Jakob olisi ollut vaativampi kuin oli, jos olisi valittanut huonoa
menestystä asianajajana. Oli ollut runsaasti sekä juttuja että matkoja
melkeinpä ympäri vuoden, ja viime aikoina oli näyttänyt siltä, kuin
karttuisi niitä yhä enemmän. Hänen oli kai ruvettava ajattelemaan oman
hevosen ja omien rattaiden hankkimista sekä nyt lokakuun muuttopäivästä
renkipojankin ottoa, -- ja lisäksi vielä jonkinlaista apulaista
hoitelemaan konttoria, kun hän itse oli poissa.
Oli harmaa sadepäivä, kun Jakob tuli kotiin eräältä matkalta
läpimärkänä; hänen oli saatava kuivat vaatteet konttoriin. Raskaista
saappaista, jotka hän oli heittänyt jalastaan, valui vesi kahtena
virtana lattiaa pitkin.
Hänen oli muutettava vaatteet kiireestä kantapäähän, ei puhettakaan
muusta! Kuiva hänen oli oltava, ruti kuiva aina hiusrajaa myöten,
ennenkuin meni sisään. Koko matkan hän tänään oli iloinnut ajatellessaan
kotiintuloa Letan luo, joka taas oli jalkeilla, ja pienokaista, tuota
kierosilmäistä poikaa, jolla oli niin lystikäs nenä ja jonka kädet
äkkinäisin, kömpelöin liikkein haparoivat hänen kasvojaan, kun hän oli
polvillaan kehdon ääressä eikä malttanut lähteä, ennenkuin hänet
suorastaan ajettiin pois.
Alette tuli häntä vastaan salissa.
»Sss sss, hiljaa», hän kuiskasi, »hän nukkuu tuolla sisällä.
»Vai nukkuu?»
»Olen iloinen, kun olet kotona taas, Jakob; nyt saat heti kuumaa teetä.»
»Anna, kun katselen sinua, Alette!» hän piti häntä vähän loitompana; --
»nyt vasta sinä olet kaikkein kauneimmillasi, -- niin uusi ja valkea ja
niin... Tuollainen nuori vaimo on kaikkein kauneinta maailmassa», sanoi
hän hiukan keinotekoisen leikillisesti; oikeastaan hän aikoi sanoa aivan
toista, -- -- jotakin sellaista, että tuo nuori kalpea äiti oli
liikuttavampi kuin mitä hän sanoilla saattoi ilmaista; vaan hän oli
tapansa mukaan liian arkatunteinen paljastaakseen sisimpäänsä... »Mutta
nyt, kun sinulla on tuo poika, saan kai lähteä vaikka sinne, missä
pippuri kasvaa. »Sanopa, muori», hän suuteli häntä, »olethan toki
hiukkaisen ikävöinyt minua?... Olin niin läpi märkä, tiedätkö...»
»Olin juuri nukuttamassa häntä, kun sinä tulit, enkä voinut muuta kuin
osoittaa sormella, mitä tytön piti viedä sinulle.»
»Ja nyt hän nukkuu?»
Jakob astui varpaisillaan makuuhuoneen ovea kohti.
»Saahan sentään edes kurkistaa tuonne sisään -- saahan?» Jakob alkoi
hyvin hiljaa vääntää avainta.
»Et saa, Jakob, anna olla!» Letta kuiskasi.
Hän väänsi niin hiljaa kuin suinkin, pitäen väliä jokaisen kierroksen
jälkeen, kunnes lukko yht'äkkiä odottamattoman äänekkäästi paukahti
auki.
He katsoivat säikähtyneinä toisiinsa; mutta kaikki näytti yhä
rauhalliselta, ja ovenraosta hän näki kehdon sinisine verhoineen, jotka
puoleksi peittivät sen. Pojasta ei näkynyt muuta kuin hiukkaisen pientä
kättä, joka puoleksi suljettuna lepäsi peitteellä, peukalo ojennettuna.
Se näytti nukkuvan sekin...
Pieni käsi oli liian houkutteleva. Ei auttanut, vaikka Alette kielteli
ilmeillään ja elkeillään. Oli kai nyt sentään lupa varpaisillaan hiipiä
hiukan katselemaan.
Eikö Jakob todellakaan voinut olla koskettamatta tuota punertavaa
peukalonpäätä tai pikku etusormea, jotka kumpikin viattomasti osoittivat
eri suuntaan, tai tuliko hän sysänneeksi kehtoa -- sitä Alette
todellakaan ei huomannut, ja samahan tuo saattoi ollakin.
»Siinä sen nyt näet, Jakob!» Hän kumartui kiireesti kehdon yli ja otti
syliinsä pienokaisen, joka oli herännyt ja alkoi huutaa.
Jakob seisoi siinä kuin rikoksentekijä.
»Enhän minä sille mitään voinut, Alette. Kutsunko lapsenhoitajan?»
»Elä, sulje vain ovi! -- en tahdo, että hän kuulee pojan itkevän, muuten
hän on taas heti täällä. Minä ihan kärsin, kun näen hänen ottavan lapsen
syliinsä, enkä minä voi siitä häntä kieltääkään... Sinä et tiedä, miten
minä maatessani harmittelin, kun näin, kuinka hän pitelee poikaa.
Tarttuu häneen, tiedätkö, niin kovakätisesti, repii ja runtoo -- ei
kätevyyden alkuakaan! -- oikein olen peloissani, kun hänen pitää koskea
poikaan.»
»Sitten hän saa lähteä, annamme hänelle puolen vuoden palkan ja hankimme
heti toisen.»
»Ei toki, hän koettaa kuitenkin parastaan ja sitäpaitsi hän pitää
pojasta. Minä vain luulen, että hän on mustasukkainen minulle, tiedätkö,
sillä näyttää siltä kuin hän ei sietäisi, että minä pitelen poikaa, ja
olenhan minä sentään hänen oma äitinsä... Saat nähdä, että hän taas
nukkuu»...
»Minä en todella häneen koske, en vähääkään, Alette, saanhan minä»...
hän kumartui kehdon yli.
»Nyt kuuluvat tuovan sinulle teetä saliin, Jakob. Kulje nyt vain hiljaa
ovesta, niin olet kiltti» --
Jakob ennätti tuskin juoda teensä ja lukea kirjeet, jotka olivat
saapuneet hänen poissaollessaan, kun palvelustyttö pisti päänsä ovesta
ja ilmoitti, että nyt ovat taas täällä ne herrat, jotka olivat käyneet
häntä päivällä tapaamassa.
»Käske vain sisään, minä tulen kohta.»
Hän oli koko sielullaan antautunut asianajajatoimeensa. Oli yksi väite,
jota hän sisimmässä sydämessään aina pilkkasi, se nimittäin, ettei mies
muka voisi tehdä työtä kahtatoista tuntia päivässä, ja jos sikseen tuli,
yötäkin lisäksi. Kysymys oli oikeastaan vain saada jotakin
toimitettavakseen, niin kyllä se aina suoritetuksi tulee. Omasta
puolestaan hän ei nähnyt mitään syytä, miksei hän aivan yksin voisi
hoitaa kaikkia niitä sekä oman paikkakunnan että koko piirikunnan
asioita, jotka nyt oli jaettu neljälle, viidelle asianajajalle.
Hän oli viime aikoina vähän laihtunut ja hänen silmänsä käyneet
tiukemmiksi; hänen hymyynsä oli tullut jokin uhittelevan kaksimielinen
tuntu ja hän touhusi alati.
Usein hän oli melkein herättää pienokaisen, kun hän myöhään iltaisin
tuli konttorista.
Mutta pitipä poika sen sijaan huolta siitä, että sekä hän että Alette
pysyivät valveilla öin. Hän oli keksinyt juuri sen ajan huutaakseen, --
oli ääneti melkein koko päivän, ikäänkuin hän olisi laskenut, ettei se
aika ollut tarpeeksi sopimaton. Hän tahtoi, että joku välittäisi hänen
itkustaan, tuo veitikka.
Vanhan filosofin he olivat hänestä saaneet, väitti Jakob... »katso vain
tuota kaarevaa otsaa, Alette! ja tuota viisasta, kokeneen piirrettä
suupielissä; -- hän ei tiedä, kannattaako tässä marista... Ei rahtuakaan
pojanrakkautta minua kohtaan, sinua vain tavoittelee, Letta. Omaa tahtoa
näkyy olevan -- katso vaan, miten hän vastustaa käsivarsillaan. Sinun
luoksesi hän tahtoo.»
Ja tätä elämää poika piti yön toisensa jälkeen, niin että Alette vihdoin
oli nääntyä, hänen kun täytyi kävellä edestakaisin poika sylissä.
Hän hyräili ja lauleli. Jakob ei olisi luullut Aletten osaavan niin
monta kehtolaulua. Niitä vain pulppusi esille, laulunpätkä toisensa
jälkeen; ja hän osasi panna ääneensä nukuttavaa unilääkettä, niin että
pojan piti haukotella; -- ja haukottelipa Jakobkin, Letan astellessa
siinä yölampun valossa.
Mutta eikö se taaskin ruvennut itkemään!... Alette kävi sekä kalpeaksi
että heikoksi kaikesta tästä yövalvonnasta, alkoi jo terveys olla
vaarassa.
Ja niin pahankurinen sitten, -- aina juuri silloin, kuin Alette oli
saanut silmänsä umpeen, hän parahti itkemään -- ihan kuin hän vain olisi
maannut väijymässä oikeata hetkeä.
Ja taas oli Letan noustava.
Melkein joutui poikaa vihaamaan, hänellähän oli selvä aikomus tappaa
äitinsä!
Pai--pai -- kuului kehdon luota; mutta pikku herra ei siihen tyytynyt,
hän tahtoi ylös, syliin tuuditettavaksi... Ja niin Alette taas käveli ja
lauleli itku kurkussa, yhä kovemmin ja kovemmin. Tämä oli nyt neljäs
kerta samana yönä, -- ja joutuen ihan suunniltaan Jakob hypähti ylös:
»Anna minulle poika, Alette! Niin, kuulehan, mene sinä nyt hetkeksi
lepäämään, ja anna minun koettaa. Saatpa nähdä, kyllä minä saan hänet
nukkumaan.»
Näytti siltä, kuin poika olisi hätkähtänyt tuota outoa leposijaa. Hän
vaikeni melkein paikalla, sulki silmänsä ja näytti todellakin nukkuvan.
Mutta kun oli koetettava saada hänet kehtoon, päästi hän yht'äkkiä uuden
voimakkaan parahduksen.
»Ei sinun kannata koettaa, Jakob»; Alette kohottautui vuoteesta.
»Nuku sinä vain, Letta! Etkö ymmärrä, että hän tahtoo maata sylissä» --
ja niin Jakob taas alkoi kävellä edestakaisin, tuudittaen ja laulaen.
Erikoisen musikaalinen hän ei ollut, mutta hän oli älynnyt tempun ja
venytti säveltä yhä pitemmäksi ja houkuttelevan nukuttavaksi; -- ja
nukkuihan ainakin Alette!... Pienokainen makasi nähtävästi vain
vaanimassa, milloin Jakob todellakin luuli hänen nukkuneen ja lakkaisi
tuudittamasta, ollakseen heti valmis jatkamaan siitä, mistä äsken
lopetti, -- kyllä Jakob hänet jo tunsi. Ja niin hän yhä vain venytteli
lauluaan lakkaamatta, uudestaan ja uudestaan kokonaisen tunnin, poika
painuneena syvään hänen lämpimään syliinsä, kunnes salin kello löi
kolme. Siinä se poika nyt nukkui, siitä ei epäilystäkään; ja riitti sitä
unta sitten heille kaikillekin aina aamuun asti, jolloin lapsenhoitaja
tuli huoneeseen.
»No, Alette, enkö saanut poikaa nukkumaan?» --
Tämän mestarinäytteen seurauksena oli, että hänen
soitannollis-hypnoottiseen taitoonsa oli turvauduttava viimeisenä
keinona aina kuin poika oli levoton yöllä. Kun hän koko päivän
matkusteltuaan ja työskenneltyään käveli yöllä poika sylissä ja lauloi
tuutilauluja, tuntui kuin hän kulkisi unessa, niin lopen väsynyt hän
oli. Mutta se tosiasia, että poika ei oikein ottanut nukkuakseen,
ennenkuin oli päässyt hänen syliinsä, hiveli hänen mieltään enemmän kuin
hän itse tiesi; pienokainen veti hänet vastustamattomasti luokseen, --
»katso noita suloisia sormia, nyt hän nukkuu, Alette!»...
Sillä välin kuin Jakob konttorissaan jonkinlaisella hymyilevällä
varmuudella selvitteli asiat, heräsi salin puolella eräs kysymys, joka
aiheutti yhä enemmän päänvaivaa ja josta lopulta näytti kehittyvän oikea
gordilainen solmu.
Poikahan oli kastettava, ja että hän saisi nimet Johan Henrik --
ensimmäisen Jakobin isän ja toisen vanhan setä Vosgraffin mukaan -- se
oli selvä. Mutta sitten -- kumpiko kummeista oli kantava lasta
kasteelle, Aletten äitikö Tönsbergistä vai täti Vosgraff? Tästä syntyi
pulma, jota oli ihan mahdoton ratkaista. Rouva Vosgraff oli mielestään
itseoikeutettu tähän tehtävään; hän oli lähettänyt kauniin ristiäispuvun
ja ilmoittanut aikovansa Vosgraffin kanssa saapua ristiäisiin. Eivätkä
he toiselta puolen voineet antaa itse isoäidin seisoa vain myssyä
riisumassa.
Oli todellakin pulmallista hoidella tätä kirjeenvaihtoa.