Ettäkö Johan Henrik saisi reput ylioppilastutkinnossa! -- Se oli
kerrassaan naurettava pelko. Mutta reput hän vaan sittenkin sai...
Hän oli maannut pääkaupungissa ottaen yksityistunteja parina viimeisenä
vuotena, sittenkuin hän oli eronnut koulusta, jonka ilma lopulti muka
oli hänet tukahuttaa. Säännöllinen, jokapäiväinen pakko oli vähällä
nujertaa pojasta kaiken itsenäisyyden, oli kerrassaan tappaa kaiken sen,
mikä hänessä oli parasta!
Pitkä salainen taistelu oli käyty, ennenkuin asia oli saatu
järjestetyksi. Johan Henrik oli itse syvästi vakuutettu, ja hänen
äitinsä oli itkukohtauksin ja kyynelin pannut parhaansa pelastaakseen
poikansa »musertumasta tuossa henkisessä polkumyllyssä».
Miten loistavia kirjeitä Alette saikaan pojaltaan, niin sukkelia, että
ne olisi voinut painattaa jok'ikisen. Hän seurusteli vain huomattavien
henkilöiden kanssa, taiteilijat ja näyttelijät olivat hänen
sinä-tuttujaan, ja hän itse kirjoitteli -- vaikka tämä oli vain hänen ja
äidin yhteinen salaisuus -- runoja, sekä mitallisia että suorasanaisia.
Isältä hän oli saanut kuivan kirjeen. Tietysti oli epäonnistumiseen
syynä se, että hän ei ollut tehnyt mitään tai oli tehnyt kaikkea muuta
paitsi sitä, mikä oli tarpeen. Oli ylipäänsä olemassa vain yksi keino,
jos mieli tulla joksikin: tarttua työhön täydellä todella ja keskittää
kaikki voimansa siihen. Ei tanssimisella eikä saavuttamalla kuuluisuutta
kotona jouluna eikä pääkaupunkilaisella hienostelulla miksikään tulla.
Lopuksi hän tahtoi huomauttaa, ettei hänen isäänsä eikä äitiänsä oltu
reputettu, vaan juuri hänet itse -- Johan Henrik.
Aletten mielestä isän kirje oli sydämetön. Nyt juuri, kun poikaa oli
kohdannut niin suuri onnettomuus, hän olisi kaivannut hiukan rakkautta
ja lohdutusta! Hänen luonteelleen ei sopinut, ei ensinkään sopinut, että
hän joutui ystäviensä ylenkatsomaksi -- hän, joka juuri tässä suhteessa
oli niin äärettömän arkatunteinen.
Äiti kirjoitti kirjeen toisensa jälkeen, ymmärsi niin hyvin, miksi oli
käynyt onnettomasti, mutta ainoastaan pyysi, rukoili, kerjäsi ja käski
häntä tulemaan kotiin.
Mutta Johan Henrikillä ei näyttänyt olevan kiirettä. Vihdoin oli isän
nykäistävä voimakkaasti kellonvivusta. Hän lähetti sähkösanoman, jota ei
käynyt muuta kuin totteleminen.
Ja lauantai-iltana kahdeksan aikaan Alette lähti, Viking kuskina,
kääseillä asemalle vanhinta poikaansa vastaan.
Junan porhaltaessa asemalle he avonaisesta ikkunasta näkivät Johan
Henrikin istuvan innokkaasti keskustelemassa.
Hän astui ulos harmaa kesäpuku yllään, pitkänä ja komeana, ja jäi, hattu
puoleksi koholla tumman tukan päällä ja monokkeli silmässä, seisomaan
kumarrellen; hän vastasi ja kumarteli yhtä mittaa, loppumattomasti,
sill'aikaa kuin Aletten sydän sykki odotuksesta.
Ja kun Alette vihdoin oli syleillyt ja suudellut häntä, avasi Johan
Henrik uudestaan vaunun oven ja esitti:
»Tahtoisin vain, että näkisitte äitini... Tuomari Lundberg rouvineen ja
miniöineen -- ruotsalaisia, äiti!»
»Sangen hauskaa» -- vastasi Alette hymyillen ja tervehti. Häntä ei
huvittanut tutustua kehenkään Lundbergiin juuri nyt; mutta tuntui
kuitenkin hyvältä nähdä, että pojalle osoitettiin ystävällisyyttä.
Viking, joka oli päässyt ripille keväällä, seisoi kädet taskussa hevosen
vieressä, puettuna puseropukuun, housunlahkeet saapasvarsissa. Hän
odotti, mitä veli sanoisi uusista kääseistä, joissa oli valonheijastaja
ja lyhdyissä paksut hiotut lasit.
»Ei näy tuommoisessa oppineessa herrasmiehessä olevan paljoakaan
käytännöllistä älyä», tuumaili hän, kun Johan Henrik kiinnittämättä sen
enempää huomiota tuohon uutuuteen nousi kääseihin äitinsä viereen.
Heidän ajaessaan sillan yli täytyi Aletten moneen kertaan puristaa
poikansa käsivartta... »Olen ollut niin levoton, niin kovin levoton
sinun tähtesi, Johan Henrik», hän huokasi.
»Oh!» Hän katsoi kasvoissa karskin riippumattomuuden ilme alas jokeen,
-- »minullahan on tarpeen tullen kynäni!»... Kumea ahdistus nousi häneen
nyt, kun hän oli kohtaava isänsä.
»No, sen tutkinnon sinä helposti suoritat ensi vuonna.»
»Luuletko minun sitä epäilevän, äiti? -- siellä oli kolmesataa, kaikki
minua typerämpiä, jotka läpäisivät. Mutta että se sattui juuri siihen
aikaan, jolloin minä sommittelin uutta runoelmaa, sitä tietysti ei käy
isälle kertominen. Saa vain vaieta ja ottaa vastaan», hän sanoi
kohauttaen miehekkäästi olkapäitään.
-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --
Tuossa tuli isä konttorista hienosti ja mukavasti sisustettujen
huoneiden läpi, joiden ikkunat ja ovet olivat helteisen kesäpäivän
jälkeen auki; hän tervehti ystävällisesti Johan Henrikiä, joka seisoi
äidin ja seitsentoistavuotiaan sisarensa seurassa. Hän taputti poikaa
hartioille:
»Parempi onni ensi kerralla, poikani! -- nyt ankarasti työhön kiinni.»
»Mutta ensin kesälupa, ja uusia voimia», puhui Alette hänen puolestaan.
Vasta kun tämä isän tapaaminen oli onnellisesti ohi, alkoi Johan Henrik
huomata, mitä uutta oli hänen poissaollessaan lisää hankittu. Oviverhot
ja tuo pieni mukava sohva, jossa kolme saattoi istua seläkkäin sekä
ruokakaapin yläpuolella riippuva suuri neliskulmainen peili, jossa hän
oli ruokasaliin tullessaan nähnyt oman kuvansa, siihen sen enempää
huomiota kiinnittämättä, sukeltautuivat nyt äkkiä ikäänkuin pimeästä
esiin.
Hän selitti avomielisesti, että oli ihanaa tulla kotiin. Ja äiti!... hän
oli vielä vähän lihonnut, mutta se sopi hänelle hyvin.
Ja Elisabet -- »on suorittanut keskikoulututkintonsa» oli hän
sanomaisillaan -- mutta sanat tarttuivat kurkkuun ja hän sanoi sen
sijaan: »miten pitkäksi hän on kasvanut!»
Hän oikein riemuitsi päästyään äskeisestä painostuksesta, jutteli
kaikenmoista, kertoi sukkeluuksia ja kaupunginkuulumisia, ihmetteli ja
puhui toiveistaan, kaikki samassa puhetulvassa.
Nytkös hän lukisi! Jahka vain ensin lepäisi. Laudatur-arvosanan hän
ottaa; vaikka samantekevää se muuten oli elämässä, minkä arvosanan saa.
Ainakin hänelle, joka ei koskaan ammattimieheksi aikonut.
Ja sitten oli tuomari Lundberg, jonka kanssa hän tänään matkusti,
kutsunut häntä käymään heillä, syksyllä hän siellä pistäytyy, mutta ei
ennen kuin oli saanut valmiiksi sen teoksen, jota hän parastaikaa
kirjoittelee...
-- -- Alette tunsi mielessään aivan toisenlaista rauhaa nyt, kun hänellä
oli kaksi poikaa kotona, vaikka he pitivätkin suurta hälinää ja
käänsivät talon nurin.
Milloin oli lähdettävä sinne, milloin tänne, väliin kuljetti Johan
Henrik häntä vieraisille perheisiin, joissa hän ei koskaan ollut
ajatellut käydä, siksi vain, että talossa oli hauska nuori herra, jonka
kanssa puhella, tai kaunis nuori tytär, ja väliin hän taas yhdessä
muiden nuorten kanssa lähti eväineen pariksi kolmeksi päiväksi isän
metsiin.
Mutta eihän tällainen levottomuus mieltä kalvanut niinkuin se alinomaa
ajatuksissa pyörivä tieto, että pojat ovat omissa hoteissaan poissa
kotoa. Ja kun hän vielä saa kotiin Alfinkin Tharandtista Saksista, jossa
hän opiskeli metsänhoitoa, silloin tulee sieluun ihan rauha -- kaikki
lapset niin lähellä, että saattoi heihin käsin koskea!
»Tässä on Alfilta kirje», hän sanoi Johan Henrikille, joka astui eräänä
aamuna sisään äidin vaihtaessa pukua. »Hän iloitsee siitä, että hänellä
on vain parin tunnin matka Dresdeniin, jonne hän aina voi lähteä
musiikkia kuulemaan. Hän kertoo käyvänsä siellä aina kuin Wagneria
esitetään... Isän mielestä hän menettää liiaksi rahaa; mutta onhan nyt
musiikki kaikkein viattominta huvia, mitä hän voi itselleen suoda! Ja
pitäähän hänen olla vähän reilu kaikkien noiden rikkaiden
tilanomistajanpoikien seurassa, jotka siellä Tharandtissa opiskelevat.
Ne ovat kunnon tovereita, hän kirjoittaa. -- -- Minun tulee aina niin
sääli sitä poikaa, hän on niin omituisesti kiintynyt musiikkiin... Saat
nähdä, Johan Henrik, että musiikkimies hänestä olisi pitänyt tulla!»
* * * * *
Kesäloma oli mennyt ja vietetty mahdollisimman hauskasti; sitä
koetettiin venyttää niin pitkälle kuin vain Alfia saattoi pitää kotona,
ennenkuin tuli lähtö Tharandtiin.
Näistä kahdesta kotiinsaapuneesta pojasta, jotka olivat, voi sanoa, joka
perheessä tutut ja rakastetut, tuli ikäänkuin talon ylpeys.
Kotona kävi alinomaa nuorisoa, ja he saivat poltella isän sikareja ja
käyttää talon molempia hevosia, jotka päivän ohjelman mukaan palvelivat
vaunu-, kääsi- ja ratsuhevosina.
Se ilo oli nyt mennyttä. Alf oli matkustanut, Viking kävi koulua ja
Johan Henrikin piti isän määräyksestä lukea kahden yksityisopettajan
johdolla.
Kodin kellolaitos oli vedetty ja käynyt tasaisesti jo viikon päivät. Isä
istui alati työskennellen konttorissa, ja Johan Henrik luki ja tupakoi
omassa huoneessaan pihan toisella puolen. Jakob näki opettajien tulevan,
toisen kello yksitoista aamupäivällä, toisen kello kolme iltapäivällä,
ja sitten tunnin kuluttua lähtevän Tuo säännöllisyys saattoi hänet
hyvälle tuulelle, vaikka hänellä muuten nykyjään oli yhtä ja toista
ajattelemista. Eräs puutavaraliike oli lakkauttanut maksunsa, ja saattoi
viedä häviöön pari Jakobin maaseutuystävää. Joka tapauksessa asia
aiheutti hänelle matkoja ja huomenna hänen oli lähdettävä muutamaksi
päiväksi pääkaupunkiin.
-- Johan Henrikistä tuntui niin kummallisen loma-ajantapaiselta,
sittenkuin isä oli aamulla lähtenyt, -- sai kuljeskella huoneissa
piippunysä suussa ja laulaa ja rallatella tarvitsematta pelätä isän
ankaraa tutkivaa katsetta: -- »Etkö istu huoneessasi lukemassa?»
Hän tuli ja meni; mutta aamupäivätunnista oli selviydyttävä. Hänen
oikein piti ponnistaa päästäkseen viime hetkessä läpi pari lukua
Liviusta.
Sitten tuli päivällinen, -- ja kahden aikaan posti ja sanomalehdet,
joissa aina oli jotakin uutta tutkittavaa.
Ei, hän ei ollenkaan ollut lukutuulella tänään, -- voihan toki tämän
yhden kerran lähettää pienen kirjelipun kandidaatti Hansenille, että
tänään ei matematiikka sujunut...
Tuli loma-iltapäivä!
Hän pyöri ja tanssi äidin ja siskon ympärillä salissa.
»Lähdetkö minun kanssani ajelemaan, Elisabet?»
»En kiitos -- saat yksin ajella matematiikkaasi pakoon. Minun nähdäkseni
sinä olisit voinut päntätä sitä päähäsi.»
»Oh-hoo, niin omantunnontarkka minun puolestani», hän pilkkaili
sisartaan teennäisen tuntehikkaana... »Vai emme mitenkään tahdo lähteä,
emme veljen seurassa -- meillähän on niin paljon hauskempi Krabben
luona, kun tuo erinomaisen mieltäkiinnittävä tuleva tohtori saapuu
sinne!... Saattaisimme muuten myöhästyä -- hänen seuransa on varmaan
hyvin hauska, tuon Morten Finnen! -- Keskustella tuollaisista korkeista
asioista, joista naiset pitävät» -- hän puhui ylimielisesti -- »siitä,
mitä voi tehdä maailman parantamiseksi, ja muusta sellaisesta. -- Tuolla
yläkerroksessa on iltapäiväisin koolla punainen seura... Ja *sinä* olet
punainen, siksi että Morten Finne on punainen, -- jos hän olisi
keltainen, niin tietysti sinäkin olisit keltainen. Ja Morten Finne on
punainen, koska Krabbe on punainen -- kuin keitetty krapu, -- ja siellä
hän käy tietysti saadakseen tavata sinua eikä suinkaan koulupoika
Johnsenia, jonka ovat saaneet täyshoitolaiseksi... Sillä tavoin riippuu
toinen asia toisesta!»
»Johnsen on juuri yhtä paljon koulupoika kuin sinäkin, Johan Henrik!
Vaikka hän tosin ei vielä ole tehnyt sitä lähempää tuttavuutta
ylioppilastutkinnon kanssa, kuin sinä», letkautti Elisabet
harmistuneena.
»Hän on työjuhta, tyttöseni, -- ja hänestä tulee arvattavasti oikea
virkanousukas, niinkuin kaikista harjaantuneista ja hyvin valjastetuista
työjuhdista voi tulla» hän vastasi kohteliaasti kumartaen.
... »No niin, sitten minä ajan Lidbergiin ilman rakastettavaa
sisartani.»
»Tule sinä minun kanssani, Viking», hän kehoitteli.
Viking hymyili pilkka suupielissä:
»Hevosellako sinä aiot lähteä -- vai kenties lentäen?»
»Kun vain ei tarvitse lukea -- etkös tuota älyä, -- niin sama hänelle,
nelistääkö vai lentää», huomautti Elisabet.
»Niin, katso, Tobiesen on mennyt Ruskolla asiamatkalle, on poissa tämän
päivän ja huomisen, Musta seisoo tallissa takajalka kääreessä, kaviossa
on, näetkös, tulehdusta.»
Sepä oli harmillista -- mutta ymmälle ei sen takia tarvinnut joutua,
miten saisi vapaapäivän kulumaan.
Hän otti hattunsa ja lähti kaupungille voudin luo kahville ja asianajaja
Dahlille teelle ja sinne illaksikin lyömään korttia naisten kanssa.
Maata pannessaan hän tunsi jonkinlaista lievää katumusta siitä, että
säännöllinen työjärjestys, johon hän nyt oli päässyt, oli tullut
keskeytetyksi, ja hänen unisessa mielessään pyöri hämäriä aikomuksia
huomispäivän varalle.
Hän muisti ne vielä aamulla, kun nousi ylös, ja pukeutuessaan hän
ajatuksissaan alkoi tehdä tavanmukaista yhtä tyydyttävää kuin huvittavaa
laskelmaa siitä, miten pitkälle hän jouluun mennessä pääsee, kun hän
joka päivä lukee niin ja niin monta säettä Homerosta ja niin ja niin
monta lukua latinaa j. n. e.
Hänen päähänsä juolahti aihe, ja siitä oli saatava runo syntymään,
ennenkuin se haihtuisi tiehensä.
Tuntui kovin houkuttelevalta saada kerrankin päästää henkensä vapaaseen
lentoon. Ja kun hän lähetti epuun opettajille, ei hän sitä tehnyt
saadakseen lomapäivän, vaan työpäivän ja kaikkein ankarimman.
Hän istuikin kirjoittelemassa yhtä mittaa päivälliseen asti.
Mutta tämän voimannäytteen jälkeen hänen tietenkin tuli levätä
iltapäivä.
Illalla Tobiesen vihdoin palasi Ruskolla ja Johan Henrik alkoi miettiä,
minne hän huomenna lähtisi.
»Oletko todellakin pyytänyt Gudbrandia laittamaan kääsit kuntoon», kysyi
Viking kiihkeästi tullessaan sisään. -- »Ajattelehan äiti, Johan Henrik
aikoo ottaa Ruskon, vaikka se on ollut kaksi päivää ajossa. Mitähän isä
sanoo, kun hän saa sen kuulla?»
»Sinä kai ilmoitat, vai mitä?»
»Minä luulen, että hevonen itse tekee sen, jahka olet sillä ajellut».
»Elä nyt riitele, Viking», äiti pyysi. »Voihan Johan Henrik ajaa
varovasti ja Gudbrand antaa kauroja eteen. Ei hän tästä puolin enää
montakaan ajomatkaa tee, kun pitää lukea lujasti.»
Viking lähti harmistuneena huoneesta.
»Oletko huomannut, miten Viking aina säälii hevosia, Johan Henrik»,
kysyi äiti miettiväisenä. »Kaikki, mikä on käytännöllistä, siinä hänen
alansa, -- hevoset ja ajot. On oikein hauska nähdä hänet asemalla
hääräämässä pakettien ja tavarain kimpussa... Isän täytyy hankkia
hänelle toimi, joka sopii hänelle sitten tuonnempana ... talo
hoitaakseen. -- Ellei isää olisi, niin minä en saisi häntä pistämään
jalkaansakaan kouluun. Sillä kun se poika sanoo, että hän välittää viis
kirjoista, niin hän sitä tarkoittaa ... totisesti...»