Jakob astui konttoriin, piiska vielä kädessä, riisumaan vyön ja
sudennahkaturkin yltään. Hän oli ajanut koko päivän ja kasvot
punoittivat pakkasesta.
»Martin Ringnæs on tehnyt vararikon, Tobiesen! -- Me saamme nyt,
Mathiesen ja minä, ottaa maksettavaksemme myöskin hänen osansa Varaasin
metsästä.»
»Vai tehnyt vararikon? -- Onko kummempaa kuultu -- sellainen rikas
mies!»
»Rikas, niin! He kaatuvat kaikki tyynni -- koko siirtäjäseurue kuin
korttitalo.»
»Niin, niin -- tuo onneton sahalaitos, joka heidän piti saada niin
suurenmoiseksi omine laivoineen ja muine vehkeineen!» puhkesi Tobiesen
harmistuneena.
Jakob koetti pari kertaa kärsimättömänä potkaista toista matkasaapasta
jalastaan.
»Antakaa minun auttaa», pyysi Tobiesen.
»Tietysti on ollut niitä, jotka ovat ajoissa hoksanneet, mistäpäin tuuli
käy. -- Nyt me olemme kyllä kaikki viisaita, Tobiesen -- nyt
perästäpäin»... Hän sinkosi saappaan kauas lattialle.
»Niin, nuo keinottelijat», jatkoi Tobiesen itsepintaisesti, »he luulivat
istuvansa Kaliforniassa. On ne rajansa kevytmielisyydelläkin!»
»Huh, luulenpa, että aiotte keittää itsenne täällä tänä iltana!... Ei,
ei, älkää tehkö mitään», sanoi Jakob ja tarttui ovenripaan mennäkseen
sisään; »ulkoatulleesta tuntuu tietysti kuumalta.»
»Kuulin sinun tulevan», sanoi Alette tullen häntä vastaan kyökinovella,
»ja käskin lämmittää vähän päivällistä viilokkia; et kai ole vielä
syönyt...»
Hän meni taas kyökkiin jouduttamaan ruokaa.
Salissa ei ollut ketään; Elisabet oli mennyt kaupungille, kertoi
palvelustyttö, joka tuli uunia kohentamaan.
Hän asteli edestakaisin lattialla.
»Mutta Alette, kuulehan», hän avasi kärsimättömänä kyökinoven, »kestääkö
nyt näin kauan, ennenkuin saa hiukan ruokaa kokoon? -- Ja lähetä joku
sytyttämään lamppu!»
»Kohta, ystäväni, kohta on kaikki kunnossa; -- kun et vain pitkästy,
Jakob!»
Alette sytytti ison, kauniin lampun ja laski alas uutimet, sillä aikaa
kuin tyttö kattoi pöydän ja toi ruoan sisään.
»No nyt, Jakob, kun saat ruokaa, niin tulet hauskemmalle mielelle.»
Alette istuutui pöytään vastapäätä, sukan kudin kädessä.
»Saimme korin olutta tänään Kristianiasta. Se on juuri tuota, jota on
edessäsi. -- Kävitkö tuomarin luona? Etkö?... Olet ollut pitkällä
matkalla, Jakob, neljä, viisi päivää poissa; tuskin muistankaan; --
elämä on nykyjään niin yksitoikkoista, olemme niin yksinämme, --
Elisabet vain ja minä»...--.
Hän huomasi, että Jakob oli huonolla tuulella, ja koetti päästä perille
syystä.
»On sattunut niin monta vararikkoa viime aikoina. Voudin luona ei
puhuttu eilen muusta kuin huonoista ajoista», hän aloitti.
»Ni--in, niistäkin voi keskustella aika hauskasti!»
»Mutta asianajajathan ansaitsevat rahaa niistä. Et suinkaan siitä sano:
sen pahempi! Jakob?» kysyi hän.
Sukkelaan liikkuvat puikot kiilsivät lampunvalossa kiusallisen
hermostuttavasti suoraan Jakobia silmiin.
»Valo häikäisee silmiäni, etkö voi siirtää vähän lamppua, Letta», sanoi
hän ärtyisästi.
»Kyllä, ystäväni!»
»Ja sitten on tullut kirje Vikingiltä», hän taas yritti. »Hän ei ole
oikein tyytyväinen; maanviljelyskoulu on liian teoreettinen, hän sanoo.
Hänellä on, sillä poloisella, niin kova halu päästä Skotlantiin! Mutta
saat itse lukea kirjeen. -- Ja Alf»...
»Kyllä tiedän, Alette -- yhdentenätoista päivänä hänen tulee saada
rahaa! Ja Johan Henrikin myöskin...» Hän vapisi; -- »tietysti, heidän
täytyy saada päivälleen.»
»Niin, tietysti heidän on saatava ne täsmälleen, Jakob. Miten he raukat
muuten tulisivat toimeen? Ja onhan meille pieni asia muistaa olla
säntillinen.»
»Niin, tietysti»...
Jakob oli mennyt konttoriin ja Alette istui taas yksin arkihuoneessa.
Lampunvalo lankesi tumman puvun olkapäille ja hänen täyteläisille,
sangen luonteenomaisille kasvoilleen. Niissä oli surumielinen miettivä
ilme ja hän kutoi ahkerasti.
Mikähän Jakobiin oikeastaan on mennyt? Hän oli jo kauan tuntenut, että
jotakin oli kierossa... He olivat nyt melkein yksikseen -- lapset kukin
omalla tahollaan. Mutta tuntui ihan kuin hänen käsivartensa eivät
ulottuisi Jakobiin!