Oli ollut työläs päivä ja kopiokone oli käsitellyt melkoisen joukon
kirjeitä, jotka Jakob itse viime hetkessä oli jouduttanut postiin.
Illalla hänen vielä oli laadittava laajahko talonvuokrasopimus, joka
tullinhoitajan ja pataljoonanlääkärin oli allekirjoitettava. Molemmat
istuivat kärsivällisesti odottaen -- toinen heistä, vuokraaja, ilmaisi
vähän väliä murahtelemalla tyytymättömyytensä vuokrasummaan, toinen
taas, talonomistaja, hymyillen tyytyväisenä nojasi milloin leukaansa,
milloin nenäänsä suureen pyöreäpäiseen keppiinsä. Hienolla
ironiansekaisella ymmärtämyksellä he käsittivät aseman: tässä he nyt
tapasivat toisensa asioissa, kumpikin viimeiseen asti pitäen kiinni
omasta edustaan, ja tunnin tai puolentoista kuluttua he taas hyvinä
tovereina istuvat hotellin kulmahuoneessa pelipöydän ääressä,
kummallakin höyryävä totilasi edessään. Lääkärin ilmeissä leikitteli jo
valmis sukkeluus, joka tänä iltana tuli lyötäväksi pöytään.
Aamusta asti Jakob oli työskennellyt ajatukset ja huomio jännitettyinä,
ja sen lisäksi hänen oli täytynyt kuunnella kaikenlaista hyödytöntä
puhetta ja pitkiä selityksiä. Nyt hän kaipasi ikäänkuin vapaampaa ilmaa,
jotakin virkistystä ja vaihtelua; ja hänen mieleensä juolahti, että hän
voisi kutsua tullinhoitajan ja lääkärin luokseen illalliselle. Heidän
kanssaan hän saisi jutella, puhua politiikkaa ja laskea leikkiä. Sillä
aikaa kuin konttoriapulainen kirjoitti puhtaaksi asiapaperin, hän lähti
tässä mielessä sisähuoneisiin pienelle tiedusteluretkelle.
Uunin ääressä olevalla tuolilla riippui villavaippa ja makuukamarin
avonaisesta ovesta hän näki valoa kiiluvan; Alette ja lapsenhoitaja
olivat par'aikaa molempia pienokaisia kylvettämässä.
»Vai niin, -- siis kylpyilta»...
Hän meni sisään. Olihan sangen kaunista katsella, miten pienokaiset
pyristelivät kylpyammeessa ja miten ne viihtyivät siinä erinomaisen
hyvin, kunnes heidät oli nostettava syliin kuivattaviksi, ensin
pienempi, syksyllä tullut pikku tyttö; -- hän joutui onnellisesti,
itkemättä ja vastustelematta, kehtoon; ja sitten poika, joka ei ollut
aivan yhtä taipuvainen... Hän potki ja huitoi lämpimän lakanan sisässä,
ja huusi kuin olisi häntä puukolla pistetty, kun hänen päätään
kuivattiin; mutta sitten hänkin tyynenä ja tyytyväisenä antoi kantaa
itsensä pieneen sänkyyn lastenkamariin.
Alette otti pienen lampun, joka oli asetettu tuolille kylpyammeen
ääreen, ja vei sen saliin.
Tuossa puolipimeässä riittämättömässä valaistuksessa oli jotakin, joka
Jakobin tällä kertaa hieman arkaan mieleen johti pettymyksen, jota hän
äsken oli tuntenut saliin astuessaan.
»Ikävännäköistä tällainen ... ja kovin täällä on kuumaa», pääsi häneltä.
»Niin, meillähän on ollut kaikenlaista puuhaa tänä iltana; mutta odota
vähäisen, niin sytytän sinulle paremman lampun.»
Siinä sattui lapsenjakkara hänen tielleen ja tuolilla uunin edessä
riippui vielä joitakuita vaatekappaleita.
»Ei teidän sopisi pitää salia lastenkamarina, Alette; -- sen pitäisi
aina olla kunnossa, jos joku sattuisi tulemaan», purki hän
tyytymättömyyttään... »Tuonnekin on sukka heitetty lattialle!»
»Sehän on pikku pojan, Jakob! Saahan nyt poika toki sukkansa
pudottaa?... Ethän sinä sentään häneen suutu?»
»Kaikki joutuu vain niin epäkuntoon ... en minä muuten», jatkoi hän
sävyisemmin.
Ääni, jolla tuo sana epäkuntoon lausuttiin, loukkasi Alettea.
»Niin, kyllä kai tässä yksi ja toinen paikka saattaa olla epäkunnossa,
jos oikein rupeat tarkastamaan» -- hän sanoi puhdistaessaan
lampunsydäntä, ennenkuin pani lasin paikoilleen... »Meilläkin on vähän
tekemistä täällä, näetkös.»
»Letta rakas, tiedäthän sinä, että voit ottaa itsellesi niin paljon apua
kuin ikinä mielesi tekee, onhan meillä siihen varaa. Sinun ei tarvitse
muuta kuin istua salissa ja komentaa ja antaa muiden palvella itseäsi.»
Aletten silmissä välähti; näytti siltä, kuin juuri nämä sanat olisivat
omiaan suututtamaan häntä.
»Kiitoksia, kyllä minä tiedän, että sinä nyt luulet jalomielisyydelläsi
ihan hämmästyttävän minut... Me olemme vain sivuseikkoja sinulle, me
tällä puolen, Jakob! Sinä elät omissasi, sinä siellä -- toimituksia,
aina vain toimituksia»...
»Niin tietysti, sivuseikkoja, jotka minä mieluimmin työntäisin luotani!
-- Voinko minä tehdä sen enempää kuin tarjota sinulle kaiken sen avun,
minkä vain voit keksiä, kantaa sinua käsilläni.»
»Oi, voit kyllä ... voit tarjota jotakin itsestäsi!» sai hän
puserretuksi esiin. »Ennen oli toisin. Voit uskoa»...
»Vai niin, vai sillä tavoin! Luulenpa todellakin sinun tahtovan, että
lyhentäisin konttoriaikaa ja jäisin lehdellä soittelemaan», puhkesi hän
kärsimättömästi. »Olen tullut -- ja väsynyt minä olen -- kysymään,
voisinko kutsua tullinhoitajan ja lääkärin illalliselle.»
»Kyllä osasitkin valita oikean illan, juuri toisen niistä kahdesta,
jolloin kylvetän lapsia! Sitäpaitsi minun pitäisi muuttaa pukuakin.»
»Ei, tietysti ei tule kysymykseenkään kutsua heitä -- tämän jälkeen!
Menen takaisin konttoriin ja koetan saada heidät lähtemään.»
»Mutta kuulehan, Alette» -- hän sanoi kelloa katsoen. »Kello käy jo
yhdeksättä, niin että olisi minusta jo illallisen aika.»
»Tiedäthän, mikä tässä on viivyttänyt, mutta kohta se on valmista,
ystäväni -- elä nyt vain ole kärsimätön!»
Konttorilamppu oli kierretty miltei alimmilleen ja Jakob käveli
edestakaisin viheltäen ja odottaen. Mutta vielä se näytti kestävän...
Toinen lapsista itki tuolla sisällä...
»Ja tällainen huvi, että saan täällä kävellä ja odottaa, saattaa
saavuttaa minut kahdesti viikossa» hän mutisi nälkäisenä, väsyneenä ja
harmissaan.
»Saada itseensä jotakin kunnollista, hyvä pihvi ja lasi totia
tulliherran ja tohtorin seurassa tuolla ylhäällä»... »Hm, hm» -- hän
katsoi taas kelloa ja kulki kärsimättömänä pari kertaa edestakaisin
lattialla.
Hetken kuluttua hän seisoi hattu päässä ja päällystakki yllään kyökin
ovella.
»Sano rouvalle», ilmoitti hän lyhyeen palvelijalle, »että menen tänä
iltana hotelliin.» --
Alette oli vihdoin, käytyään välillä poikaa rauhoittamassa, päässyt niin
pitkälle, että voi ryhtyä särkemään munia pannuun; ne oli vietävä
pöytään lämpiminä; -- olipa nyt Jakob saanutkin odottaa! --
Palvelustytön ilmoitus sai hänet keskeyttämään työnsä, juuri kuin hän
oli rikkonut ensimmäisen munan.
Hän jäi seisomaan ja valutti keltuaisen vuorotellen toisesta
kuoripuoliskosta toiseen valkuaisen vuotaessa maljaan. Kesti vähän
aikaa, ennenkuin hän tajusi...
Kyllä hänellä oli hattu ja takki yllään, vahvisti tyttö.
Tuntui aluksi melkein siltä, kuin Jakob olisi istuutunut rattaille ja
ilman muuta lähtenyt ajamaan pois hänen luotaan -- siinä hän nyt seisoi
yksin... Mennyt noin vaan!
Hän ei rikkonut kuin tuon yhden munan pannuun ja tiesi kuitenkin
paistavansa yhden liikaa.
»Älä kata pöytää, -- otan täältä teetä kuppiini, Karen. Ei, älä tuo
liha-asettia... En tahdo muuta kuin vähän leipää ja voita.»
Hän veti tuolin viistoon kyökkipöydän ääreen juodakseen siinä teensä,
mutta ei jaksanut koskea ruokiin, jotka olivat pöydällä hänen edessään
epämiellyttävinä, ylenkatsottuina ja hylättyinä.
Ensi yllätyksen haihduttua valtasi hänet suuttumus.
... Eikä tule edes itse sanomaan, hän harmitteli -- lähettää lyhyesti
vain sanan, että hän lähtee, -- oikein ennakolta mietittyä! Tiesihän
Jakob kuitenkin, että hän kiirehti, minkä kerkesi, saadakseen iltaruoan
valmiiksi...
Hän seisoi kauan salin ikkunassa ja katseli valoa, joka loisti hotellin
yläkerroksesta.
Oliko *hänellä* sitten niin hauskaa? Siinä hän kulki yksin, aherteli ja
sovitteli, ja Jakob vain välisti pistäytyi hänen luokseen, hajamielisenä
ja liikeasioistaan väsyneenä.
Hän heittäytyi sohvalle ja painoi päänsä patjaan.
Loukata minua tällä tavoin! -- Ehkä hän tahtoi näyttää, että hän on
isäntä talossa?...
Hänessä oli noussut epätietoisesti hermostuttava tunne siitä, että hän
oli laskeutunut rakastajan haaveilevasta, sokeasta äärettömyysmaailmasta
käytännölliseen suhteeseen, -- aviomies saattoi vaatia iltaruokansa
kellonlyönnilleen!
Hän makasi siinä ja tuijotti Jakobin rikokseen, kunnes salissa alkoi
tuntua kylmältä. Eikä hän tietänyt, miten hän voisi leppyä...
Hitaasti riisuutuessaan nousi monta katkeraa asiaa hänen mieleensä...
Entä jos hänkin lähtisi noin vaan kotoa pois! -- jättäisi kaikki
palvelijoille; ottaisi vain apua! -- Kannattiko tässä enää välittää
pojasta ja pikku tytöstä!...
Hän loikoi ja odotti, kuunteli jokaista ääntä, tulisiko Jakob ehkä.
Hänen kasvoissaan oli päättävä ilme, joka ei ennustanut Jakobille
helppoa pääsyä hänen suosioonsa. Jakob tapaisi hänet sangen tyynenä ja
kylmänä.
Alette oli mahtanut nukkua jo hyvän hetken, kun heräsi siihen, että joku
aukaisi hiljaa oven. Jakob liikkui niin varovan äänettömästi kuin
mahdollista, varpaillaan, ettei pienokainen kehdossa heräisi. Alette oli
nukkuvinaan, seurasi vain yölampun hänestä luomaa varjoa.
Jakob kumartui varovasti vuoteen yli.
»Nukutko, Letta?» hän kysyi.
Kun ei vastausta tullut, alkoi hän hiljaa viheltää, mutta vaikeni heti.
Sitten hän rupesi hyräilemään, vetäessään saappaat jalastaan, ikäänkuin
muistellen jotakin hauskaa.
»Alette, nukutko -- todellakin?»
Varjo kumartui samassa kuin hänkin.
Kyllä hän nukkui; hengitys kulki tasaisesti ja kuuluvasti.
Nyt hän tuli hiljaa ja kumartui kehdon puoleen, joka seisoi aivan
lähellä sänkyä, niin että Letta saattoi koskettaa siihen kädellään.
Vaikeaksi kävi muuten Letalle näytellä osansa loppuun. Hän ei nyt voinut
sietää Jakobin hyväilyjä; ja tämä seisoi siinä ja katseli häntä ja
suuteli häntä koetteeksi otsalle, ennenkuin meni vuoteeseen, aivan kuin
hänessä sittenkin olisi ollut jokin epäilys siitä, miten tuon unen laita
oikeastaan oli.
Aikoiko Jakob todellakin ruveta nukkumaan ilman mitään selitystä!...
Sydän löi yhä kovemmin ja kovemmin, niin että hän melkein itsekin sen
kuuli.
Jakobin hengitys kävi yhä tasaisemmaksi.
Vihdoin Alette hiljaa nousi istualleen. Hän kumartui Jakobin puoleen
tarkastaen häntä yölampun valossa.
»Jakob!» kuului hänen puoleksi rukoileva äänensä, ja hän laski kätensä
varovaisesti hänen päälleen.
Mutta Jakob nukkui jo syvästi ja sikeästi pahasta omastatunnostaan
huolimatta.
Hän itki pois surunsa ja pettymyksensä, ja kyyneleet vierivät runsaina
ja polttavina. Hän laski päänsä Jakobin pään viereen...
Tuo keveä pieni suudelma... Kuinka hän nyt katui, ettei ollut herännyt,
... olisi ollut heräävinään, -- ja kiertänyt käsivartensa hänen
kaulaansa...
-- -- Seuraavana aamuna hän heräsi siihen, että Jakob kiireesti kysyi
palvelijattarelta, paljonko kello oli.
Loukkauksen muisto virkosi uudella voimalla hänen nähdessään Jakobin
tuolla tavoin nopeasti pukeutuvan, ajatukset suunnattuina vain
toimeensa. Tietysti -- mitä hänen asiansa olivat sen rinnalla!
»No, Alette, etkö todellakaan huomannut, kun minä yöllä tulin kotiin? --
-- No elä nyt, ethän sinä toki ole suuttunut minuun, vaikka illalla
meninkin ulos!... Oli oikein hauskaa, tiedätkö ... ja olen nukkunut kuin
kivi meren pohjassa. Onko pikku tyttö itkenyt? -- Vai ei ole --.
Loukkaantunutko? Johan nyt! Tyhmyyksiä, sanon minä sinulle... Vai
kohtauksiako sinä tässä! Minulla ei todellakaan ole aikaa, tiedätkö --
-- -- Oikein, Karen, vie vain kahvi saliin. Minulla on konttori täynnä
väkeä ja asiakirja laadittava valmiiksi ennen kello kymmentä. -- Käytä
toki järkeäsi! Tahdonko sinulle mitään pahaa? Tahdonko äidille mitään
pahaa, tyttöseni? -- Siinä sinä sen kuulet, Letta! Miten saatat olla
noin mahdottoman lapsellinen... Et vastaa sanaakaan. Kylläpä älyätkin
tehdä itsesi miellyttäväksi», hän vihdoin kiivastui, »ja tehdä
kärpäsessä härkäsen. Mutta minulla ei todellakaan ole aikaa.» Hän
tarttui kiivaasti oveen ja kiiruhti konttoriin.
Hän meni todellakin, meni tänäänkin.
Ensimmäisen kerran he olivat menneet nukkumaan sanomatta toisilleen
hyvää yötä ja olematta ystäviä. Letta ei koskaan olisi luullut sellaista
voivan tapahtua.
Erinomaisen hitaasti kului aamupäivä eikä Jakobia näkynyt.
Reippaasti hän astui sisään päivällisille. Hilpeänä ja ujostelematta,
luoden vain nopean katseen silmälasien takaa Lettaan nähdäkseen, millä
kannalla asiat nyt olivat.
»Lihakeittoa ja kokkareita! Mainiota, minulla on kova nälkä, -- konttori
oli täynnä väkeä koko aamupäivän!»
Aletten hiljainen pidättyväinen käytös ei suinkaan houkutellut pitempiin
puheisiin. Jakob jättikin ne sikseen ja alkoi kiireesti syödä.
»Tahdotko lisää?» Alette kysyi, kun Jakob oli tyhjentänyt lautasensa.
»En, kiitos, -- sinulla on paistia! sepä hyvä»...
Jakobin ihastus ruokaan ei nähtävästikään saanut Alettea heltymään. Puhe
taukosi taas, Letta vain huomaavaisena ja tyynenä ojensi Jakobille
kastikeastian sekä laitteet, toisen toisensa jälkeen.
»Erinomaista!» väitti hän, pureskellen paistia alkuun päästyään...
»Mutta rakas Letta, etkö sinä sitten ollenkaan syö -- tätä ihanaa
paistia? Hilloa sinä nyt ainakin otat;» hän siirsi lautasen lähemmä
Lettaa.
Viimeinen rohkea yritys jäi sekin tuloksetta ja Jakob istui hetken
neuvottomana, veitsen ja haarukan kalistessa sitä kovemmin lautasta
vasten merkiksi siitä, että niiden käyttäjällä oli kiire.
»Eiköhän sinun pitäisi lähteä hiukan kävelemään, tänään on niin ihana
kevätilma! Se varmaan virkistäisi sinua, Alette», hän sanoi, kun oli
valmis, laskien pois veitsen ja haarukan.
»Kiitos, minulla on kyllä tarpeeksi hauskaa näinkin, näethän sen.»
Hän nousi ja siirsi tuolin paikoilleen.
»Niin, mene sinä vain, Jakob!»
»Ymmärräthän, että minulla on kiire!»
»Koetan tottua siihen» hän vastasi soinnuttomasti.
»Tottua? Mihin?»
»Sinulla ei eilisiltana ollut kiire ja kuitenkin hennoit jättää minut --
ja sitten panna maata sanomatta minulle ainoatakaan sovinnon sanaa.»
»Sinähän nukuit!»