Johan Henrik tallusteli kouluun joka aamu. Hänen eli oltava siellä
täsmälleen kello kahdeksan, ja tämä tuotti äidille paljon puuhaa. Ensin
oli pojan pukeuduttava ja syötävä ja sitten tuli tarkkaan katsoa, että
kirjalaukussa oli kaikki, mitä hän tarvitsi, niin ettei häneltä,
poloiselta! mitään unohtuisi, -- ja sitten, että hänellä oli nenäliina
taskussaan.
Yksitoistavuotias poika lähetettiin liikkeelle kuin mikäkin keilakuula
äidin käden viskaamana ja hänen suojelevan silmänsä seuraamana
makuuhuoneesta alkaen läpi eteisen ja portaita alas aina siihen asti,
missä hän katosi kadunkulmauksessa. Muuten tuntui äidistä
rauhoittavalta, että poika oli joutunut yhtä luokkaa alemmaksi kuin
mihin hän ikänsä puolesta olisi kuulunut; useammat oppilaat näet olivat
häntä nuorempia, niin että liikarasittumisen vaara siten oli pienempi.
Vanhempien välillä oli ollut kova ottelu siitä, minkä ikäisenä poika oli
pantava kouluun. Alette oli lukenut, ettei mikään ollut sen
vahingollisempaa aivojen kehitykselle kuin koulutyön aloittaminen liian
aikaisin, jopa että sitä ei oikeastaan voinut aloittaa tarpeeksi
myöhään; -- ja Jakob, jolla oli niin paljon muuta ajateltavaa ja joka
oli vielä tähän asti tottunut jättämään koko lastenhoidon äidin
huostaan, antoi myöten kotirauhan takia, kunnes hän eräänä kauniina
päivänä tuli tehneeksi sen huomion, että Johan Henrik kävi kahdeksatta
vuottaan eikä osannut muuta kuin äidin johdolla lukea sisältä aapista
sekä kirjoittaa numerot.
Tämä aiheutti äkillisen voimatoimenpiteen Jakobin puolelta. Välittämättä
vähääkään siitä, ettei ollut lukukauden alku eikä edes viikon
ensimmäinen päivä hän ilman muuta tarttui poikaa kädestä ja itse vei
hänet sinne, josta oli tuleva hänen vastainen jokapäiväinen
pakkopaikkansa.
Yhtämittaisen penkinpainamisen ansiosta Johan Henrik oli päässyt
etenemään kolmannelle luokalle, kun taas kolme vuotta nuorempi Alf
vietti verraten huolettomia päiviä koulun alimmalla.
Mutta sitten tuli tuo kysymys läksyistä, joilla koulu armottomasti
rasitti lapsien aivoja. Se käy joka tapauksessa esiin todistuksista, --
siihen katkaisi Alette aina hänen ja isän vähänkin kiihkeähkön
keskustelun siitä, että pojan oli vaikea selviytyä kotitöistä, --
toisethan olivat pienestä pitäen tottuneet lukemaan ja muistamaan! --
Sitäpaitsi Johan Henrikillä oli kylläkin omintakeisia päähänpistoja --
ei katsonut asioita niinkuin kaikki muut... Jakob olisi ihmetellyt hänen
luontonsa erikoisuutta, -- jos hänellä yleensä olisi ollut hiukankaan
aikaa huolehtia lapsistaan ja oppia heidät tuntemaan!
Jakobinkin mielestä oli juuri todistusten perusteella johtopäätökset
tehtävä. Poika tuli kotiin, viskasi lakin vaaleatukkaisesta päästään
johonkin nurkkaan ja jätti kirjalaukun minne sattui. Vähääkään käsitystä
siitä, että todistuskirjan sisällys ehkä siveellisesti saattoi lisätä
kirjalaukun painoa, ei ollut huomattavissa eikä tämä ollutkaan tarpeen
niin kauan kuin äiti joka lauantai pikku seikkoja lähemmin tutkimatta
varusti kirjan sanalla: »Näytetty.»
Mutta kun Jakob eräänä päivänä pääsi selville siitä, mihin tämä pojan
onnellinen tyytyväisyys perustui, ja huomasi, että hänen edistyksensä
oli pitkin matkaa arvosteltuna nelosilla ja viitosilla, muuttui yhdellä
kertaa tämä entinen mukava olo.
Johan Henrik toi eräänä lauantaina koulusta viitosen maantiedossa ja
toisen uskonnossa.
... Se tuli siitä, -- selitti hän konttorissa, että häneltä oli kartta
hukkunut ja hänen oli täytynyt lukea läksynsä ilman sitä eilen illalla,
ja uskonnossa taas hänen oli ollut mahdoton saada selville, mitä heillä
oli läksynä...
»Siinä sinä sen kuulet, Jakob, se ei ole pojan syy, hän ei voinut sille
mitään.»
»Ei, ei -- mene sinä vaan, äiti!»
»Ja eilinen muistutus kirjoituksesta?»