»Eihän lamppu vain jäänyt palamaan tuolla sisällä?» kyseli Alette
Tobiesenilta, joka seisoi lakki päässä, lähtövalmiina; -- hän tahtoi
vain tietää, oliko Jakob aikonut tulla pian kotiin vai lähtikö hän
klubiin.
Ei, kyllä lamppu oli sammutettu.
»Sanokaa minulle, Tobiesen», -- Alette istuutui hetkeksi
konttorihuoneeseen -- »Mörk oli vähän niinkuin huonolla päällä tänään,
enkä tullut häneltä syytä kysyneeksi; siksi olen vähän levoton. Eihän
hän liene hävinnyt mitään juttua? Minä tiedän, että se aina koskee
häneen kipeästi.»
»Ei, rouva», Tobiesen tuijotti pienillä terävillä silmillään
kirjoituspöytään -- »ei ainakaan mikäli minä tiedän.»
»No, sehän on hyvä, olisi ollut ikävää istua koko ilta yksin
mietiskelemässä, mikä mahtaa olla vinossa. Mutta, Tobiesen -- olisiko
hän joutunut riitaan tai epäsopuun jonkun kanssa?»
»Ei toki, mikäli tiedän, rouva -- ei suinkaan!»
»Nythän on ihmisillä niin huonot ajat täällä päin. Kenties on
miehellänikin rahallisia vaikeuksia?» kysyi hän kiinnittäen huomiotaan
Tobiesenin kasvonilmeeseen.
»Niin, mahdotontahan on päästä ihan ehjänä kaikesta, kun on niin monessa
mukana». Tobiesen kaiveli kynällä pöytää ikäänkuin miettiäkseen, miten
hän jatkaisi... »Ja niiden, jotka ovat keinotelleet metsällä, saattaa
nyt olla paljonkin kestettävä.»
»Täälläkin voisi siis olla jonkinlainen vaikeus kestettävänä?»
tiedusteli Alette epäröiden.
»Ei täällä meillä» Tobiesen virkkoi sukkelaan. -- »Ei rouva saa minua
väärin käsittää. Ei, me täällä, me katselemme vain niitä muita... Jos
tuomiopäivä tulisi kaiken tuon keinottelun ylitse, niin -- ho-ho-hoo --
niin ei meillä täällä sentään hätä häilyisi!»
»Ei tietenkään, Mörkillähän on oma hyvä toimensa ja hän on niin
arvossapidetty ja vakavarainen... Ja tiedättekö, -- jos häviäisimmekin
jonkun verran; -- niin, vaikka menettäisimme kaikki nuo metsätilat, --
niin minä totta tosiaan en päästäisi huokaustakaan, Tobiesen! En ole
koskaan toivonut rikkautta. Ne ovat sittenkin kaikista onnellisimmat,
joilla on vain riittämiin asti, mitä tarvitsevat, ja olen varma siitä,
ettei Jakobille ole ollut paljonkaan iloa noista metsistään -- vaivaa
vain ja huolta! Eivätkä ne kuulu hänen alaansakaan, hänellä olisi ollut
kylliksi tekemistä omassa toimessaan... Eikä Alf, josta nyt tulee
metsäherra, siksi ensinkään sovellu; -- jospa edes Viking olisi
ruvennut...»
»Teidän kai pitää lähteä, Tobiesen, minä näin, että Teillä oli lakki
päässä, kun tulin tänne.»
-- Olisiko Jakobilla todellakin rahahuolia? hän mietti.
Jakob loikoi varmaankin valveilla öisin; kynttilät hänen huoneessaan
olivat usein aamuisin ihan loppuun palaneet...
Ei, Alette ei päässyt selville hänestä -- hän saattoi äkkiä suuttua
pienimmästäkin syystä. Ja hullummaksi asia vain kävi, vaikka hän
tarkoitti parasta ja hellävaroen koetti päästä häntä lähemmäksi.
Häntä harmitti, että hänen noin oli kautta rantain täytynyt urkkia ja
tutkia Tobiesenia päästäkseen selville siitä, mikä oikeastaan oli
hullusti.
Hänen ajatuksensa kiersivät joka suunnalle.
Eihän hänellä vain ollut mielitiettyä, johon hän oli rakastunut! -- --
Sitäkö hän ehkä sureskeli! Ne miehethän voivat saada sellaisia
päähänpistoja... Oliko hän, Alette, ollut ihan sokea? Jakob oli aina
niin synkkä ja kiivas, kun hän tuli kotiin matkoiltansa...
Hänet valtasi silmänräpäykseksi hurja tuska; ja hän haeskeli lähimmästä
ympäristöstään ja kauempaa tuota mahdollista rakkaudenesinettä.
Seuraelämässä Jakob jutteli kyllä mielellään naisten kanssa -- saattoi
olla hyvinkin rakastettava, kun sille päälle sattui. -- -- Mutta joku
erityinen!... hän pudisti päätään.
... Tietää, että Jakobin oli paha olla, että hän kärsi; -- ehkä vain
jonkin kuvitellun huolen takia, ehkä turhamaisuudesta?... Ja kuitenkin
seisoa lukitun oven takana... Katkeruus nousi hänen sydämeensä; tuntui
melkein kuin hän vihaisi häntä!
Kun Alette tuli saliin, istui Elisabet lukemassa sulhaseltaan saamaansa
kirjettä; -- hän oli tietysti säästänyt sen herkkupalan koko iltapäivän,
postin tulosta asti.
Häntä kiusasi aina nähdä tyttärensä niin tavattoman varmana ja
turvallisena tulevaisuudesta, ikäänkuin elämään ei kätkeytyisi mitään
vaaraa; -- ja nyt tänä iltana, kun hän ajatteli kaikkia pettymyksiä,
joilla Elisabet vain leikitteli...
Alette tunsi, että hän oli vähällä sanoa hänelle yhtä ja toista, joka
koskisi häneen kipeästi. Mutta oli sääli häiritä hänen onneaan. Sehän
kestää vain niin kauan kuin kestää!
»Sanopa, kirjoittaako Morten mitään amanuenssinpaikasta?» kysyi hän
kääntääkseen ajatuksensa muuanne.
»Hän saa sen, äiti, heti kuin hän syksyllä valmistuu», Elisabet kertoi
ilosta säteillen.
»No, silloinhan ei sittenkään ole mahdotonta, että voitte viettää häänne
meidän hopeahääpäivänämme.»
»Etkö luule, -- juuri siitähän Morten puhuukin, äiti!» --
Vilkas, vaalea tyttö hypähti ylös ja kiersi käsivartensa äitinsä
kaulaan. -- »Se on vain niin kummallista, niin kummallista, etten voi
käsittää, että se todellakin voi kerran tapahtua?»
»Kyllä meidän täytyy sitä ajatella, tyttöseni; -- on jo aika ruveta
puuhaamaan sinulle yhtä ja toista kokoon kapioiksi. Ei ole haitaksi
katsella ympärillemme vähän, joka kerta kuin olemme pääkaupungissa
käymässä; tilapäisesti sattuu väliin saamaan oikein hauskoja kapineita.»
»Oi, äiti! Morten ja minä tiedämme niin hyvin, miten järjestämme
kotimme; me aloitamme aivan vaatimattomilla koivusilla huonekaluilla.
Eihän meillä ole paljon rahaa, millä elää, ja me olemme aivan yhtä
onnelliset, vaikka kotimme olisi kuinka vaatimaton, siitä olen varma!»
»No, no, Elisabet, elä nyt kuvittele noin liikoja! -- Ajattele, lapseni,
että koetat aina tehdä parhaasi. Mutta sinun täytyy myös ymmärtää, ettei
sellaista suhdetta ole niin helppo käytännössä toteuttaa. Katso
ympärillesi, esimerkiksi lähimpiä tuttaviamme. Tuossa on asianajaja
Sövig ja kauppias Möller -- onko mielestäsi heidän vaimoillaan syytä
kiittää elämää? Ja hekin ovat aloittaneet sen kenties yhtä rakastuneina
kuin sinä ja samoin toivein kuin sinä.»
»Mutta se johtuu varmasti siitä, etteivät he ole missään kohden
eläytyneet yhteen. Eihän miehen ja vaimon toki pidä vain kulkea
toistensa rinnalla vetäen ja raataen kuin parihevoset ilman jälkeäkään
yhteisistä harrastuksista!»
Tyttären viimeisissä sanoissa oli jotakin, joka ihan ärsytti Alettea: --
tuollaiset puheet olivat hassuja.
»Et kai tarkoita, että aiot miehesi ohella käydä käsiksi hänen
lääkärintoimeensa ja puoskaroida muijain tavoin tai istua konttorissa
kirjoittamassa hänen laskujaan? Hän tarvitsee, tiedätkö, myöskin
vaatteisiinsa nappeja ja illoin taloonsa vaimoa, joka ei ole yhtä
väsynyt ja menehtynyt kuin hän itse.»
»Minä tarkoitan, että tahdon, kiinnittää mieleni häneen *itseensä*,
äiti, niin ettei hän mitään sen mieluummin halua kuin saada puhua minun
kanssani toimistaan, -- juuri siitä, mikä häntä huolestuttaa. -- Ja jos
voin häntä auttaa, niin sitä parempi; mutta en minä varmaankaan siihen
kelpaa.»
Alette punastui ja vaikeni; hän tuskin katsoi tyttäreensä. Kenties juuri
tämä kohta, heidän keskinäinen luottamuksensa, oli se kari, johon hän
aikanaan oli haaksirikkoutunut...