Viimeisen käräjäpäivän vilkkaiden päivällisten päätyttyä oli korttipeli
täydessä käynnissä ja paksu tupakansavu lepäsi kahvikuppien ja
liköörilasien päällä.
»Joko nyt lähdössä, herra Mörk?»...
»On todellakin surullinen ilmiö nuoressa polvessa, että naisvalta vain
kasvamistaan kasvaa»...
»Tuskinpa todellista miestä enää tapaakaan niiden joukosta, jotka ovat
alle neljänkymmenen! -- Ja sen minä sanon Teille, herra Mörk, että tämä
johtuu siitä, että miehet niin kevytmielisesti ja epäviisaasti luopuvat
esikoisoikeudestaan kuherruskuukauden aikana. Katsokaa ympärillenne --
tässä näette naineita miehiä, jotka ovat ymmärtäneet säilyttää oikean
komennon talossaan.»
Mörk seisoi hattu päässä, tukien isoa asiakirjakääröä kylmää uunia
vasten; hän koetti sitä sitoa nuoranpätkällä, jota hän piteli
hampaittensa välissä.
»Etteköhän sentään, herra Mörk ... ettekö?» -- kehoitteli nimismies; hän
puuhasi par'aikaa pelipöydän siirtämistä pois siitä paikasta, johon pari
harmaata auringonsädettä heiluvan rullauutimen läpi oli löytänyt tiensä.
»Ettekö todellakaan? Yksi ainoa robbertti vain -- ettei tarvitsisi ottaa
puu-ukkoa peliin.»
»Ei kiitos!» Suu puristi nuoranpätkää, kun hän kiristi sen lujempaan ja
vetäisi taakse solmuun.
»Vor Liebe und Liebesweh» -- lausuili notari.
»Parempi olla aviomiehenä kuin puu-ukkona?»
»Luvannut kiiruhtaa kotiin?»
»Vannonut ... tietysti tehnyt valan.»
»Teerenpeliä omassa pesässä»... sateli pistopuheita näiden sangen
erilaisten sivistystasojen edustajain nauraessa ja virnaillessa.
»Kummallinen otus!» -- sanottiin Mörkin lähdettyä.
»Terävä pää sillä kuuluu olevan.»
»Uskon pikemminkin, että takinkauluksen hemmut johtuvat kopan
tyhjyydestä...»
»Mutta huomasitko, vouti», kuiskasi asessori Brink, »miten sekä notari
että kasööri äkämystyivät, kun hän lähti niin aikaisin? He tietävät,
että heitä tänä iltana odottaa kotona läksytys, kun istuvat täällä
juhlimassa käräjäin päätyttyä.»
* * * * *
Mörk ajaa jyrisytti niin, että raitioista räiskyi lokaa hänen päälleen
aina niskaan asti.
»Etkö juokse!»...
Vanhanpuoleinen likaisenharmaa kyytihevonen heristeli vähän väliä
korviansa; se oli alati varuillaan kaikkia niitä erilaisia temppuja
vastaan, joita kärsimätön ajaja teki majatalosta saamallaan
piiskanpahasella, ja sen punertavat mulkosilmät arvostelivat tottuneesti
jokaisen elkeen merkityksen ja arvon. Se saattoi hypähtää, kun ajaja
keksaisi uuden metkun, mutta ei välittänyt vähääkään niistä tyhjistä
läiskäyksistä, joita kuuli laihan selkänsä päältä, eikä liioin
kunniallekäyvistä puhuttelusanoista.
Vinha vauhti hiljeni vähitellen hölkäntapaiseksi menoksi.
Nyt oli tällä haavaa syntynyt rauhantila ja kuljettiin verkalleen. Mörk
nojautui rattaissaan takakenoon. Vanha nahkapalanen, joka toimitti
jalkapeitteen virkaa, oli luisunut alas polvilta, ja asiapapereita
sisältävä käärö näytti hiljaisen tärinän jatkuessa pyrkivän vapautumaan
kuluneesta hihnasta.
... On se sentään toista, kun tietää tulevansa oman vaimonsa luokse,
kuin kömpiä poikamiehen kolkkoon koppiin. Tai lähteä etsimään tovereita
... tai ravintolaan. Ensin tuntikausia biljaardipöydän ääressä. Ja
sitten toti, sikarit ja kaasuilma. -- Ei epäilemistäkään, että elämä
sitäpaitsi käy halvemmaksikin... Ja kun tulen kotiin, niin seisoo hän
eteisessä, ja hymyilee minulle veitikkamaisesti ja arvelee, että nyt
minä taas olen hänen vallassaan. Ovat ne naiset sentään hiton hauskoja.
»Etkö tahdo juosta, sinä...» hän keskeytti ajatusjuoksunsa,
kärsimättömänä piiskaan tarttuen. »Luulenpa, että aiot ruveta nukkumaan
keskellä maantietä.»
Taas ajaa hölkytettiin eteenpäin.
Sitten vauhti hiljenemistään hiljeni.
»Juoksetko, taikka so -- hep, hep!... Kyllä minä sen majatalon isännän
opetan, sen eläinrääkkääjän -- pakottaa minut istumaan tässä koko ajan
piiskaa heiluttamassa.»
»Nyt joutuin!» Hän nykäisi äkkiä ohjaksista niin kovasti, että hevonen
säikähtäen kavahti juoksuun, ja kappaleen matkaa kuljettiin taas täyttä
vauhtia.
Mutta elukalla ei nähtävästi ollut taipumusta juoksennella lemmenpolkuja
ja se ilmeisesti katui, että oli antanut itseänsä petkuttaa. Jäi
seisomaan vallan, kunnes sen erinäisten seikkojen johdosta oli
lähdettävä hölkkäisemään.
Maisema kiilteli vielä sadekosteana. Iltapäiväaurinko heijastui
jokaisesta lätäköstä ja tien alapuolella pilkotti honkien välistä järvi
toisensa jälkeen kapeina, kiiltävinä juovina, sänkipeltojen ja kankaiden
keskellä.
... Hän tulee kai jo tiellä minua vastaan, silkkihuivi sidottuna leuan
alle. Sitten hän nousee rattaille ... pitelee ohjaksia hienoilla
valkeilla käsillään, itse istun takana...
... Ihmeellistä, miten vähän ihmiset lopultakin ymmärtävät, mitä
merkitsee olla naimisissa, -- se on erikoinen olomuoto... Luonto on
viekas; se tuntee pappenheimiläisensä, kuten se yläkerroksen opettaja
sanoo -- se kätkee hennoimmat siemenet paksuimman kuoren alle. Ja koko
ihmiskasvun alkusiemenen -- rakkauden -- se on istuttanut keskelle
poroporvarillisuutta poroporvarilliseen muotoon, jota sanotaan
avioliitoksi. Rakkaus on haave, sanovat useimmat... »Ptruu -- ptruu»...
Hän koetti pysäyttää hevosta, joka tahtoi poiketa tien viereen.
»Vai niin, sinä tahdot juoda; niin minäkin.»
Hän hyppäsi reippaasti rattailta.
Siinä lirisi puro, ja vähän matkan päässä hevosesta yläjuoksun puolella
hänkin kumartui juomaan, asentoon, joka suorastaan soti vedenpainon
lakeja vastaan; hän oli siinä onnellisessa iässä, jolloin ihminen voi
seisoa päälaellaan ja juoda, aavistamatta, että tekee aikamoisen tempun.
»Luulisipa tämän olevan toista kuin oluttulva tuolla käräjätalossa.»
Nopeasti huuhdottuaan kasvonsa ja kätensä hän nousi taas rattaille.
»Ja nyt olemme virkeät uuteen yritykseen, hiirakko!» Hän käänsi hevosen
nousemaan rinnettä ylös ja läiskäytti piiskaa.
Mennä jytyytettiin taas yksitoikkoista hölkkää; piiskanvarrella täytyi
Mörkin vähän väliä työntää paperikääröä jalkapeitteen alle. Ei ollut
monta juttua ollut hänen ajettavanaan, ainoastaan viisi. Olihan hän
aloittanut asianajotoimensa vasta neljännesvuosi sitten eli keväällä
vähää ennen naimisiinmenoaan.
... Ja nyt jo viisi juttua ... tai myös vasta viisi...
Sitä voisi sanoa menestykseksi taikka päinvastoin, miten asian ottaa.
Mutta nyt sitä olikin käytävä toisella tavalla kiinni kuin tähän asti.
Tekee retkiä sinne tänne, solmiaa tuttavuuksia. Ja silloin voi...
»Hep -- hep -- hep!... Koetapa vähän kiiruhtaa! -- Hänen oli pitänyt
juhlallisesti luvata Letalle, ettei tämän tarvitsisi odottaa häntä
kauemmin kuin kolmannen käräjäpäivän iltaan kaikkein viimeistään
seitsemään asti.
Hevonen vastasi huiskauttamalla häntäänsä, niin että ohut siima
sotkeutui siihen, ja irroittamisessa oli aika puuha.
... Niin, voisi hyvinkin ottaa hänet mukaan. Herättäisi enemmän
luottamusta, kun kävisi vaimonsa kanssa metsänomistajien tai
tilanherrojen luona noin niinkuin perhevierailulla, kuin jos vain
poikkeaisi sattumalta levähtämään. Oikeastaan pitäisi olla oma hevonen,
sillä eihän sitä kyytijuhdalla käydä vieraisilla levähtämässä.
Hänen täytyi koettaa saada tuo hevosasia järjestetyksi, se antaisi heti
ammatille enemmän arvoa. Mutta -- hän tuijotti syvämietteisenä konin
paikullisiin lanteisiin. Lonkkaluut nousivat ja laskivat kuin puujalat
nahan alla, sitä mukaa kuin se liikutteli takaraajojaan -- se maksaa.
Tarvitsee yrittää, eikö kauppias Berg -- hänellä on kaksi -- vuokraisi
viikoksi...
»Hei, he--hei! Koetapa saada jalat allesi! Elähän rupea tässä näköalaa
ihailemaan!» Sanoja seurasi ankara muistutus piiskalla.
Maantie kulki nyt ulos metsästä kapeana kauniin järven vartta; toisella
puolella kohoavan harjun rinteellä oli joukko talonpoikaistaloja.
Kaunista kyllä, kunpa vain näköalasta voisi elää... Letta ja minä
voisimme muuten vuokrata veneen ja tulla tänne kalastelemaan -- istua
kahden järvellä -- ja sitten keittää taimenia ja tilata viiliä ja
kermapuuroa jostakin talosta.
»Hoi, mies! Mitähän kaloja näistä vesistä saa -- taimenia vai haukia?»
»Hä--ääh?» Line 398 - Short line 53?
»Kysyn vain, saako täältä taimenia vai haukia -- ehkä siikoja?»
»Niin, järvestäkö?»
»Niin, näistä vesistä.»
»Vai niin» -- mies raapi korvallistaan; »onko herra ehkä asianajaja?»
»Olen kyllä.»
»Vai niin, no, sitähän minä arvelinkin ... niinpä niin.»
»Ehk'ei täältä saakaan kaloja?»
»Kyllä, kyllä voi, jos on kalaonni ... niin ja pyydyksiä. Mutta sitten
minä ajattelin, että ehkä herra voisi sanoa, onko se paikallaan, että
minun juttuni on maannut jo kolmatta vuotta siellä kaupungissa.»
»Ylioikeudessako?»
»Niin, siellähän se kai...»
»Minun pitäisi ensin tuntea juttu, ymmärräthän.»
»Niin nähkääs, herra asianajaja, se oli nyt alun pitäen niin, että he
kielsivät minulta kauppakirjan taloon, vaikka minulla on kontrahti.»
»Mihinkä taloon?»
»Niin, nähkääs, herra asianajaja, jotta pääsisitte oikein asian perille,
täytyy minun kertoa, että isäni ja Jonsrud vaihtoivat tiloja. Niin, sen
he tekivät.»
Letan kasvot vilahtivat hänen silmiensä edessä. Kertomus saattoi venyä
pitkäksi... Mutta olihan tässä juttu tarjona.
»Kuulehan, mikä sinun nimesi on», keksi hän pelastuksekseen.
»Mobergejä minä olen, Halvor Moberg.»
»Kuulepa, Halvor, jos tahdot, että minä rupean juttuasi selvittelemään,
niin voin käydä täällä jonakin päivänä, ja sitten sinä vuokraat minulle
veneen. Vaimoni -- minulla on sellainen kiltti pikku vaimo, näetkös --
tahtoisi mielellään lähteä minun kanssani kalastelemaan, se olisi
hänestä hauskaa. Ja sitten voimme jutella asiasta niin paljon kuin
haluat.»
»Niin kyllä, on minulla venekin, ja kyllä kai me vuokrasta sovimme ...
enhän minä sitä... Mutta minä tahtoisin mielelläni puhua herra
asianajajan kanssa toisestakin asiasta. Olen näet tässä aikonut syksyllä
lähteä Amerikkaan, poikani luokse näet, ja sitten --»
»Niin, siitäkin asiasta me juttelemme sitten, Halvor!»
»Mutta sitten tahtoisin vielä kysyä Teiltä, sillä näin herra asianajajan
käräjillä ja minusta näytti, että olette ikäänkuin uusi luuta -- niin
että tahtoisitteko myydä sen talon sellaisena kuin se on, ilman
kauppakirjaa?... Ja sitten pitäisi vielä selvittää ne kaksi vanhaa
juttua kalastusoikeudesta. Niin, nähkääs, herra asianajaja, jos
suvaitsette astua alas rattailta ja juoda kupin maitoa, niin näytän sekä
kartat että tarkastuspaperit... Sillä se asia, jonka minä hävisin
ylioikeudessa, se...»
Ei ollut enää valitsemisen varaa; talonpoika talutti hevosen pitkin
mutkikasta tietä veräjän läpi ja pihan poikki tuvan oven eteen.
Siitä tuli pitkä istunto; -- hän katseli kärsimättömänä ikkunasta, näki
tuomarin vaunujen ja asianajajain rattaiden ajaa huristavan ohitse
alhaalla maantiellä.
Kello kävi jo yhdeksättä ja laskeva aurinko heitti viimeiset, keltaiset
säteensä suureen, puoleksi tyhjennettyyn kuhmuiseen maitokulhoon,
ennenkuin nuori asianajaja oli pöyhinyt, kuulustellut ja tutkinut
Halvorin kaikki neljä juttua -- niitä ei ollut sen vähemmän -- sitä
myöten, että ymmärsi, että hänellä oli edessään yksi noita ovelia
juriidisia päitä, joiden on vaikea tässä maailmassa saada oikeutta
puolelleen, mutta jotka sitä useammin vetoavat lakiin. Ei näissä
jutuissa -- kaksi koski talon yläpuolella kasvavaa metsää, kaksi taas
sen alapuolella kulkevia vesiä -- ollut yhtään sellaista, jossa ei olisi
ollut muutamia kultajyväsiä oikeutta käräjöimistä varten; paha vain,
että niitä oli niin tuiki vähän.
Ja kun hän vihdoin yhdeksän aikaan pääsi ajamaan kotia kohti, arveli hän
itsekseen, että taisi suotta aikaansa tuhlata. Sopimuksen lopputulos
oli, että hän oli saanut tehtäväkseen myydä pienen talonpoikaistalon,
johon itse omistajan oikeus oli enemmän kuin riidanalainen ja jota
seurasi niin monta oikeusjuttua kuin maneerilla on lonkeroita. Siksi kai
tuo vekkuli aikoikin Amerikkaan.
»So--so--so, so--so--so --».
Hän oli tähän asti syvästi katunut, että oli tullut ottaneeksi tuon
kyytihevosen, joka seisoi käräjätalon oven edessä valmiina kääntymään
paluumatkalle. Mutta vakaa ikäkulu oli kotiinpääsyn toivossa kokonaan
muuttanut luontonsa, niin että hänen nyt oli pideltävä vastaan. Se
juosta laukkasi tulisella kiireellä ja liikutteli jalkojaan niin
keveästi ja somasti, että se saattoi muistuttaa vanhaa suosittua
tanssijatarta, joka vielä kerran haluaa esiintyä -- mielessä tosin pieni
kompastumisen pelko muistuttamassa jäykkäsäärisyydestä.
He olivat jo sivuuttaneet rautatieaseman ja päässeet kaupungin
alapuolella olevalle sillalle juuri samassa kuin iltajuna puhkuen jo
vihelsi kaaren alla. Kevyt kudelma sumua tai savua leijaili hiljaa
ilmassa yli kummun, jolla kaupunki sijaitsi.
Nuoren miehen ajatukset kiitivät sinne, missä nyt Alette häntä odotteli.
»E--ei, kuulepa, älä sinne, tuossa se on meidän tiemme!»
Hiirakko oli yrittänyt äkkiä poiketa tuttuun pysäkkipaikkaan ja kulki
nyt laiskasti ja vastahakoisesti toiselta tienvierukselta toiselle
osoittaen sitkeätä hitautta takaraajoissaan joka kerta, kuin jompikumpi
niistä oli muutettava, mikä olisi voinut tuottaa sille aika löylytyksen,
ellei ajajan koko huomio olisi ollut kiinnitettynä tarkastamaan, eikö
Lettaa näkyisi tiellä.
Kun viimeinenkin toivo oli mennyt, kuului piiskanläimäys, johon oli
säestetty paljon pontta, ja rattaat lähtivät mennä kolistamaan vinhaa
vauhtia, kunnes pysähtyivät Krabben valkoisen kivitalon edustalle.
Hän tarkasteli turhaan alakerran ikkunariviä somine uutimineen,
kutsuessaan kärsimättömänä muuanta poikaa ajamaan hevosen
kestikievariin. Vain rouva Krabbe kurotti uteliaasti päänsä ja tukevat
hartiansa kasvien välistä yläkerran avoimesta ikkunasta.
Hän ei löytänyt Alettea eteisestä ja kiiruhti saliin.
Ei sielläkään...
»Alette!» hän huusi.
Makuukamarin lukkoa kierrettiin hiljaa.
»Jakob, oletko vihdoinkin kotona», -- hän tuli alakuloisena ulos
huoneesta.
»Alette -- mutta mikä nyt?»
Alette katseli häntä yhä kiihtyvällä mielenliikutuksella; kasvoissa
kuvastui ukkospilvi, joka vain odotti hänen tuloaan purkautuakseen
kyyneliin.
»Rakas, rakas Lettaseni, mikä sinun nyt on?»
Hän sulki hänet syliinsä ja aikoi häntä suudella. Mutta Letta vain tunki
päänsä hänen rintaansa vasten välttääkseen sitä.
»Letta, oma kultaseni ... puhu toki! Onko sinulle tehty pahaa? Olenko
minä tehnyt sinulle jotakin?»
Letta käänsi yhä päänsä pois.
»Sinähän lupasit niin varmasti, niin varmasti tulla kotiin iltapäivällä
aikaisin...»
Hän katsoi itkettynein silmin tutkivasti Jakobiin -- suoraan hänen
omaantuntoonsa; ja epäilys kasvoi surulliseksi varmuudeksi.
»Sinä et välitä minusta... Ei, Jakob, sinä et välitä minusta... Sano se
vain suoraan.»
»Mutta rakas pikku Lettaseni, -- miten voit edes ajatellakaan --».
»Parempi on tunnustaa se suoraan, Jakob, sinä et ole kaikkina näinä
päivinä ollenkaan ajatellut minua!» Hän kääntyi kylmästi pois Jakobista,
joka koetti häntä pidättää.
»Minäkö en olisi sinua ajatellut -- minä?» -- Hän koetti taas sulkea
hänet syliinsä.
»Elä koske minuun, Jakob, anna minun olla... Olen niin pettynyt, niin
syvästi pettynyt! Kuinka minä olen sinua odottanut, kulkenut tässä yksin
kolme pitkää päivää! Kuuden, kaikkein viimeistään seitsemän aikaan sinä
lupasit olla kotona, ja nyt on kello jo yli kymmenen. En tietänyt,
tulisitko sinä enää ollenkaan kotiin.»
»Letta-parka, pikku raukkaseni.»
»Jos olisit edes hiukan ajatellut minua ja miten yksin olen ollut
täällä» -- häntä pyrki itkettämään kaikin mokomin ja hän puhui
katkonaisesti ja niellen --. »Minä olin järjestänyt illallispöydän niin
hauskaksi ja ajattelin, että meillä olisi oikein rattoisaa -- sinähän
olit ensimmäistä kertaa poissa! -- olin ottanut esille kauniin
pöytäkaluston, jonka saimme sedältä. Mitään en unohtanut. Ja sitten --
mutta kaikki tämä on tietysti yhdentekevää sinusta, jolla on niin paljon
muuta huolehdittavaa -- pientä ja vähäpätöistä tietysti. Mutta minä --
minulla ei ole yhtään mitään muuta kuin sinä, Jakob... Ja niin kuin minä
olin iloinnut!»
»Mutta oma rakas vaimoni! Ymmärräthän, etten millään ehdolla päässyt
ennemmin. -- Minä vakuutan, Alette. Eräs talonpoika... Mutta kuulehan
toki...!»
»Ja sitten tulivat rouva Krabbe ja neiti Dahl tänne istumaan koko
illaksi, minua muka lohduttelemaan, kun olin niin yksin. He eivät
lakanneet ihmettelemästä, mikset sinä tule, ja rouva Krabbe kertoi,
miten siellä käräjillä juodaan ja pelataan ja eletään. Kaikki he ajoivat
kotiinsa, vouti ja tuomari ja asianajajat -- ihan kaikki! Tuskin
uskalsin edes katsoa ikkunasta, etteivät vain luulisi minun olevan
levottoman. Mutta sinä vain et ikävöinyt minua, et rahtustakaan. Olitko
sinä tosiaankin unohtamaisillasi minut tykkänään Jakob?»
»Jospa tietäisit, miten olen voidellut tuota kyytihevosparkaa sinun
tähtesi... Ja sitten tuli se talonpoika -- oikea käräjäpukari, -- en
päässyt hänestä eroon.»
»Mutta Jakob, eivätkö nuo talonpojat voisi tulla sinun luoksesi
konttoriin, muuten saattaa käydä niin, että pysyt vuoden umpeen poissa
minun luotani. Sinä paha, paha poika!... Lupaatko, ettet koskaan enää
anna minun odottaa tällä tavoin?»... Hän tarttui Jakobin käteen ja vei
sen sydämelleen, joka sykki kiivaasti.
Hän oli joutunut istumaan Jakobin polvelle, mutta nousi äkkiä ja alkoi
hengittää nenäliinaansa, jottei palvelustyttö huomaisi hänen itkeneen;
hänen piti mennä keittiöön pyytämään tyttöä laittamaan illallispöydän
kuntoon.
»Älä mene vielä -- sinulla on tänään ylläsi tuo soma kukallinen
esiliina, näemmä; se on kuin kirsikanpunainen vyö uumenilla -- hurjan
soma, annahan minä katson!»
»Luulet ehkä minun ottaneen sen ylleni vieraiden tähden?»
»Kenenkäs sitten?»
»Saattaisipa jonkin muunkin tähden -- sehän se oli minulla sinä päivänä,
kun menimme kihloihin. Etkö enää muista sitä, Jakob?»
»Erinomaisen kauniisti se käy vyötäisillesi, ei tiukasti ja kireästi,
vaan niin joustavan pehmeästi...
»Anna olla, Jakob, ei minulla nyt ole aikaa.»
»Kuulehan» -- hän kääntyi äkkiä ovelta -- »minulla on iltapäivällä ollut
esillä koko teekalusto, jonka saimme täti Tranelta, sokeri- ja
kerma-astioineen, ja yksi äidin damastiliinoista pienine kirjailtuine
salvetteineen, tiedäthän -- ja sitte Ludvigin antamat teelusikat. Et
usko, miten he katselivat; he olivat yhtä mieltä siitä, että niin
yksityiskohtia myöten täydellistä uutta kotia he eivät milloinkaan ennen
olleet nähneet. Neiti Dahl väitti, että oli mahdoton keksiä mitään
syntymäpäivälahjaksi annettavaa. He kävivät makuuhuoneessakin, tiedätkö.
Muuten rouva Krabbe ei ollut yhtä rakastettava, hän ei voinut ymmärtää,
mitä iloa meillä enää oli jäljellä, kun näin alussa kaikki jo oli niin
täydellistä.»
»Että mitäkö iloa meillä on jäljellä?... ha, ha, .. ho, ho, ho .. vai ei
hän sitä voi ymmärtää, poloinen... Enkö ole nähnyt sinua ilmielävänä
edessäni koko päivän ja enkö ollut ihan suunniltani, kun sinä et tullut
minua vastaan etkä edes katsonut ikkunasta, milloin minä tulisin. Minun
olisi pitänyt jäädä tuon talonpojan luo, niin olisikin pitänyt.»
»Sinä olet paha, Jakob, oikein paha sinä olet.»
»Ja sinä, Alette, olet niin ihana, ettet sitä itse tiedä -- et tiedä,
sen vakuutan...»
»Mutta etkö ollenkaan muista, että minun pitää joutua iltaruokaa
laittamaan, ihan kiireimmiten.»
Notkea vartalo kierittelihen irti hänestä; mutta keskellä huonetta hän
taas kääntyi:
»Minulla on kylmää hyytelöityä lahnaa ja piparjuurikastiketta -- ja
sitte vaaraimia.»
»Tule tänne vähäisen, Letta, tukassasi on jotakin hullusti.»
»Ah, joutavia!»
»On siinä, ihan varmasti, tuossa korvan takana, kokonainen tukku
irtaantunut.»
Letta koetteli umpimähkään kädellään korjatakseen sitä.
»Ei, tulehan tänne... Tuossa, juuri tuossa ... minä näytän»... hän
suuteli häntä korvalle.
»Enkö arvannutkin.» Alette yritti lähteä.
»Sanohan vain, Letta, vieläkö olet minulle vihainen... Etkö ollenkaan?
Voitko katsoa minua suoraan silmiin? Et vähääkään, et rahtustakaan? --
En tiedä, mikä sinussa oikein on, mutta olet vielä kauniimpi nyt kuin
lähtiessäni, ryhdissäsi on jotakin, pääsi ja yläruumiisi asennossa» --
Letta katsahti häneen välähdys uteliaisuutta ilmeessään -- »kun sinä
noin kiirehdit pois etkä tahdo kuulla.»
»No, nythän itsekin myönnät, että minulla on kiire.»
»Kuulehan, minä autan sinua» -- hän seurasi Aletten jälkeen...
»Tiedätkö, et voi keksiä mitään, joka soveltuu sinulle paremmin kuin
tuollainen väljä pusero ja punainen esiliina solmittuna
vyötäisillesi»...
-- -- Miten somasti hän olikaan järjestänyt illallispöydän, kun Jakob
tuli ruokasaliin -- kaksi pientä värillistä ruokaliinaa, molemmat
siniset kodikkaat teekupit, sininen maitokannu, siniset munakupit,
siniset vesilasit -- ja sitte nuo kauniit hirvensarvipäiset veitset ja
hopeahaarukat, -- kaksi kutakin, kaikki niin pientä ja somaa ja
hienoa...
Ja siinä hiukan syrjässä oli Jakobin keinutuoli, jossa hän kesäisinä
iltapäivinä oli istunut lukemassa vaimolleen ja joka oli keinutellut
heitä läpi kuherruskuukauden, kun he haastelivat ja uskoivat toisilleen
elämänsä ja ajatuksensa, kertoivat lempensä sytynnän ensimmäisestä
aavistuksesta asti. Yhä uudestaan he vakuuttelivat toisilleen, ettei
mitään maailmassa voinut verrata siihen, että he kaksi nyt istuivat
tässä samassa tuolissa keinuen yhdessä ja hengittäen samaa ilmaa. He
sanoivat sen uudestaan joka päivä, milloin vain toinen heistä oli ollut
käymässä kaupungilla tai Jakob istunut pari tuntia konttorissaan; oli
niin sanomattoman suloista tuntea Aletten läsnäolo ikäänkuin
ilmakehässä, tietää hänen olevan päivällisen laitossa tai nähdä hänen
olkihattunsa nyökkäävän jossakin paikassa puutarhassa, tuolla alhaalla
krassi- ja porkkanamaiden luona tai marjapensaiden keskellä. Ja hänen
istuessaan konttorissaan työhönsä syventyneenä saattoi yht'äkkiä pieni
oksa tai karviaismarjaraakale tulla tupsahtaa suoraan hänen
papereilleen. Alette seisoi piilossa avatun ikkunan alla tai pisti
päänsä esiin silmiä myöten ja nyökkäsi hänelle, jos kuka oli hänen
luonaan. Miten keveästi hän liikkui hienoissa avokengissään -- ja miten
kaikkea muuta ihanampaa oli olla näin yhdessä!
Ja täten he olivat eläneet pienen puutarhan ympäröimässä talossa aina
toukokuusta asti -- eläneet mansikka-, viinimarja- ja
karviaismarja-ajan. He olivat koristaneet pöytäänsä ensimmäisillä
kevätesikoisilla, vaihtaneet nämä leukoijiin ja resedoihin ja sitten
jonkin aikaa hekumoineet ruusujen runsaudessa. Nyt alkoivat neilikat
kukkia; tänä iltana ne täyttivät pöydän kukkamaljakon, väkevinä ja
tuoksuvina...