korvat suhisivat.
»Tämä tietää sitä, että olen pelastettu, Jörgen!» hän melkein kuiskasi
äänellä, joka pusertautui hänen rintansa syvyydestä... »Niin, niin, se
merkitsee, että tässä seisoo Jakob Mörk taas omilla jaloillaan sinun
edessäsi! -- ja ikuisesti, ikuisesti olen sinua kiittävä siitä, Jörgen!»
Hän alkoi kävellä edestakaisin lattialla, lyhyesti ja vähän väliä
keskeyttäen. Vaivoin hän sai hillityksi liikutuksensa.
»Sinä siis huomasit, että asiat olivat hullusti, Jörgen?»
»Niin, tietysti, kun Mathiesen meni kumoon»...
Berven oli jättänyt hatun päähänsä. »Minä pistäydyn täällä taas parin
päivän perästä, palatessani, Jakob! Saat sillävälin koettaa sulattaa
tuota alhaista tarjousta!» kuului hiukan hermostuneen lystikkäästi, kun
hän oli jo rientämässä ulos. --
-- -- Jakob oli saattanut Berveniä rattaille ja nähnyt hänen lähtevän.
Pelastettu! -- turvattu ... humisi hänen sisässään, kun hän nopeasti
juoksi portaita ylös.
»Joko Berven lähti?» tiedusteli Alette, joka tuli eteisessä häntä
vastaan.
Myrskytuulena kohahti Jakobiin se tunne, että nyt hänen tuli olla juuri
häntä, vaimoaan likellä, painaa päänsä hänen helmaansa ja yhdessä hänen
kanssaan riemuita pelastuksesta -- Aletten ja kodin ja kaikkien...
Hän sulki hänet äkkiä syliinsä ja puristi häntä kiihkeästi rintaansa
vasten.
Että saattoikin vaikuttaa häneen niin syvästi tuon ystävän käynti! -- se
ajatus katkeran mustasukkaisuudentunteen värittämänä lensi Aletten
mieleen.
»Ruustinna ja molemmat tyttäret jäivät tänne. Minun pitää jouduttaa
illallista»... sanoi hän väistäen ja puoleksi hämillään. Olihan hän
kyllä jo aikaa sitten pannut merkille, että ystävysten välille oli
tullut jotakin, koska Berven ei ollut käynyt heillä enää.