»Entä kuutonen historiassa?»
»Minä en tietänyt, että meillä oli historiaa, minä luulin --»
»No niin» -- sanoi isä leppeästi. --
»Ja tuo seuraava viitonen, taas maantiedossa? On kai siihenkin jokin
syy?»
»Niin, se, tuli taas siitä,» hän jatkoi rohkeasti, »että ... että»...
»Kuulehan nyt poikaseni, kaikki nuo selitykset -- muuttavatko ne sinusta
millään tavoin viitosiasi ja kuutosiasi? Jos sinä putoat jokeen tai
vierit portaita alas ja loukkaat itseäsi, auttaako sinua, jos voit
kertoa, mistä se johtui?
Ymmärrätkö!... Ja kun minun nyt täytyy rangaista sinua, ei asia käy
paremmaksi silti, että kerrot, mistä se johtui. Viitonen on viitonen ja
selkäsauna on selkäsauna, se ei sokeroimalla parane. Ja jos niitä
viitosia karttuu viikossa liiaksi, niin käy sinun ensi lauantaina yhtä
huonosti kuin tänäänkin!» -- --
»Alette rakas, käsitäthän toki, että juuri nuo tekosyyt meidän on
kitkettävä pois pojasta -- johtuivatpa ne sitten mistä tahansa» -- sanoi
Jakob perästäpäin koettaessaan saada vaimonsa vakuutetuksi.
Mutta näytti siltä kuin hänen yrityksensä eivät millään muotoa ottaisi
onnistuakseen; juuri nuo tekosyyt liikuttivat äidin sydäntä. Syvästi
loukkaantuneena hän väitti, että oli sydämetöntä ja väärin rangaista
poikaa ottamatta ollenkaan huomioon, mitä hänellä saattoi olla
puolustuksekseen sanottavaa -- eikä sitä tee kukaan muu isä kuin
sellainen, joka tuli kuin vieras lastensa luo suoraan liikeasioidensa
keskeltä. Hän, Alette, ei ollut tottunut käsittelemään heitä noin
kylmästi, ikäänkuin painon ja mitan mukaan.
Jakobissa heräsi kiusallinen tunne, että Alette lapsirakkautensa
turvassa ikäänkuin varustihen häntä vastaan; hänhän nousi suorastaan
intohimoisesti miestään vastustamaan, ikäänkuin Jakob olisi olemassa
vain hänen ja lasten nujertamista varten...
Oliko hän narri vai mikä?... Keskellä Aletten kuohuvia
tunteenpurkauksia, hänen syyttäessään häntä kovuudesta ja
sydämettömyydestä -- joka ei edes nyt, kun poika itkien tyrski
viereisessä huoneessa, taipunut myöntämään, että hän oli väärässä; --
kun Aletten huulet vapisivat ja hän katsoi mieheensä melkein kuin tämä
olisi rangaissut häntä eikä poikaa, -- seisoi Jakob koettaen hänen
säihkyvistä silmistään, hänen kauniilta, vihaisilta huuliltaan etsiä ja
sisäisesti miltei kerjätä, että hänen hyvästä rakkaasta sydämestään
pääsisi näköisälle edes pieni lämmin pilkahdus, muistuttaen siitä, että
lopulti he kaksi sittenkin olivat toisilleen kaikki kaikessa.
Mutta hän näki edessään äidin täydessä hehkussa; Jakob oli vain
tarvekalu, jota ei voinut ajatella intohimoisten värähdysten yhteydessä.
Kodin uusi tuli oli lapset; *hän* oli siirretty arkiromuihin! Mitään
muuta ajatusta ei Aletten otsalta saattanut lukea, sehän oli niin
itsestään selvää!
Niin he olivat vastatusten -- kummallakin omat velvollisuutensa lapsia
ja kotia kohtaan. Ei säkenettäkään entistä lempeä! -- --
Kehto, joka ensin oli alkanut keinua juhlamielisesti kuin rakkauden uusi
korkea veisu, oli ruvennut narisemaan kuivasti, jokapäiväisesti...
Ja kuitenkin, -- työteliäimpinä, väsyttävinä tunteina tai hetkinä,
jolloin ajatukset askaroivat mahdollisimman kaukana, saattoi hänet
yht'äkkiä vallata haaveksuva mieliala; Letan ääni saada niin liikuttavan
rakkaan sävyn, että hänen suorastaan täytyi hiipiä kuuntelemaan, eikö se
toistuisi; keskellä painostavaa väsymystä hänen hahmonsa vilahtaa
sellaisena, joka toi muistoja ja sydämeen menneiden päiväin huumaavan
kaipauksen. -- Mutta Aletten omien asioiden täyttämä mieli ja silmät
epäsivät, tekivät mahdottomaksi tavoittaa häntä, välinpitämättömyyttä
itseään...
Eikä hän kuitenkaan muuta voinut! Seisoessaan siinä hänen kiihkeitten
syytöstensä esineenä Jakob yht'äkkiä kiersi hurjan rajusti käsivartensa
hänen ympärilleen, veti hänet puoleensa ja suuteli.
Se tuli niin yllättävänä ja Aletten kasvoissa kuvastui semmoinen
hämmästys, että Jakob riensi pois huoneesta. Hän tempasi auki konttorin
oven... Hän istui tuijottaen lattiaan, katsoi ja mietti ja havaitsi,
että menee päin mäntyyn... Hän raastoi ja uhrautui Aletten ja kodin
hyväksi -- eikö hänkin saattanut odottaa jotakin...
Lopuksi hän painui mielentilaan, joka oli ollut hänelle vieras monta
vuotta -- hän itki...
Mutta riitakysymykseen se vaikutti merkillisesti. Ei sanaakaan enää
Johan Henrikistä -- ja pojalle vain sävyisiä kehoituksia. Isähän
tarkoitti vain hyvää...
Näytti siltä kuin Aletten silmiin olisi vilahtanut yhtä ja toista.
Tuo äkillinen purkaus oli todella saattanut hänet ymmälle. Jotakin
tavatonta oli hänestä lähtenyt. -- Se ei ollut vain hurja päähänpisto;
jotakin sydäntävihlovaa, mitä Jakob ei saanut sanoin ilmaistuksi, paloi
hänen silmissään; Alette näki tuon ihmeen edessään ja hänen tuli häntä
sääli -- ja hän ilostui...
Jakobin astuessa sisään oli illallispöytä huolellisesti katettu, tee
höyrysi lämpimänä ja hautuneena ja kaikki oli ihan valmista. Lapset oli
hiljakseen toimitettu pois tieltä, etteivät häiritsisi isää -- uuni
hehkui lämpimänä, lamppu oli sytytetty ja Alette hääri toimeliaana hänen
ympärillään.
Hän pani ruokaa hänen lautaselleen, oli muistanut tuoda pöytään tähteet
eilisestä, vieraita varten valmistetusta ruokalajista, josta Jakob
erityisesti piti, ja jutteli vain kaikenlaisia hauskoja pikku asioita.
Hän oli melkein nöyrä huolenpidossaan. Ja kun lapset tulivat sisään
toinen toisensa jälkeen toivottamaan hyvää yötä, sanoi hän tulonsa
heidän luokseen riippuvan siitä, lähteekö isä takaisin työhön vai jääkö
hän saliin istumaan.
Jakobia liikutti kummallisesti vaimonsa hellyys, joka ilmeni hänen
olennostaan selvemmin kuin jos hän olisi sen sanoin ilmaissut.
Ja kun hän kerran sattumalta kulki Jakobin ohi tämän istuessa
keinutuolissa koettaen kiinnittää kaiken huomionsa sanomalehteen,
tarttui Jakob äkkiä häntä käsivarteen ja veti hänet luokseen.
»Voi!» puhkesi hän hiljaa sanomaan laskien Aletten käden otsalleen --
»kuinka minä välisti kaipaan, kaipaan niin uskomattomasti edes yhtä
ainoaa hellää sanaa»...
»Minähän en koskaan tiedä, mitä sinä milloinkin ajattelet -- sinulla on
mielessäsi metsät ja oikeusasiat... Jos tietäisin, että ajattelet minua,
niin saat uskoa... En käsitä, Jakob, että saatat olla noin kovin
lapsellinen»...
Aikaisemmin päivällä Jakob oli kyyneliä vuodattanut, nyt lepäsi Alette
itkien hänen rinnallaan. -- Heistä tuntui, että he olivat löytäneet
toisensa uudelleen tänä iltana. --
-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --
Tämän selvityksen jälkeen oli heidän suhteensa muuttunut ihan
toisenlaiseksi ja lämpimäksi. Sen he molemmat tunsivat.
Olihan selvä, että siinä vaadittiin vähän sovittelemista, vähän
myöntymistä kummaltakin puolen. Mutta he taipuivat siihen niin
mielellään!
Jakobilla oli nyt usein aikaa lähteä vaimonsa kanssa ajelemaan, -- he
olivat molemmat nykyjään niin virkeät ja iloiset ja Alette entistään
kauniimpi, posket raikkaasta pakkasesta punoittaen. Jakob ehdotti, että
he lähtisivät yhdessä pitemmillekin matkoille -- hän jättäisi vaimonsa
jonkun hyvän tuttavan luo siksi aikaa kuin hän itse kävi asiansa
toimittamassa. Ja pari tällaista matkaa he tekivätkin.
Mutta oli lapsiakin ajateltava; ei elämää kuitenkaan sopinut järjestää
yksin oman huvin kannalta.
Ja jos hänen oli lähdettävä ulos iltaisin ilman Jakobia -- siitäkös
keskustelua ja sovittelua syntyi! Alette ei millään ehdolla tahtonut, ja
Jakobin oli kerta toisensa jälkeen vakuutettava, että hänen täytyi
kuitenkin istua työnsä ääressä myöhään iltaan asti, niin että oli
yhdentekevä, oliko Letta kotona vai ei.