Tuo mies, jonka olkihatun alta punertavanruskea tukka pisti esiin, oli
Mörk, Jakob Mörk; hän oli asianajaja ja vast'ikään muuttanut
paikkakunnalle. Ja puoli kuukautta oli tuo pitkä vaaleaverinen nainen,
joka valkea hattu päässä niin reippaasti asteli hänen rinnallaan, käsi
pistettynä hänen kainaloonsa, ollut rouva Mörk, rouva Letta Mörk -- hän
kirjoitti muuten nimensä kirjeisiin ja nimikortteihin Alette. Mutta
hänen miehensä kutsui häntä joka tapauksessa Letaksi ja samoin
ystävättäret, veljet ja serkutkin. Hänen notkeassa, solakassa
vartalossaan oli jotakin, johon tuo nimi niin hyvin soveltui, väitti
Jakob.
Vastanaineet näyttivät erinomaisen tyytyväisiltä siinä sillalla
kulkiessaan. He olivat nähtävästi päättäneet pysytellä koko ajan
mahdollisimman lähellä kaidepuuta ja tekeytyivät kovin totisiksi, kun
vastaan tuli joku, jonka oli heitä väistettävä.
Niin, he olivat todellakin erinomaisen hyvällä, oikein repäisevän
iloisella tuulella!... He olivat juuri käyneet asemalla saattamassa setä
ja täti Vosgraffia sekä Tobias-serkkua -- Aletten korkea-arvoisia
sukulaisia; ukko Vosgraff oli oikeusneuvos --, ojentaneet heille kukkia
ja liikutetun näköisinä jättäneet hyvästit ja kaiken lisäksi pyytäneet
heitä -- Lettahan sitä niin hartaasti oli tehnyt, väitti Jakob
harmistuneena -- pian taas käymään heidän luonaan; nyt he olivat
viipyneet vain kuusi päivää, mutta seuraavalla kerralla --.
Näinä kuutena päivänä he olivat ennättäneet kiusata isäntäväkensä
melkeinpä kuoliaaksi, kiusata heitä hitaasti, lakkaamatta -- kukin
kohdaltaan, setä, täti ja Tobiaskin -- ei ollut ajattelemistakaan päästä
rauhaan tai olla kahden edes minuuttiakaan koko aikana.
Heti ensimmäisenä päivänä he olivat oikopäätä rientäneet vierailuille --
setä piti näet välttämättömänä tehdä tuttavuuksia ja Tobias-serkkua taas
houkuttelivat runsaat kestitykset ja leikinlasku pikkukaupunkilaisten
kustannuksella -- eivätkä he hellittäneet, ennenkuin oli käyty
paikkakunnan kaikissa perheissä. Ja koska näiltä tietysti taas oli
odotettava vastakäyntejä, oli täti Vosgraff järjestänyt koko talon aivan
uuteen kuntoon ja asettanut näytteille nuoren parin kaikki häälahjat ja
uudet kauniit kapineet -- mikä nyt oikeastaan oli hyvinkin hauskaa;
Letta ei ainakaan voinut ajatella parempaa tapaa saada ne yhdellä kertaa
näytetyiksi. Ja setä ja täti, jotka olivat Aletten kummeja ja jotka niin
runsaalla tuhlaavaisuudella olivat huolehtineet hänen myötäjäisistään
aivan kuin he -- lapsettomat kun olivat -- olisivat pitäneet häntä omana
tyttärenään, he nauttivatkin suuresti vieraiden osoittamasta ihailusta.
Sedälle ja tädille oli tietysti kaiken päivää pidettävä seuraa milloin
sisällä, milloin puutarhassa, ja kun he joskus olivat poissa tai
lepäilivät makuuhuoneessa -- nuori pari oli luovuttanut heille omansa --
heti Tobias, joka muuten maata loikoili tai lueskeli, ilmestyi siihen
sukkeluuksineen. Huh! sen kauheampaa Letta ei tietänyt kuin Tobiaksen
sukkeluudet, joille tietysti oli naurettava. Ja miten olikaan, Tobias
otti Jakobia käsivarresta ja kuljetti hänet mukanaan.
»Pois ovat menneet, pois ovat menneet, pois, pois» Letta sitten hyräili
astellessaan tahdissa...
He kiirehtivät katsomatta ympärilleen, ilakoiden ja leikkiä laskien,
pitkin suurta komeaa siltaa, molemmat saman iloisen ajatuksen
valtaamana, joka sai sydämen riemusta sykkimään -- oma koti taas vapaana
ja tyhjänä ja yksin heitä varten!... Tanssia hän, Letta, tahtoo läpi
huoneiden, kun kotiin pääsee. -- -- --
Ilmeistä salakavaluutta he siinä harjoittivat liketessään ikävää,
puheliasta kenraaliajutanttia, jonka tiesivät vannoneen, että nuoreen
somaan rouva Mörkiin voisi, hitto vie, vaikka rakastuakin, ja sitten
hänen ohitseen pyyhältäessään. Ja he tervehtivät ohikulkevia aivan kuin
olisivat tahtoneet välttää joutumasta heidän kanssaan puheluun. Moni oli
näet tänä kauniina kevätiltana lähtenyt kävelylle katsellakseen jokea,
joka par'aikaa oli korkeimmillaan tulvimassa.
Vettä, vain vettä!
Mahtava joki syöksyi korkeana ja tummana holvien alta, niin että silta
huojui ja patsaita tuskin näkyi. Leveä, kimmeltävä virta teki sillan
yläpuolella ikäänkuin majesteetillisesta tahdonponnistuksesta suuren
mutkan, muodostaen viehättäväksi panoraamaksi maiseman, jonka keskellä
kaupunki valleineen ja linnoituksineen korkealle kohosi. Se näytti
suurelta sisäjärveltä, josta sieltä täältä nousi saaria ja lehtoja ja
puita -- tuoksuava tuomi seisoi vyötäisiin asti vedessä sirotellen
kukkia ympärilleen --, aidat pistivät esiin pitkinä jonoina ja
loitompana näkyi vesien välissä taloja ja kartanoita aina tuonne saakka,
missä metsäiset harjut kohoilivat, taustanaan siintävien vaarojen
ääriviivat.
Tuolta ylhäältä poikki niittyjen ja peltojen virtasivat kohisten
lisäjoet, valmiina murtamaan sillat ja sulut, yhä kasvaen ja paisuen
monista puroista. Pellonpientareilla vasta puhjenneet leiniköt ja
voikukat helottivat keltaisina syvällä veden alla, ja niiden varret
kumartuivat virran mukaan. Ihmeellisenä huumaavana huminana kulki läpi
kevätillan tämä luonnon uhkuva, kuohuva voima.
Mutta noilta kahdelta jäi näköala kokonaan huomaamatta.
Sillan päähän päästyään Jakob alkoi kävellä erästä hirttä pitkin
peloittaakseen Alettea, kunnes tämä suuttui. Ja vähän kauemma tielle
tultuaan hän pidätteli häntä -- oli löytänyt tieltä pajunoksan. Sen
päästä oli kuori lähtenyt. Hän puhalteli, tahtoi tehdä siitä pajupillin
... alkoi väännellä ja koputella ... nyt kun mahla nousee puihin, soi
joka oksassa huilu.
Hän osoitti kaupungin vanhaa viheriöivää kaivoa, joka tuossa houkutteli
kansi auki. Sen viileässä syvyydessä riippui ketjun varassa raudoitettu
sanko puoleksi veteen painuneena. Hän innostui kuvittelemaan, että he
jonakin päivänä voisivat lähteä veistelemään pajupillejä; he
kalastelisivat ja keittäisivät kahvia...
Letta odotteli jännitettynä, että hän vihdoinkin lopettaisi; Jakob yhä
vain jutteli -- hän näytti nauttivan ihan kaksinkertaisesti nähdessään
Letan noin kärsimättömänä.
Oh, nytpä kävi hullusti! -- Kuori halkesi päästä, juuri kuin hän oli
saamaisillaan sen irti.
Hän asetti oksan polvelleen ja alkoi sitä vähän alempaa ja oikein
innokkaasti koputella uudestaan kynäveitsensä varrella.
»Ei, kuulehan Jakob, vieläkö aiot jatkaa... Meidänhän piti kiiruhtaa.»
Heti hän olisi valmis, heti paikalla. Hän koputteli, käänteli ja
väänteli.
Letta voihki kärsimättömänä kerta toisensa jälkeen.
»Annahan minun katsoa», yritti hän vihdoin.
Jakob ojensi hänelle luottavaisesti oksan, ja samassa se hävisi kaivoon.
Sitten hän katsoi miestään suoraan silmiin ylpeän voitokkaana ja lähti
hymyillen kulkemaan eteenpäin sellaisella tavalla, joka sai Jakobin
kokonaan unohtamaan pajunoksan.
»Miten suloista tietää, että olemme taas kahden, sinä ja minä» puheli
Letta, »ettei tässä enää kukaan muu ole määräämässä kuin me kaksi!»
»Kuin sinä yksin, tarkoitat kai», hän vilkaisi veitikkamaisesti Lettaan.
»Tahdonko minä koskaan maailmassa muuta kuin mitä sinäkin, Jakob?»...
-- -- -- Jos joku heidän tultuaan kotiin olisi kysynyt, paistoiko kuu,
olisivat he varmaankin kurkistaneet ikkunasta, miten oli.
Vihdoinkin he olivat päässeet rauhaan. He eivät olleet istuneet oman
pöydän ääressä eivätkä omassa huoneessaan kahden kesken kuuteen pitkään
päivään!...
Setä ja täti Vosgraff eivät suinkaan olisi olleet hyvillään, jos
olisivat nähneet heidän kasvojensa ilmeen, kun he seisoessaan
makuuhuoneensa ovella katselivat kaikkea sitä, mitä siellä oli muutettu
ja järjestetty, siirretty ja sovitettu heitä, vieraita, varten. Mutta
tuossa tuokiossa oli palvelustytön avulla kaikki taas asetettu
paikoilleen, ikkunat oli kiskaistu auki ja kaikissa muissakin huoneissa
tuulispään nopeudella suursiivous toimitettu. Helmillä kirjailtu patja
katosi sohvalta, sen edestä taas koiran kuvalla koristettu matto ja
keinutuolista viheriä tupsupäinen peite. Salin pöydällä oli Mörkin iso
mustepullo, jota oikeusneuvos vielä iltapäivällä oli käyttänyt -- sen
Jakob huomattavalla vahingonilolla vei takaisin konttoriin ja Letalle
taas kantoi nojatuolipeitteen, jota Tobias oli käyttänyt vetäessään
päivällisuntaan hänen sohvallaan. Sanomalehtikin oli vielä levällään
hänen jäljiltään ihan niin kuin hän oli sen kädestään heittänyt.
Siinä oli todella koko työ ja touhu, ennenkuin taas kaikki oli saatu
kuntoon, kaikki jäljet hävitetyksi, poispuhalletuksi ... aina »tädin
sohvaan jättämään vaikutelmaan» asti, kuten Jakob sanoi.
Sitten he tekivät vielä ylimääräisen retken puutarhaan nähdäkseen, eikö
todella sielläkään enää ollut ketään; pitihän Letan sitäpaitsi päästä
tutkimaan, oliko ehkä sen verran parsanjuurta jo maassa, että sitä saisi
vähän syödäkseen; hän näet oli, sairastettuaan kalvetustautia,
erityisesti ihastunut kaikenlaisiin raakaleisiin.
Siellä pitikin heitä sitten vielä onnettomuuden kohdata -- heidän
tielleen ilmestyi yhtäkkiä tuo pieni kummallinen olento, opettaja
Krabbe, joka asui yläkerroksessa ja josta Jakob oli ihan
pääsemättömissä, kun joutui hänen kanssaan juttelemaan. Hän oli saanut
talon vaimonsa mukana ja oli opettajana keskikoulussa. Hänen kumara
vartalonsa puikahti esiin puitten välistä ja hän kurotti isoa päätään,
jota liian kapealierinen hattu suojasi, hyvin lähelle Mörkiä, aivan kuin
tahtoisi tunkeutua tämän ajatuspiiriin.
»Leideninpulloja, katsokaa, leideninpulloja» -- hän nyökäytti päätään
hyvin kekseliään näköisenä -- »niin, juuri leideninpulloja me olemme» --
ja hän tökkäsi äkkiä etusormellaan Jakobia rintaan, -- »Te ja minä, ja
Te myöskin, rouvaseni!»... Tämän viimeisen hän nähtävästi erityisellä
mielihyvällä lisäsi, -- -- »kaikki me olemme yk-sin-ker-taisesti vain
sähkö-akkumulaattoreita. Liika sähkö muuttuu ihmisessä tarmoksi --
ajatukseksi, toiminnaksi ja -- anteeksi, rouvaseni -- myöskin tunteiksi»
-- taas ilmaisi ääni erityistä tyytyväisyyttä. »Ja sitten,
ymmärrättehän» -- hän työnsi taas sormellaan Jakobia niin, että tämän
pysyäkseen tasapainossa piti ottaa askel taaksepäin -- »sitten on vain
kysymys siitä, onko ihminen tässä maailmassa palanen yhteen- vaiko
vähennyslaskua, tuottaako kone enemmän voimaa kuin mitä se kuluttaa --
yksinkertaisesti, rouva»... hän kääntyi puhuakseen Letalle.
»Nyt minä löysin tädin jakkaran, Jakob», huusi Letta huvimajasta. Hän
heilutti jakkaraa kädessään aivan kuin hän tahtoisi sen avulla hyökätä
ulos siitä ansasta, johon he olivat joutuneet, ja asettui sitten vähän
kauemma käytävälle Jakobia odottamaan.
»Tulen paikalla, Letta.»
»Sen minä sanon»... Krabben suuret kasvot, jotka pyöreine silmineen ja
isoine koukkunenineen muistuttivat kiiltävään puutarhapalloon kuvastuvia
kasvoja, nyökyttävät hitaasti, vakuuttavasti; »lääketiede keksii kyllä
vielä keinoja elinvoiman ja tarmon säilyttämiseksi ..
yk-sin-ker-taisesti vain liikavoiman säästämiseksi .. tulee vielä
tekemään Napoleoneja kuin tehtaassa tavaraa!» Hän räpäytti silmiään
sangen tyytyväisenä.
»Etkö jo tule, Jakob?» kuului kärsimätön ääni.
Jakob olisi voinut työntää nurin tuon tukevan Krabben, joka seisoi siinä
tuijottaen häneen ja vähän väliä töykäten häntä rintaan -- päästäkseen
vaimonsa luo, jonka solakka vartalo häämötti tiellä. Parilla sanalla
anteeksipyytäen hän riistäytyi irti Krabbesta ja kiiruhti Letan jälkeen.