Uuni oli ihmeteltävän nopeasti niellyt nuo neljä syltä ja kulumassa oli
jo uusi pino, jonka lisäksi oli hankittu lämmittävämpiä koivuhalkoja;
lakkaamatta loimusi räiskyvä tuli uunissa.
Alette istui, jakkara jalkojensa alla, lämpimässä huoneessa,
ompelupöydän ääressä, joka oli siirretty vähän kauemma ikkunasta. Hän
kirjaili pienen lapsenpaidan kaulusta, josta piti tulla jotakin
erikoisen hienoa. Pöydän alla olevaan viheriään pussiin hän saattoi sen
piilottaa, jos vieras sattui tulemaan, ja siltä varalta hänellä oli
ompelupöydän avatun kannen alla keskentekoinen naisen kaulus neuloineen
ja lävistimineen. Seitsemän pientä paitaa oli jo valmiina ja sievästi
kokoonkäännettynä makuukamarin kaapin alalaatikossa -- ja tänä iltana
hän saisi sinne vielä yhden. Se laatikko oli vain odotettua pienokaista
varten.
Tämä odotuksen aika oli hänelle alkanut sinä synkkänä vuodenaikana,
jolloin talvi teki tuloaan ja suuret raskaat lumihiutaleet himmensivät
ruudut. Se aika oli häneltä mennyt ohi melkeinpä huomaamatta. Lumipyryn
raivotessa ulkona ja kinosten kasvaessa teillä ja kujilla täytti hänen
mielensä yhä enemmän vain tuo yksi asia.
Tuntui kuin olisi työtä ja puuhaa ollut niin paljon, se täytti päivät
niin ihmeellisesti... Ja näinä parina kylmänä pakkaskuukautena joulun
jälkeen, jolloin puhuttiin pohjaa myöten jäätyneistä vesistä,
talvimyrskystä, joka puhalteli kaikista ovenrakosista ja uhkasi jäätää
jäsenet ulkonaliikkujilta ja jota vastaan ei tepsinyt
sudennahkaturkkikaan, ja jolloin kaikkialla valitettiin hammassärkyä ja
kurkkutautia, -- aina vaan pyörivät hänen ajatuksensa tuon yhden
ympärillä.
Se pyhä työ, joka hänessä oli täyttymässä, herätti hänen itsetuntonsa ja
sai hänet katselemaan kaikkea -- Jakobiakin -- uudessa valossa; oli
aivan kuin hän jo edeltäpäin olisi tuntenut perheenäidin
vastuunalaisuuden ja arvon.
Hän ei enää ollut nuori tyttö, joka kevyesti voi juoksennella portaissa,
käden käänteessä pujahtaa paikasta toiseen ja notkistua ottamaan
lattialta, jos mitä putosi...
Ja Jakob oli niin huomaavainen häntä kohtaan ja niin levoton, kuin olisi
hän kulkenut iljanteella, milloin hän vain pistäytyi ulkona. Hän keksi
milloin minkin tekosyyn, ilmestyi aamupäivin keskellä konttoriaikaa
katsomaan, oliko Letan lämmin ja hyvä olla ja istuiko hän vielä
kumartuneena ompelupöydän ääressä; tiesihän Letta, ettei se ollut
hänelle hyvä, mutta sittenkin hän siinä vain ahersi. Jakob otti pienen
lapsenpaidan ja piteli sitä molemmista pikku hihoista; ei ollut helppo
tietää, mitä nuo ruskeat silmät lasiensa takaa puhuivat.
»Mutta oletko sinä todellakin nostanut tuon raskaan ompelupöydän?
Sinähän tiedät, ettei se ole luvallista, voithan toki huutaa minut
tuolta konttorista avuksi, kun se on muutettava.»
»Elä nyt toru, Jakob!»
»Mutta pitää sinulla olla vähän omaatuntoa -- eihän sinulla nyt ole
mitään muuta ajateltavaa kuin miten voisit varjella itsesi vahingolta.
Unohdat sen kerran toisensa jälkeen. -- Ja sitten sinä istut tässä alati
vain ompelemassa; minä en näe sinua enää ollenkaan liikkeellä.»
»Nyt minä kudon, Jakob, katsohan!»
»Sukkaako?»
»Niin.»
»Hm -- onko tuo olevinaan jalka?» Hymy suun ympärillä oli puoleksi ujoa,
puoleksi ilkkuvaa.
Hän otti Jakobilta sukan.
»Hm -- sinä olet paha -- et saa sitä koskaan enää nähdä.»
»Enkö koskaan?»
»Et koskaan, kun teet kiusaa.»
»Teenkö kiusaa? -- minä kun en tiedä mitään sen merkillisempää
katseltavaa kuin sinä ja nuo sukat.»
»Niitä tulee kuusi paria, kolmet punaiset ja kolmet valkoiset. Et usko,
miten hauska on niitä kutoa;» -- hän silitteli keveästi sukkaa pöydällä.
»Mutta pitää kai siinä olla kantapääkin» -- hänen täytyi laskea leikkiä.
»Eikö sinusta sillä todellakaan ole oikeata muotoa?» Alette kysyi äkkiä
huolestuneena.
»Sehän kokonaan riippuu siitä, minkälaiseen jalkaan se tulee, tietysti.»
»Nyt minä näen sinusta, että taas teet pilkkaa»...
»Enpä teekään. Mutta jos sanon sinulle, että se yhtä hyvin voisi olla
rahakukkaron alku kuin sukan, niin en valehtele.»
»Sellainen peikko! Elä vain luulottele olevasi sukkela»...
»No, no, Lettaseni, ota se esille taas, kuulehan. Minä vain tarkoitan,
että se on niin kovin pieni ja soma», hän hyväili sitä, -- »että minun
täytyy haastella minkä mitäkin»...
»Voisit sinä olla vähän kiltimpi, Jakob.»
»Minähän seison suorastaan päälaellani sinun tähtesi ja sen toisen. Vai
luuletko, että minä olen luotu tällaiseksi lörpöttelijäksi...
Ompelulanka ankkuritouvin rinnalla on minun entinen rakkauteni siihen
verrattuna, mitä nyt tunnen sinua kohtaan» -- hän puhkesi lämpimästi
sanomaan ja suuteli suutelemistaan sukkaa ja kättä, joka sitä piteli; --
»kuin silmäterääni minä sinua vaalin»...
»Jos sinulla johonkin on taipumusta, niin kiusoitteluun ja sen päälle
sovinnontekoon. Olet todellakin syntynyt ja luotu asianajajaksi.»
Pohjaltaan Alette ihaili miestään aina kuin tämä noin kiusaili häntä.
Jakob oli hänen vallassaan -- eikä kuitenkaan ollut. Kiemurteli kuin
ankerias hänen käsistään.
Hän taputteli Lettaa hellävaroen poskelle kuin olisi pelännyt omaa
kiihkeyttään; -- hänen oli taas lähdettävä konttoriin rahaa
ansaitsemaan.
Siellä hän joka päivä astuskeli kuin mikäkin äskenhiottu juriidinen
partaveitsi, aivoituksiltaan valmiina hiuskarvalleen halkaisemaan
jok'ikisen sen paikkakunnan pulman.
Ikävä vain, että partaveitsi sai yhä suurimman osan konttoriaikaa
välkkyä ypö yksikseen. Hän otti esille asiakirjoja, jotka kaikki oli jo
selvittänyt, ja pani ne taas kirjaimensa kohdalle hyllylle. Olihan siinä
jo monessa lokerossa papereita, mutta liian tyhjät olivat hyllyt hänen
mielestään kuitenkin vielä.
Hän käveli edestakaisin, katseli ikkunasta, pysähtyi kopioimiskoneen
eteen, jonka rautaista ripaa hän miettiväisenä pyöräytti kuin
koetellakseen. Sehän saattoi kopioida kokonaisen postikonttorin kirjeet!
Hänessä itsessään kuohui sellainen käyttö- ja pyöritysvoima, että hän
vain halusi päästä edes hipaisemalla tapahtumiin kiinni kiskoakseen ne
puoleensa kuin vintturilla ikään.
Hän ajatteli tulevaisuutta, jolloin koti oli kasvava. Niin
yksinkertainen ja luonnollinen kuin se asia itsessään olikin, oli se
kuitenkin kuin uuden elämänkatsantokannan lähtökohtana, pani häneen
uuden tulen ja innon. Hänessä heräsi toiveita ja intohimoja, jotka
antoivat elämälle sisällystä ja yhä enemmän valtasivat hänen mielensä.
Hän tahtoi ansaita rahaa, rahaa ... ehkä vähän keinotellakin, rakentaa
varovasti, valloittaa aseman askel askeleelta.
Oli todella paljon tekemistä, ennenkuin kykeni voittamaan jalansijaa
piirikunnassa, missä jo ennestään toimi niin monta kilpailijaa, jotka
kaikki yhtyivät muodostamaan ikäänkuin muurin, josta ei uutta miestä
päästetty sisään. Hän ajatteli jonkinlaisella ilolla, miten hän
sittenkin murtaisi itselleen aukon. Hän oli mittaillut voimiaan sekä
yhden että toisenkin kanssa ja huomannut, että jos heillä, niin oli
hänelläkin omat ansionsa ja edellytyksensä.
Hän istuutui tarkastamaan kassakirjaa, jonka hän erä erältä olisi voinut
ulkoapäin jäljentää, niin selvään hän muisti kaikki, mitä konttorissa
oli tapahtunut. Kun tulo- ja menoviennit täyttivät sivut, oli siihen
vedettävä viiva ja saldo laskettava, ja nykyjään täyttyivät sivut
nopeaan; hän oli ansainnut koko joukon enemmän kuin oli kuluttanut --
mutta tulevaisuuteen katsoen ei kuitenkaan läheskään tarpeeksi...
* * * * *
»Saat valmistautua ottamaan vastaan päivällisvieraan, Letta» ilmoitti
Jakob astuessaan sisään. »Olen kutsunut Ole Elgesäterin päivälliselle --
mahtava metsänomistaja, näetkö... Hän kävi aamupäivällä konttorissa
asioilla ja meni nyt vain pistäytymään kaupungilla. -- Olin ottaa hänet
tänne juomaan lasin viiniä.»
»Mutta Jakob! Ethän toki aio... Enhän minä näin aamupuvussa voi ottaa
ketään vastaan... Sinä et sitten ollenkaan ajattele...»
»Mutta kultaseni, sinähän olet sekä kaunis että hauska noin» -- hän
taputteli Lettaa poskelle ja leualle. »Sinä olet niin liikuttavan
suloinen, ettet sitä itse tiedäkään -- juuri tuossa väljässä puvussa;
siinä on jotakin niin kaunista ja todellista.»
»Niin, sinusta, Jakob»... Hän painoi päänsä hänen rinnalleen; »mutta
voithan ymmärtää ujosteluni. Luulin sinun käsittävän, ettet minulle
ilmoittamatta saa ketään vierasta tuoda sisään.»
»Joutavia, Alette! Sinähän olet liian lapsellinen, tekisi mieleni sanoa.
Aivan kuin sinun tarvitsisi piiloutua ihmisiltä»...
Näkihän Jakob, että Letta oli käynyt vähän laihaksi, pikku raukka, nenä
teräväksi ja silmien alus tummaksi -- mutta niin sanomattoman kaunis hän
oli ... nytkin, kun hän katsahti ylös ja loi häneen moittivan katseen --
»Letta, rakkaani, et saa tästä nyt pahastua -- et millään ehdolla, se
olisi sinulle vahingollista, tiedäthän sen! -- Komea, arvossa pidetty
suurtalollinen, näetkö»...
»Ja tänään meillä piti olla vain kaalikeittoa... Karen saa lähteä
hakemaan häränpaistin.»
Hän laski nopeaan pois työnsä ja lähti keittiöön antamaan määräyksiään.
-- --
Ei ollut helppo saada päivällistä ajoissa valmiiksi. Kiirettä sai pitää,
ja hän kuuli jo Jakobin salissa puhelevan vieraansa kanssa, ennenkuin
paisti otti ruskettuakseen.
Ole Elgesäter oli ensi aluksi saanut melko ryypyn odotellessaan...
»Noilla käsillä ei ole moneenkaan pataan tartuttu», hän huomautti, kun
Alette tarjoili lientä pöydässä; -- suora mies ja hieno kohteliaisuus.
»Meillä maalla eivät naiset niin vähällä pääse.»
»Onko Teillä montakin palvelijaa, Ole Elgesäter?» Alette kysyi.
»Onhan niitä -- ei niistä aina niin tarkkaan voi lukua pitää -- neljä,
viisi piikaa ja pari, kolme renkiä arkioloissa. -- Talli ja navetta,
katsokaa; -- ja sitten talon ruoassa parikymmentä torpparia vaimoineen
heinän- ja elonkorjuuaikana -- ja sitten on heille laitettava eväät
mukaan metsänhakkuuseen ja ajoihin lähdettäessä.»
»Niin, katsokaa, Ole Elgesäter, minulla on vain yksi palvelija.»
»Mutta sen sijaan Te ostatte maidon ja ruoan ja vuokraatte hevoset ja
koko talon -- kaiken tuon saa rahalla... Minun vaimostani tuntuisi
kaiketi kummalliselta, jos hän yks' kaks' joutuisi noin valmiille. Hän
vain pyörisi lattialla kangaspuiden tyhjän paikan ympärillä. Kullakin
omat tapansa ja kasvatuksensa... Mutta on sitäkin, josta ei
kaupunginnainen maksamallakaan pääse -- äh -- häh» -- hän iski
veitikkamaisesti silmää nuorelle aviomiehelle -- »kukaan ei hänen
eteensä kanna lapsia»...
Hän näytti oikein nauttivan. Nuo vilkkaat silmät katsahtivat
merkillisesti Aletten puoleen, ikäänkuin hän olisi odottanut tältä
saavansa erityistä tunnustusta syvämielisyydestään.
Alette joutui nähtävästi hämilleen näiden tutkivien silmien edessä.
Ehdottomasti hän piilottautui liemimaljan taakse.
»Tehän olette ollut naimisissa monta vuotta, Ole Elgesäter?» -- käänsi
Jakob puheen toisaalle.
»Olin vasta täyttänyt seitsemänkolmatta, kun sain Elgesäterin talon
Olean kanssa. Ja sen jälkeen on kaikki käynyt hyvin, niin että
tyytyväisiä olemme, ei ole syytä muuhun. Ole Elgesäterin tarvitsee vain
pyöräyttää nimensä paperilappuun, niin saa sillä vapaasti mennä pankkiin
kuka hyvänsä.»
»Ettekö tahdo ottaa noita palasia tuosta syrjemmältä» tarjoili Alette.
»Arvelen, että mieluummin syötte paistuneinta kohtaa.»
»Niin, kaupunkilaisethan syövät lihaa raakana, niin erilainen on
kasvatus.» Tämä aihe se yleensä näytti täyttävän hänen mielensä
jonkinlaisella ihmettelyllä. »Niin, voihan elää onnellisena
molemmillakin tavoin», hän myönteli -- »kun vain on, mistä ruokansa
ottaa, niin saahan sen keittää enemmän tai vähemmän, miten kukin
haluaa... Niin, Tehän nyt vasta odotatte ensimmäistänne, rouva» -- hän
tarttui taas mieltymyksellä tuohon läheiseen aiheeseen -- »minun
vaimollani on ollut kahdeksan, eikä hän kuitenkaan ole ainoatakaan
päivää laiminlyönyt tehtäviään paitsi niinä muutamina päivinä, jolloin
oli vuoteessa.»
»Mahtaa olla reipas vaimo», kiitteli Jakob.
»Onpa, väsymätön hän on, ei voi muuta sanoa. Ja koko ajan hän on
kulkenut lapsi rinnoillaan, toinen toisensa jälkeen.»
Alette soitti äkkiä pöytäkelloa.
»Karen on hyvä ja vaihtaa lautasia.» Hän istui hämillään ja posket
hehkuvina.
»Ja nöyrä kuin ompelulanka -- mutta hän tahtoo, että muutkin ovat
nöyriä» -- hän lisäsi hienosti rouvalle nyökäten -- »muuten eivät asiat
pysyisi tolallaan meidän asemassa. On niin somaa, kun kätkyt alkaa
kodissa liekkua...»
Hitto miehekseen tuo, ajatteli Jakob.
»Teillä nyt ainakin on kalikoita padan alle panna, Ole Elgesäter» --
yritti Jakob taas uutta puheenainetta.
»Ei valittamista.»
»Ja nyt hän taas aikoo ostaa metsää, Alette, ja melkoisen ostaakin.»
»En kurota pitemmälle kuin kukkaro kestää -- silloin sitä ainakin tietää
omistavansa sen, minkä omistaa... Mutta mitä sanotte siihen, rouva, että
otan miehenne mukaani illalla? Tahdon aina asiat heti päätökseen, se on
minun tapojani. Siten voimme saada kaupan suoraksi ja paperin
allekirjoitetuksi Kjölbergissä jo ylihuomenna. Ei hänellä Elgesäterissä
mitään hätää ole.»
»Nytkö jo tänä iltana?» Alette kääntyi säikähtyneen Jakobin puoleen.
»Vapaa kyyti ja vapaa hoito minun seurassani ja palkkio lisäksi --
heh--he --» hän nauroi; hän oli hiukan käheä kuin olisi kaulan lihavuus
häntä vaivannut; -- »se ei ole pahinta, mitä voi tapahtua miehelle, joka
hm--hm» -- taas hän iski silmää veitikkamaisesti Letalle -- »saattaa
saada sellaisia asiatuttavia, jotka eivät maksa... Ette te elä pelkästä
ilmasta, e--ei».
Oli niin hupaista, että viimeiset varmasti todet sanat katkaisi yskä...
»Tulee ottaa vastaan, kunnes kuorma on täysi.»
Jakob huomasi, että Alette istui itku kurkussa ja silmät maahan
luotuina, koettaen peittää harmiansa.
»Mitä Te siitä sanoisitte, jos odottaisimme huomisaamuun, Ole Elgesäter?
Voin olla lähtövalmiina vaikkapa viiden aikaan, jos tahdotte», koetti
Jakob esittää.
»Seitsemän peninkulmaa omalla hevosella»... hän pudisti päätään; -- »nyt
on kuutamo ja jos ajamme jokea pitkin, olemme Bergsätissä tänä iltana --
hän on minun lankoni, Hans Bergsät. Sitten olemme kotona Elgesäterissä
hyvissä ajoin huomenna... Vähän minulla vielä on toimitettavaa
kaupungilla... Asianajaja on hyvä ja hankkiutuu valmiiksi viimeistään
kello kuudeksi illalla.» Hän otti esille paksun hopeakellon kotelosta;
-- »niin siihen aikaan tulen isolla reellä oven eteen.»
»Niin, niin, -- rouva ei kyllä näy siitä oikein pitävän!» pisti hän
leikiksi, kun hän jotenkin iloisella päällä ja kasvot pakkasilmasta
punoittaen otti jäähyväiset ja meni konttoriin hakemaan
päällyssaappaitaan ja sudennahkaturkkiansa. -- »Me käärimme hänet kuin
kapalolapsen -- hyvään karhuntaljaan... Olea oli myöskin tuollainen ...
ensimmäisenä vuonna kuin olimme naimisissa, ja hän aina kuvitteli, että
jäällä juoksentelee paljon viirunaamoja, mutta sitten se pelko hävisi»,
kuului vielä eteisestä.
-- -- »Ymmärsit kai oikein hänen sukkeluutensa, Letta?» kysyi Jakob
sisään tullessaan.
»Että saatotkin minua noin kiusata, Jakob» -- Letta valitti itku
kurkussa.
»Mitä nyt siitä välität, Letta! Sinullahan oli vallan erinomainen
päivällinen», hän lohdutteli, »olet sentään reipas emäntä, sen minä
sanon!»
Letan huulet vähän vavahtelivat.
»Istuin siinä kuin mikäkin maalitaulu, johon hän kerta toisensa jälkeen
ampui niin hyvin kuin osasi...»
»Niin, näinhän minä, että koetit piilottautua liemimaljan taakse.»
»Minä istuin kuin tulisilla hiilillä ... oikein pelkäsin, mitä hän aina
uutta keksisi.»
»Hän tahtoi sinua vain mielistellä; hänestäkin sinussa oli jotakin
pyhää.»
»Mutta eihän hän kuulu meidän seurustelupiiriin, sen kai sinä myönnät,
Jakob.»
»Suuri metsäkauppias, näetkö; sellainen saattaa olla hyväkin tuttavuus.»
»Sillä tavoin voimme saada koko konttorin tänne vieraisille... Emmehän
toki vieraanvaraisuuttamme rahasta myö!» sanoi Letta harmistuneena.
»Hm -- emme kyllä» -- Jakobissakin jokin vähän kuohahti; hänen oli
vaikea puhua perin pohjin tästä asiasta. -- »Täytyy jakaa ihmiset
tuloiksi ja menoiksi, näethän, Letta» -- tuumi hän puoliksi piloillaan.
-- »Vieraskutsut täällä kotona ne ovat menoja -- meille ainakin
toistaiseksi; -- ja talonpojat ja tilanomistajat ovat tuloja. On
vedettävä paksu sininen viiva -- toisella puolen tulot, toisella menot,
-- ja se mies, joka istui täällä tänään, osaa erottaa ne kaksi asiaa
toisistaan, siitä voit olla varma.»
»Ja pakottaa sinut matkustamaan -- vielä tänä iltana! En uskalla
ajatellakaan jäädä yksin niin moneksi päiväksi.»
Tämä mielikuva sai hänet yhä enemmän valtaansa.
»Minun on ollut niin vaikea, niin vaikea olla, ettet uskokaan», hän
kuiskasi allapäin ja kokoonkyyristyneenä -- »joka kerran kuin olet ollut
yötä poissa.»
Jakob kumartui hänen puoleensa ja sulki hänen päänsä lämpimiin käsiinsä,
silitteli hänen hiuksiaan ja poskeaan ja koetti häntä rauhoittaa.
»Kun kävelen tässä koko illan ja tiedän, etten sinua mistään tapaa ja
että minun lopulta pitää sammuttaa valo, niin valtaa minut yht'äkkiä
sellainen kauhea pelko», hän nyyhkytti. -- »Minähän en ole niin aivan
terve, näetkö, ja minusta tuntuu, että olen hirveän yksin... Minä
pidätän Karenia panemasta maata niin kauan kuin suinkin ja istun
ompelemassa lampun ääressä myöhään asti saadakseni ajan kulumaan. --
Tuntuu kuin joku onnettomuus vaanisi. En uskalla katsoa ikkunaan päin,
kun sieltä tuijottaa vain musta pimeys»...
»Sinä olet hermostunut, kultaseni.»
»Ja sitten sinun tyhjä vuoteesi, kun yöllä ojennan käteni siihen...
Minun täytyy ottaa *sinun* päänaluksesi, tiedätkö; olen iloinen, kun
saan edes sitä pitää.»
Hän tarttui kiinni Jakobiin kiihkeänä ja kuumeisena, jatkaen
kiihoittuneita kuvittelujaan. »Ja sitten tulen loikoessani ajatelleeksi,
että sinä liikut siellä kaikkien noiden vieraiden ihmisten parissa,
jotka pelaavat ja juovat -- olen kuullut siitä jo niin paljon -- ja että
he saavat ehkä sinutkin juomaan liiaksi, niin ettet enää tiedä, mitä
teet.»
»Kuulehan, Alette, uskotko, että minulla nyt on jotakin, mille elää --
vai etkö sinä sitä usko?»
»Ja miten sitten myöhemmin käy, kun sinun yhä vain on matkustettava?»
puhkesi hän epätoivoisena puhumaan.
»Meidän on oltava vähän urhoollisia, kummankin kohdaltamme -- eikö
niin?»... alkoi Jakob puhua rohkaisevasti, -- »etkä sinä meistä ensiksi
vääjää, kun kovalle ottaa, sen tiedät itse parhaiten; -- alakuloisuutesi
ja hermostumisesi ja kaikki sellainen johtuu nyt vain tästä tilastasi...
Ajattele, jos olisit merimiehen vaimo!»
»En olisi koskaan, en koskaan mennyt naimisiin merimiehen kanssa!»
»Et sittenkään, vaikka minä olisin ollut merimies ... ja olisin tullut
niin nöyränä kosimaan?»
Alette veti hänet luokseen ja suuteli häntä.
»Luuletko, Letta, että tekisin tyhmästi, jos menisin tuonne Krabben luo
ja pyytäisin rouva Krabbea pistäytymään täällä iltaisin? -- Sinähän voit
kestitä häntä, kunnes hän uupuu! Mitä -- tai luuletko ehkä, että hän
tulee hyppäämään portaissa edestakaisin kuin eräs mies pullossa?»
»Miten viisas sinä olet, Jakob», hän hymyili. »Nyt olet seisonut tässä
ja kääntänyt kaikki valoisaksi ja helpoksi taas!» --
-- Sillävälin kuin sudennahkaturkki, matkavyö ja päällyssaappaat olivat
levitettyinä salin tuolille vapautuakseen siitä monen asteen
kylmyydestä, joka niihin oli eteisessä tarttunut -- lähtivät he pienelle
vieraskäynnille Krabben luokse. Se oli hieman noloa, kun he tähän asti
olivat pysytelleet jotenkin vieraina naapuriensa suhteen ja jättäneet
noudattamatta rouva Krabben monesti uudistaman kutsun käydä heillä.
Rouva Krabbe oli sytyttämässä lamppua heidän astuessaan sisään. Teepöytä
oli katettuna, luultavasti Krabbea odottamassa. Huone ja ruokapöytä
tekivät hieman pikkuporvarillisen vaikutuksen; käytetty salvetti oli
vahakankaisella pöytäliinalla, herajuusto syrjällään liian pienellä
lautasella, toiselta juustolta puuttui kupu ja teekupit olivat halvinta
posliinia.
Rouva Krabbe säpsähti -- yllätyksen sattuessa hänen kasvonsa näyttivät
siltä, kuin hän puhaltaisi kuumaan keittoon. Hän näytti kuitenkin heti
tajuavan, mikä oli heidät tuonut tänne; Alette istutettiin mukavaan
sohvaan ja pakina oli pian käynnissä, alkaen paikkakunnan asioista ja
päättyen kotioloihin, miksei Krabbe tahtonut ottaa koulupoikia
täysihoitoon, vaikka siitä olisi ollut heille paljon etua.
Oven takana niistettiin nenää -- kuului kuin torventörähdys -- ja sisään
astui opettaja Krabbe, jäykkänä, rakastettavan kohteliaana, toinen käsi
vielä työntämässä nenäliinan takataskuun.
»Mitenkä voitte, rouva Mörk?» hän kysyi.
»Vai niin ... vai niin..?» Hän tuijotti kauan ja miettiväisenä Aletteen
ja näytti ylen hyväntahtoiselta. Nähtävästi hänelle alkoi selvitä että
hän olisi saattanut tehdä onnistuneemmankin kysymyksen.
»Pyydän kiittää Teitä, rouva!»... hän taas aloitti.
Omatunto soimasi Lettaa ja hän punastui. Hän oli kirjeissään niin
monesti tehnyt pilkkaa »tuosta kauheasta filologista», joka saattoi
tulla töksähtää heitä vastaan vain vaippa tai aamunuttu yllään ja
tohvelit jalassa ja uhkasi panna mitä odottamattomimmissa ja
sopimattomimmissa paikoissa vireille syvämielisen keskustelun.
»Katsokaa, rouva», selitteli hän -- »tuo tuoli tuossa uunin vieressä on
minun mielipaikkani illoin, kun Te soitatte siellä alhaalla... Olette
herättänyt mielenkiintoni ihmisiä kohtaan, jotka aloittavat
yhteiselämänsä, ja soittaessanne kuvittelen itsekseni, minkälainen
ihmiskasvu *voisi* olla. Kuulen kuin laulun hyminää kukkasnupusta» --
hän kallisti suurta päätään kuunnellakseen. »Maailmassa laulaa niin
monta nuppua; mutta minä istun tässä kuuntelemassa yhtä, jota sattumalta
tunnen hiukan ... joka maksaa minulle vuokraa» -- hän lopetti ujosti,
vetäytyen takaisin kuoreensa.
»Ei, kuulehan, Krabbe» -- puuttui puheeseen hänen vaimonsa, joka tuli
sisään tuoden tarjottimella teekupit -- »elä nyt rupea *siitä*
puhumaan!»
Mutta hän osaa olla oikein miellyttävä, tuumi Alette -- miten kauniit
silmät hänellä onkaan.
Krabbe suuntasi nyt askeleensa nuorta asianajajaa kohti, ja Jakob, joka
pelkäsi joutuvansa liian pitkään keskusteluun hänen kanssaan -- kiire
kun hänellä oli --, koetti häntä väistää.
»Olen juuri matkalle lähdössä, herra Krabbe» hän selitti ja meni
nostamaan kierreuudinta. »Kuu on jo noussut -- minulla on aikaa vain
puolisen tuntia.» Hän katsoi kelloaan.
Mutta Krabbe jatkoi omaa ajatuskulkuaan... »Olisipa hauska kerrankin
nähdä, miten tuollainen perhemylly jauhaa -- juurta jaksain. Ne pyörivät
kaikkialla -- toinen perhemylly toisensa vieressä; -- ja me saamme
kuulla niistä kaikenlaista, johon emme voi luottaa.» Hänen silmissään
väikkyi leikkisä ilme. -- »Mutta mitä niistä lähtee, miten likelle
toisiaan kivet on kierrettävä, jotteivät jauhaisi tyhjää, tai myöskin,
liian lähekkäin jouduttuansa, vain toisiaan kuluttaisi -- s--s--s» --
hän suhisutti ilmaa hampaittensa välitse -- »siitä on kysymys... Ja
sitten siitä, mitä myllystä lähtee» -- hän tarttui Jakobia takinnappiin
-- »tulevasta sukupolvesta»...
Jakob ja Alette katsoivat toisiinsa puoleksi hätääntyneenä.
Käytännöllisellä tavallaan rouva Krabbe kiiruhti väliin tuoden
vadillisen leivoksia. »Olkaa hyvä ja ottakaa, herra Mörk! Eikö -- mutta
olkaa nyt niin hyvä!»
»Ei, kiitos, mutta minä vakuutan Teille, rouva Krabbe», -- ja hän kulki
joutuin hänen jälkeensä -- »että parempaa ajatusta kuin tarjota minulle
lasi teetä juuri näin matkalle lähdössä ei olisi voinut keksiä»; hän
puhui täydellisesti vastoin omaatuntoaan, fraaseiksi hän sellaista
puhetta sanoi. »Ja jos rouva Krabbe sitten tahtoisi pitää vähän huolta
vaimostani minun poissaollessani, niin»...
»Rouva Krabbe on jo ystävällisesti sen minulle luvannut» -- puuttui
Alette puheeseen.
»-- niin olen minä Teille sydämestäni kiitollinen.»
»Juokaa nyt vielä kuppi teetä, herra Mörk», pakotteli rouva Krabbe; »se
tekee Teille hyvää. Täällä on jo kuppi valmiina.»
Jakob tunsi, että hänen täytyi teossa todistaa sanansa, ja kaatoi
jotakin tulikuumaa suureen perhekuppiin, kunnes sisällys tuli maidon
valkeaksi.
Krabbe siirsi tuolinsa hänen vierelleen... »Lapsemme ne ovat meidän
kuvamme», hän kuiskasi salavihkaa. »Kun maalari kuvaa toisen ihmisen,
niin omaa henkeänsä hän siinä sittenkin pyrkii tuomaan esille ... hassua
kyllä!» Hän nieleskeli kulauksittain teetään -- »itseään mies maalaa, --
työntäytyy vain toisen hahmoon...»
»Mikä onni, ettei hän ole muotokuvamaalari», lohduttelihen Jakob
mielessään.
»Tosiasia kuitenkin on, että me vain lyömme oman kuvamme tähän maailmaan
niinkuin keisari oman kuvansa rahaan -- yksinomaan oman itsemme, oman
itsemme, oman personallis-keisarillisen rahamme!»... Hän istui
selkäkenossa, käsivarret ristissä rinnalla, siihen ajatukseen
syventyneenä.
Jakob katseli kattoon ikäänkuin kärsivällisesti odottaen mitä nyt esiin
nousisi ja kaatoi teen suuhunsa pitkin siemauksin.
»Luuletko tosiaan, Krabbe, että asianajajalla on aikaa mietiskellä
tuollaista», keskeytti hänen vaimonsa hänet. -- »Kyllä minä pidän
hänestä huolta, herra Mörk, olkaa vain ihan levollinen -- ja jos
muutenkin mitä tarvitsette, niin lähettäkää vain sana tänne ylös»...