Täti Vosgraff oli sattumalta aina pahoinvoipa, kun oli kysymys huvilaan
lähdöstä.
Hän oli hienotunteinen, väitti Johan Henrik; hän oivalsi tietysti, että
juuri siksi, että he, setä ja täti olivat tulleet mörkiläisten luo, nämä
eivät tänä vuonna voineet lähteä huvilaansa, jossa ei ollut tilaa niin
paljolle väelle, vaan olivat pakotetut jäämään kaupunkiin hengittämään
katutomua ja tuulettumaan avattujen ikkunain ääressä... Täti oli ihan
kuuro, kun Haukkavuoren nimikin vain mainittiin; kuuloaisti suorastaan
petti erityisesti sen kirjainyhtymän suhteen. Vieläpä ensikeväisistä
hopeahäistäkin puheen tullen hän oli mitään kuulematta niinpiankuin
sanottiin jotakin sensuuntaista, että ne pidettäisiin Haukkavuoressa. Se
sana oli kuin kosketin, josta ei lähtenyt ääntä, se muuttui paljaaksi
ilmaksi!...
Mutta muuten hän kuuli kerrassaan mainiosti! selitti Johan Henrik.
Pieninkin viittaus kutsuihin, ja heti virkosi häneen jonkinlainen
juhlatunnelma, hän pani kahden mustan tekotukka-aallon reunustamat
kasvonsa arvokkaisiin poimuihin ja valmistautui jossakin anastamaan
ensimmäisen kunnia- ja sohvapaikan. Vierailulle hän lähti aina
hevoskyydillä, vaikka matkaa olisi ollut vain viisi talonväliä; mutta
muuten oli aika hauska nähdä hänen mennä piipertävän kadulla ja
pyörähtävän milloin mihinkin kauppapuotiin.
Parempi oli toki seurata oikeusneuvosta vierailumatkoille! Siinä virassa
sai toimia milloin Johan Henrik, milloin Elisabet. Vanhus kantoi
kolmekahdeksatta vuottaan niin erinomaisen hyvin, sen he saivat kuulla
joka kynnyksellä. Mutta niinpä tarjotuinkin lasi viiniä tahi muuta
hyvää, minne he tulivatkin, oli sitten aamu- tai iltapäivä, ja kun
hovineuvos Tinn -- Tobias-serkku, kuten häntä yhä kutsuttiin -- tarttui
lasiin ja piti pieniä eloisia puheitaan siitä, mitä hän samassa talossa
oli nähnyt ja kokenut -- annahan, kun lasken -- seitsemäntoista tai
tasan kaksikymmentä vuotta sitten! Ja mitä kaikkea hän tiesikään!
Silloin oli ollut toinen kruununvouti, toinen henkikirjoittaja, aivan
toinen pappi ja samoin lukkari -- puhumattakaan siitä, miten
kauppapuotien nimikilvet olivat vaihtuneet. Ja hän sai aina ihmiset
erittäin liikutetuiksi, juuri senvuoksi, että tuosta kaikesta oli
kulunut niin ja niin monta vuotta.
Sellaisessa muistojen huumauksessa hän leijaili iloisesti kaksi kertaa
päivän mittaan. Mutta hän sai kuin saikin viinilasit taloissa esille,
niin että kannatti kyllä ottaa hänet mukaansa vieraskäynneille.
-- »Jakob-kulta, kuulehan», valitti Alette, »ei käy päinsä, että jätämme
sedän aina vain Johan Henrikin huostaan, minusta näyttää, että hän on
siinä käsityksessä, että sinä laiminlyöt häntä. Etkö voi ajaa hänen
kanssaan Böllingille iltapäivällä? Gudbrandin pitäisi lähteä noutamaan
Viking asemalta kuuden aikaan.»
»Niin, minullahan on nykyjään niin erinomaisen hyvää aikaa huviretkiin»,
vastasi Jakob hieman ivallisesti.
»Mutta kyllä sinun on tehtävä se, Jakob! Setä on ihan loukkaantunut, sen
minä huomaan. Hän jo aamupäivällä viittasi sinnepäin, että heidän on
kohta lähdettävä; -- eikä se ennusta hyvää, mikäli minä hänet tunnen.»
»Niin, niin -- tietysti minun tulee ensi sijassa olla isäntä... Mutta
koeta katsoa, että kahvi tulee vasta myöhemmin -- runsasta puolta tuntia
myöhemmin, jos käy laatuun. Minun täytyy ensin saada posti, se on
minulle nyt hyvin tärkeää.»
»Tärkeää? Mitä sinulla sitten -- --»
»Olet ruvennut kaikkia kyselemään», hän vastasi kärsimättömästi.
»Pitäisihän sinun toki ymmärtää, etten minä alinomaa jouda pitkiin
selityksiin.»
Todellakin, Jakobin alkoi nyt käydä olo kuumaksi. Kaikki nuo ihmiset
halusivat vain huvitusta, sillävälin kuin hän käveli hermostuneena ja
jännityksessä, odottaen kaksi kertaa päivässä mitä uutisia posti tuo...
Ei toivettakaan suoriutua heistä, jollei hän toitottaisi joka
ilmansuuntaan, että hän oli kuin ahdistettu otus! Hän ei ennättänyt
yhdestä paperista selvitä, ennenkuin jo toinen lensi hänen eteensä!
Hänen oli tehtävä kuin hummerin -- uhrattava pihdit -- kaikki, mitä
hänellä oli Varaasissa metsää -- pelastaakseen jos mahdollista
henkensä...
»Kuulkaa, Tobiesen», Jakob antoi määräyksiään konttorissa, ennenkuin
nousi oikeusneuvoksen kanssa vaunuihin -- »jos iltapäiväpostissa tulisi
jotakin, jota arvelette tärkeäksi, jotakin pankista ... tai, niin,
ymmärrättehän, millä on kiire, niin sulkekaa se koteloon -- oikein
huolellisesti -- ja lähettäkää heti paikalla minulle. Toimittakaa sisään
sanomalehdet ja mitkä tunnette yksityiskirjeiksi, mutta» -- hän katsoi
Tobieseniin merkitsevästi -- »älkää antako kenenkään --, Johan Henrikin
tai kenenkään muun, ymmärrättehän, pistää nenäänsä kirjeisiin. Sulkekaa
kaikki lukon taakse pulpettiin.»
Tobiesen kyllä ymmärsi. Hän oli huomannut, että ihmiset iskivät silmää
toisilleen, kun tuli kysymys Varaasin metsästä -- asianajaja Mörk taisi
olla pahoinkin kiinni siinä.
... »Ei ole koskaan ennen tapahtunut», sanoi Alette seisoessaan
portailla salaneuvoslaisia saattamassa, »etteivät he olisi jääneet
yhdennenkolmatta, tädin syntymäpäivän yli, täällä käydessään. Ei
puhettakaan siitä, että setä ja täti lähtisivät pois ennen. Vai mitä,
Jakob?»
»Ei tietystikään»...
Jakob auttoi oikeusneuvoksen vaunuihin, jotka lähtivät vierimään pois.
* * * * *
»Kaksitoista -- viisitoista -- kolmekymmentä -- yksikahdeksatta ...
kaksitoista -- viisitoista -- kolmekymmentä -- yksikahdeksatta»...
Tobiesen oli alkanut koneellisesti laskea yhteen kassakirjan
numerorivejä ylhäältä alas ja alhaalta ylös. Hänet oli vallannut jonkin
vaaran ahdistava aavistus.
Oli alkanut kuulua huhuja, että Mathiesenkin oli nurin...
Katse tähyili ja vaani, tiesikö jo hänen päämiehensä tästä mitään.
Tämä istui sisäkonttorissa ja suori entiseen tapaansa kirjeitä ja
lähetyksiä tai tuli silloin tällöin ovelle pyytämään Tobiesenilta
jotakin paperia, joka oli haettava käsiin konttorin hyllyltä.
Tänään hän kuitenkin sulki oven, joka muulloin aina sai olla raollaan,
niin että hän saattoi puhella Tobisenille siitä.
Oliko se ehkä merkki...
Mutta sitten hän tuli kiireesti huoneestaan ja pyysi paria kolmea
huutokauppapöytäkirjaa.
Ei, kyllä hän ei vielä ollut mitään kuullut. Hänellä olisi siinä
tapauksessa ollut muuta ajattelemista kuin noita pikku asioita.
Nyt hän käveli siellä viheltäen. Vihelteli sangen kauan.
Ehkä sittenkin oli jotakin, jonka takia viheltää.