»Huh!»... Alette ripsautti musteen pois hienovartisesta kynästään, --
»en todellakaan tiedä, mistä kirjoittaisin... Että tänään on harmaa
syksyinen ilma, että katu tuolla ulkona on yhtenä sohjona, johon puiden
keltaisia lehtiä on sotkeutunut -- siinä kaikki, mitä kykenen saamaan
kokoon; entä sitten, -- en totta tosiaan tiedä, mitä muuta minä Ingeborg
Gramille kertoisin.»
Hän nousi kärsimättömänä pienen kirjoituspöytänsä äärestä, joka oli
täynnänsä kaikenlaisia pikku kapineita, ja sulki hienokantisen
juhtinahalle tuoksuavan kauniin kirjesalkkunsa... »En muuten luule, että
naimisiin mentyä enää onkaan niin paljon kirjoittamista. Kertoisinko,
että olemme toistamiseen käyneet vieraisilla apteekkarilla ja
voutilassa, missä kaikki oli ihan kuin edelliselläkin käynnillä. Tai
kuvailisinko tätä huonetta seitsemännen kerran?» Hän katseli hieman
ikävystyneenä ympärilleen; -- kaikki oli täydellistä, siitä ei enää
ollut mitään sanomista.
Toinen käsi vyötäisillä hän kulki pari kertaa hitaasti ja rouvamaisen
arvokkaasti edestakaisin huoneessa ja istahti sitten tuolille ikkunan
ääreen.
Ulkona ei muuta kuin lokaa ja kaksi sateenvarjoa kamppailemassa tuulen
kanssa... Hame korvissa koetti eräs vaimo saada suurta koriaan toisesta
ovenpuoliskosta leipurin puotiin ... ei ketään tuttua kadulla.
Tuossa meni Krabbe sadeviitta hartioilla kouluunsa. Ei ollut helppo
päättää, oliko hän kyttyräselkäinen vaiko vain kumaraniskainen; sade
valui pitkin sateenvarjon kärkiä ja tippui varmaan hänen pitkästä
nenästäänkin, hänen pysähtyessään filosofeeraamaan. Väliin hän seisahtui
ja lähti taas jatkamaan kulkuaan.
Alette nousi ja meni kyökkiin. Siellä oli kylmä; liian aikaista oli
vielä sytyttää tulta hellaan päivällistä varten ... kaikki oli
paikoillaan ja valmiina ja kiiltävää, tuntui melkein kolkolta.
Häntä hieman värisytti ja palelsi. Hän vilkaisi eteiseen. Oli siellä
vieraita, konttorissa, oven edessä näkyi märkiä jälkiä; hän ei voinut
mennä Jakobinkaan luokse!...
Ei ollut muuta neuvoa kuin ruveta ompelemaan kanavatyötä, jotta aika
kuluisi päivälliseen asti, tai -- hän otti romaanin ja istui
keinutuoliin.
»Kunpa kerrankin tuossa kirjassa jotakin tapahtuisi!» hän huudahti
kärsimättömänä; hän selaili nopeasti lehtiä, ennenkuin alkoi lukea.
Salin kello löi puolet tunnit ja kokonaiset, ja hän kuuli Karenin
kyökissä taittavan päreitä sytyttääkseen tulen...
Kuului ääniä, palvelustytön ja toinen karkeampi...
Saammepa nyt puita uuniin, oikeita mäntyhalkoja!» lausui Jakob astuen
tyytyväisenä sisään; -- hän oli ollut paljain päin ulkona sateessa
näyttämässä miehelle, joka toi halkokuormat, minne ne oli pinottava...
»Ja maksettu ne on, tiedätkö» -- hän kumartui suutelemaan vaimoaan. »On
siinä nyt vähäksi aikaa, neljässä sylessä»...
»Hui, kylläpä olet märkä, Jakob, olisit voinut ottaa sateenvarjon...
Mutta kenen kanssa olet istunut tuolla konttorissasi, sieltä kuului
puhetta?»
»Kenenkö -- tietysti sillä oli asiaa.»
»Tahtoi saada haasteen tai miksi sitä nyt sanotaan?»
»Ha, ha, ha, -- ei, sitä hän ei todellakaan tahtonut.»
»No, mitä sitten ... etkö nyt voi selittää ... käräjöidä ... tai...»
»Ei, kultaseni, et sinä sitä sentään ymmärrä»... hän taputteli häntä
hymyillen poskelle. -- »Ettäkö mies tahtoi saada haasteen?» hän nauroi.
»Jokin asia on nyt saanut sinut hyvälle tuulelle, Jakob, sen minä
huomaan.»
»Niin onkin, Alette, tuo mies, jolle juuri maksoin halot. Ja Krabbelle
maksan vuokran tänään 14. päivänä lokakuuta, näetkös. Eikä olekaan
vähäinen asia, että minä näin vast'alkajana -- ensimmäisenä vuonna --
olen ansainnut siksi paljon, että vuokrarahat ovat tuossa valmiina
määräpäivälleen... Se ei tosiaankaan ole hullumpaa! -- Mutta sitten tuli
tuo halkomies, näetkö, sotkemaan laskut. Mutta yhtä kaikki sattui niin
onnellisesti, että juuri äsken sain aika hyvän palkkion erään kaupan
välittämisestä, ja nyt me olemme niin sanomattoman varakkaita,
Lettaseni!»
Hän tarttui vaimonsa käsiin koettaen painaa hänet alas.
»Talonkauppako se oli?»
»Tai mies, joka tahtoi saada haasteen itselleen tai tulla tuomituksi --
tai jotakin sellaista -- niinkö, Letta?»
»Hyi, nyt sinä olet melkein kuin Tobias-serkku, niin ylimielinen»...
»Ja sinä olet niin suloinen, niin sanomattoman suloinen»... hän tarttui
taas hänen käsiinsä ja löi ne yhteen... »voit istua omassa
huoneistossasi -- etukäteen maksetussa -- ja polttaa halkoja
sylimäärin»...
* * * * *
Kun Jakob illalla kynttilä kädessä hyräillen meni konttorista
sisähuoneisiin, tapasi hän eteisessä rouva Krabben. Tämä katsoi häneen
hieman tutkivasti ja kysäisi sitten:
»Eihän herra Mörk vain ole maksanut vuokraansa Krabbelle?»
»Olen minä maksanut, rouva, ja hän kuittasi myös.»
»Mutta kylläpä...» hän juoksi portaita ylös ja tuli heti taas takaisin
setelit kädessään.
»Niin, enkös minä arvannut! Älkää koskaan maksako Krabbelle, herra Mörk.
Olkaa hyvä ja pankaa se mieleenne; hän unohtaa niin helposti, pistää
rahat jonnekin ihmeelliseen paikkaan eikä sitten muista minne. Nytkin
löysin nämä hänen päällystakkinsa takataskusta. Minä sanon Teille, että
kun miehellä on niin paljon ajatuksia päässään kuin Krabbella, niin ei
käytännöllinen vaimo ole hänelle vahingoksi. Hän istuu nyt vihkojen
ääressä, -- kolmekymmentäyhdeksän kappaletta --, jotka hänen on
korjattava joka keskiviikko ja lauantai...»
Ovi avautui yläkerroksessa ja yönuttuun puettu olento pujahti näkyviin.
Rouva Krabbe katsahti sinne. »Minä tulen heti, Krabbe» hän huusi
kiirehtien pois.
-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --
-- Oli rattoisaa istua illallisen jälkeen, kun nuo uudet halot palaa
räiskyivät uunissa ja lamppu hienoine paperivarjostimineen levitti
kodikasta valoaan ja Alette oli polvillaan uunin edessä lisäten, tulen
virikkeeksi, pesään lastuja ja päreitä. Puut olivat näet
kotiinajettaessa sateesta vähän kastuneet päältä, mutta nyt ne jo
alkoivat palaa iloisesti.
»Katsohan, Jakob!»
Jakob ei tällä kertaa vastannut. Hän istui mietteissään ja nousi nyt
piippuansa täyttämään. Eräässä oikeusjutussa oli kohta, joka kaipasi
selvitystä, ja hän oli ottanut lainopillisen tutkielman mukaansa
iltalukemiseksi.
»Minusta tuntuu, että ilta alkaa vasta silloin, kuin näen sinun
sytyttävän piippusi, Jakob.»
»Vai niin, ... vai niinkö se sinusta tuntuu, Letta» -- kuului hiukan
hajamielinen vastaus.
»On melkein kuin en sinua päivällä ollenkaan omistaisi.»
»Niin kyllä, Letta -- raukka...»
Hän otti kirjan, joka oli avattuna hänen edessään pöydällä, ja käänsi
keinutuolin niin, että valo lankesi puoleksi takaapäin.
»Tahdotko, niin luen sinulle Konstance Kjönigin kirjeen? Hän kirjoittaa
kokonaista yksitoista sivua, ajattelepas, -- kaikenlaisista sen puolen
asioista.»
Jakob nosti hiukan vastahakoisesti katseensa kirjasta... »Enhän minä
ollenkaan tunne häntä. Ja tuollaiset pitkät ... hm ... kirjeet ...
täytyy olla erityisellä tuulella niitä kuunnellakseen, näetkö... Jätä se
nyt tänä iltana, Letta; voimmehan me lukea sen joskus toiste.»
Alette nousi hiukan hitaasti ja seisoi hetkisen katselemassa uuninsuussa
leikkiviä liekkejä, miettien mitä hän nyt tekisi; otti sitten vähän
epäröiden virkkauksen, mutta laski sen kohta taas käsistään.
»Mitähän, Jakob, jos tänäkin iltana ottaisimme vähän hilloa?»
»Hilloa -- niin, ei hullumpaa, tuo tänne vaan.»
»Vadelmia vai mansikoitako?»
»Mitä vaan tahdot, molemmat ovat hyviä, -- mitä sinulla on
runsaammalti.» -- Hän oli taas syventynyt kirjaansa.
Tuokion kuluttua Letta palasi tuoden pienellä somalla tarjottimella
kaksi lautasta lusikkoineen:
»Tässä on vadelmia ja tuossa mansikoita, saat valita, kumpia tahdot;
enkö olekin sinulle hyvä, Jakob?»
»Hyväkö? Olethan toki; ei ole ketään sellaista kuin sinä, tiedäthän sinä
sen.» Hän otti likimmän lautasen ja alkoi lukiessaan syödä.
Tuossa tuokiossa oli lautanen tyhjä.
Alette oli istuutunut matalaan mukavaan lepotuoliin aikoen pitkään
nauttia hillostaan. Hän nojautui veltosti taaksepäin, söi hitaasti, otti
lusikkaan hiukkasen, vain maistoi...
Siinä istui Jakob sääri ristissä polven päällä, ja heilutellen jalkaansa
tuolla tavoin -- sen Alette tunsi niin hyvin. Hänen päänsä loi suuren
varjon seinään ja ainoastaan lehtien synnyttämä ääni, kun hän niitä
käänsi, katkaisi huoneen hiljaisuuden.
»Minusta sinun pitäisi hankkia itsellesi vähän paremmat housut, Jakob,
noita vaaleita olet jo käyttänyt koko kesän.»
»Niin -- kai -- pitää kai hankkia» -- -- --
Alette oli jo kaapinut lautasensa tyhjäksi ja asettanut sen pöydälle.
Hän ojensi itseään hiukkasen tuolissa. Vihdoin hän päättäväisesti nousi
ja meni pianon ääreen.
Hän sytytti kynttilät ja alkoi selailla nuottejaan, kunnes löysi
haluamansa, ja istuutui soittamaan.
Muutamia säveliä soitettuaan hän kääntyi:
»Tämän voi muuten soittaa kahdella tavalla; voi sen ottaa näinkin.»
Jakob katsahti hiukan hajamielisenä ylös kirjastaan.
»Vai niin.»
Alette jatkoi soittoaan.
Kappaleen loputtua hän jäi odottamaan, eikö Jakob sanoisi jotakin, ja
pyöräytteli sitten pianojakkaraa, jolla istui.
Jakob oli yhä mietteisiinsä vajonneena ja keinui lyhyin ottein tuolissa.
»Kuunteletko sinä, Jakob!»
Tämä alkoi kuunnella ja tuolin narina lakkasi.
Alette löi muutamia sointuja ja alkoi laulaa. Hän tiesi, mistä Jakob
piti, ja oli valinnut muutamia pikku lauluja, jotka aina tunnelmoitavat
ja tempasivat hänet mukaansa. Hänen oli tapana sanoa, ettei kukaan laula
niitä niin kuin Alette -- ei tahtonut kerrassaan kuullakaan kenenkään
muun niitä esittävän.
Alette pani koko sielunsa pariin lauluun.
»Uh, tuota ikävää kirjaa» hän huudahti, kun Jakob ei hiiskahtanutkaan.
»Kyllä minä kuuntelen.»
Hän aloitti hetken aprikoituaan kolmannen laulun, lempeä uhkuvan:
»Voiko ajatella mitään kauniimpaa kuin nämä Heinen sanat?»
Jakob ei vastannut.
Alette nousi pianon äärestä.
»Minä varmaankin häiritsen sinua laulullani tänä iltana, Jakob?»
»Et, rakkaani, jatka sinä vain niin kauan kuin sinua haluttaa» -- kuului
vähän hermostuneesti kirjan takaa.
Hän sammutti jotenkin äkkiä pianokynttilät ja istahti sohvaan
puolipimeään, ulkopuolelle lampun valokehän. Häntä loukkasi suuresti,
että Jakob noin vain luuli voivansa olla kuuntelematta, kun hän
kuitenkin lauloi vain hänelle.
Hän istui kuunnellen sateen rapinaa ruutua vasten; silloin tällöin
ajoivat kuormarattaat kolisten kadulla.
Vihdoin hän kuuli rouva Krabben tulevan portaita alas ja lukitsevan
ulko-oven...
»Kaikki hän tekeekin itse siellä ylhäällä», Alette huomautti. »Olen
varma siitä, että hän se kosikin ja otti Krabben, kun näki, että mies
kaipasi hoitajaa... Siellä meidän muuten kerran pitäisi käydä, he ovat
jo pari kertaa kutsuneet.»
»Hm--m, niin kyllä» Jakob mumisi.
»Ei todellakaan ole hauskaa, kun sinun täytyy istua lukemassa näin koko
ilta, Jakob!... Kello on jo kymmenen ja minua nukuttaa.»
»Pane vain maata, Lettaseni!»
Hän istui siinä vielä hetkisen haukotellen.
Vihdoin Jakob nousi ja meni täyttämään piipun uudestaan.
»Ei, nyt en enää jaksa odottaa, aloitatko toisen piipullisen, Jakob?»
Hän nousi väsyneenä ja kääri kokoon käsityönsä.
»Mene vain, ystäväni, minä tulen kohta, olen heti lopettanut.»
Letta seisoi epäröiden pöydän ääressä kynttilä kädessään.
»Niin, hyvää yötä sitten! Minä varmaan jo nukun, kun sinä tulet.»
Hän kumartui Jakobin puoleen ja suuteli häntä poskelle.