Kesäinen aurinko paistoi pelloille ja niityille. Mutta kuivuiko olki vai
tuliko satoa -- se kysymys oli monin paikoin vain sivuseikka.
Pääasia oli metsä ... metsä...
Puiden latvat kummittelivat kaikkien mielikuvituksessa, niiden humu
täytti ilman, ne panivat veren levottomaan liikkeeseen. Metsällä
keinoteltiin, metsäasioissa matkusteltiin, ja metsän takia lähti maamies
liikkeelle, kauroilla syötetty hevonen kääsien edessä, jättäen talon
työt vaimon tai täyskasvuisen pojan hoitoon, pojan, joka maleskeli
kotona, morkkasi maatyötä raskaaksi ja mietiskeli vain, miten hän itse
pääsisi metsäkauppoihin käsiksi.
Ei ollut helppo arvata, miten suuri oli niiden omaisuus, jotka nyt
omistivat metsää.
Puutavarain hinnat olivat yhä nousseet ja niiden mukana maatilojen arvo.
Toinen huomiotaherättävä kauppa toisensa jälkeen päätettiin ja siirtyi
usein heti kolmannelle miehelle tuhansiin nousevalla voitolla.
Oli jo kauan tuntunut siltä, kuin kiinteä maa alkaisi liikkua. Maatilat,
jotka olivat perintönä kulkenut isältä pojalle, siirtyivät nyt kädestä
käteen kuin panokset pelipöydällä, ja metsät vaihtoivat omistajaa miltei
yhtä nopeasti kuin siinä joululeikissä, jonka nimenä on »paikanvaihto.»
Ja kerta toisensa jälkeen todettiin viimeinen kauppa parhaimmaksi. Mikä
keväällä oli näyttänyt uhkapeliltä, se osoittautui syksyllä
pilkkahinnalla tehdyksi kaupaksi. Metsänomistajilla itsellään ei ollut
mitään käsitystä siitä, mitä rikkauksia heidän metsissään piili,
sanottiin.
Ja Jakobin konttorissa ja hänen välityksellään päätettiin monen monta
tuollaista kauppaa, joista kaikista hän nosti tuntuvat palkkiot.
Jakob Mörkistä oli tulemassa varakas mies. Oikeusasioittensa ja monien
liikesuhteittensa kautta hän oli hankkinut itselleen laajan kokemuksen
metsäkauppojen mahdollisuuksista eikä häneltä suinkaan puuttunut
tilaisuutta sijoittaa rahojaan milloin mihinkin hyvään yritykseen. Ja
jos olisi laskenut yhteen kaikki ne metsäpalstat, jotka hän sen silloin
tuon tällöin oli ostanut tai joissa hän oli osakkaana, olisi tulos ollut
se, että hän oli seudun melko suuria tilanomistajia. Tämä aiheutti
tiheään matkoja, paljon liikehommaa ja yllin kyllin ajattelemista.
Johan Henrikin ja Alfin ei enää tarvinnut pelätä, että isä tarkastaisi
todistuskirjoja useammin kuin kerran kuukaudessa, ja silloin he menivät
-- niin moitti häntä Alette -- kuin mestauslavalle. Vai olivatko
kertaakaan käyneet hänen luonaan, ilman että siitä oli surua koitunut?
»Kenelle, Alette? -- lapsilleko vai minulle? Nähdä noitten pitkien
poikien säännöllisesti koristavan luokan alinta penkkiä?... Pahinta
tässä on, etten minä *aina* lauantaisin tarkasta heidän todistuksiaan,
vaan sinä, Alette! He vetävät sinua nenästä, minä näen sen selvästi ...
mutta minulla ei ole aikaa puuttua siihen.»
»Pidät ainakin huolta siitä, että he oppivat sinua rakastamaani»
»Minun on joka tapauksessa katsottava, että minä rakastan heitä...
Siksi, että sinä olet heille liian hyvä viikon kuutena päivänä, on minun
käytettävä keppiä seitsemäntenä. Ja kun se tapahtuu vain joka neljäntenä
lauantaina, kerääntyy tilitettävää sitä enemmän. Alf raaputtaa pois
arvosanansa -- seisoo edessäni peloissaan sinisine, silmineen, pitkine
kauloineen ja vaaleine kutreineen -- sinun kuvasi ilmi elävänä, kun olit
seitsemän- kahdeksantoista vuotta vanha. -- Ja sitten tuntea, miten hän
ihan vapisee käsissäni -- se on totisesti kuin pyövelintyötä, sen sanon
sinulle! No, enemmän minä tyhjää läimäytän kuin lyön.»
Kuri Jakob oli usein poissa kotoa ja sillävälin kovin kiinni
konttoritöissään, sai hänen osuutensa ja valvontansa lasten
kasvatuksessa lähinnä vain ukkosilman luonteen. Hän raivosi hetken, ja
sitten oli tyyntä pitkän aikaa. Heti jälkeenpäin hän istui syventyneenä
työhönsä, mielessä korkeintaan jonkinlainen tyydytyksen tunne siitä,
että hän ehkä oli saanut asiat kääntymään paremmalle tolalle. Kun hän
sekaantui niihin, oli se toki tapahtuva voimakkaasti.
Nämä hänen isällisyytensä ilmaukset, jotka purkautuivat konttorissa tai
sen ulkopuolella, vaikuttivat puoleksi tuskan tavoin koko taloon. Se
väikkyi poikien ilmeessä, kun isä joskus silitteli milloin yhden milloin
toisen pojan tukkaa kysyen, miten tänään oli koulussa käynyt. Mieli
keveni, kun hän taas lähti.
Ja Alette oli häntä kohtaan ikäänkuin alituisella puolustuskannalla, --
yhtä varuillaan ja valmis peittämään sitä, mikä voisi Jakobia suututtaa,
kuin harras avaamaan hänen silmänsä huomaamaan niitä erilaisia
merkittäviä ominaisuuksia, jotka rupesivat yhä selvemmin ilmenemään
heissä kussakin.
On uskomatonta, miten helposti lapsen mieli voi murtua!... »Älä peloita
Alfia! Hän on niin kummallinen, hän saattaa iltapäivin istua monet
puolet tunnit pianon ääressä läksykirja nuottitelineellä ja vain silloin
tällöin lyöden muutamia ääniä. Nyt hän on tehnyt kokonaisen sävelmän,
kuuletko... Ja etkö näe, että Johan Henrikissä on jotakin älykästä;
mutta hän ei opi muuta kuin sitä, mihin hänellä on halua. Pakolla ei
hänestä mitään saa»...
Ja täytyihän Jakobin myöntää, että vaikka hänen lapsensa eivät koulussa
olleet sankareita, oli toiselta puolen aika ihmeellistä, miten he, --
vieläpä nuorinkin, Viking -- ymmärsivät käyttäytyä. Alettella oli
tosiaan suorastaan kyky istuttaa heihin miellyttävä ja säädyllinen
käytöstapa.
Kun heille tuli vieraita, seisoi tuo pitkä, kookas Johan Henrik
eteisessä, tumma tukka lyhyeksi leikattuna ja somat kasvonsa
veitikkamaisina, kumarsi, auttoi vierailta päällysvaatteet, kantoi
tuolit ja haki kullekin mitä hän tarvitsi, yhtä maailmanmiehisenä ja
tarkkaavaisena kuin tottunut kavaljeeri.
Ja kun hän sitten seisoi tuolin takana ja hymy huulillaan lausui
Vesselin »Koiranmurhan» tai »Talonpojan rengin nimeltä Hannu», niitti
hän kättentaputuksia kuin paraskin näyttelijä, joutumatta silti
vähääkään hämilleen.
Hillityllä olennollaan veti Alf puoleensa yhtä suuresti, lian pujahti
naisten väliin ja seisoi aina jonkun vieressä tuttavallisesti
juttelemassa. Häntä ei tarvinnut pakottaa, vaikka saattoi panna
merkille, miten kalpean, hennon pojan kaulassa valtimo tykytti, kun
hänen tuli esittää se pieni pätkä, jonka hän itse oli säveltänyt, tai
soittaa jotakin oppimaansa.
Ja pikku tyttö! -- yksitoistavuotias vaaleatukkainen Elisabet --
juoksenteli edestakaisin Krabben portaissa. Hän oli jo ollessaan aivan
pieni liittynyt opettaja Krabbeen tai oikeastaan Krabbe häneen.
Ja varma oli, että milloin ilma tuntui vähänkin painostavalta tai
levottomalta -- joko sitten oli erimielisyyttä vanhempien välillä tai
pojille läheni tilinteon hetki --, pujahti hänen lyhythameinen olentonsa
paksuine palmikkoineen Krabben ovesta sisään. Hän istui aluksi vaiti
kuin kana, joka kyköttää orrella, ja kuunteli pelon alaisena, kunnes
Krabbe alkoi kertoa ja sai hänen huomionsa käännetyksi toisaalle.
Hän toi sieltä muassaan kaikenlaisia tiedonmurusia, joita hänen oli
kaikkea muuta kuin helppo selvittää veljilleen, jotka eivät olleet
erikoisen otollisia ymmärtämään häntä, vaan nauroivat ja pilkkasivat
Krabben omituisuuksia. Krabbe ja hänen olentonsa oli alati koulupoikien
sukkeluuksien maalitauluna -- vaikka hän toiselta puolen oli opettajista
se, jonka suola hänen erittäin säännöttömän opetustapansa ohella sekä
höysti heidän olonsa koulussa että avasi heidän silmänsä.
Pikku Elisabet saattoi lukea läksynsä ja oleskella tuolla yläkerroksessa
kaiket iltapäivät, ja Alette oli levollinen siinä suhteessa, sillä tytön
arvostelukirjan, jonka hän toi Bangin tyttökoulusta, olisi voinut,
niinkuin Jakob sanoi, hyvin jakaa molempia veljiä kohti.
Vanhemmat tiesivät aina, mistä hän oli löydettävissä.
Yläkerros tarjosi hänen mielikuvitukselleen erinomaisen vaihtelevaa ja
monipuolista askarrusta, siellä oli -- rouva Krabben kyökkiä
lukuunottamattakaan -- kuvitettuja kirjoja, raskas punainen magneetti,
mikroskooppilasi ja erinäisiä pikku koneita fysikaalisia kokeita varten.
Ja suuren viheriän kirjoituspöydän alla oli yllin kyllin tilaa hyllyille
ja nukkekaapille.
Itse istui Krabbe mielellään kumarassa uunin vieressä katsellen tyttöä
tämän leikkiessä tai selaillessa hänen kirjojaan ja suurta kuvitettua
mytologiaansa.
... »Tiedätkö, sehän se teki jumalat niin säteilevän iloisiksi; heissä
oli niin paljon eloa, että he voivat riemuita ja iloita koko maailman
kanssa... Ja kun ihmiset surevat, niin ettei heistä aurinkokaan enää
näytä paistavan heidän päälleen, niin johtuu se siitä, etteivät he jaksa
elää elämän mukana.»
»Pai pa--ai»... hän sanoi katsellen sormiensa lävitse puoleksi
umpeenpainunein silmin... »Kun kenen elämä on vain kuihtunut oksa; -- ja
kun hän on tehnyt sen suuren, suuren keksinnön, mitä eläminen merkitsee,
-- niin voi hänellä sittenkin olla jäljellä jonkinlainen puolielämä, ilo
siitä, että joku toinen saa elää. Se on kuin pieni viheriä lehti
paljaassa vesassa!...»
Kun hän sitten käveli edestakaisin lattialla puettuna yönuttuunsa ja
jokin ajatus valtasi hänet, oli hänessä kuvakirjojen villin intiaanin
näköisyyttä. Hän otti lattialla pari haltioituneen ripeätä askelta,
suoristui sitten jonkinlaisella äkkinäisellä liikkeellä ja jäi vihdoin
seisomaan kädet yönutun taskuissa ja nyökäytellen päätään.
Elisabet oli tottunut hänen tapoihinsa. Hän sulautui hänen mielikuviinsa
niinkuin kirjan kuvat.
Kun Elisabet sitten tuli alas yläkerrasta, pistäytyi hän Tobiesenin luo
etumaiseen konttorihuoneeseen katsomaan, olivatko pojat siellä, tai
kerjäämään häneltä lakkaa, kyniä ja kynänvarsia. Tuo pyöreä, paksu
Tobiesen oli kaikkien heidän ystävänsä ja uskottunsa, joka hankki heille
paperia leijoihin ja paperihattuihin, pani kirjoihin päällykset ja
viivoitti heidän vihkonsa ja käden käänteessä laski poikien laskut, niin
ettei heille jäänyt muuta työtä kuin puhtaaksikirjoittaminen.