Todeksi se sittenkin osoittautui, se, millä Johan Henrik alituisesti oli
kiusaillut sisartaan, vaan johon Alette ei vähääkään ollut uskonut; oli
sillä pojalla merkillinen silmä!
Eräänä päivänä -- lunta tulla tuprutti taivaasta kuin se olisi ollut
pumpulia täynnä -- Elisabet oli käynyt makuukamarissa isän ja äidin
puheilla ja sitten kasvot onnesta loistaen ja säteillen ja hehkuen
syössyt portaita ylös Johan Henrikin ohi; -- tämä näki, että jotakin oli
tekeillä, ja arveli tulen päässeen irti Krabbella, kuten hän perästäpäin
sanoi. Hetken kuluttua palasi Elisabet hiljaa ja juhlallisesti
asianomaisen, lääketieteenylioppilas Morten Finnen rinnalla.
Jakobin täytyi tunnustaa, että asia oli tullut kerrassaan yllätyksenä --
noin yht'äkkiä tuntea tyttärensä käsivarret kaulassaan, juuri kuin hän
istuu mietteissään ja vaivaa päätään Varaasin metsän
kiinnityspapereilla...
Tietysti hänen olisi pitänyt aavistaa jotakin tällaista; Elisabethan
kävi jo yhdeksännellätoista. Mutta kun hän ei elänyt kotitapausten
keskipisteessä, vaan ikäänkuin niiden radan kehässä, niin -- -- --
... Talossa oli siis ollut kuunvaloa, mutta hän ei ollut nähnyt mitään!
... Intelligentti nuori mies, siltä ainakin näyttää -- ja katsoo
rohkeasti tulevaisuuteen... Aloittaa tämän elämän pettävän unelman kuten
me muutkin... Onhan meillä syytä olla tyytyväisiä.
-- -- Tyytyväisiä, oli Jakob sanonut -- tyytyväisiä...
Mutta juuri tätä havaintoa ei Alette voinut tehdä itsestään.
Hän ei lainkaan kuulunut niihin, joiden mielestä oli nostettava suuri
riemunhälinä joka kerta, kuin kaksi ihmistä sai päähänsä ruveta
uskottelemaan toisilleen kuvitteluja, joista oli herjettävä vähin erin
vuosi vuodelta. -- Hän oli ollut naimisissa alun kolmattakymmentä vuotta
ja ennättänyt tehdä kokemuksiaan. Hän ja Jakob olivat kerran luottaneet
haavekuvaan niin lämpimästi kuin konsaan kukaan...
Kun hän ajatteli, miten vavahtelevan kukkuroillaan sanomatonta, hurjaa
onnea ja uskoa sen kestävyyteen hän silloin oli ollut -- ja nähdä nyt
Elisabet samanlaisena!... Niin, se oli kuin muistaa maljakkoa, joka oli
täynnä raikkaita, tuoksuvia kukkia...
Maljakko kestää -- se on kai luonnon järjestys. -- Mutta kukat... Että
pitääkin tehdä itsensä onnettomaksi kohdistamalla kaikki
mielikuvitusvoimansa tuohon onnenhaaveeseen -- yksistään siihen...
-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --
-- -- Kihlajaiskesteissä oli opettaja Krabbea erinomaisen hauska
katsella; Johan Henrik tarkasteli häntä pitkin iltaa.
Hän liikkui juhlallisen hiljaa nurkasta toiseen nyökäyttäen päätään
ihmisille, jotka eivät ymmärtäneet, miksi, vaan niinpiankuin mahdollista
vetäytyivät hänestä erilleen. Ja vähän väliä hän loi veitikkamaisen,
isällisen katseen sinnepäin, missä Elisabet seisoi.
Vasta illalla, kun punssi oli tuotu sisään, pääsi hänen juhlatunnelmansa
puhkeamaan sanoiksi. Hän tarttui äkkiä vanhaa kuuroa kapteeni Böckmania
takinnappiin...
»Ihmissydän, nähkääs, ajaa veren kulkemaan yksitoista jalkaa sekunnissa,
se tekee kuusisataakuusikymmentä jalkaa minuutissa, kapteeni! --
Ajatelkaapa kaikkea tuota itsetiedotonta voimaa, joka ihmisessä on --
sillä tavoin sydän tekee työtä seitsemänkymmentä vuotta --
seitsemänkymmentä vuotta! -- Ja ajatelkaa sitten, mikä voiman määrä
sillä onkaan käytettävänään vetoon ja työntiin, rakkauteen ja vihaan!
Puhutaan käyttämättömistä koskista ja vesivoimasta; -- mutta tässä on
kokonaisen maailman käyttämätön -- hm-m» sanoi hän hoksattuaan suotta
tuhlaavansa ruutia...
Krabben sydän oli tulvillaan tänä iltana, ja lopulti hän pääsi sinne,
jonne koko illan oli tähdännyt, talonemännän luo, joka oli tähän asti
ollut kiinni muilla tahoilla.
»Mitä on elämä, rouva -- mitä elämisen lahja?»... Hän katsoi
surumielisen tutkivasti Alettea silmiin -- ja Krabbe saattoi olla
kaunis, siitä ei voinut olla eri mieltä, ajatteli Alette. -- »Eikö ole
totta, että jaksamme laskea ne kerrat, jolloin voimme sanoa eläneemme?
Ne ovat elämässämme ne loistopisteet, joita emme koskaan unohda, joskin
kaiken muun peittää pimeys... Jospa saisimme koko elämämme muodostumaan
todelliseksi elämäksi? -- tai, rouva, kun se meiltä luisuu, lapsemme...
Voi *elää* suuressa rakkaudessa»...
-- Tuo on kyllä kaunista, aprikoi Alette itsekseen jälkeenpäin. Mutta
opettajahan oli peräti epäkäytännöllinen.
Häntä vaivasi ajatus, että Krabben vaikutuksesta tuo korkealentoinen,
ruusunpunainen elämänkäsitys oli syöpynyt Elisabetin vereen.
Hän ei voinut olla koettamatta edes hiukan järkyttää tyttärenpä
mielikuvia; ehkä hän siten herättäisi hänen, arvostelukykynsä --
keskellä sitä huumausta, missä tyttö nyt eli.
»Ethän sinä vain, Elisabet, kuvitelle, että se, mitä nyt tunnet, on
poikkeus kaikkien muiden kihlautuneiden tunteista; kaikki tyynni ne sinä
aikana ovat yhtä rakastuneita. -- Ei sitä voisi jälkeenpäin uskoa»...
pääsi häneltä hairingossa.
»Jos tietäisin, ettei tätä kestä», puhkesi Elisabet intohimoisesti
vastaamaan, »niin purkaisin kihlauksemme vielä tänä päivänä!»
»Niin sitä puhuu, kun on äärimmillään vireessä. Mutta elämässä on niin
monta puolta. Voihan kuitenkin tuntea tyydytystä -- arvokas, turvattu
asema -- lapset... On se ainakin toista kuin elää yksin.»
»Tuhat kertaa mieluummin minä eläisin yksin, äiti, kuin olisin koko
elämäni iän sidottuna toiseen ihmiseen, jota en rakastaisi -- en
rakastaisi niin paljon, etten voisi elää ilman häntä! -- Ajatella, etten
hänestä koskaan, koskaan pääsisi irti, -- sehän olisi pahempaa kuin
elinaikuinen orjuus... Enkö silloin mieluummin purkaisi!»
»Tuo on nyt vain pingoittuneisuutta, joka on sinuun tarttunut tuolta
ylhäältä Krabbesta! Ajattelehan sentään vähän -- tahtoisitko tosiaan
sittenkään purkaa, jos tietäisit, että olonne kenties muuttuisi
tympeäksi ja jokapäiväiseksi -- esimerkiksi kymmenen vuoden perästä?
Ajattele tarkkaan... Et suinkaan haluaisi noita kymmentä vuotta
olemattomiksi; -- niiden muistolla voisi olla helpompi elää.»
Elisabet tuijotti äitiinsä; hänen mieleensä välähti jotakin ...
kerääntyi yhtä ja toista isän ja äidin keskinäisestä suhteesta. Ja
kääntyen äitiinsä hän kysyi vain:
»Mutta miksei se sitten kestäisi, äiti?»
Äiti pudisti päätään, hän ei tahtonut kajota siihen puoleen. Hän seisoi
ompelupöytänsä ääressä käsitellen ompelutarpeita, omiin mietteisiinsä
vaipuneena... »Tuo Krabbe on kummallinen, hänessä on kuin
päähänpintynnäisenä saada jokin selvitetyksi... Nyt hän on kaikesta
sielustaan kiintynyt sinun kihlaukseesi. -- Aikoinaan olimme me, minä ja
isäsi, äsken naimisiinmenneinä, hänen harrastuksensa esineenä... Voitko
sinä ymmärtää sitä?»
»Minä ymmärrän sen niin hyvin, äiti! Hän on tietysti aina ollut liian
ruma ja omituinen ja kummallinen, jotta kukaan nuori tyttö olisi hänestä
huolinut, ja rouva Krabbe on tosiaan liian vähäpätöinen kaikin puolin,
eikä ymmärrä häntä; -- eikä hän koskaan ole mahtanut olla sieväkään; hän
näyttää siltä, kuin hän olisi leikattu poikki alhaalta ja jäänyt liian
matalaksi. -- Ja kun on sellainen sydän ja sellaiset lahjat kuin
Krabbella -- on melkein, kuin hän olisi joutunut autiolle saarelle.»
Äiti katsahti häneen hieman hämmästyneenä:
»En tiedä, Elisabet, mutta joskus tuntuu minusta kuin sinä olisit
vanhempi kuin äitisi!» -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --
-- -- -- --
-- Kova välttämättömyys se vasta panee rautaa ihmiseen, päätteli Jakob.
Varallisuudessa kasvatetuista tulee vain heikkoja ja velttoja...
Morten Finnessä oli toisenlainen vauhti ja varmuus kuin mitä Jakob oli
tottunut näkemään omissa pojissaan. Opintojensa rinnalla hän antoi
tunteja voidakseen pysytelläidä yliopistossa ja hankkiakseen lisää
niihin vähiin varoihin, mitä hän kotoa sai. Vain lakki
vaaleakiharaisessa päässä ja lyhyt harmaa takki -- olisipa hän
kehoittanut Johan Henrikiä tai Alfia menemään sillä tavoin puettuna
vieraisille!...
Jakob oli alkanut pitää tuosta pojasta. Elisabet olisi totisesti voinut
valita huonomman.
Häntä harmitti Johan Henrikin veltto työskentelytapa -- poika otti asian
kovin mukavalla kannalta, ja hän rupesi pitämään häntä hiukan silmällä
ja valvontansa alaisena, vaikk'ei se ollut nuoresta herrasta erittäin
mieleen. Sanoivathan opettajat, Hansen ja Jentoft, että poika luki.
Mutta aina vain valui tupakansavua hänen pihan toisella puolella olevan
huoneensa puoliavoimesta ikkunasta, ja yks kaks tuli tuttavia, joille
oli tarjottava lasi olutta. Aina niin siunatun runsaasti aikaa!
Arkihuoneessa ollessaan hän vain askaroi maatilalle rakennettavan ja jo
alullepannun huvilan piirustusten ja luonnosten kimpussa.
Tämä kaikki hermostutti Jakobia juuri nyt, jolloin hän olisi mieluummin
lykännyt huvilan rakentamisen ensi vuoteen, kunnes taas puutavarain
hinnat alkaisivat nousta. Ulkomaan markkinat olivat tällä haavaa täynnä
tavaraa, niin että oli mahdoton saada kunnollisia hintoja. Mitä varten
sitten hankkia uusia menoja! Hänellä oli totisesti yllin kyllin huolta
ja raha oli nykyjään kallista.
Hän ei voinut päästä vapaaksi jonkinlaisesta huolestumisesta, minkä
aiheuttajana oli eräs Varaasin metsän yhteisistä asiakumppaneista,
tilanomistaja Vingaard. Sitä miestä pidettiin, jos ketään, vakavaraisena
-- toivottavasti oli kaikki vain puhetta; mutta tosiaan liikkui
erinäisiä huhuja takuista ja pulaan joutumisesta...
No, sehän oli sellaista, johon oli viisainta olla kajoamatta ennen
aikojaan -- tuli vain pysyä vaiti... Mutta olisipa ihme, ellei hän,
jahka kuollut aika hintojen alalla on ohi, pääsisi hänestä eroon... Hän
oli todellakin vähän säikäyksissä.
-- Mutta Johan Henrikin huolettomasta sielusta oli ihan samantekevää,
mistä rahat tulivat! Jakob näki hänen istuvan arkihuoneessa puolet
iltapäivää paperikääröt edessään pöydällä, miettien ja tutkien; sai
arkkitehti Holmin puolelleen tekemään uusia luonnoksia ja piirustuksia
ja lopuksi Aletten ja kaikki muut ihan intoihinsa. Perustus oli
välttämättä oleva valmis, ennenkuin maa menee routaan -- ja hirret
vedätetään paikalle kelin tultua!
Totta tosiaan ei saattanut käsittää, mitä isällä oli sitä vastaan, että
soma sveitsiläiskuosinen huvila seisoisi valmiina syksyyn mennessä...
-- Mieliala laskeutui koko lailla painuksiin, kun Jakob eräänä iltana,
vähääkään perustelematta, lyhyesti ja päättävästi ilmoitti panevansa
tätä hommaa vastaan, josta he kaikki olivat niin kovin iloinneet.
Johan Henrik sanoi selvään kaikki, mitä sanottavaa oli, äiti oli niin
täydellisesti hänen puolellaan, suunnitelma kaikin puolin niin mainio ja
kunnossa; mutta hän puhui kuuroille korville; vihdoin hän lähti
mielenosoituksellisen kuuliaisena vihellellen omaan huoneeseensa, ja
Viking nykäisi, hiukan liian kovaan paukauttaen, oven perässään kiinni.
»Ellei tuo nyt ole samaa kuin säästää pennejä, mutta antaa markkojen
mennä, niin hänen järkensä seisoo!»...
»Sinä tuotat todellakin lapsille surua tuolla itsepäisyydelläsi, Jakob»,
sanoi Alette illallisen jälkeen kiihtyneenä. -- »Johan Henrik on pannut
siihen niin paljon älyä ja työtä --; minä näin, miten se koski häneen.»
»Paljoa parempi olisi, jos hän panisi älyä ja työtä siihen, millä
rakentaisi tulevaisuutensa. Mutta hän tekee kaikkea muuta paitsi sitä,
mitä hänen pitäisi tehdä.»
»Se on oikein, morkkaa häntä nyt siitäkin, että hänellä on lahjoja;
hänhän on ilmeinen arkkitehti.»
»Toivoisin vain, että hän saisi professoritkin vakuutetuiksi! --
Ylipäänsä, hänellä on aivan erikoiset lahjat -- kuluttamiseen; on
kasvatettu rikkaan miehen pojaksi»... vastasi Jakob luoden katseen
vaimoonsa.
»Sinä kai tarkoitat, että se on minun syyni, Jakob! -- Sinulla on
ainakin se etu puolellasi, että voit sanoa, että olet välittänyt vähät
heidän kasvatuksestaan -- paitsi milloin oli toruttava tai rangaistava.
Senpä vuoksi et ole voittanut heidän luottamustaan -- ja siksi ei
sinulle liioin merkitse paljon, että särjet heidän ilonsa. -- Ole
huoleti, kyllä Johan Henrik ja Viking muistavat tämän illan, jolloin
heiltä kaunis rakennus romahti kokoon! Sillä tavoin sinä riistät heiltä
uskon, Jakob. -- -- Minä kyllä omasta puolestani voisin mukautua, kun
vain näkisin yhden ainoankin järkevän syyn. Mutta noin vaan sanoa: ei --
ja ei ... se ei vaikuta kehenkään hyvin, tiedätkö. -- Minäkin olin
siihen ajatukseen paneutunut, olimme suunnitelleet kaikki valmiiksi --
oman huoneen Johan Henrikille, kun hän tulee ylioppilaslakki päässä, ja
Alfille ja Elisabetille ja hänen sulhaselleen. Ja sitten kielto --
perheen isä ei sitä tahdo»...
Jakob näki, miten pettymys oli nostanut kyynelet Aletten silmiin, miten
hän taisteli poikainsa jokaisen toivomuksen puolesta...
»Rakentakaa päälle, rakentakaa päälle»... Hän peräytyi itkettyneiden
kasvojen edessä.