Alkoi nähtävästi vähitellen selvitä, että hyvät ajat olivat tulossa koko
laajalla metsäalueella. Paikkakunnan sanomalehdessä oli tuon tuostakin
puutavarain hintatietoja, jotka osoittivat yhä nousevaa suuntaa.
Pienemmätkin puut, joilla ei ennen mitään arvoa ollut, kannatti nyt
kaataa ja muuttaa rahaksi. Ja neliöpeninkulmittain seisoivat metsät
harjujen rinteillä kasvaen yhtä varmasti kuin omistajan parta ja kantaen
hänelle kultaa joka tuumalta, minkä koko eneni. Pienikin hinnannousu
saattoi kohottaa sen arvoa sadoilla tai tuhansilla talareilla.
Yli talonpoikaistalojen ja kautta koko pienen kaupungin kävi
jonkinlainen huumaus noista rajattomista metsistä, joissa tuhansien
hakkaajain kädet heiluttelivat kirvestä ja jotka tuntemattomina,
mittaamattomina ulottuivat silmänkantamattomiin. Ja humu kuului joelta,
joka aina vain täytensä kuljetti hirsiä tuosta salaperäisestä
kultalasta.
Huhuttiin metsäkauppiaista, ja huhut näyttäytyivät tosiksi. Miehet,
joilla ei vielä eilen ollut penninkään edestä luottoa, olivat nyt
suurtilallisia, taskussa suurnumeroiset pankkikirjat ja hoidossaan
kokonaiset liikeyritykset.
Koko paikkakunta oli vähitellen saanut levottomamman leiman. Siellä
täällä kaupungissa tai pitkin molempia joenrantoja kohosi
vastarakennettuja tai juuri valmistumaisillaan olevia puutaloja, joiden
omistajat panivat pystyyn pienen kauppapuodin tai olutmyymälän tai
työpajan tavallisesti jo ennen kuin talo vielä oli laudoitettu tai
ikkunat valmiit yläkerroksessa, missä rakennustyö vielä oli täydessä
käynnissä.
Pääkadulla näkyi -- paitsi tunnettua korutavara- ja maalaistuotteiden
kauppaa -- kaksi äskenmaalattua taloa, valkoinen ja keltainen, joihin
kumpaiseenkin oli rakennettu yksi kerros lisää ja joiden alakerrassa
suuret uudenaikuiset näyteikkunat komeilivat. Hautuumaan edessä olevalta
aukealta paikalta, joka kulki torin nimellä, olivat muutamat
maaseutulaiset äskettäin ostaneet ison tontin vanhoine taloineen, jotka
he aikoivat repiä alas; -- sanottiin, että aikomus oli rakentaa siihen
hotelli, ja kivijalasta päättäen oli siitä tuleva oikein melkoisen
tilava puupalatsi.
Se seikka, että eräs arkkitehti oli huomannut maksavan vaivaa asettua
asumaan kaupunkiin, todisti, etteivät laajat rakennuspuuhat tulisi tähän
pysähtymään. Ja tuon tuostakin kuuli kerrottavan rakennuksista, jotka
ympäristön tilanomistajat aikoivat joko koroittaa lisäkerroksilla tai
rakentaa uudenaikuiseen tyyliin.
Ja saattoiko löytää parempaa todistusta tällaisen rakennuskuumeen
tarttuvasta voimasta kuin sen, että nyt oli itse opettaja Krabbekin --
s. o. rouva Krabbe -- ruvennut yrittämään, ostanut talonsa viereisen
tontin vanhoine puuhökkeleineen ja alkanut rakentaa ja laajentaa
taloaan.
Alakerrassa asuva asianajaja Mörk se näet tarvitsi tilavamman
huoneiston, muuten heidän olisi täytynyt muuttaa; he olivat jo kauan
asuneet liian ahtaasti. Ei riittänyt enää se, että ulkorakennuksia ja
vaunuvajaa oli laajennettu; itse asuinhuoneisto oli saatava avarammaksi.
He eivät enää voineet kaikessa vaatimattomuudessa sulloa
seurapiirivieraitaan pariin pieneen huoneeseen, ja suorastaan
välttämättömänä täytyi pitää kunnollista vierashuonetta, jossa
saattaisivat palkita sen rakastettavuuden, mitä erinäiset
maaseutututtavat heitä kohtaan osoittivat, -- puhumattakaan siitä, että
he konttorin lisäksi välttämättömästi tarvitsivat etuhuoneen, missä
konttoristi Tobiesenilla olisi pulpettinsa ja paikkansa.
Mörkillä ei enää ollut niinkään pieni talous: kolme palvelustyttöä ja
renki sekä konttorissa yksi, toisinaan kaksikin apulaista.
Paitsi vanhinta, lähes kahdeksanvuotiasta Johan Henrikiä, käveli,
tallusteli ja ryömi huoneissa enemmän tai vähemmän pystysuorassa
asennossa vielä kolme pienempää: Pikkutyttö, Alf ja Viking; -- viimeinen
vasta viime kesästä.
Mutta Alette saattoi aivan huoletta jättää kotinsa päiväksi tai pariksi,
hänen Kareninsa ja hänen luotettava lapsenhoitajansa olivat kuin kaksi
tukipylvästä, ja renki Gudbrand ei koskaan juonut itseään humalaan
paitsi lauantai-iltaisin työn päätyttyä, ja silloin hän aina alkoi kehua
rouvaa.
Ja kohosihan Alette-rouva jotenkin paljon hänen maalaiskokemuspiirinsä
yläpuolelle, kun hän istui turkkiin puettuna leveässä reessä, jota
Gudbrand ajoi, raikkaasti hymyillen ja harson takaa nyökäyttäen päätään
vastaantuleville tuttaville. Alettea ympäröi jonkinlainen ylevä
arvokkuus, joka ikäänkuin huumasi Gudbrandia. Pari kertaa sattui, että
Gudbrand sai pidellä hänen puuhkaansa; siinä oli nenäliina, joka tuoksui
kölninvedeltä -- voi sentään! -- mitenkäs muuten, kun se kerran oli
rouvan.
Rouva Mörkin mielihuvituksia olivat tällaiset ajeluretket, kauniilla
keltaisella hevosella, varsinkin milloin hän voi poiketa sen tai tämän
ystävättären luo ottaakseen hänet mukaansa leveään rekeen. Ja hyvin
käärittyinä he ajoivat kirkkaassa, kylmässä, raikkaassa talvi-ilmassa
läpi kuusimetsän, jossa puut seisoivat oksat lumen peitossa tai täynnä
jääpuikkoja, jotka kimalsivat iltapäiväauringon valaisemina kuin
hopeahetaleinen satumaailma -- poikkesivat kahvia tai teetä juomaan
Storstadiin Böllingien tai Libergiin kapteenin luo, pappilaan,
Böckmaniin tai Sörsäteriin tientarkastajan taloon. Ainahan oli hyvä
pistäytyä Storstadissa tai Libergissa tiedustamassa, mitä huveja
toisella puolen jokea suunniteltiin; saattoi tapahtua, että
heidänpuoleiset enimmäkseen päätettiin juuri tässä leveässä reessä,
jossa rouva Mörk ja jokin toinen rouva istuivat ajelemassa.
Jo aikoja sitten oli Alette päässyt siitä käsityksestä, ettei hän voisi
lähteä kylään ilman Jakobia. Ensiksi oli Jakobilla itsellään aivan
tarpeeksi omia matkoja ja toiseksi ei pälkähtänyt hänen päähänsäkään
jättää keskellä päivää konttoriaan ja asioitaan, niin kiinni hän niissä
nykyjään oli.
Vähän vaikealta tuntui kyllä riistäytyä irti lapsista. Heikkoudessaan
hän hemmoitteli heitä, ja hänen äidillinen silmänsä löysi aina heistä
itsekustakin ihmeellisiä ominaisuuksia -- neljä itsenäistä eri tahtoa,
jotka oli hoidettava ja kasvatettava.
Mutta nyt he kaikki olivat täydessä leikissä, ja hän riensi pukeutumaan
matkaa varten.
»Jos sinne tulisi muitakin, Jakob, ja minä ehkä jäisin illaksi, tuletko
sinä hakemaan?»
»Sinä arvelet, että sinne ehkä voisi sattua korttiseurakin? Lähetä joka
tapauksessa reki takaisin, niin saamme nähdä.» --
Tämä oli heidän tavallinen sopimuksensa, ja silloin tällöin sattuikin,
että hän tuli. Muuten oli korttipöytä, jos hän sitä halusi, lähempänä
hotellissa, josta monien paikkakunnalla liikkuvain matkustajain takia
oli tullut jonkinlainen pieni pörssi.
Konttoriapulaisen avulla sujui työ nykyjään yhtä helposti kuin se näinä
erinomaisina aikoina tuotti tuloja. Konttorista oli tullut kuin
itsestäänkäypä kone, joka, ei kaivannut muuta kuin vähän silmälläpitoa.
Mikä kerran oli ollut kovaa ponnistusta, se oli nyt muuttunut
tottumukseksi, melkeinpä tympäiseväksi taituruudeksi.
E--ei, aikaa hänellä kyllä oli; hän oli myöskin alkanut lihota ja näytti
leveämmältä. Entisen tarmon kärki oli ikäänkuin, tylpennyt, ja milloin
hän ei vieraiden tai liiketuttavainsa parissa säilyttänyt entistä
terävyyttään ja vilkkauttaan, oli hänen kasvoissaan jonkinlainen
ikävystyneen ilme, joka helposti muuttui kärtyisäksi. Alette huomasi,
että hän saattoi vähimmästäkin joutua pois tasapainostaan; tuskin mitään
tarvitsi kotona tapahtua, ennenkuin myrsky jo nousi, ja siksi Alette
olikin viime aikoina oppinut hyvin varovaiseksi.
-- -- »Jörgen Berven tulee metsistään meille tänään, Alette!» sanoi
Jakob eräänä aamuna tullessaan kirje kädessä makuukamarin kynnykselle.
»Hän viipyy pari päivää. Anna palvelijan järjestää vierashuone kuntoon.»
Ääni kuulosti kärsimättömältä. Hänen kulkiessaan salin läpi oli lasten
leikkikaluja ympäri lattiaa, ja makuuhuoneessa istui Alette, vasta
nousseena, puoleksipukeutuneena, peilin edessä kähertämässä tukkaansa
pihdeillä, joita hän kuumensi vieressä olevalla väkiviinalämmittäjällä;
pari lapsista juoksenteli leikkien hänen ympärillään.
... »Tänäänkö?» hän kääntyi äkisti, mikäli käherryspihdeiltään; saattoi,
ja katsoi Jakobiin yöröijynsä hihan yli. »Kyllä hän aina osaakin tulla
sopimattomaan aikaan -- juuri kuin olemme kutsutut Böllingeille
illaksi.»
Hän jatkoi kähertämistään.
»Sille ei mahda mitään!» sanoi Jakob olkapäitään kohauttaen, kun ei sen
enempää kuulunut. Alette istui paikallaan tuuhean tukkansa sisässä.
»Tietysti meidän on jäätävä kotiin»... Hän katsahti äkkiä Jakobiin päin.
»Hyvä ystävä, ethän sinä vain istuudu tuolille, jossa on minun
kureliivini... Se on kyllä vähän ikävää, he pyysivät meitä ihan varmasti
vastaamaan, tulisimmeko tänä iltana -- niin että kyllä tämä tulee
näyttämään hyvin omituiselta -- ehkä panevat ihan pahaksi.»
»Ei, ei, mene sinä vaan. Me tulemme Jörgenin kanssa niin erinomaisen
hyvin toimeen täällä, me kaksi.» Hänen äänessään tuntui katkera sävy.
»Lähteäkö, minä? Kyllä sinä tiedät hyvin, etten minä sitä tee, Jakob...
Mutta olet niin kovin arka heti, milloin luulet minun vähänkin kajoavan
tuohon verrattomaan Berveniin.»
-- »Hm!»... Hän jäi katselemaan Aletten käsivarsien sulavia liikkeitä.
»Sinulla on niin kaunis tukka», -- hän tarttui kädellään siihen.
»Rakas ystävä, älä koske!» Alette vetäytyi kärsimättömänä syrjään,
peläten tukkalaitteensa pilallemenemistä.
»No, no, en sitten vaivaa sinua.»
... »Mutta me kai voisimme ottaa hänet mukaamme, vai mitä?» arveli
Letta. »Vaikka sen minä sanon, että kyllä näyttää sangen vaativaiselta,
kun mies kulkee tuolla tavoin aina vain matkavaatteissa eikä ota edes
vieraspukua mukaansa.»
»Kun saattaa vetää viisikolmattatuhatta kruunua jokaisesta taskustaan,
käyvät nuo harmaat housut aina koko lailla siedettäviksi. Mutta sinä et
kärsi häntä oikeastaan missään puvussa, siinä on koko asia.»
»Minä vakuutan, etten mitään sen mieluummin näkisi kuin että sinulla on
joku, jonka kanssa jutella, Jakob -- tiedän sinun sitten ainakin olevan
tyytyväisen. Mutta nyt saat mennä, ystäväni», kehoitti hän häntä --
»vierashuone kyllä tulee kuntoon.»
Jakob lähti jotenkin nopeasti saliin ja jäi ikkunan luo seisomaan.
... Hän istuu tuolla sisällä eikä aavista, että hän olisi voinut tehdä
minut ilosta ihan hulluksi, kun vain olisi kietonut minut tukkaansa.
Mutta sellaiset lapsellisuudet olemme tietysti jo jättäneet taaksemme
... ja hänen päässään on tietysti niin paljon muuta, ettei tilaa liikene
minulla... Lapset ... seuraelämä ... vieraat ja kaikenlaista muuta --
koti-oloissa olemme sitten vain *me itse*. -- Ei siitä sen enempää!...
»Karen!» hän huusi temmaten auki kyökinoven -- »korjaa pois lasten
romut.»
* * * * *
Oli aina todellinen -- hiukan katkeransekainen -- virkistys Jakobille
nähdä Alette tuolla tavoin hienona, seurustelupukuun puettuna, koko
olento jännitettynä odotuksesta; -- se oli paraatinäytäntö, joka sekä
kiihoitti että hermostutti häntä enemmän kuin Alette aavisti.
Ja tänä iltana näyttäytyessään konttorissa ilmoittaakseen Bervenille ja
miehelleen, että nyt hän on valmis -- heidän oli määrä kaikkien kolmen
lähteä Böllingille -- Alette oli viehättävämpi kuin milloinkaan.
Berveniä huvitti tarkata häntä tuolla kutsuissa. Siellä vasta, noin
vieraisilla ollessaan, hän oli oikeassa olossaan, ikäänkuin kasvanut
joksikin muuksi kuin minä hän kotona puoleksi välinpitämättömänä
liikkui.
... Hänellä oli erikoinen, Berven olisi melkein sanonut keimaileva tapa
ottaa askelet, mikä johtui selän suoruudesta ja teki hänen käyntinsä
omituisen viehättäväksi.
Mitä ... eihän hän nyt toki Jakobille veikistelle? Hän kulki todellakin
hänen ohitsensa pari kertaa kuin sattumalta, vähän matkan päästä,
ikäänkuin hän olisi laskenut tekemänsä vaikutuksen. Saattoi hyvinkin
olla tuollainen naistemppu. Tämä oli joka tapauksessa hieman
salaperäistä, sitä sieti vähän aprikoida... Ei, mutta ... hm, hm!...
keimailla Jakobille!... Haluaa musertaa seuraelämässä miehensä niin,
että tämä muistaa sen vielä kotonakin, kun hän kulkee aamuröijyssä tai
antaa miehen odottaa ruokaa, kunnes itsekukin lapsista on saanut
tahtonsa täytetyksi...
-- -- Niin kaunis ja miellyttävä ja vilkas vaimo, joka epäilemättä on
horjumattomasti kiintynyt mieheensä ja lapsiinsa, -- jos tässä
puutteellisessa maailmassa todellakin on olemassa kadehdittavan
onnellisia avioliittoja, niin on varmaan Mörkin yksi sellainen!
Tällainen alkoi muodostua pysyväiseksi kohteliaisuudeksi, missä tämä
rakastettu pari liikkuikin, ja kaikessa vaatimattomuudessaan oli heidän
itsensä kummankin myönnettävä, etteivät he tietäneet mitään syytä
kieltää sen todenperäisyyttä.
Joskin kaikki olivat päässeet eittämättömän yksimielisiksi tästä
paikkakunnan onnellisesta tosiasiasta, oli sen sijaan Jörgen Berven
käydessään tuon tuostakin ystävänsä kotona tehnyt sen huomion, että
kyllä siinä sentään saattoi olla erinäisiä varjopuolia.
Hän oli nyt kerta kaikkiaan epäilijä ja väitti, että avioliittojen laita
oli sama kuin kauppaliikkeittenkin. Vararikko tulee näkyviin vasta
silloin, kuin sen *täytyy*, Annapa vain pulan tulla; -- eikä kuitenkaan
enimmistä aviohaaksirikoista syrjäiset saa mitään tietää, sillä ne
päättyvät useammin kuin missään muualla kahdenkymmenenviiden,
viidentoista tai viiden prosentin sopimukseen -- suostutaan elämään niin
hyvin kuin on mahdollista ja sietämään toisiaan -- lasten ja sukulaisten
ja häpeän välttämisen vuoksi tietysti! Jokaisen varsinaiseen eroon
päättyvän avioliittovararikon osalle tulee kymmenen tällaista
järjestelyä ... tai, änkytti Berven, hunnutusta, jos niin tahdotte; se
on niin peräti kuollutta kaikki tyyni!...
Jörgen Bervenin suuri elämänvaikutelma oli, että hänen vanhempainsa
välit olivat hänelle avanneet tuollaisen kalkitun haudan. Hän oli
lapsena luottanut vanhempiensa väliseen rakkauteen niin varmasti kuin
siihen maahan, jolla hän seisoi, uskonut siihen kuin Jumalaan -- -- ja
sittenkin oli eräänä päivänä maa murtunut hänen jalkojensa alta.
Ystävänsä suhdetta hän erityisellä harrastuksella seurasi. Se näytti
todellakin alussa poikkeukselta. Kaikenlaisten pikku seikkojen johdosta,
joita saattoi sattua hänen siellä ollessaan, hän kuitenkin vähitellen
oli alkanut tehdä johtopäätöksiä -- omaksi opikseen -- että oli sentään
paljon tinkimisen varaa mitä tämän suhteen ihanteelliseen
täydellisyyteen tuli.