Suomentanut
Tekla Lampén
Ensimmäisen kerran julkaissut
Werner Söderström Osakeyhtiö 1916.
Tämä kirja on pohjoismaissa Jonas Lien kaikkein rakastetuimpia.
Rakastettu -- minä punnitsen kyllä tarkoin tämän sanan käytön ja
merkityksen. Mutta Jonas Lien teoksista ei muuta voi sanoa. Hänen
tovereitaan ihaillaan. Hän ja hänen teoksensa ovat rakastettuja. Monissa
painoksissa, joiden suuruus niin suppealla kielialueella kuin
pohjoismaiden näyttää suorastaan satumaiselta, ovat hänen romaaninsa
levinneet jok'ikisen lukevan ihmisen käsiin. Ja samalla kuin
sadattuhannet henkisesti rikastuivat niistä -- on melkein ihme, että
Jonas Lie voitti sataintuhanten sydämet, vaikka hän loi romaanin koko
muodon uudestaan, sillä tavallisesti uudestiluominen aina riistää
runoilijalta joukkojen ymmärtämyksen --, ne pysyivät tuntijoistakin
kokonaisen aikakauden korkeimpina ja rakkaimpina mestariteoksina.
Sill'aikaa kuin monet jäljittelivät häntä ja jotkut kenties
täydellistyttivätkin hänen perustamansa kuvailevan (impressionistisen)
romaanin muotoa, Jonas Lie pysyi pohjoismaisen romaanitaiteen
suurmestarina, jolla ei kilpailijaa ollut.
Sillä hän hallitsi sydämet -- sydämensä voimalla.
Totta kyllä -- hänen runoutensa puhuu siitä, mikä on likinnä pohjolan
mielenlaatua ja kaipuuta.
Hän runoili merestä, joka pohjolan lapsista on suuruuden esikuva.
Kaukaisella, myrskyn tuivertamalla merellä -- peitossa pitkän pimeyden,
jossa revontulet loimuavat ja räiskyvät --, merellä elävät,
työskentelevät ja taistelevat, sotivat ja voittavat hänen ensimmäisten
romaaniensa ihmiset. Siellä -- yössä ja synkeydessä --, talven
säälimättömien tähtien alla oli Jonas Lien mielikuvituksen paikka ja
koti, mielikuvituksen, joka oli rajoja vailla ja jonka kisatanterena oli
kaikki, missä outoa ja sadunomaista piili. Siellä, missä Jäämeri
kallioidensa välissä vaahtoaa, oli kohtalo ankara, niinkuin oli niiden
ihmisten tahto ankara, jotka kohtalon voittivat. Ja naiset olivat,
uhrautumisessaan, voimakkaat kuin miehet.
Jonas Lie voitti itselleen lukijakunnan meri-runoilulla. Vielä enemmän
hän kiinnitti mielet niillä romaaneillaan, jotka sitten seurasivat,
hänen suurimmillaan ja saavuttamattomilla: perhe-elämää kuvailevilla.
Käännyttyään pois merestä, jota hän rakasti niin palavasti, että hän,
tuo kokonaisen ihmisiän maanpaossa elänyt, rakensi synnyinmaahansa talon
voidakseen kuolla meren laulussa ja meren rannalla, yritettyään ensiksi
»Elämän orjassa» muuttaa romaani esitystä, siinä kun hän ensi kerran
paljasti myötätuntonsa, sydämensä koko maailman, hän sijoitti nyt
runoilunsa perheeseen ja teki pohjolan perhe-elämästä maailman, jonka
siihen saakka vain *luulimme* tunteneemme. Sillä vasta Jonas Lie opetti
meidät sitä todella tuntemaan. Hän *näyttää* meille perhe-elämän
maailman, jossa olimme kaiken ikämme eläneet lyhytnäköisinä ja
puolisokeina.
Siten tullakseen perhe-elämän hallitsijaksi Jonas Lien täytyi
suunnattomalla tahdonponnistuksella muodostaa oma mielikuvituksensa
uudestaan. Sitä olivat askarruttaneet -- ja juuri siinä oli hänen luovan
kuvausvoimansa alkuperäisyys -- kaikenmoiset sadunomaiset miellekuvat,
meren aava, rajaton ulappa, meren tylyys, jättiläismäisyys, omituisuus.
Tässä mielikuvituksessa olivat »Peikko» ja »Peikonväet» eläneet,
mielikuvituksessa, joka ryntäsi vuorien uumeniinkin, tunkeutui sadun
välkkyviin syvyyksiin.
*Mutta samoinkuin Jonas Lie muodosti romaanitaiteen uudestaan ja teki
sen kertovasta kuvailevaksi, samoin hän -- ja se oli vain nerolle
mahdollista -- muodosti oman mielikuvituksensa uudestaan.*
Astuessaan todellisimpaan ja pienimpään kaikista maailmoista --
perhe-elämän ja neljän seinän maailmaan --, hän kukisti oman
mielikuvitusvoimansa ja teki siitä ihmeellisen, ainoalaatuisen
arvausvoiman, joka tunki luihin ja ytimiin ja sydämen sisimpiin syihin.
Enemmänkin: hän ei arvannut, hän näki lävitse. Vanhemmat ja lapset,
miehet ja naiset, sukulaisuuden, kotiseurustelun, palvelusväen, kaikki
nuo pikku seikat, joista elon kohtalot sukeutuvat -- niiden lävitse hän
näki ja teki ne meidän silmillemme läpinäkyviksi... Ristiriidat ja
yhteeniskennän, taistelut ja sovinnon, arkipäivän hankaukset,
likentäytymisen ja hiljalleen loittonemisen, mielenmasennuksen ja
ilonaiheet -- kaiken sen, mikä on perhe-elämän verenkiertoa, miljoonain
elävien olentojen onnen nousua ja laskua, Jonas Lie tunsi ja sen hän
saattoi meidät elämään niinkuin eläisimme omaa elämäämme.
Tätä elämää, jonka nyt vasta älysimme ja näimme, nyt vasta, kuin hän sen
oli meille näyttänyt ... neronsa valossa.
Kuinkapa ei runoilija mieltämme kahlehtisi, kun hänen taiteensa ensi
kerran asettaa eläväksi silmiemme eteen sen kodin, jossa elämme ja
hengitämme?
Jonas Lie olisi voittanut meidät puolelleen jo yksistään sillä
probleemilla, joka oli hänen runoilunsa esineenä ja jonka hän ratkaisi
ja näki tarkemmin kuin kukaan muu, antaen sille elämän esitysmuodossa,
jonka täytyi vaikuttaa itse elämän tavoin.
Kahlehtia hänen täytyi jo aiheellaan ja aiheenhallinnallaan.
Mutta lumouspiirissään hän piti sydämensä voimalla.
Runoilijasydämen myötätunto, sydämen, joka ei koskaan lepää eikä koskaan
tyynny, on hänen runoutensa valuva, punainen veri.
Jonas Lie näki sydämellään. Hän ymmärsi sydämellään. Sentähden hän myös
osasi antaa anteeksi. Ja koska hän sydämensä pohjasta antoi anteeksi,
koetti hän tuoda parannusta.
Hänen mielensä, joka oli yhtä miehekäs kuin lempeä, ei tuominnut koskaan
eikä ketään. Hän ymmärsi ... ja tahtoi lohduttaa. Ja hän osasi
lohduttaa. Sillä hänen sydämensä teki hänet viisaaksi.
Ja kaikki, jotka kärsivät ja olivat särkyneet, kaikki, joiden elämä oli
tuhoutunut ja myrkyttynyt ja joiden sielussa haava veristi, -- kaikki
kokoontuivat hänen, ystävänsä, ympärille; ja kooten syvän viisautensa
yhteen lyhyeksi lauselmaksi hän lempeällä äänellään ilmaisi
evankeliuminsa:
*»Ota ja anna laupiain käsin».*
-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --
Se kohtalo, joka Jonas Lien tuotannolle ulkomailla tuli hänen eläessään
-- Lie kuoli v. 1908 -- ei ollut hänen ansioidensa mukainen. Aikana,
jolloin käännetään melkein kuumeenomaisella kiihkolla, jolloin koko
maailman silmät olivat suunnattuina runoilijan kotimaata ja sen
kirjallisuutta kohden, on Pohjolan suurinta romaanitaiteilijaa
tutustutettu muunkieliselle lukijakunnalle vain katkonaisesti; hän on
ollut miltei huomaaton.
Osaksi olivat siihen olotkin syynä.
Kun Norjan päivä koitti, oli teatterin valtaistuin tyhjänä.
Itseoikeutettuna sille koroitettiin Henrik Ibsen. Jonas Lielle, romaanin
mestarille, muodostuivat olot toisenlaisiksi. Ei vain se ollut
ratkaisevana, että romaanikirjailijan on aina vaikeampi tunkeutua esille
ja saavuttaa huomiota. Yhtä ratkaisevaa oli, että Europassa oli romaanin
hallitsijapaikka täytetty. Kun Jonas Lien taide säteili
keskipäivänkorkeudessaan pohjoismaissa, piti Emile Zola, jonka nerokkain
vastustaja Jonas Lie oli, vielä koko Europpaa otteessaan, hänen väkevä
kätensä ei vielä ollut hellittänyt yllätettyä niskaamme. Ja sill'aikaa
kuin Emile Zola hallitsi lännessä, astuivat idästä esiin mahtavat
venäläiset -- hallitsijajoukko, joka hallitsijansanoin puhui
suunnattomasta uudesta maasta, puolisivistyksestä, joka pani meidät
kummastelemaan...
Tosiaankin liikaa olisi ollut, jos romaanikirjailija, joka tuli
syrjäisestä sopesta, olisi syössyt taisteluun...
Eikä Jonas Lie itse tehnyt kerrassaan mitään tullakseen »nähdyksi». Hän
eli monet vuodet keskuksissa: Stuttgartissa, Dresdenissä, Hampurissa.
Mutta vieraallakin maalla hän pysyi omassa kodissaan, jossa Norjan lippu
riippui maanpakolaisen vuoteen päällä, ja ne neljä seinää, joiden
sisällä hän asui, missä ikinä hän muukalaismaassa olikin, pysyivät
palasena Norjaa, jolle hän ei ollut koskaan uskoton -- kaikkein
vähimmän, tunkeutuakseen näköisälle.
Hän tarkkasi -- »kaksisilmäisenä nerona», joka hän oli, -- ulkomaiden
yhteiskuntaa neron juurtajaksaisella terävyydellä; mutta hänen ei tehnyt
mielensä pyrkiä tähän yhteiskuntaan. Niinkuin yksinistuja meren rannalla
tähyää ulapan yli, niin katseli Jonas Lie sitä yhteiskuntaa, jossa hän
eli.
Sen kirjallisuuden hän tunsi ja sen kirjallisuuden sankarit.
Uskon kyllä, että hän hiljaisessa sopukassaan vertaili itseään heihin,
noihin toisiin, jotka silloin hallitsivat romaanin taiteessa. Mutta
kilpailu ei häntä viehättänyt.
Ylväänä ja hiljaisena hän pysyi pohjolan mestarina. Ja jos meidän
rakkautemme häntä kohtaan pysyy, tahdomme häntä siitä kymmenkertaisesti
kunnioittaa:
Kunnia nerolle, jonka ominaisin lähde oli sydän!
*Herman Bang.*