Jörgen Bervenin komea, musta, höyryävä hevonen ja hänen hienot,
kiilloitetut rattaansa, joihin tieltä oli räiskynyt lokaa, tulivat
portista Mörkin pihalle.
»Ollaanko täällä kotona, Gudbrand, Mörk itse, tarkoitan?... Vai niin --
konttorissa... Pane talliin ja harjaa hyvin ... äläkä heti anna sille
vettä»... hän huusi kiiruhtaen matkalaukku kädessään portaita ylös.
Hänen liikkeensä olivat yhä samat nuorekkaat, vartalo vain laihuuttaan
terävämpi ja luisevampi kuin ennen, ja partaan oli ilmestynyt korvain
seutuville ja keskelle leukaa harmaita täpliä.
Jakob tuli häntä vastaan jo käytävässä ja näytti aikovan viedä hänet
saliin.
»Älähän, selvitämme asiat ensin tuolla konttorissa», pyysi Berven.
»Ajattelin vain, että ehkä lasi viiniä maistuisi hyvältä näin matkan
jälkeen.»
»Tuolla sisällä tulee kuitenkin pitkät jutut -- parempi saada se sitten
perästä päin...
Mutta mistä tässä nyt on kysymys, Jakob?» hän sanoi, kun sisäkonttorin
ovi oli sulkeutunut heidän jälkeensä. »Et sinä tavallisesti minua tuolla
tavoin kutsu -- tulee kirje suoraan metsiin... Olet huonolla tuulella,
huomaan minä. -- Ethän vain ole huolissasi --?» -- Hän katseli häntä:
»Tai et suinkaan tarkoittane saada minua mukaan yrityksiisi?... Siihen
et minua saa, sen minä sanon. Et iki päivinäni!»
»Pikemmin tahtoisin itse päästä erilleni; -- tuo Varaasin metsä tekee
tukkani harmaaksi.»
»Mitä vielä, metsä on hyvä!».
»Meidän on täytynyt lunastaa neljäs mies, tilanomistaja Vingaard pois
koko kaupasta, Mathiesenin ja Ringnæsin ja minun; hän on näet vararikon
partaalla! -- Ja sitten olen kovassa rahapulassa nykyjään... Tämän jutun
takia on minun ollut pakko ottaa suuret maksut niskoilleni -- ja raha on
kaikkialla niin tiukassa, ettet usko. Menot -- ne vain ovat varmat. --
Niin, nyt olen kyllä selviytynyt tämän vuoden maksuerästä, mutta minä
sanon sinulle, että olenkin ihan puhtaaksi nyljetty -- on täytynyt
kerätä kokoon kaikki mahdolliset varat, niin että konttorikassakin on
typö tyhjä. Mutta nyt ovat nuo jokapäiväiset suoritukset alati
kiusaamassa... Minä vakuutan sinulle, että oikein säikähdän, kun joku
tulee konttoriin; en enää voi maksaa kuittaamalla vanhoja saatavia,
minulla täytyy aina olla rahat kädessä. -- Enkö ole mielestäsi
laihtunut?»
»Kyl-lä -- kyllä oletkin.»
»Niin, jollen, niin kiitos vahvan ruumiinrakenteeni, sillä pahemmassa
pulassa en ole eläessäni ollut», Jakob huokasi.
»Niin, sinä et juuri ole tottunut vastatuuleen.»
»Kuulkaa, Tobiesen» -- Jakob huusi ovesta, »ilmoittakaa, että herra
Berven on täällä ja jää päivälliselle!»
»Katsohan, Jörgen, lyhyesti sanoen, sinä voit säästää minulta monta
huolta, jos nyt lainaat minulle viisitoistatuhatta kruunua yhdeksi
vuodeksi, sillä ehdolla että saati maksaa ne takaisin vähitellen.
Sinullahan on rahaa viljalti.»
»Heti paikalla; olisit sen voinut sanoa jo tuossa salaperäisessä
kirjelapussasikin.»
»Oletko hullu! Minäkö omalla nimikirjoituksellani vakuuttaisin, että
olen rahapulassa!» sanoi Jakob leikillä, mieli jo keventyneenä. »Eihän
niillä muuten niin kiirettä ote, kun vain saan heti kuin tarvitsen.»
Berven istuutui kirjoituspöydän ääreen ja otti kynän käteensä.
»Kunpa puutavaramarkkinat taas vähän vilkastuisivat», sanoi Jakob.
»Saamme kai varustautua kärsivällisesti odottamaan, kunnes Lontoon
varastot ovat alkaneet vähetä.»
»Hm -- puutavaraliike on ollut melkein pysähdyksissä viime vuoden
keväästä asti», jupisi Jakob kävellessään edestakaisin lattialla.
»Tietysti, kun ihmiset ovat kaataneet metsää ja lastanneet laivoja kuin
hullut. Tämä puuska on kestettävä -- se voi tuoda hyvääkin mukanaan,
seuloa pois vastuukyvyttömyyttä hiukan... Kas niin, siinä on
maksuosoitus.»
»Kiitos, Jörgen!» -- Jakob kulki vielä pari kertaa lattian poikki ja
pysähtyi sitten paperi yhä kädessään Bervenin eteen.
»Mitä sanot nykyisistä ajoista, Jörgen?»
Berven istui Jakobiin päin kääntyneenä ja nojaten kyynärpäätäin
kirjoituspöytää vasten.
»Mitä sinä arvelet, joka olet liikeasioissa kiinni? Katsopas, joka
kerran on saanut oman nahkansa pelastetuksi kärventymästä, sillä ei enää
ole oikeaa tuntoa.»
»Jospa minä tietäisin!» Jakob alkoi vihellellä.
»Niin kauan kuin maailmassa rakennetaan, tarvitaan myöskin hirsiä»,
Berven arveli. »Ja ovathan kaikki pätevimmät liikemiehemme, niinkuin
ammattikielellä sanotaan, ehdottomasti yksimieliset siitä, etteivät ajat
enää voi vakavasti huonota.» Ääni kuulosti hieman epäilevältä.
»Niinhän sitä väitetään, -- on pidettävä kortit kädessään -- ei myydä
mitään», virkkoi Jakob vilkaisten omituisesti Berveniin. »Eikä kukaan
voi sanoa, mistä tuuli huomenna puhaltaa. Mutta se vain on varma, että
jos tätä tyyntä jatkuu, keikahtaa moni mies. Nyt ne juovat totia ja
pelaavat korttia ja odottavat nykäystä nousuun päin -- ja kirjoittavat
toisilleen papereita. Rahasta vain on kova puute»...
-- Päivällisellä kohdistui perheen jäsenten keskustelu uuden kesähuvilan
sisustukseen. Se oli jo kohta valmis, ruokasalista vain puuttui
joitakuita kapineita.
Johan Henrik oli äsken palannut kotiin. Hän oli keväällä taas yrittänyt
suorittaa ylioppilastutkintoa ja saanut reput -- tulos, jonka hän otti
vastaan ylevällä mielentyyneydellä. Pääasia oli yksinomaan se, että
hänen sielunsa kärsi siinä tutkinnossa vauriota niin vähän kuin suinkin,
jotta hän kerran voisi päästä siihen päämäärään, johon hän todella
pyrki.
Hän oli aamupäivällä käynyt puuseppä Willumsenin luona katsomassa, miten
pitkällä huonekalut olivat...
»Leikkauksilla varustetut, ilman täytettä ja patjoja; mutta tyyli!» --
hän selitti Bervenille; -- »ei tuollaisia hinteliä sorvattuja tuoleja,
jotka kohta särkyvät ja heiluvat kolmella jalalla. Yksinkertaista ja
mukavaa, sen periaatteen puolella minä aina olen ollut, kaiken
sivistyneen maun nimessä. Eikö niin, Berven?»
»Niinpä kyllä -- niin...» Hauska olisi tietää, millä puolella Jakob on,
-- hän itsekseen ajatteli, -- luultavimmin kukkaronsa.
»Sinun pitäisi käväistä katsomassa, Berven», ehdotti Viking, -- »pian
sinne hevosella pistäytyy iltapäivällä, minä tulen mukaan. Nyt on pohja
ojitettu, niin että siellä on ihan ruti kuivaa. Ja me voisimme mennä
kalaan, jos haluat, ahvenia ja haukia on kosolti. Mutta ikävä kyllä,
vain ruuhipahanen ... isän täytyy tankkia ensi kesäksi oikea vene,
sellainen, johon voi panna purjeet.»
»Ne tarpeet saamme lykätä toistaiseksi, Viking», keskeytti isä lyhyesti.
»Et saa alati keksiä uusia ostettavia.»
»Järvessä on niin paljon kaloja, että ne kyllä pian veneen maksaisivat,
isä», vastasi Viking järkähtämättömällä varmuudellaan. »Minä ajan siellä
ollessani itse kivet laituria varten.»
»Niin, ette voi uskoa, miten paljon siinä on ollut työtä», jatkoi
Alette. »Ja syksyllä saa puutarhuri istuttaa sinne hedelmäpuita ja
marjapensaita. Lapset toivovat niin hartaasti, että me siellä omassa
talossa sitten parin vuoden perästä vietämme hopeahäitämme. Onhan
hauskaa, jos puutarha siihen mennessä jo on hiukan kasvanut.»
»Ja sitten me riitelemme nimestä», sanoi Viking, »Minä tahtoisin sen
Kuusivaaraksi tai Haukkavuoreksi.»
»Niin, nimi se tosiaan tuottaa meille enimmän vaivaa», selitti Johan
Henrik, sivellen kädellään kaunista tummaa tukkaansa.
»Tietysti siitä tulee jokin arkipäiväinen Tyynelä tai Lepola tai
Iltarauha»...
»Tja! Se on senaikuinen murhe,» virkkoi Jakob väliin. »Ei totisesti ole
sillä hyvä, että saa huvilan rakennetuksi, -- on myös katsottava, millä
mielellä sinne sitten astuu sisään.»
»Millä mielellä -- onhan toki katsottava, että iloista mieltä riittää
hopeahääpäiväksi; -- se on kuitenkin juhla, jota *lapset* aina
muistelevat,» huomautti Alette painavasti.
»No niin; lapset»! -- Jakob koetti nauraa.
»Minulla on siis jossakin suhteessa etua, rouva, -- minulla ei ole
lapsia,» sammalsi Berven; »minä saan elää itseäni varten»... Hän söi
tapansa mukaan hyvin hitaasti ja he istuivat odottaen, että saisivat
tarjota hänelle enemmän purolohta.
»Silloin ei ainakaan saa kokea pettymystä, kun on niin onnellinen, että
voi rakastaa vain itseään» -- vastasi Alette, kädessään ruokaliina, jota
hän löi pöytää vasten.
»Mitä sinä, Elisabet, sanot siitä asiasta?» kysyi Berven tuttavallisesti
nyökäyttäen hänelle päätään. »Oletko kuullut hänestä mitään, tuosta
medisiinaristasi?
»Minä olen niin iloinen, kun äidin on lähdettävä ostamaan uutimia»,
vastasi Elisabet hyvillään; »pääsen hänen mukanaan pääkaupunkiin.»
»Niin, kyllä meidän on hankittava yhtä ja toista uutta, Jakob, jos
mielimme huvilasta saada iloa tänä vuonna. -- Minä aion asua setä
Vosgraffin luona; he ovat oikein loukkautuneet, kun en tullut sinne
hänen ensimmäisenäkahdeksatta syntymäpäivänään. Ja silloinhan on parasta
ottaa kaikki yhdellä kertaa -- sänkyvaatteet, matot ja muut»...
»Ja muutamia peilejä pitää siellä huoneissa välttämättä olla,» lisäsi
Johan Henrik.
»Onko ehkä tarkoitus jatkaa lukuja uu-uutta tutkintoa varten siellä
maalaiselämän hiljaisuudessa?» kysyi Berven, jota Johan Henrikin varma
ylimielisyys harmitti.
»Miksei!» kuului välinpitämätön vastaus. Johan Henrik ei välittänyt
pistopuheista.
»Niin, miksei?... Siellähän on tilaisuutta nuorelle herrasmiehelle niin
moneen hauskuuteen: kalastukseen, metsästykseen, urheiluun»... pisteli
Berven.
Syntyi kiusallinen äänettömyys.
Alette oli loukkautunut. Berven saattoi tässä talossa sanoa mitä vain
tahtoi -- tietysti tuon vanhan, pyhän ystävyyden nimessä!
»Niin» se minun täytyy sanoa,» virkkoi hän, »että kaikessa, mikä koskee
tuota huvilaa, minä ehdottomasti noudatan Johan Henrikin mieltä, --
senhän itse arkkitehtikin on saanut tehdä.»
»Se nyt ei minun itserakkauteeni yhtään vaikuta, äiti; tuo arkkitehti
Holm ei ole sen enempää kuin keskinkertainen kyky.»
»Vai niin, -- no koska olet niin perillä niistä asioista, niin -- hm --
kai sinulla on myös tarkka käsitys laskuista?... Ne ovat niin sanoakseni
leijan pyrstö, ne» -- jatkoi Berven tyynesti, kääriessään ruokaliinaansa
kokoon.
»Kiitos ruoasta,» sanoi Jakob, nousi jotenkin äkkiä ja työnsi tuolin
pöydän alle. »Lähetä kahvi konttoriin, Alette!»
-- He istuivat taas kahden kaikkein pyhimmässä kahvia juoden, ja Jakobin
piippu tuprusi vahvasti.
Bervenillä oli oma merenvahapiippunsa mukanaan kotelossa ja omaa
valikoitua tupakkaansa.
Hän seisoi vielä pienen pöydän ääressä sohvan vieressä täyttäen erittäin
huolellisesti piippuansa. Nyt hän raapaisi tulta ja imi piippuaan,
kunnes se oli kunnollisesti syttynyt.
»Hm ... puh ... kuulehan, Jakob,» sanoi hän jääden seisomaan nysä
puoleksi koholla kädessä ja katsellen ystäväänsä... »Minun täytyy sanoa,
mitä minä ajattelen, näetkö, Jakob -- minusta tuntuu aika omituiselta,
että annat koko perheesi istua tuolla tietämättömänä kuin taivaan linnut
siitä, että sinulla on tällä haavaa rahahuolia.
Jakob; joka istui sohvassa, rykäisi tahdottomasti.
»No niin -- se on minun ajatukseni!... Tuntui, suoraan sanoen, kuin
olisin nähnyt palasen takaperoista maailmaa kuullessani, miten he kaikki
-- vaimo ja lapset -- vain koettavat purjehtia ja soutaa ja kaivaa ja
matkustaa sinun rahasi kuittiin; -- ja juuri nyt!... Minun täytyy sanoa,
velihopea, että minun on sääli Alettea; hän on sekä liian hyvä että
liian järkevä tuolla tavoin rusinoilla ja manteleilla syötettäväksi; --
sinähän et anna hänelle vihiäkään mistään! Häntä on sääli totisesti. Ja
sinä olet -- no, nyt sen tiedät... Mene, ja paranna itsesi!»
Jakob katsahti häneen äkkiä; hänen kasvoihinsa kohosi jotakin, mutta hän
malttoi mielensä.
»Niinpä niin -- minun on otettava oppia sinulta, joka puhut
kokemuksesta?... Tällainen suhde on kuin kokonainen koneisto, -- sinä et
siitä tiedä mitään, usko pois... Etkö luule, että hänelläkin on kyllin
ja joka puolella omia surujaan, puuhaa ja huolta lapsista, jotka nyt
kerran ovat hänen heikkoutensa! -- Vieläkö minun lisäksi pitäisi
pelästyttää rahahuolilla, joihin hän ei ole vähääkään tottunut -- ja
jotka tietysti kasvaisivat hänen mielessään suuremmaksi kuin ovatkaan.
Kenties säikäyttäisin hänet kuoliaaksi... Kyllä sinä puhut!»
Berven poltteli kiihkeästi... »Suot hänelle vain miellyttävyydet --
säästät pieniltä suruilta ja tuotat hänelle kaikkein suurimman, -- sen,
ettet luota häneen!... Sen ver-verran ymmärrän minäkin avioliittoa, että
tiedän, ettei vaimo koskaan miestään siitä kiitä... Päinvastoin pitäisi
hänen -- vihata sellaista miestä... tuntea itsensä halveksituksi ja
syr-syrjäytetyksi!»
»Ratsasta sinä vain keppihevosellasi, Jörgen, niin minä polttelen. --
Tiedänhän minä vanhastaan, että sinä siinä kohdin olet aika
kaunopuheinen. Mutta näetkö, sinä tajusit käyttää kauppaoloja hyväksesi
ja siksi sait metsää; mutta naimisasioita, jotka ovat aina pyörineet
päässäsi sekavana vyyhtinä, sinä et ole tajunnut ja siksi et ole saanut
vaimoa itsellesi... Minulla ei tosiaan ole enempää sanomista, eikä
toivoakseni enää sinullakaan! Istu nyt mieluummin rauhassa äläkä intoile
toisten asioista; seisot siinä kuin mikäkin pitkä kuiva tulitikku, joka
on syttynyt palamaan.»
Mahdollista on, että ystävän sekaantuminen hänen perheasioihinsa olisi
käynyt päinsä jossakin muussa tilaisuudessa; mutta jo päivällispöydässä
olivat nuo lainatut viisitoistatuhatta kruunua alkaneet ikäänkuin painaa
ja ahdistaa Jakobin taskussa. Hän ei ollut ensinkään tottunut
lainanottajan asemaan. Tuolla ruokasalissa hän oli tuntenut häpeävänsä
ja olevansa ikäänkuin tilivelvollinen ystävälleen, joka kerta kuin jokin
menoerä mainittiin. Ja täällä konttorissa seisoi nyt itse lainanantaja
hänen edessään ja tutki kaikki, mikä hänen oli, -- sydämen ja munaskuut.
Tietysti hänellä oli siihen oikeus, niin kauan kuin Jakobilla oli hänen
viisitoistatuhatta kruunuansa hallussaan!
Berven ei ollut se mies, jonka tapoihin kuului lähteä lyötynä
väittelystä. Hän koputti piippunysää kämmeneensä.
»Joka tapauksessa vaadin terveeltä järjeltäsi, ettet vapaaehtoisesti ota
päällesi tarpeettomia suruja ja huolia. He eivät aavista vaivaavansa ja
kiusaavansa sinua... Tartu asioihin hiukan kiinni ja asetu noita
hullutuksia vastaan, niin saat pian talosi paremmalle pohjalle!»
Jakobin silmien eteen ilmaantui tuo paperi, joka hänellä oli
lompakossaan -- kolmeen taitteeseen käännetty pankkiosoitus ja siinä
vinossa allekirjoitus: Jörgen Berven.
... »Tuo kesähuvila vetää ja imee sinulta rahaa joka päivä... Lykkää
vain sen valmistaminen asuttavaan kuntoon ensi kevääksi, niin pääset
huolista; -- onhan kesä jo kohta puolissa. Eikä totisesti Johan Henrik
talveksi kesähuvilaa tarvitse!»...
»Sitä kannattaa ajatella, Jörgen,» virkkoi Jakob laskien aikaa sitten
sammuneen piippunsa kahvipöydälle. -- »Mutta olen tässä miettinyt
muutakin sinun jutellessasi.... Näetkö, olen laskenut, että voin
jotenkuten selviytyä ilman noita viittätoistatuhatta kruunuasi.»...
»Mutta Jakob hyvä, sinä voit pitää ne pari, kolme vuotta, jos tahdot!»
»Kiitos -- tai neljä, tahdot kai sanoa; mutta se ei ole laina, se
sellainen.» -- Hän otti esiin lompakkonsa ja ojensi maksuosoituksen
Berveniä kohti... »niin, kiitos vaan, Jörgen, tässä saat sen takaisin!»
»Ei, ei, kyllä minä totta tarkoitan» -- hän tarjosi sitä Bervenille --
»se on kuitenkin kerran maksettava ... en tahdo, että sekin vielä on
minua painamassa.» --