Letta loi häneen musertavan, halveksivan katseen, mutta ei kuitenkaan
nähnyt hyväksi ryhtyä tarkempiin selityksiin.
»Tietysti, sinä et nukkunut. Minä sanon vain, että te naiset olette
merkillisiä».
»Naura vain! Sinä menet tiehesi, kun täällä on vähän ikävä.»
»Tietysti meneekin tiehensä, kun on ikävä. Ja sinä näyt pian pitävän
huolta siitä, että teen sen tänäänkin!» hän puhkesi kärsimättömästi,
»kävelet tässä ja olet sennäköinen, että ihan pelkään sinua...
Senvuoksi, että minä eilen sain odottaa väsyneenä ja nälissäni enkä
tietänyt, mitä tehdä».
»Voi, Jakob, etkö luule minunkin saattavan joskus olla väsyksissä»; --
hän kääntyi poispäin ja alkoi ottaa lautasia pöydästä; »minä kävelen
tässä päivät päästään samoja jälkiä, hyssytän ja kannan ja laulan.»
»Jopa nyt jotakin! Tuommoista en olisi odottanut, -- eikä siihen juuri
kannattaisi vastata. Niinkuin en minä saisi hyssyttää ja laulaa ja
kantaa teitä kaikkia konttorillani!» Hän astui kiivaasti lattian poikki,
kädet housuntaskuissa. »Tietysti minä olen itsekäs» -- hän kääntyi äkkiä
ja jäi seisomaan matkan päähän, -- »erittäin itsekäs enkä koskaan
ajattele sinua ja lapsia -- niin, minäkö heistä välittäisin!» hänen
äänensä koveni.
»Minä en koskaan olisi voinut nukkua kaiken tuon jälkeen ja tieten, että
sinä loioit vuoteessasi pahoilla mielin ja suruissasi, sen sinä tiedät,
Jakob; -- minä olisin kyllä tullut sinun luoksesi!» Kyyneleet kimalsivat
hänen silmissään ja hän lähestyi Jakobia.
»Niin kyllä! Mitä minä sitten olisin muuta tahtonut? -- Mutta sinä
painostat minua, ehkäiset minua, pidätät minua, niin, sen sinä teet, --
painostat sietämättömästi, sanon minä... Minä jo alan luulla tehneeni
jotakin pahaa», hän rupesi kiivastelemaan.
»Kun minä kiusaan sinua sillä, että kaipaan sinua kaiket päivät»...
»Niin, minähän olen niin kaukana, koko eteinen on välillämme ja
konttori. Eiköhän sentään?» -- hän taputteli Lettaa -- »eikö sinusta
sentään vaimo ja kahden lapsen äiti saisi olla vähäisen järkevämpi?»
»Sinä tapaat niin paljon ihmisiä pitkin päivää, Jakob, mutta minä
käyskentelen täällä ihan yksikseni», hän valitteli.
»Letta rakas, jospa tietäisit, miten mielelläni minä jättäisin ne kaikki
sinulle!»
... »Ja kun sinä sitten vielä menet pois tai istut hajamielisenä.»
»Niin kyllä, rakas ystäväni... Mutta aloitammeko nyt siitä?» sanoi hän
rukoilevasti, samalla kuin hän silitti hänen poskeaan ja tukkaansa.
»Minulla ei todellakaan ole aikaa», hän vakuutti. »Niin, niin, pikku
raukkani, ei kai sinunkaan aina ole niin hyvä olla. -- Mutta
ymmärräthän, että minulla on tulinen kiire, Alette!» hän huudahti.
»Niin, niin, kultaseni», hän jatkoi lempeästi lohduttaen.
»Mutta nyt minun täytyy lähteä konttoriin, näetkö», -- hän yritti
lempeällä äänellä.
»Älä nyt enää ole noin -- kovin -- suruissasi.» Hän nyökkäsi hänelle
pari kertaa rohkaisevasti ovensuulta...
Viimeistä kehoitusta Aletten ei ollut helppo seurata; siinä oli jotakin,
joka hänen sydänjuuriaan kaiveli. Ei rahtustakaan ymmärtämystä! Jakob
eli omaa, hän omaa elämäänsä.
-- Iltapäivällä, kun Letta vihdoinkin oli päässyt rauhaan ja istui
kutomassa villahametta pikku tytölle, tuli Jakob konttorista.
»Minä olen varmaan kohtuuton», hän puhui tullen Letan luo; »en ole
välittänyt siitä, miten laitasi on. Luulen todella, että miehet ovat
heittiöitä.»
»Niinkö sinä nyt arvelet», sanoi Letta ilostuen.
»Luonnoltaan, -- vain luonnoltaan... Tulin tässä iltapäivällä näitä
asioita ajatelleeksi. Sinä elät täällä tosiaan niin yksinäsi, että
pakostakin tulet huonolle tuulelle, raukka. Olet oikeassa, Letta, minä
myönnän sen.»
Alette nousi äkkiä ja kavahti hänen kaulaansa.
»Rakkaani, -- oma kultani!»
Jakob painoi hänen lämpimän vavahtelevan ruumiinsa rintaansa vasten...
»Onko minulla sitten ketään muuta kuin sinä, Letta?»
»Entä minulla, entä minulla, Jakob?» Alette painautui intohimoisesti
lähemmä häntä. »Meidän täytyy pysyä yhdessä.» --
»Olen ajatellut, näetkö, että sinä kaipaat seuraa -- ystävää
lähettyvillesi -- voisithan pyytää luoksesi jonkun serkuistasi tai
tuttavistasi kesäksi -- vaikkapa talveksikin, jos haluat; meillähän on
tilaa kyllin.
Mitä? Eikö se olekaan mieleesi? Sinä katsot minuun... Oliko se niin
tyhmää?»
»Ei -- ei suinkaan», sai Letta sanotuksi -- hitaasti kuin haaveesta
heräten; »voisihan se olla kylläkin ... kylläkin hauskaa.»
»No niin -- kenen siis?» tiukkasi Jakob.
»Ehkä serkkuni Konstance Kiönigin», vastasi Alette mietiskeltyään.
»Niin, onhan hän kirjeistä päättäen sekä hauska että sukkela... Ota kynä
käteesi ja kirjoita heti -- pyydä häntä tulemaan niinpiankuin suinkin!»