Tämähän oli oikein virkeä ja hauska paikkakunta, päätteli Konstance.
Tiesi taivas, mitä enimmällä osalla näitä ihmisiä oikeastaan oli
toimitettavaa, sillä aikaa heillä oli aina!
He olivat huvitelleet koko kesän. Jollei ollut kutsuja tai pieniä
vieraskäyntejä, niin lähdettiin huviretkelle, ja Konstancella oli aivan
erikoinen taito saada ihmiset liikkeelle: hän ei voinut olla rauhassa
kahta päivää, ilman että kolmantena oli välttämättä keksittävä jotakin
uutta. Vilkkaana ja puheliaana, täynnä leikkiä ja kujetta hän huvitti
kaikkia. Hänellä oli erinomaiset seurustelulahjat ja hän oli kekseliäs,
mikä joskus saattoi käydä isäntäväelle rasittavaksi, mutta sen sijaan
loi vilkkautta vieraisiin. Senpä tähden kaikki halusivatkin hänen
seuraansa.
Ja kotona kävi sitten iloinen puhelu ja armoton arvostelu. Jos Alette
oli erikoisen taipuvainen huomaamaan elämän koomilliset puolet, niin oli
toisella lisäksi kyky pistellä samalla kuin oli sukkela. Elämä, joka
kaikkialla oli asettanut hänelle rajat ja pakottanut itsehillitsemiseen,
oli kasvattanut häneen teräviä okaita; ja täällä hän nyt sattumalta oli
joutunut oloihin, missä hän sai päästää kahleditun kielensä vapaasti
valloilleen.
»Totta tosiaan, hän ei ole mikään piikitön hunajamehiläinen», Jakob
selitti; »mutta sukkela hän on!»
Ja sinä aikana kesällä, jolloin setä ja täti Vosgraff olivat heillä
käymässä, hän oli aivan verraton, kerrassaan kuin pelastuksen enkeli
talossa. Sedän levottomuuden ja tädin jutteluhalun -- molemmat hän tiesi
tyydyttää; hän oli elämän varrella tottunut kaikenlaisiin vaatimuksiin
ja velvollisuuksiin. Vanhempia herroja kohtaan hän heti löysi oikean
sävyn. Entäs tädin suhteen! -- jo ensi silmänluonnilla hän huomasi, mitä
hänen puvussaan oli kallisarvoista ja ihailtavaa -- ja osasi sitäpaitsi
antaa hänelle viittauksia paikkakunnan oloista ja henkilöistä.
Oikeusneuvos nautti aina siellä käydessään jonkinlaisella oikeutetulla
ylpeydellä siitä, että noiden nuorten menestys paikkakunnalla oli
silminnähtävästi yhä vain kasvamaan päin.
»Hän on totisesti sangen lahjakas, ansaitsee varmaankin enemmän kuin
valtioneuvos»... Oli muutamia korkeampi-arvoisia henkilöitä, joita
oikeusneuvos kunnioitti tällaisella tuttavallisella lausunnolla.
Ja asianajaja Mörkin talon saattoi vähitellen laskea paikkakunnan
vieraanvaraisimpiin. Olikin eroa entisen ja nykyisen rouva Mörkin
välillä: hieman ujon Alenen, joka keväällä alkoi näyttäytyä
seuraelämässä, ja tuon reippaan, arvokkaan vallasnaisen, joka hillityn,
säädyllisen rouvamaisuuden taa jossakin määrin peitti huvitteluilonsa,
jota sai pyytämällä pyytää tanssiin ja joka parikin kertaa esteli,
ennenkuin suostui olemaan leskisillä nuorten kanssa ulkona nurmella.
Jakob maksoi jonkinlaisella tyydytyksellä uuden seuraelämän tuottamat
lisämenot. Ja kun Alette, puettuna kutsuja varten, iltasilla pistäytyi
konttoriin ja koetti pusertaa häneltä lupauksen tulla perästä
niinpiankuin ennätti; ja kun, hänen toivotettuaan vaimolleen hauskaa
iltaa, ovi oli sulkeutunut, saattoi kyllä Jakobinkin mielessä väikkyä,
että ehkei pieni korttipeli ja jutustus olisi niinkään hullua. Ja niin
hän hyvinkäytetyn työajan jälkeen kävi pistäytymässä lasten luona
makuuhuoneessa pukeutuakseen ja lähteäkseen perästä.
Jakob oli alkanut melkeinpä ylpeillä siitä, että hänellä oli kaunis koti
ja kaunis vaimo näytettävänä. Alette sai alituiseen kuulla, että hän oli
kaunein koko maailmassa; oli todellinen ilo katsoa, miltä hän näytti,
hän ei iki päivinä olisi toisenlaista vaimoa tahtonut!
Hän toisti tämän uudelleen ja taas uudelleen, ja pari kertaa nämä sanat
tuntuivatkin kuin laastari Aletten mielipahalle sen johdosta, että Jakob
kotimatkalla iltaisin melkeinpä yksinomaan kääntyi Konstancen puoleen,
kun tuli puhe jostakin vakavammasta kysymyksestä -- paikkakunnan
henkilöistä, heidän oloistaan ja liikeasioistaan.
Hän ei voinut olla harmittelematta huomatessaan, että nämä kotimatkat
jok'ikinen kerta päättyivät tuontapaisiin keskusteluihin...
Ja kun sitten eräänä iltana heidän kotiin tultuaan Alette vastasi
Jakobin lämpimään tunteenpurkaukseen itkettynein silmin, tämä suorastaan
hermostui ja moitti vaimoaan oikulliseksi.
Mutta oliko tuo sitten hauskaa, että Jakob kerran toisensa jälkeen jäi
saliin kertomaan Konstancelle -- ja aina vain hänelle -- kaikenlaisista
konttorissa tapahtuneista asioista. Hän ei voinut sille mitään, että
kyyneleet nousivat hänen silmiinsä heidän myöhemmin ollessaan kahden
kesken, ja silloin Jakob kävi kärsimättömäksi ja katsoi häneen
pilkallisesti silmälasiensa takaa... »Eihän hän nyt toki ollut
mustasukkainen? -- kadehtiko hän serkkuaan? -- Tyttöraukalla ei ole
muuta kuin harvinaisen terve järkensä, millä komeilla tässä
maailmassa... Ole sinä oma itsesi, kultani -- se on tuhat kertaa enemmän
kuin kaikki järkeily.» --
Saattoi muuten olla niinkin, että Alette itse oli tavallista
arkatunteisempi, hän ei nykyjään oikein ollut siinä mielentilassa, että
olisi voinut ottaa asiat valoisalta kannalta ... jotenkin huonossa
voinnissa päivin, hänen oli pakko vähän säästää itseään ja usein kesken
kaiken levähtää sängyssä näin syyspuoleen. Hän nojautui hieman raskaasti
Jakobin käsivarteen; olihan taas piakkoin perhe lisääntyvä. Ja vaikka
hän viime aikoina oli tuntenut olevansa liian väsynyt lähteäkseen
vieraisille, oli hän sen kuitenkin tehnyt pysyäkseen mukana ja
seuratakseen Konstancea. Silloin hän istui katsellen haluttomana yhtä ja
toista sellaista, joka muuten olisi häntä hyvinkin huvittanut, ja hänen
täytyi ponnistaa kaikki voimansa pysyäkseen edes hiukankin vilkkaana.
Tänä iltana oli taaskin kutsut -- luultavasti isonlaiset, kapteeni
Böckmanin luona.
Hänellä ei tähän aikaan ollut kuin pari sopivaa vieraspukua, ja hän oli
ottanut ne esille katsoakseen, mitä koristuksia hän voisi niihin
käyttää. Mutta kun hänen piti ruveta pukeutumaan, ei hänellä ollut
siihen vähääkään halua. Hän kulki siinä hämärissä kahden vaiheilla; hän
tahtoi lykätä päätöksenteon mahdollisimman kauas.
»Hm, hm -- lähteäkö nyt tuonne pimeään ja märkään», hän sanoi, kun Jakob
tuli sisään saadakseen konttorilampun sytytetyksi.
»Etkö luule, että se virkistäisi sinua vähäisen -- voithan valjastuttaa
hevosen ja lähteä ajaen?»
»Olisi niin suloista kerrankin olla yksin kotona, levätä sohvalla ja
lukea, -- -- mitä arvelet, Jakob!»
»No niin, ystäväni, niinkuin itse tahdot, ehkä se on sinulle parasta.»
»Nyt se saa olla päätettynä; ripustan pukuni kaappiin takaisin»...
»Konstance, Konstance!» hän huusi ovesta serkulleen. »Saat lähteä yksin
tänä iltana... Minkä puvun sinä otat? -- Sinä käytät liian usein samaa.
Saat hyvin mielellään minulta jonkin pitsikauluksen ja uuden
hopeanuoleni voisit panna tukkaasi.»...
-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --
-- -- Alette oli sinä iltana asettautunut oikein mukavasti lepäämään
sohvalle lampun ääreen. Pikku poika leikki ja kompuroi kaikessa rauhassa
hänen vierellään lattialla ja lastenkamarista kuului tuuditus-laulua.
Tuntui niin rauhalliselta kerrankin olla ilman Konstancea. Ja
konttorissa istui Jakob; hän teki työtä heidän kaikkien edestä, raukka!
Miten hän rakasti heitä.... Alette saattoi ihan nähdä hänet edessään,
ruskea tukka punertavana lampunvalossa ja nuo leveät kasvot, joissa oli
eloa joka piirteessä; hänen miettiessään liikkuivat leukapielet kuin hän
olisi pureskellut tupakkaa...
Kello oli jo kohta yhdeksän, kun Jakob vihdoin kiireesti pistäytyi
sisään, lamppu kädessä.
»Oletko lopettanut työsi, Jakob?»
»Olen, ja nyt menen pukeutumaan -- kyllä vielä ennätän, ennenkuin
illallinen siellä alkaa.»
»Etkö sitten ... ja minä kun --»
»Mitä?»
»Ei mitään, Jakob! -- Mene sinä vaan, koska sinua huvittaa.»
Hän oli jo makuukamarissa.
Alette nousi äkkiä istualleen.
»Uh, miten sinä lykkäät tuolia, poika», hän sanoi tarttuen lapseen
hiukan kiivaasti, niin että pienokainen alkoi huutaa.
Hän nosti pojan syliinsä.
»No, no, muruseni, älä itke! Olin paha sinulle, niin olinkin... Mutta me
jäämme yksin, näetkö. Sama se meistä -- ja vieraissa on hauskempaa...
Olet uninen, pikku raukkani; äiti panee pojunsa nukkumaan»...
Poika, joka kerran oli päässyt itkun alkuun, nyyhkytti vielä, kun Jakob
seurustelupuvussa tuli sisään.
»Hyvää yötä molemmat», sanoi hän suudellen heitä kiireesti. »Ole nyt
kiltti äidille, pikku mies... Kaipaan vähän juttelua. Ja onhan
Konstancekin haettava.» --
-- -- Seuraavana aamuna kuvaili Konstance aamiaispöydässä mitä
sukkelimmalla tavalla eilisiä kutsuja. Hänellä oli koko joukko asioita
kerrottavana ja alituiseen hän vetosi Jakobiin, osoittaakseen, ettei hän
liioitellut. Silmien tummentuessa puoleksisuljettujen luomien alla ja
kasvojen hymyilemättä hän keikisti päätään taaksepäin ikäänkuin hänen ei
tarvitsisi muuta kuin viitata saadakseen asiat koomillisiksi, ja Jakob
söi ja nauroi ja myönsi tyynesti:
Ei, kyllä sitä ei voi kieltää; Konstance oli eilen pistänyt oikeat lasit
hänen nenälleen.
Viimeisen kerran hän nyt oli siellä käynyt ennen lähtöään, Konstance
päätti huokaisten. Ja kyllä he olivat pitäneet huolta siitä, ettei hän
heitä unohtaisi.
»Mitä Te sanotte -- ettehän aikone meitä vielä jättää?» huudahti Jakob
lämpimästi.
»Lokakuun lopussa; eihän siihen enää ole pitkäkään aika»; hän painoi
vaalean päänsä, jossa kiharat kiersivät korvanjuuressa, alas lautasta
kohti.
Alette oli tämän viimeisen keskustelun aikana noussut jotenkin äkkiä.
Hänellähän oli lapset ja aamuaskareet hoidettavina.
»On kai aika pyytää häntä jäämään meille talveksikin», lausui Jakob
tultuaan hänen perästään makuukamariin.
»Ja onhan onni, että meillä on hänen apunsa käytettävänä talossa nyt,
kun sinäkin alat olla noin huonossa voimissa» hän jatkoi, kun Alette ei
vastannut.
»Niin, sen kyllä ymmärrän, että sinusta talo tuntuisi merkillisen
tyhjältä ilman häntä», hän vihdoin virkkoi oudon hiljaa; hän ei
kääntänyt päätään Jakobiin päin, järjesteli vain yhä laatikkoon lasten
vaatteita.
»Mitä nyt tuolla taas tarkoitat?» kysyi hän ärtyisästi -- »sen
käytännöllisemmin ei asioita juuri voi järjestää -- hän on ystäväsi,
jonka tunnet perin pohjin ja johon voit luottaa.»
»Niin, sinä olet todellakin huolehtivainen, Jakob -- ainakin siinä
suhteessa»... hän verkalleen vastasi.
»Sinun tähtesi -- tietysti!» --
»Eikö mitä, Jakob!» Hän suoristautui äkkiä ja katsoi Jakobia silmiin --
»et minun, vaan itsesi tähden. Älä vedä suutasi hymyyn -- minä muka olen
mustasukkainen tai kadehdin häntä.»
»Minusta tuntuu, etten ole sanonut mitään, Alette! -- en sanaakaan.»
»Et ole, -- mutta minä tiedän kuitenkin niin erinomaisen hyvin, mitä
ajattelet... Ja sano mitä tahdot, mutta loukkaavaa on vaimon nähdä
toisen anastavan hänen paikkansa miehensä uskottuna.»
»Uskottuna? -- Siksikö, että hän on sukkela ja huvitettu juttelemaan
käytännöllisistä asioista. Ei siis pitäisi seurustella ihmisten kanssa,
jotka ovat hauskoja -- tai sukkelia -- tai huvitettuja jostakin, kun
kerran on naimisissa?»
»Se riippuu kyllä asianhaaroista!»
»Ei, tietysti he kaikki anastavat vaimon paikan; -- vaimon pitää riittää
täyttämään miehen koko näköpiiri, hänen yksin -- muuten hyväinen aika!»
»Sinä tiedät hyvin, Jakob, etten minä sitä tarkoita!»
»Et, tietysti et ... pitää vain karttaa kaikkia niitä, jotka ovat
huvittavia, ymmärrän sen hyvin -- niitä naisia nimittäin! -- Silmälaput
päähän omassa talossaankin!»
»Niin, pilkkaa sinä vaan; -- mutta pyytää häntä jäämään -- vielä
kokonaiseksi talveksi -- minunko?» Hänen kasvonsa hehkuivat ja ääni
vapisi -- »ei, Jakob, sitä minä en tee!»
»Hyväinen aika, rouva! Niinkuin tahdot, ihan miten haluat»...
»En minä ole mustasukkainen» hän purskahti itkemään, -- »olen vain niin
sanomattoman onneton ja olen ollut aina siitä asti, kuin hän tuli
taloon... Et ainoatakaan iltaa sinä minun tähteni ole sisällä, hänen
armostaan vain saan sinut tänne... Ja eilen sinä lähdit ilman muuta ja
jätit minut yksin»...
»Jo riittää, Alette! Olet sanonut ihan tarpeeksi ... olen täydellisesti
tyytyväinen viittauksiisi. -- Tietysti olet erehtynyt perin pohjin,
mutta samapa se... Ja mitä pikemmin sinä kohteliaalla tavalla saat
ystäväsi lähtemään, sitä parempi.
Sano minulle», hän hieman kostonhaluisena kysyi kääntyen ovella --
»vieläkö tämän jälkeen aiot olla hänen kanssaan kirjeenvaihdossa?»