Konstance Kiönig oli nyt ollut heillä viikon päivät. Hänellä oli oma
sievä huoneensa, jonka Alette oli järjestänyt pitäen silmällä kaikkia
mahdollisia mukavuuksia -- sitäkin, että hän saattaisi vapaasti olla
huoneessaan yksin milloin halusi, lukea, kirjoittaa kirjeensä tai
asettua mukavaan lepoon. Hän oli ollut opettajana kuusi, seitsemän
vuotta ja nyt palannut kotiin äitinsä luo joksikin aikaa lepäämään -- ja
juuri tämä oli aiheuttanut Aletten kutsun.
He katselivat ihmisiä sangen eri kannalta, nämä kaksi, Alette ja
Konstance, vaikka kummallakin oli taipumusta panna merkille hauskat
puolet. Esimerkiksi Krabbe, jota Alette ensin oli kuvaillut mitä
hullunkurisimmaksi, mutta jonka puolta hän lopulta piti, oli Konstancen
mielestä kaikkein pöhköin tomppeli, joka koskaan oli yömyssyä silmäinsä
ja korvainsa päälle vetänyt. Ei -- rouvalle oli toki etusija annettava;
-- käytännöllinen ja näppärä ja kelpo nainen...
... »Alette, kuulehan», kuulusteli Konstance varovasti, »te käytte kai
vieraisillakin joskus?»
»Kyllä, käymmehän me» --
»Minä vain ihmettelen, kun ette ole minun aikanani olleet ulkona
ainoatakaan iltaa.»
»Sinusta ehkä tuntuu täällä ikävältä ja pitkäveteiseltä?»
»Minusta, ei toki! Sinua minä ajattelin.»
»Jakobilla on niin vähän aikaa, näetkös, monesti hän ei ole
konttoristaan vapaa ennenkuin myöhään illalla.»
»Niin Jakob. Entä sinä?» hän kysyi tutkien; monta kertaa hänen silmänsä
hämmästyksestä suurenivat, ennenkuin pääsi perehtymään talon oloihin, --
»eikö sinusta aika käy pitkäksi ja ikäväksi? Ethän *sinä* työskentele
konttorissa!»
»Täytyy sitä vähän miestäänkin muistaa, -- ja kun nyt Jakob...»
»Niin, sinä istut kotona ja olet *olemassa* häntä varten.»
Alette kohautti päätään. Sanoissa oli sellaista sävyä, että hänellä
olisi ollut halu vastata niihin. Mutta samassa tuli lapsenhoitaja
ulosmenoa varten puettu pikku tyttö käsivarrellaan, ja pojan oli
lähdettävä mukaan. Tämä istui lattialla keskellä auringonpaisteruutua ja
reuhtoi ja puri lakkaamatta puuhevosensa häntää.
Vihdoinkin he pääsivät menemään eteisen ovesta, ja naiset palasivat
saliin. Alette kokoili vaipat ja leikkikalut pojan jäljeltä, hänen
ystävättärensä istui keinutuolissa, hiljakseen kiikkuen, puoleksi
loikoen, ja, niinkuin näytti, vain tarkastellen somia sormiaan. Tuon
tuostakin siirtyi katse sormien yli Lettaan.
»Ulkona on todellakin ihanaa!»
»Niin, kyllä se lapsille tekee hyvää». --
»Ihan kesä-ilma. -- Mutta onko sinulla oikeastaan mitään toimittamista
täällä kotona nyt... Jospa lähtisimme pienelle kävelyretkelle? -- ja
entä jos sitten illalla menisimme apteekkarille, niin olisi se käynti
tehtynä. -- Rouvahan meitä niin pyysi tulemaan, kun täällä viimein
kävi.»
»Niin -- mutta Jakob, näetkö, -- eihän hän voi jäädä kotiin
yksikseen...»
»Taivas varjelkoon minua menemästä naimisiin ja joutumasta olemaan
olemassa toista varten. En iki päivinäni siihen kelpaisi. Tuolla
konttorissa istuu miehesi ja on olemassa sinua varten ja täällä istut
sinä ja olet olemassa häntä varten.»
»Käymmehän me usein ulkona yhdessä ... eikä nainut vaimo todellakaan saa
olla noin ylen määrin huvittelunhaluinen!» hän huomautti hieman torjuen
ja samalla tahtoen tuoda esiin oman arvonsa naituna naisena vanhemman
serkun rinnalla.
»Olet kahdenkymmenenkolmen tai -neljän vanha... Noinko talttuneeksi sitä
käy, kun on naimisissa! -- niin ettei voi edes juolahtaa mieleenkään
lähteä yksin kävelymatkalle, vaikka on tällainen ilma... Onhan teillä
hevonen ja rattaat -- ja renkipoika?»
»On toki! -- Ja kyllä me niitä käytämmekin; mutta Jakob on jo
kyllästynyt ajelemiseen, ymmärräthän -- kaikki toimitusmatkat...»
»Ajattelepas, jos hän pistäytyisi talliin ja huomaisikin sen tyhjäksi!
Eihän hän hevosta tänään tarvitse... Minuun on mennyt sellainen kauhea
halu tehdä jotakin, Alette! -- nähdä Jakobin kasvot, kun me pyydämme
ajopelejä lähteäksemme ulos iltapäivällä. Tahdotko, niin kysyn häneltä?»
»Kiitos, kyllä minä sen itsekin teen. Sinä muuten erehdyt, jos luulet,
etten minä hevosta saa milloin ikinä vain tahdon. Kysymys on vain siitä,
tahdonko.»
»No tahdotko -- todella, -- -- kyllä oletkin totuttanut hänet perin
pohjin hulluille tavoille.»
Samassa Alette lähti konttoriin ja palasi seurassaan Jakob, joka
osoittautui ylen kohteliaaksi... Se oli hänen syynsä, ihan
anteeksiantamatonta, ettei hän ennemmin ollut tullut ajatelleeksi
tarjota Konstancelle ajoneuvoja; tietysti ne olivat hänen
käytettävissään milloin hän vain sinnepäinkään viittaisi. Sanalla sanoen
ihan ja juuri yksinomaan ne olivat hänen käytettävissään.
Hevonen valjastettiin hänen huolellisesti valvoessaan toimitusta, ja
itse hän auttoi heidät rattaille -- reippaan, tuhkanvaalean serkun
ensiksi...
Minne heidän oli ajettava? Jopa nyt, ei hän tahtonut puuttua niin
vaaralliseen toimeen, muka antamaan viittauksia ja neuvoja; -- hehän
olivat itsenäisiä naisia... Kyllä, kyllä hän sanoo terveiset pikku
tytölle ja pojalle, kun he ajoneuvoissaan saapuvat kotiin!
He vierivät tiehensä ja Jakob jäi portaille seisomaan vertaillen
eräänlaisella tyytyväisyydellä päivänvarjon alla istuvan vaimonsa
kaunista tyylikästä vartaloa serkun lyhyempään, tanakampaan,
reippaampaan. Hän otti silmälasit nenältään ja pyyhki niitä hymyillen
kaksimielinen ilme kasvoissaan.
Tuollaisella serkulla ei ilmeisesti ole käsitystä muusta kuin
oikeuksista...
Tilata hevonen ja ajoneuvot noin vaan portaitten eteen -- tokko tuo
lienee omiaan talon tavoiksi ajan mittaan... Olisipa mukavaa tietää,
miten kauan hän on ollut kahdenkymmenenyhdeksän vuoden vanha, niinkuin
sanoo...
Monet kerrat hän sinä iltapäivänä kävi konttorinikkunasta katsomassa;
kesti kauan, ennenkuin naiset saapuivat kotiin...
Hän istui kokonaan syventyneenä hakemuskirjaan, jonka hän toivoi
saavansa valmiiksi vielä tänä iltana, kun kuuli rattaiden kolinaa. He
nauroivat ja puhelivat eteisessä, ja sitten Alette hattu ja päällystakki
vielä yllään pisti päänsä ovesta:
»Tässä nyt olemme, Jakob! Et voi uskoa, miten meillä on ollut hauskaa!»
Raittiin ilman tuoksu vielä ympärillään hän seisoi kirjoituspöydän
ääressä ja suuteli miestään lämpimästi pari kolme kertaa. »Tulethan
kohta sisään... Tiedätkö, onko pikku tyttö ollut kiltti?» hän kysäisi
äkkiä ja pyörähti ulos ovesta.
Tämä oli kuin uusi tapaus tuossa tavallisessa jokapäiväisessä elämässä,
tämä vaimon käynti kylässä noin omin päin; ja Jakob istui siinä
lopultikin aika uteliaana tietämään, minkälainen heidän matkansa
oikeastaan oli ollut.
Mutta rientää heti sisään -- saahan heitä vähän kiusata...
Illallispöydässä kävi mieliala oikein vilkkaaksi. He olivat ajaneet
kauas pitkin kaunista joenrantaa ja paluumatkalla käyneet parissa
paikassa vieraisilla -- mieli vielä aaltoili siitä. Konstance huvitti
heitä kuvailemalla sattuvia havaintojaan paikkakunnasta ja sen
henkilöistä ja Jakob ja Alette pitivät huolta siitä, että hän sai kaikki
vaillinaiset tietonsa täydennetyiksi.
»Sanokaa minulle, herra asianajaja», hän lopuksi kysyi, -- »olemme kai
teidän mielestänne tänä päivänä olleet oikeita hurjapäitä, hevonen
karannut tallista ja rouva talosta?»
»Ja saat uskoa, että hauskaa olemme pitäneet», vakuutteli Alette.
»Ja minä voin vakuuttaa, että tulit luokseni konttoriin niin raittiina
ja reippaana kuin jos olisit käynyt Amerikassa», Jakob selitti.
»Mitä, -- onko hän muuten sitten ikävä teidän seurassanne?» ihmetteli
Konstance ilkeämielisesti. »Alan vähitellen uskoa, että olet perin
pohjin pilannut miehesi, Alette. Ollapa minulla hevonen ja ajoneuvot!»
»Kyllä sitten menoa riittäisi! Sanokaa, ottaisitteko miehenne mukaan
matkoillenne?» kuulusteli Jakob.
»Tarkoitatte, että mies on niissä ihan välttämätön olemassa; hevonenhan
se toki vetää. -- Mutta voitte uskoa, että grüneriläisten silmät
suurenivat, kun näkivät rouva Mörkin tulevan ilman herraansa ja
miestänsä! Melkein kuin eivät olisi uskoneet sinun voivan seisoa yksin
omilla jaloillasi, Alette! Kyllä ne rouvat tekeytyvät avuttomiksi...
Sinusta olisi kai ihan kauhistuttavaa ajatella, että jonakin iltana
lähtisit yksin ulos.»
»Saattaisi olla; kyllä se minusta tuntuisi vähän epämieluisalta.»
»Vai tuntuisi?» ihmetteli Jakob.
»Olen niin tottumaton olemaan noin omin päin, näetkö... Olen käynyt
ikäänkuin ujoksi, tunnen sen.»
»Oma raukkani, niinkö todellakin? Olet kulkenut tässä ja tuuditellut ja
kiikutellut, kunnes olet käynyt ihmispeloksi»...
Hän vaipui ajatuksiin; teekeittiön takaa hän katsahti vaimoonsa.
»Minä luulen, että saamme ruveta harjaantumaan ja karkaisemaan itseämme
olemaan taas ihmisten seurassa -- kuten muinoin roomalaiset
totuttautuivat kimbreihin ja teutooneihin... Vai mitä, Letta? Jos
aloittaisimme pitämällä tervetuliaiskestit neiti Konstancelle huomenna
tai ylihuomenna -- niinpiankuin vain kerkeät. En ollenkaan epäile, ettei
siitä seuraa kutsuja sinne ja tänne -- erittäinkin kun meillä on
syöttinä sellainen uutuus kuin sinun serkkusi.»
Ehdotukseen suostuttiin empimättä. Nyt alkoi vilkas keskustelu vieraiden
valinnasta, sillävälin kuin ajoretken aiheuttama teen ja voileipien
suurenmoinen menekki herätti Jakobissa ihastusta.
»Ei, nyt meidän täytyy nousta!» päätti Alette; hänen oli pantava lapset
nukkumaan.
-- Kello oli jo puoli kymmenen, kun hän taas tuli saliin.
»Mutta, Jakob-kulta, etkö olekaan konttorissa?» hän kysyi ihmetellen.
»Siellä palaa lamppu turhaan.»
Jakob käveli lattialla puhellen innokkaasti Konstancen kanssa.
»Sammuta se vaan, Aletie; ei näy työstä enää tänä iltana tulevan
mitään...»
... »Vai niin, Te panette rahanne elinkorkolaitokseen?» hän jatkoi
huvitettuna.
»Yksinäinen tyttö, kuten minä, seisoo aivan toisin omilla jaloillaan,
kun hän tietää tulevaisuutensa turvatuksi.»
Hän istui keinutuolissa niska patjaa vasten, ja kun hän kumartui
asennostaan eteenpäin ja jutteli innoissaan, muodostui hänen vaaleihin
kasvoihinsa pari hymykuoppaa, joilla tuskin oli mitään tekemistä
lemmentunteiden kanssa.
»Niin, niin», myönteli Jakob miettivästi, »olenhan minäkin vähän
säästöjä koonnut ... ja usein on ollut sangen vaikea ratkaista, minne ne
sijoittaa. Ja olen tullut siihen päätökseen, että täytyy luottaa sen
paikkakunnan olosuhteisiin, jossa työskentelee, ja kulkea niiden mukana
-- uskoa metsään... Mitä, neiti Konstance, ettekö luule, että siinä
liikemies tekee järkevästi?»
Alette seisoi hetkisen kuunnellen heitä... Ihan he täydellä todella
keskustelivat liikeasioista.
»Ja niin minä olenkin tehnyt pienen alun ostamalla pari metsäpalstaa. Ne
saavat kasvaa. Se on säästökassa sekin.»
»Ei, mutta Jakob! -- Etkä sinä ole siitä minulle virkkanut mitään.
Ettäkö meillä todellakin on kaksi metsää?»
»On kyllä, -- kaksi kertaa tuhat kruunua on minulla sijoitettuna, ihan
Bervenin metsän viereen Länsijoen varrelle. Ja jos minä saan vähän lisää
varoja kokoon tänä vuonna, panen nekin sinne! -- Katsotte minuun, neiti
Konstance, ikäänkuin luulisitte minua keinottelijaksi! -- olkaa huoleti.
Mutta hiukkaisen, -- hiukkaisen pitää toki uskaltaa panna yhden kortin
varaan, jos mielii jotakin voittaa -- vai mitä arvelette, neiti? --
Muutenhan voisi rahansa yhtä hyvin pankissakin pitää»...
Kysyä Konstancen mieltä tuollaisista asioista! ihmetteli Alette päätään
tuskin huomattavasti keikauttaen.
»Vähän tuulta purjeisiin liikeasioissa -- vähän suolaa ja pippuria
säilöönpanossa -- niin että metsä saa humista tulevaisuutta ... --
kasvaa hirsiä omaa kotia varten»...
Alette istui tuijottaen mieheensä. Ei hän koskaan ollut *hänelle* noin
puhunut. Oli jotakin uutta, -- tuo, mitä hän puhui heidän omasta...
Yhä jatkui vilkas keskustelu metsästä ja siitä, mikä saattoi olla
uhkapeliä ja mikä vain järkevää luottamusta paikkakunnan edellytyksiin
ja oloihin.
Jakob yhä innostui puhumaan ja Konstance, joka oleskellessaan eri
seuduilla maata oli saavuttanut melkoisen käytännöllisen arvostelukyvyn,
ylläpiti hänen intoaan tuomalla esiin omia mielenkiintoisia
huomautuksiaan.
Kynttilä, jonka Konstance vihdoin sytytti lähteäkseen omaan
huoneeseensa, sai lyhetä hyvän matkaa, ennenkuin lähdöstä tuli tosi.
Alette saattoi häntä kuten ainakin, mutta vastoin tapaansa jäi vain
hetkiseksi hänen luokseen.
»Todellakin älykäs nainen», selitti Jakob hilpeänä, kun Alette palasi
saliin, »tervejärkinen.»
»Sain tänä iltana oppia yhtä ja toista, mitä en ennen tietänyt», Alette
huomautti.
»Eikö totta? -- hän on sangen huvitettu kaikenlaisista asioista --
ollakseen nainen?»
»Eikä sinun näy olleen kovinkaan vaikea jättää konttoritöitä tänä
iltana» Alette lisäsi lyhyeen.
»Mitä?»... Jakob katsoi häneen tutkivasti. -- »Niin, näetkö, hän voi
keskustella liikeasioista, ja se vetää -- -- Tuntuu niin hyvältä täällä!
Jos tietäisit, miten pidän tätä kodistani, tästä huoneesta,
vaimostani...
»Kun lisää tulee vähän pippuria ja suolaa; niin, puhu suoraan vaan!»
»Mutta sinähän olet kaiken tämän sieluna, -- niin raikkaana kuin tänään
tulit. -- Epäiletkö, Letta?»
»En, Jakob, en minä epäile.»
»No niin -- katso minuun sitten.»
»En minä epäile, kuulethan sen. Uskon kyllä, että sinä pidät minusta.»
»Jumaloin sinua, niin sinun pitää sanoa, -- niin solakka ja ylväs koko
olennoltasi! Ja nyt sinun totta tosiaan on lähdettävä ihmisten joukkoon,
että saavat nähdä, kuka sinä olet. Minä tahdon, että pääset oikeuksiisi;
-- olen ollut kuin mikäkin vanginvartija. -- No, etkö olekaan
tyytyväinen?... Olet niin suloinen.»
»En ollenkaan halua olla tuollainen korkeampi olento.»
»Siinäkö sitä taas ollaan! -- Onko maailmassa mitään muuta kuin te,
joille minä elän, -- enkö tee työtä vain sinua varten, teenkö muuta kuin
ajattelen sinua ja lapsia, ja sittenkin --»
Hän asteli edestakaisin, mieli kuohuksissa.
»No niin, huomaan sen kyllä» -- hän jatkoi tyyntyneenä; »oma syynihän
on, kun olen antanut sinun istua täällä kotona yksinäsi, niin että olet
saanut mielialasi vain minusta... Tietysti sinun pitää päästä muiden
seuraan... Näethän, miten hauskaa tänäänkin oli, -- -- siihen asti kuin
jäimme kahden!» hän ei voinut olla lisäämättä.
Hän lähti harmistuneena makuuhuoneeseen.