Rakkaat vanhemmat.
Sydämelliset kiitokset kirjeistänne ja onnitteluistanne! Myös sisarille
monet kiitokset kauniista lahjoista, joita he lähettivät minulle. Aline
Hackman toimitti ne varhain aamulla minulle, ja siitä me muistimme
syntymäpäiväni, jota ei kumpainenkaan meistä ollut ajatellut. Me
keitimme heti kahvia ja tarjosimme sitä samassa talossa asuville
tovereille.
Viime aikoina ovat kaikkien ajatukset kohdistuneet vain
maisterivihkiäisiin. Varsinkin viime päivinä on saapunut paljon
matkustajia. Eilen näimme kahdeksan nuoren tytön erään vanhan herran
seuraamina ajavan kaupunkiin. Mikä onni, että ilma on muuttunut niin
kauniiksi; me pelkäsimme, että "the winters tale" (Talvinen tarina)
olisi loppumaton. Oikein vihreää ei vieläkään ole.
Kaiket päivät ovat esplanaadit täynnä väkeä, ja laulua kuuluu vähä
väliä. Miten laulajat kestävät sellaista laulamista, on käsittämätöntä.
Antakaa anteeksi, että jo lopetan! Kaiken aamupäivää on täällä ollut
hirveää juoksua ja nyt me odotamme joka hetki upsalalaisia
ylioppilaita, joita on määrä ottaa vastaan suurella komeudella.
Voikaa hyvin! Näkemiin!
Teidän _Julius_.
Kaavi, 1 p. heinäkuuta 1857.
Rakkaat vanhemmat.
Viime kirjeessäni tekemäni matkasuunnitelman mukaisesti olisi minun jo
aikoja pitänyt olla kauempana, ja te ihmettelette varmaan suuresti,
että vielä olen täällä. Mutta asian laita on sellainen, että tulin
erittäin kauniille paikkakunnalle, ja otettuani selkoa muistakin
olosuhteista, päätin asettua tänne muutamiksi viikoiksi. Kaavin pitäjä
sijaitsee Savon ja Karjalan rajalla, missä yksi Maanselän haaroista
valtavina, laajoina kukkuloina kulkee etelää kohti. Näiden kukkuloiden
välissä on järviä ja laaksoja ja yhdessä sellaisessa sijaitsee minun
nykyinen olinpaikkani Kaavinjärven rannalla, korkean vuoren juurella,
josta on mitä ihanin näköala. Minun tarkoitukseeni nähden on erittäin
edullista, että täällä puhutaan erinomaista suomea. Varsinkin
vaimoväellä on tavattoman soinnukas ääntäminen, ja naiiveja lausetapoja
minä opin joka päivä. Aineellisessakin suhteessa täällä on varsin hyvä
olla; sillä vaikka kala ja maito mitä erilaisimmissa muodoissa
täyttävät koko ruokalistan, niin ei minun kuitenkaan tarvitse syödä
pettuleipää. Olen muuten maistanut sitä eikä se ole hullumman makuista.
Paitsi minua on kaksi muuta ylioppilasta valinnut tämän pitäjän
kesäolinpaikakseen; kahden virstan päässä on pappila, joka on laajalti
tunnettu asukkaittensa vieraanvaraisuudesta ja herttaisuudesta, virstan
päässä asuu eräs tavattoman joviaalinen maamittari perheineen,
samoinkuin ystäväni Rudbeckin[33] perhe -- niin että tuskin mitään
muuta voi enää toivoa. Kaikki ihmiset ovat niin ystävällisiä ja
sydämellisiä, että heti tunsin olevani kuin kotonani, pukujen tosin
näyttää täällä käyvän hiukan huonosti; mutta siinä suhteessa en tänä
kesänä aseta itselleni kovin suuria vaatimuksia. Viime talvena tein
kunnolla työtä ja samoin aion ensi talvenakin tehdä; mutta nyt vetää
vastustamattomasti haluni minua vakavien vainajien parista hilpeiden
elävien joukkoon.
Niinkuin näette on minun täällä hyvä olla, "niin kuin Jumalan
kukkarossa" [suomeksi alkuperäisessä kirjeessä], ja mitä
hermokuumeeseen ja muihin liikkeellä oleviin ruttoihin tulee, ei teidän
tarvitse olla huolissanne, tämä paikkakunta on sellaisilta säästynyt
suuremmassa määrässä kuin muut. Jään tänne heinäkuun loppuun.
Ja nyt, voikaa oikein hyvin ja sanokaa sisarille ja koko
keittiöpuolelle terveisiä.
Teidän _Julius_.
Rahaa en luultavasti enää tarvitse, sillä oleskeluni täällä maksaa
_kaikki kaikkiaan_ 6 ruplaa hop. kuussa.
Kaavi, 13 p. heinäkuuta 1857.
Rakkaat vanhemmat.
En tiedä todellakaan mitä teille kertoisin, sillä vaikka meidän
elämämme täällä on alituista _dulce jubilo_, niin jokainen päivä on
sittenkin toisensa kaltainen. -- Pian sen jälkeen kun viimeksi
kirjoitin, teimme me ylioppilaat täältä retken Pisavuorelle, tavattoman
korkealle vuorenkukkulalle, 4 peninkulman päähän täältä. Suurimman osan
matkaa me kuljimme veneessä ja oli meillä siten tilaisuutta ihailla
Suomen järvien saaririkkautta; ikävä kyllä näillä saarilla kasvoi
enimmäkseen vain havumetsää, jonka vuoksi ne useinkin tekivät synkän
vaikutuksen. Saavuttuamme vuoren juurelle oli meillä oikea
vuorikauriinnousu edessä; usein meidän oli pakko nostaa ja vetää ylös
toisiamme päästäksemme eteenpäin. Vuori kohoaa pengermäisesti ylöspäin,
ja monta kertaa, kun luulimme olevamme jo matkan määrässä, näimme
ihmeeksemme uuden, vieläkin korkeamman huipun. Vihdoin me saavuimme
korkeimmalle kukkulalle ja sieltä levisi silmin selittämätön,
suurenmoisen jylhä maisema eteemme. Suunnattomia metsiä, joita
loppumattomat, saarekkaat järvet monenmoisella tavalla katkaisivat;
kunnioitettavia vuorijonoja, jotka täältä käsin näyttivät kuitenkin
varsin vähäpätöisiltä; siellä täällä asumuksia kaskimailta kohoavine
uhritulineen, kuusi kirkkoa: siinä tämän suuren panoraaman
yksityiskohdat.
Tämä retki on ainoa, joka ansaitsee tarkempaa selostusta; muuten
niinkuin sanottu, on elämämme ja olomme ollut vailla kaikkea vaihtelua,
paitsi silloin kun joku syntymä- tai nimipäivä vaatii aivot liikkeelle
puheiden ja runojen sepittämistä sekä lystillisten näytelmien
esittämistä varten. -- Piakkoin aioimme lähteä suurella joukolla
Pisavuorelle, sillä nuoret naiset, joiden uteliaisuuden me olemme
herättäneet innostavilla kuvauksillamme, tahtovat välttämättä nousta
sinne. Onneksi on olemassa hiukan pitempi, mutta vähemmän vaivalloinen
tie kuin se, jota me kuljimme.
Rovastin luona me olemme hyvin usein, ja sen jälkeen kun sattumalta
tehtiin se keksintö, että minä olen tottunut lukemaan ääneen, on minut
otettu vakinaiseksi ääneenlukijaksi, aluksi palkattomaksi, mutta
luvassa on runsas palkkio mansikoiden muodossa, niinpiankuin niitä on
saatavissa. "Wawerley" on ensimäinen, johon olemme ryhtyneet.
Teiltä en tähän asti ole vielä saanut mitään tietoja, mutta toivon
syynä olevan sen, ettette tahtoneet umpimähkään kirjoittaa Kuopioon
ennenkuin minun kirjeeni oli tullut ja ilmoittanut teille varman
osoitteen. Tänään tulee posti, ja toivottavasti se tuo minullekin
jotain.
Vielä kerran sydämelliset onnittelut äidin syntymäpäiväksi!
Voikaa nyt kaikki oikein hyvin! Paljon terveisiä sisaruksille.
Teidän vanha _Juliuksenne_.
Kaavi, 1 p. elokuuta 1857.
Rakkaat vanhemmat.
Teidän kirjeenne olen saanut ja suureksi ilokseni näen niistä, että
voitte kaikin hyvin ja olette terveet.
Nyt kirjoitan viimeistä kertaa täältä, sillä ylihuomenna matkustan
pois. Ne neljä viikkoa, jotka alussa aioin täällä viettää, ovatkin
venyneet kuudeksi. Ja kun nyt muistelen tätä ajanjaksoa, tuntuu se
minusta ilmavalta kesäyönunelmalta! -- Lukujen on käynyt huonosti,
sillä en ole suoraan sanoen tehnyt mitään, mutta monet mieluisat
muistot ja, mikä tärkeämpää, monet kokemukset, jotka perustuvat sekä
omiin että toisten eläymyksiin, ovat tämän oleskelun tuloksena.
Liian pitkää olisi kertoa kaikista hommistamme; tahdon vain lyhyesti
mainita muutamia erikoistapahtumia. Suuri retki Pisavuorelle tuli
todellakin tehdyksi ja ilma suosi sitä erinomaisesti. Menomatkalla
yllättivät pienet sadekuurot meitä tosin useampaan erään ja pakottivat
hakemaan suojaa rannalta; mutta nämä pienet seikkailut lisäsivät vain
iloa, sillä ne toivat mukanaan monta lystikästä kohtausta. Sataessa me
ryömimme tuuheiden kuusien suojaan, istuimme siellä yhteenahdettuina
kuin pyynpoikaset ja nauroimme, niin että olimme tukehtua.
Saapuessamme ylös vuorelle kirkastui ilma, ja sateesta oli ollut
se etu meille, että kaskisavut olivat painuneet maahan eivätkä
estäneet näkemästä maisemaa. Useita tunteja me vietimme ylhäällä
kukkulalla, annoimme katseittemme kulkea vuorten ja laaksojen yli ja
kuuntelimme runoja, joita eräs seurassamme oleva pikkurunoilija (ei
allekirjoittanut) luki meille. Kotimatkalla me näytimme hiukan
masentuneilta, sillä olimme nukkuneet vain kaksi tuntia yöllä ja
aurinko paahtoi järvellä hirveästi. Siitä huolimatta olimme kaikki
kovin tyytyväisiä retkeemme: -- Minun täytyy sanoa, että ihailin
tyttöjämme, jotka jaksoivat kestää matkan kaikki vaivat. Kuvailkaa
mielessänne kiivetä valvotun yön jälkeen puolitoista virstaa vuorta
ylös, kivien ja kantojen yli, ja sellaisin myrskyaskelin kuin olisi
kysymyksessä linnoituksen valloittaminen. Sitä ei kuka hyvänsä tekisi!
Muista suurtöistä puhuessani ei tule unohtaa mainitsematta, että olemme
pappilan edustalla raivanneet pienen saaren, joka on samankokoinen kuin
meidän Katajasaaremme. Saari vihittiin suurella juhlallisuudella ja sen
nimeksi pantiin "Muistonsaari".
Huomenna on ruustinnan nimipäivä, ja siinä tilaisuudessa me esitämme
pienen näytelmän. Ja seuraavalla viikolla me lähdemme kaikki pois, niin
että täällä tulee vallitsemaan suuri hiljaisuus. Paitsi niitä, jotka
eivät kuulu varsinaisiin pitäjäläisiin, lähtee myös useita
paikkakuntalaisia matkoille.
Ja nyt voikaa kaikki hyvin. Paljon terveisiä teidän _Juliukseltanne_.
Helsinki, 21 p. syyskuuta 1857.
Rakkaat vanhemmat.
Professori Lönnrot on nyt palannut matkaltaan kotiin, mutta niinkuin
tiedätte, ei hän ole erittäin tyytyväinen sen tuloksiin. Merkillistä
kyllä toisen leivänleipojan matka onnistui paljoa paremmin; sillä
kaikkialla, minne hän tuli, otettiin uusi keksintö suurella
harrastuksella vastaan. Ehkäpä ukko ei osannut kylliksi liottaa
lipeässä taikinaa, koska kaikkialla olen kuullut valitettavan, että
hänen leipänsä oli kitkerää. Sillä aikaa kuin leipää valmistettiin ei
vanhus ollut työtön, vaan kirjoitti suomalaista kasvioppia ja
kasviota. Hänen työnsä tulokset näemme nyt hänen luennoissansa --
_ensi kertaa_ Suomen yliopiston kateederista pidetään _suomenkielellä_
tieteellisiä luentoja! -- Lönnrot on tunnetulla ahkeruudellaan ja
perinpohjaisuudellaan suorittanut tuon työnsä, se on oikea plastillinen
mestariteos, jokainen lause, joka sana on niin punnittu, että täytyy
oikein ihmetellä ja ihailla. -- Pienessä esipuheessa hän mainitsi
ensin, miten kauan hän oli ollut kahdenvaiheilla ryhtyäkö tähän työhön
vai eikö, koska hän ei oikeastaan ollut kasvitieteilijä. Mutta kun
meidän etevämmät kasvientuntijamme ovat tähän saakka pitäneet tietonsa
ominaan, niin oli hän lopulta päättänyt ryhtyä siihen. Sitä paitsi,
lisäsi hän, onhan aina parempi, että tällainen kirja ilmestyy meidän
omalla kielellämme kuin ruotsiksi.
Sen sijaan on professori Snellman tuottanut meille suuren surun.
Hermostuneena vaimonsa kuoleman sekä pitemmänaikuisen kivuloisuuden
johdosta on hän julkaissut Litteraturbladetissa kirjoitelman, joka on
antanut kovan kolauksen hänen maineelleen. Hehkuvassa innossaan
suomalaisen kansallisuuden kohottamiseksi on hän kunnianosoituksissa
ruotsalaisia vieraitamme kohtaan [promotionissa 1857] luullut näkevänsä
enemmän kuin mitä niissä todellisuudessa oli. Hän pelkäsi niiden
todistavan suomalaisen kansallisuuspyrintöjen taantumista, ja vaikkei
hän itse ollut tilaisuudessa läsnä, hän nojautuen toisten selostuksiin
piti hirveän pannaanjulistuksen. Jollei hän rouvansa sairauden vuoksi
olisi ollut estetty ottamasta osaa juhliin, niin olisi hän varmaankin
huomannut, miten perusteeton hänen väitteensä oli, että muka olisimme
sanoneet ruotsalaisille, ettei Suomen kansalla ole rakkautta eikä
luottamusta omaan itseensä. Sitähän kaikki puheet suorastaan tulvimalla
tulvivat. -- Monet ovat jo kauhulla kysyneet: Vai sinäkin! Mutta jos
hetkenkin aikaa voisin epäillä Snellmania, niin kadottaisin uskoni
ihmisyyteen. --
Paljon ajattelemisen aihetta on minulle antanut se, mitä me yhdessä
luimme Humboldtin teoksesta "Lichtstrahlen" [Valonsäteitä], nimittäin:
että ihmisen ennen kaikkea tulisi koettaa kehittää itseään, koska
sellainen kehitys varmasti myöskin edullisesti vaikuttaisi muihin.
Silloin en voinut yhtyä tuohon mielipiteeseen, enkä voi sitä vieläkään,
vaikka olen asiaa punninnut joka puolelta. Sillä jos voidakseen toimia
toisten hyväksi, ensin pitäisi itse olla täydellisesti kehittynyt, niin
ei koskaan voisi sitä tehdä. Milloin ja kuka voisi sanoa: nyt olen
täydellisesti kehittynyt! Ja sitä paitsi, miten voi vaatia todellista
kehitystä muulla tavalla, kuin että yhä enemmän irtaantuu omista
persoonallisista, itsekkäistä pyrinnöistänsä ja työskentelee
korkeampien aatteiden, s.o. toisten hyväksi. Sen vuoksi en voi,
huolimatta Humboldtin auktoriteetista, luopua siitä mielipiteestä, että
on työskenneltävä mahdollisimman paljon yleiseksi hyväksi, koska sen
kautta varmimmin edistää omaa parastaan ja omaa kehittymistään.
Ja nyt voikaa hyvin ja sanokaa sydämelliset terveiset sisarille.
Teidän _Julius_.
Helsinki, 15 p. tammikuuta 1858.
Omituisen miellyttävän tunteen vallassa astuin eilen pieneen
huoneeseeni. Tuntui siltä, kuin en lainkaan olisi ollut poissa, siinä
määrin kaikki se, minkä näin, saattoi minut jälleen aatteiden ja töiden
entiseen piiriin. Ei mikään vedä sentään työlle vertoja! Miten hyvä
muuten olisikin olla, niin tuntuu aina hiukan tyhjältä, kuin ei ole
tavallista työtänsä. -- Mutta huomaankin sanovani samaa, joskin toisin
sanoin, mikä vastikään äidin mielestä Ziehmsenin[34] suussa kuului niin
omituiselta. Jollen tietäisi teidän olevan varmasti vakuutetut siitä,
että kernaasti olen kotona, niin kirjoittaisin uudestaan kirjeeni,
mutta näin ollen annan sen olla sellaisenaan.
Koko matkan me ajoimme rattailla. Ensimäisenä päivänä oli ilma kaunis,
ja me istuimme kaikki neljä (me molemmat, Mechelin ja August[35])
rattailla kuin vasikat, joita kuljetetaan markkinoille. Mutta me olimme
kovin hyvällä tuulella. Seuraavana päivänä iltapuolella jatkoin minä
yksin matkaa; sillä koska satoi rankasti ja myrskysi, jäi Leopold ja
Sanmark odottamaan parempaa säätä. Minä vedin kauluksen korviini,
käänsin selkäni tuulta vasten ja ajoin yön ja sumun läpi Ahvenkoskelle.
Seuraavana päivänä oli oikea kevät ilma; aurinko oli niin lämmin,
pellot niin vihreät. Kauniilta näytti lumi ojissa, jotka kulkivat
valkeina juovina vihreitten peltojen halki. Illalla saavuin perille.
Tänä aamuna herätessäni oli ilma vieläkin inhottavampi kuin
toissapäivänä. Hirveä myrskytuuli ajoi suuria lumihiutaleita
ylt'ympärille. Jälkijoukkomme, joka Scyllasta oli joutunut
Carybdikseen, saapui päivällisen aikana läpimärkänä ja elämään
kyllästyneenä.
Jääkää hyvästi ja suudelkaa sisaria.
Teidän _Julius_.
Helsinki, 26 p. tammikuuta 1858.
Rakkaat vanhemmat.
Juuri sain kirjeenne, jossa ilmoitatte ilahduttavan uutisen Aline
Hackmanin kihlauksesta. Kun tapaatte morsiamen, niin sanokaa hänelle,
että toivotan hänelle sydämestäni onnea. Onpa toki hauska, että
suomalainen on saanut tämän kelpo tytön; vieraalle en olisi häntä
lainkaan suonut.
Sen jälkeen kun viimeksi kirjoitin, ovat lähimmät naapurimme ja
toverimme saapuneet taas tänne; entinen elämä on jälleen alkanut. En
tiedä, tokko viime lukukaudella kerroin teille luostarimme säännöistä.
Niinkuin tiedätte, asuu meitä useita ylioppilaita saman katon alla;
ahkeruuden ja hyvän käytöksen edistämiseksi keskuudessamme olemme
laatineet pienen lakikirjan, jonka pykälät enimmäkseen ovat kohdistetut
nukkumista vastaan. Esim. ei kukaan saa nousta myöhemmin kuin kello
kuudelta eikä panna maata varhemmin kuin kello 9. Yhden tunnin
päivällislepo on sallittu vain siinä tapauksessa, että on valvonut koko
yön. Ken rikkoo näitä sääntöjä vastaan, saa maksaa sakkoa, ja
sakkorahat käytetään sunnuntaisin kahvikesteihin, jossa tilaisuudessa
jokaisen asukkaan on pakko kertoa toisille, mitä mielenkiintoista hän
viikon varrella on lukenut. Leopold, Sanmark ja Hougberg-Rosenius[36],
vaikka he eivät asukaan meidän kanssamme, ovat siinä osallisia.
Kouluni alkoi päivää sen jälkeen kun oli saapunut tänne ja sujuu
tavalliseen tapaansa; oppilaiden lukumäärä on hiukan lisääntynyt.
[Syksystä 1857 oli opettajana Blomqvistin ruotsalaisessa tyttökoulussa.
Opetti ilmaiseksi vapaaehtoista ainetta: suomenkieltä; se selittää
oppilaitten vaihtelun.]
Voikaa hyvin! Teidän _Julius_.
Helsinki, 28 p. helmikuuta 1858.
Rakkaat vanhemmat.
Aika kuluu täällä niin huomaamatta, että tuskin saatoin uskoa, kun
Leopold huomautti minulle, että oli kulunut kaksi viikkoa siitä, kun
viimeksi teille kirjoitin.
Leopold on pari päivää sitten suorittanut jälleen pari tutkintoa eikä
ole enää yhtä kuumeisen levoton kuin ensimäisen ratkaisevan askeleen
edellä.
Mitä minun omaan arvoisaan persoonaani tulee, niin ei siitä ole
erikoisempaa kerrottavana; kaikki käy hiljalleen. Koulutuntini
tuottavat minulle paljon iloa, paljon enemmän vielä kuin viime
lukukaudella; en tiedä, katsonko asioita vähemmän mustien silmälasien
läpi, vai onko se todellakin siten, mutta minusta tuntuu, kuin
oppilaani olisivat innostuneemmat ja osoittaisivat suurempaa
harrastusta kuin ennen. Se vain on varma, että suoritan virkani
suuremmalla ilolla kuin syksyllä. Onnettomat turhat mietiskelyt
lamauttivat silloin joka suhteessa minua; nyt vasta, kun olen
saavuttanut jälleen elämänrohkeuteni, huomaan oikein, miten
masennuksissa olin. Jumalan kiitos, että kriisi on ohitse; nyt alan
taas olla entiselläni. -- Ja sittenkään, niin vaikea kuin tuo aika
olikin, en tahtoisi mistään hinnasta olla sitä vailla; sillä ensinnäkin
olen kadottanut suuren annoksen liiallista itseluottamustani ja sitä
paitsi totuttanut itseni enemmän ajattelemaan, jota vastoin aikaisemmin
pääasiallisesti seurasin vain tunnettani ja hetkellistä vaistoa. --
Ja nyt sanon täksi kertaa teille hyvästi. Paljon terveisiä sisarille ja
muille pikku elukoille.
Teidän _Julius_.
Maaliskuulla, 1858.
Rakkaat vanhemmat.
Paljon ei meistä ole kerrottavaa, mutta siitä lohdullisesta syystä,
että voimme erinomaisen hyvin.
Ylioppilaiden parissa tapahtuu muuten nykyään tärkeitä asioita. Jo
pitemmän aikaa ovat näet vuotuiset vuokrat, joita meidän on maksettava
yhteisistä huoneustoistamme, rasittaneet meitä suuresti; mutta nyt
vihdoin, kun vuokraa yhä korotettiin, loppui meidän kärsivällisyytemme
-- ja me olemme päättäneet rakentaa itsellemme oman talon.
Toissapäivänä oli meillä senjohdosta kokous, jossa neuvoteltiin, miten
asia olisi järjestettävä. Yliopisto on halukas avustamaan meitä, jos
saamme suurimman osan tarvittavista rahoista kokoon. -- Osan rahoista
voimme lainata ja maksaa korot niillä rahoilla, joita käytämme nykyään
vuokraan. Pääoman me maksamme vähitellen sillä rahalla, jonka saamme
vuokratessamme osan taloa. Mutta jotta emme velkaantuisi kovin pahasti,
täytyy meidän saada osa tarvittavasta summasta lahjaksi tai ansaita
jollakin tavalla. Sitä tarkoitusta varten aikoo ylioppilaskunta ensi
kesänä suurella tarmolla kerätä varoja. Sitä varten pannaan toimeen
lauluretkikin, josta Leopold puhui; toivottavasti ei teillä tällaisissa
olosuhteissa ole mitään sitä vastaan, varsinkin kun vanha, vakava
Paciuskin aikoo yhtyä matkaan. Mutta tästä kaikesta toisella kertaa
enemmän. Voikaa nyt hyvin ja suudelkaa sisaria.
Teidän _Julius_.
Rakas Emilie.
Niinkuin edellisestä kirjeestä näet, on meillä ylioppilailla suuria
tuumia. Aluksi ne ovat kai vain tuulentupia, mutta aikaa myöten
kasvaa niistä todellinen kivinen rakennus. Tätä metamorfosia
kiiruhduttaaksemme olemme päättäneet ottaa teidät, nuoret tyttöset,
liittolaisiksemme ja turvaudumme teidän apuunne tietäen, että te aina
olette valmiit auttamaan köyhiä ja hankkimaan kodittomille suojaa pään
päälle. Me uskomme ja toivomme, että te tahdotte kartuttaa kassaamme
arpajaisilla, konserteilla ja seuranäytelmillä, ja korvaukseksi siitä
me lupaamme olla ikuisessa kiitoksenvelassa teille ja osoittaa teille
niin suurta kohteliaisuutta kuin mahdollista. Täkäläiset nuoret naiset
panevat jo toimeen arpajaisia; mutta luullakseni teidän on parasta
odottaa siksi kunnes professori Snellman ja Topelius ovat toitottaneet
torveensa, ja me olemme sanomalehdissä julkaisemallamme julistuksella
vedonneet helliin tyttösydämiin.
Muiden merkillisyyksien ohella voin kertoa sinulle, että me aiomme tätä
tarkoitusta varten panna jälleen huhtikuun keskivaiheilla toimeen
teatterinäytännön. Sanotaan, että yleisö odottaa sitä jännityksellä.
Nyt voi hyvin äläkä unohda vanhaa _Juliotasi_.
Helsinki, 29 p. maaliskuuta, 1858.
Rakas äiti.
Olen pahoillani, ettet sinä hyväksy yritystämme; mutta samalla olen
iloinen voidessani kertoa, ettei se ole intoilevien nuorukaisten
tuulentupa, vaan että vakavat miehet eivät vain neuvoillaan ja työllään
tahdo kannattaa sitä, vaan että juuri heistä, eikä meistä, itse ehdotus
on lähtenyt. -- Jos tuntisit olosuhteita, niin käsittäisit, miten
tavattoman edullinen, jollei suorastaan välttämätön, oma talo
ylioppilaskunnalle olisi. Nyt me maksamme korkean vuokran epämukavasta
huoneustosta (ei _parista_, vaan seitsemästä kirjastohuoneesta,
kahdesta sanomalehtilukuhuoneesta, yhdestä kokoussalista ja 2-3
ravintolahuoneesta sekä taloudenhoitajan asunnosta), emmekä koskaan
kuitenkaan ole varmat siitä, ettemme saa maksaa vieläkin enemmän tai
tule suorastaan heitetyksi ulos. Minnekä me sitten menemme? Nyt kun
vuokraa korotettiin tuntuvasti, täytyi meidän kärsivällisesti
vaieta, koska ei koko kaupungissa ollut tällä hetkellä mitään
suhteellisestikaan sopivata huoneustoa vapaana.
Sitä paitsi on aivan selvä asia, että jos meillä on oma talo, niin
kaikki juhlat tulevat puolta halvemmiksi, kun meidän ei sitten enää
tarvitse olla tekemisissä herrojen Kleinehn ja kumppanien kanssa. Jos
nyt esim. promotsionijuhlallisuudet tulevat noin 20-30 ruplaa hop.
halvemmiksi maisteria kohti, niin voitetaan sillä joka kolmas vuosi
12-1800 rpl. hop., emme yksin me, vaan isätkin, jotka tuon summan
maksavat, tai ne, jotka lainaavat rahat. -- Ja tämä on vain yksi
esimerkki! Kun uusi, etevä professori astuu virkaansa tai muissa
senkaltaisissa juhlatilaisuuksissa me voimme paljon säästää. Entäs
konsertit ja näytännöt, joita ylioppilaat joskus panevat toimeen,
niitäkin varten on nyt aina vuokrattava huoneusto. Siinä ovat yrityksen
taloudelliset edut; puhumattakaan siitä suuresta mukavuudesta y.m.,
joka seuraisi omaa taloa. -- Epäilemättä sinua huvittaa kuulla, että
Kauppaneuvos Borgström kuuluu siihen komiteaan, joka on valittu
yrityksen toteuttamista varten. Täällä Helsingissä ovat kaikki asiasta
hyvin huvitettuja, ja nuoret tytöt aikovat panna toimeen
arpajaistanssiaiset tämän tarkoituksen edistämiseksi.
Aiottu lauluretki ei ole missään "herättänyt vakavampien ihmisten
hymyilyä", vaan, niinkuin kerrotaan, sen tuloa odotetaan suurella
jännityksellä, niin ettei teidän lainkaan tarvitse pelätä kuoron
jäsenien tekevän naurettavaa vaikutusta.
Nyt olen kirjoittanut melkein koko kirjeeni täyteen, enkä kuitenkaan
kertonut mitään meistä itsestämme; mutta se johtuu siitä, ettei ole
mitään kerrottavaa.
Siksipä sanon nyt sinulle sydämelliset jäähyväiset, rakas äiti, ja
pyydän sinua viemään terveiseni sisarille ja myöskin isälle, siinä
tapauksessa, että hän olisi jo palannut matkaltaan.
Sinun _Julius_.
Helsinki, 25 p. huhtikuuta 1858.
Rakkaat vanhemmat.
Vihdoinkin on meidän Leopoldimme saavuttanut toivotun päämääränsä, ja
olipa hän vielä niistä kuudesta, jotka yhtä aikaa kuin hän suoritti
kandidaattitutkinnon, kaikista paras. Te tiedustelette, milloin hän
tulee kotiin? Luultavasti vasta toukokuun keskivaiheilla; sillä hän on
jo alkanut työskennellä anatomiasalissa. Ensi lukukautena valmistuu
paljon uusia medisinareita, niin että tuskin vain kaikille riittää
ruumiita. Jotta Leopold vanhempana pääsisi ennen muita työhön, täytyi
hänen nyt jo alottaa.
Vieläkin myöhempään kuin Leopoldin matka siirtyy minun omani. Tähän
saakka otaksuin pääseväni jo kesäkuun 1 päivänä vapaaksi; suureksi
ikäväkseni sainkin vastikään tietää, että kouluni työ jatkuu kesäkuun
12 päivään. Se on harmillista, sillä viimeistään kesäkuun 1 päivänä
matkustavat kaikki tuttavani pois; mutta minkä sille mahtaa.
Ylioppilastalo-yrityksemme näyttää saavuttavan tavattoman paljon
kannatusta, varsinkin kauniin sukupuolen parissa. Turussa, vanhassa
runotarten kaupungissa, innostus ensin laukesi; siellä he näet ovat
panneet toimeen seuranäytelmiä. Helsinkiläiset naiset eivät tahdo
myöskään olla sen huonompia: vastikään täällä pidettiin suuri naisten
kokous, jossa neuvoteltiin, miten rahaa oli kerättävä. Tuloksena oli
se, että ensi syksynä pannaan täällä suuret arpajaistanssiaiset
toimeen. -- Muuten osoitetaan niin suurta myötätuntoa ylioppilaita
kohtaan, että oikein sydäntä lämmittää, ja jokainen meistä tuntee
velvollisuudekseen ansaita tätä huomaavaisuutta. -- Vastikään me saimme
tuntuvan todistuksen kaupunkilaisten hyväntahtoisuudesta: kaksi
ylioppilasta oli näet tulipalossa kadottanut kaiken omaisuutensa. Heti
paikalla perustettiin pieni ompeluseura, joka hankki heille uusia
alusvaatteita. Ylioppilaatkin ovat koettaneet monella eri tavalla
ansaita rahaa. Viime viikolla annettiin teatterinäytäntöjä: esitettiin
kohtauksia "Don Carloksesta", "Silmänkääntäjästä" sekä eräs Mannerheim
& Kumpp. kirjoittama näytelmä, parodiia uudenaikaisesta oopperasta ja
uudenaikaisesta draamasta. Kuusi täyttä huonetta yhteen menoon todistaa
yleisön suurta harrastusta asiaan. Pilettimyömälän edustalla miltei
tapeltiin; 10-15 minuutissa kaikki oli loppuunmyöty.
Sitä paitsi ovat nyt kirjalliset illanvietot alkaneet, joissa pidetään
jokin esitelmä ja sen lisäksi esitetään lausuntoa ja laulua. Kaiken
tämän johdosta on olo täällä nykyään niin mieluisaa, etten tiedä, miltä
ensi syksynä jokin talonpoikaistupa maistuu.
Ja nyt, jääkää hyvästi, rakkaat vanhemmat, ja sanokaa terveiseni
sisarille sekä kaikille muille läsnäoleville.
Teidän _Julius_.
Rautalammilla, 8 p. syyskuuta 1858.
Rakkaat vanhemmat.
Juuri saavuttuani tänne kiiruhdan kirjoittamaan teille, koska posti
tänä iltana lähtee.
Lupaukseni mukaan kerron teille yksityiskohtaisesti matkastani.
Perjantai-aamuna läksin matkaan ja saavuin päivällisen aikana
Haminaan, jossa kohtasin laulajat. Heidän kanssaan jatkoin sitten
matkaa ja saavuin illalla Loviisaan, jossa sain asunnon eräässä
yksityisperheessä, koska kuuluin myöskin laulajajoukkoon. Meidät
kutsuttiin rovasti Stenbäckin[37] luo ja vietimme siellä illan erittäin
hauskasti. Seuraavana aamuna matkustin Öhbergin luo Pernajaan. Oli
erittäin hauska saada tutustua Öhbergin perheeseen. Olin aina kuvaillut
mielessäni, että he olisivat yksinkertaisia, sydämellisiä ihmisiä, ja
iloitsin suuresti huomatessani, etten ollutkaan erehtynyt heidän
suhteensa. Isä on hiukan vakava, mutta hyväntahtoinen mies; äiti
näyttäytyi varsin vähän, niin etten oikeastaan osaa hänestä sanoa
mitään; sisaret ovat iloisia tyttöjä, jotka ovat koko sydämestään
kiintyneet veljeensä eivätkä olisi mitenkään tahtoneet päästää häntä
matkustamaan. Koko perheessä vallitsi yleensä sellainen yksimielisyyden
ja rakkauden henki, että siellä heti viihtyi. Iltapäivällä me läksimme
Loviisaan laulajien konserttiin ja olimme tilaisuudessa näkemään, miten
heitä juhlittiin. Salin tausta oli koivuilla koristettu, ja lavan
eteen, jossa laulajat seisoivat, oli rakennettu jonkunmoinen
riemuportti kukkaköynnöksistä, jotka lyyry ja ankkuri, toivon eduskuva,
liitti yhteen. Oksien välissä riippui kirjavia lyhtyjä. -- Konsertissa
oli paljon väkeä ja sen lopulla ojennettiin laulajille muistoksi
kukkaköynnöksissä riippuvat laakeriseppeleet. -- Herrat jäivät
konsertin jälkeen saliin punssiboolia juomaan. Vielä samana yönä Öhberg
ja minä palasimme Pernajaan, josta seuraavan päivän iltapuolella
läksimme sitten matkaan ja saavuimme aamulla kello 6 Päijänteen
rannalle. Laiva läksi neljännestuntia myöhemmin, ja illan suussa
tulimme Jyväskylään. Päijänne ei ole yhtä kaunis kuin Saimaa; rannat
ovat tosin enimmäkseen varsin korkeita, mutta tuskin ainoatakaan
asuntoa näkee koko tuon pitkän matkan varrella, kaikkialla vain
yksitoikkoista erämaata. Myöskin rantavuorilla kasvaa melkein
yksinomaan havupuita, jota vastoin Saimaan saarilla lehti- ja
havupuumetsät tarjoavat mieluisaa vaihtelua. Jyväskylän asema on sangen
kaunis, muuten vielä aivan kylämäinen pikku kaupunki; mutta koska sen
paikka kauppaan nähden on edullinen ja sinne tänä syksynä perustetaan
koulu, niin voinee se pian kasvaa suureksi. Sieltä me matkustimme eilen
aamulla ja olemme nyt eräässä kestikievarissa, kunnes löydämme sopivan
asunnon. (Loppu puuttuu.)
Rautalammilla, 20 p. syyskuuta 1858.
Rakkaat vanhemmat.
Kun matkamme nyt on onnellisesti päättynyt ja olemme kotiutuneet
uudella olinpaikallamme, voin antaa teille kuvauksen elämästämme.
Viimeksi kirjoittaessani olimme jo Rautalammin pitäjän rajojen
sisäpuolella ja aikomuksemme oli Kivisalmen kievarista tehdä retkeilyjä
löytääksemme sopivan talviasunnon. Ensiksi me läksimme Hinkkolaan,
missä Sanmark y.m. olivat kesää viettäneet. Väki siellä oli sellaista,
ettei sen parempaa olisi voinut toivoa: avuliasta, ystävällistä ja
korutonta; koko talo oli hollantilaiseen tapaan puhdas ja siisti.
Kaikki siellä miellytti meitä siinä määrin, että oikein tuntui
ikävältä, ettemme voineet sinne jäädä. Isäntäkin näytti kovin
vastenmielisesti päästävän meidät pois, sillä sen jälkeen kuin hänellä
kesällä oli ollut "rakkaita herroja" [suomeksi alkuperäisessä
kirjeessä], on hän kovin mieltynyt ylioppilaihin. "Kunpa vain olisin
korjannut taloani", sanoi hän useamman kerran. -- Hän saattoi meidät
sitten toiseen taloon, mutta se ei miellyttänyt meitä. -- Seuraavana
päivänä läksimme veneellä liikkeelle ja sousimme Hakkilaan, jota
Sanmark oli suositellut meille. Heti perille saavuttuamme hytkähti
sydän ilosta ja me ajattelimme: tänne me asetumme!
Hakkila sijaitsee varsin suuren järven rannalla, jonka metsäisillä
partailla monin paikoin kohoaa varsin korkeita vuoria. Komea
keltainen talo seisoo mäellä ja sieltä on viehättävä näköala.
Ylt'ympärillä on peltoja ja ikkunoiden alla pieni puutarha. Vaikutelma
oli vieläkin edullisempi, kun astuimme "vierastaloon". -- Jokaisessa
talonpoikaistalossa Savossa ja Karjalassa on pari vieraille varattua
huonetta, jotka ovat paremmin sisustetut kuin muut huoneet;
rikkaimmilla on usein erikoinen rakennuskin vieraita varten. Tässä
vierastalossa oli kaikki oikein mukavaa, mutta ei lainkaan liiallisen
komeaa, vaan samalla yksinkertaista. -- Se todisti meidän
edistyneempien talonpoikiemme varallisuutta ja järjestyskykyä; ikävä
vain, että saimme tutustua myöskin heidän riippumattomuushaluunsa ja
ylpeyteensä. Sillä jotta heidän ei tarvitsisi omassa talossaan pitää
ketään, joka häiritsisi heidän työtään ja jota heidän täytyisi
palvella, he antoivat kaikenlaisten turhanpäisten verukkeiden nojalla
kieltävän vastauksen pyyntöömme. Muuten he kohtelivat meitä erittäin
kohteliaasti, eivät päästäneet meitä päivällisettä pois j.n.e. Samoin
kävi, kun uudistimme yrityksemme parin muun rikkaan talonpojan luona.
-- Varsin alakuloisina me läksimme kirkonkylään löytääksemme pastorin
avulla tyyssijan pitkän etsinnän jälkeen. Matka kulki jälleen vettä
pitkin. Edellisenä päivänä olimme soutaneet aavemmilla selillä; mutta
nyt kävi kulku koko ajan saarien lomitse ja hyvin kapeita salmia
pitkin, jotka muistuttivat pikemmin jokea kuin järveä. Rannat ovat
enimmäkseen korkeita kallioita, joilla kasvaa vain joitakuita mäntyjä;
paikottain ne ovat suurenmoisia, mutta kokonaisuusvaikutus on kaikkea
muuta kuin mieluisa; koko luonto on kuin kivettynyt, aivan hedelmätön
ja eloton, sillä ani harvoin näkee ihmisasuntoja. Kun olimme saapuneet
kirkonkylään, onnistui meidän vieläkin yhden onnistumattoman yrityksen
jälkeen saada asunto Arvolan talossa. -- Arvola sijaitsee mäellä, ja
vain muutaman sadan askeleen leveä salmi erottaa sen kirkosta. Näköalaa
ei oikeastaan voi sanoa kauniiksi, sillä vuoret ovat joko aivan
syrjässä, meidän näköpiirimme ulkopuolella, tai kaukana taustalla,
jossa seutu vähitellen muuttuu alavaksi. Paikkakunta on varsin asuttua,
kirkko aika komea, mutta niinkuin enimmäkseen kaikki asutut seudut
Suomessa kovin puuton; ei puutarhoja, ei varjostavia puita, vaan heti
ikkunoiden alla varsin hyödylliset, mutta kaikkea muuta kuin
esteettiset pellot, jotka näin yksinään tekevät kovin alastoman
vaikutuksen. -- Yksi suuri etu meidän nykyisellä olinpaikallamme on se,
että posti kulkee aivan läheltä ohitsemme ja että me siis voimme olla
huoleti kirjeistämme. -- Kun minun piti Kivisalmessa antaa edellinen
kirjeeni aivan irrallisena postinkuljettajalle, olin kovin peloissani
sen puolesta; toivottavasti se on kuitenkin tullut perille. Meillä on
täällä Arvolassa tilava, hyvä, eteläänpäin antava ja sen vuoksi näin
lämpimällä säällä hiukan liian kuuma huone. Isäntäväkemme ovat erittäin
kelvollisia, avuliaita ihmisiä; isännällä on ehtymätöntä huumoria ja
hän laskettelee aina leikkiä; niinpiankuin hän astuu sisään, tulee
hyvälle tuulelle; mutta sellainen kuin Hinkkolan vanha vaari ei hän
sittenkään ole. -- Mitä meidän ruumiilliseen hyvinvointiimme tulee,
niin ei siinä ole mitään toivomisen varaa; ruoka on hyvää, samoin
asuntokin; kävelyyn on meillä lähes 1/2 km pituinen kallio, joka koko
syksyn pysyy loasta vapaana. Metsästysretkiin en aio tuhlata paljon
aikaa; viime sunnuntaina ammuin kuitenkin lähistössä pyyn.
Opintojemmekin käy hyvin; me nousemme varhain ja päivän kuluessa teemme
koko lailla työtä. Iltasin olen jo useamman kerran ollut tuvassa, olen
lukenut siellä ääneen ja antanut väen kertoa itselleni. Eräs
lähitienoolla asuva runolaulaja on luvannut myös käydä meitä
tervehtimässä.
Säätyläisistä tunnemme tähän mennessä ainoastaan pastorin, joka on
luvannut toimittaa kirjeemme ja lainata meille sanomalehtiä.
Tähän nyt lopetan pitkän epistolani ja pyydän teitä sanomaan
sydämelliset terveiset sisarille; älkää unohtako liioin palvelijoita.
Voikaa kaikki hyvin.
Teidän vanha _Julius_.
Rautalammilla, 3 p. lokakuuta 1858.
Rakkaat vanhemmat.
Meidän elämäntapamme, senjälkeen kuin viimeksi kirjoitin, ei ole
suuresti muuttunut, ja se soveltuu meille aivan erinomaisesti. Muutamia
tuttavuuksia olemme tehneet, vaikka yleensä olemme pikemmin niitä
karttaneet kuin etsineet. Pastoriin me tutustuimme kaikkein ensiksi,
sillä meidän täytyi pyytää häntä toimittamaan kirjeemme postiin. Hänen
luonaan toinen meistä käy kerran viikossa, vie sinne kirjeet, ottaa
tulleet vastaan ja lainaa häneltä Suomettaren, niin ettemme kokonaan
sentään unohtaisi, että maailmaa riittää pitemmällekin "kuin pellon
päähän" [suomeksi alkuperäisessä kirjeessä], niinkuin sananlasku sanoo.
Sen lisäksi olemme tutustuneet erääseen Collan-nimiseen[38] perheeseen
(isä, äiti ja noin 20-vuotias poika). Rouva Collan on papintytär
oikeaan vanhan ajan malliin, jolloin pappila aina oli täynnä vieraita
ja pidettiin suorastaan loukkauksena, jos matkustaja ajoi ohitse
poikkeamatta taloon. Tätä vanhaa, piakkoin esihistoriallisiin
traditsioneihin kuuluvaa tapaa seuraa Collanin perhe uskollisesti, ja
meitä odotettiin jo kauan sitten taloon. Varsinkin vanha rouva, joka
kaipasi kovin äskettäin Kuopion kouluun lähetettyjä nuorempia lapsiaan
ja muisteli vielä niitä kolmea iloista ylioppilasta, jotka kesällä
usein olivat käyneet heillä, oli kovin kärsimätön saadakseen nähdä
meitä. Vihdoin hän lähetti meille sanan, että meidän välttämättä oli
käytävä heillä. Me seurasimme kutsua viime sunnuntaina ja olimme
tyytyväiset käyntiimme. Vanha herra on erittäin iloinen mies, kertoo
hauskoja juttuja omasta ja muiden elämästä, vanha rouva, jonka koko
olennosta säteilee sydämenhyvyyttä, tekee erittäin miellyttävän
vaikutuksen. Hän ei ole juuri koskaan käynyt pitäjänsä rajojen
ulkopuolella ja tuntee yhtä vähän maailmaa ja ihmisiä kuin lapsi. Oli
liikuttavaa kuulla hänen kertovan eräästä matkastaan Turkuun, miten
pelottavaa hänestä oli olla niin monien vieraitten ihmisten parissa,
jotka käytökseltään olivat kylmiä ja epäystävällisiä, monet vieläpä
raakoja ja karkeita. Miten iloinen hän olikaan nähdessään jälleen
tuttuja, ystävällisiä kasvoja ympärillään. -- Minut valtaa aina
niin erikoinen tunne, kun näen joitakin tuon patriarkaalisen,
vieraanvaraisen polven viimeisiä edustajia, jotka pitävät kaikkia
ihmisiä ikäänkuin veljinään. Minä käsitän, että yhä lisääntyvän
sivistyksen, vilkkaamman liikeyhteyden ja uuden maailman aatteiden
mukana tämän vanhan täytyy kadota, ja minä tiedän, että juuri
veljeysaate näiden uusien pyrintöjen ja korkeamman sivistyksen
välityksellä pääsee ylevämmällä tavalla ja paljoa suuremmassa
mittakaavassa oikeuksiinsa -- mutta sittenkään en voi voittaa haikeaa
tunnetta, kun näen "the old merry Finland" [vanha, iloinen Suomi]
vaipuvan hautaan!
Vielä on minun kerrottava teille käynnistä metsänhaltijain luona.
Eräänä kauniina aamuna valtasi minut voittamaton halu saada jälleen
samoilla metsässä, ja läksin samassa talossa asuvan metsästäjän kanssa
liikkeelle. Me palasimme vasta myöhään illalla kotiin, mutta niinpä
meillä oli metsästyslaukkumme täynnä pyitä. Pyiden houkuttelu on
erittäin hauskaa metsästystä. Mutta paitsi sitä hauskuutta, jonka
metsästäminen tuottaa, oli minulla tällä retkellä toinenkin huvitus.
Seutu, jonka läpi me samoilimme, on hyvin vuorista, ja vuoret
tavattoman louhikkaita. Ristin rastin kulkee syviä, kapeita onkaloita,
joiden seinät enimmäkseen ovat äkkijyrkät. Muistelin useasti
vuorikauriin pyytäjiä meidän kiivetessämme kallioita ylös. Vuorien
huiput ovat havupuiden peitossa, onkaloissa sitä vastoin kasvaa
lehtipuita, eikä vain tavallisia lajeja, vaan lehmuksia, vieläpä
kuusamiakin. Sen johdosta näyttävät vuoret kaukaa katsoen hyvin
kirjavilta, varsinkin kun syksy nyt on värittänyt lehdet keltaisiksi ja
punaisiksi. -- Se oli oikein tuollainen päivä, jota ei unohda, vaan
joka elää uudelleen muistossa kauniina kuvina.
Niinpä varastoni tältä kerralta on lopussa, eikä minulla ole teille
muuta sanottavaa kuin jäähyväiset; sydämelliset suudelmat sisarille ja
terveiset isoisälle.
Teidän _erakkonne_.
Rautalammilla, 17 p. lokakuuta 1858.
Rakkaat vanhemmat.
Isän kirjeestä näen, että teillä kaikki on hyvin. Meidän elämässämme ei
ole tapahtunut mitään muutosta. Yhden uuden tuttavuuden olemme
kuitenkin tehneet, nimittäin nimismies Östlingin, joka, samoinkuin koko
hänen perheensä miellytti meitä suuresti. Hän on harvinaisen
joviaalinen mies, ja hänen rouvansa on myöskin iloinen ihminen. Sanmark
& Kumpp. olivat heillä hyvin usein ja näyttävät voittaneen koko talon
suuren suosion, sillä kaikki puhuivat paljon heistä ja nimittävät heitä
aina vain "heidän ylioppilaikseen". -- Tämän viikon alussa olin
pakoitettu matkustamaan Kuopioon, sillä tarvitsimme välttämättä
muutamia kirjoja. Harvoin olen niin suuresti iloinnut nähdessäni
jälleen tutun paikan, kuin nyt tullessani Kuopioon. Kaupunki oli
edellisellä kerralla tehnyt minuun erittäin miellyttävän vaikutuksen,
osittain sen vuoksi, että siihen aikaan olin tavattoman hilpeällä
mielellä, osittain siksi, että minut otettiin siellä erittäin
ystävällisesti vastaan. Useita entisiä tuttavia kävin siellä
tervehtimässä; ikävä kyllä en tavannut piispaa kotosalla, mikä suretti
minua sitä enemmän, kun hän jutellessaan Leopoldin kanssa oli niin
ystävällisesti minua maininnut.
Nyt lopetan jälleen ja lähetän sydämelliset terveiseni rakkaalle
isoisälle, sisaruksille sekä kaikille muillekin.
Teidän _Julius_.
Rautalammilla, 7 p. marraskuuta 1858.
Rakkaat vanhemmat.
Juuri ikään vastaanotin isän kirjeen ja vastaan siihen heti.
Täällä meillä käy kaikki tavallista kulkuaan. Minä iloitsen joka päivä
"omituisesta päähänpistoksestani", joka toi minut tänne. Niin kaukana
maailman melskeestä kuin olemme, että vain joskus kuulemme mitä siellä
tapahtuu, elämme me yksinomaan opinnoillemme. Sunnuntai-vieraskäynnit
eivät häiritse meitä myöskään, koska enimmäkseen palaamme varhain
illalla kotiin. -- Niistä henkilöistä, jotka kuuluvat meidän
jokapäiväiseen kotielämäämme, en ole vielä mitään maininnut
aunukselaisista, jotka usein tavaroineen tulevat tänne. Erään
sellaisen miehen suosion voitin siten, että eräänä iltana, kun hän oli
täällä, luin ääneen Kalevalaa, joka suurimmalta osaltaan on juuri
Venäjän-Karjalasta kerätty. Joka kerta sen jälkeen hän tänne tullessaan
tarjoo meille kahvia, vieläpä kerran erittäin hyvää teetä.
Nyt sanon teille jälleen hyvästi ja lähetän sydämelliset terveiseni
isoisälle ja siskoille.
Teidän _Julius_.
Rautalammilla, 21 p. marraskuuta 1858.
Rakkaat, kalliit vanhempani.
Ette voi aavistaa, miten minua vastasaapuneet kirjeet ilahduttivat.
Ajatelkaahan, mikä ajatus minua parina viime viikkona on kiusannut.
Molemmat viimeiset kirjeet olivat niin kovin lyhyet -- että luulin
teitä jollakin tavalla loukanneeni. Mutta en voinut mitään muuta syytä
itsessäni keksiä, kuin että ehkä liian usein olen kehunut olevani
tyytyväinen täällä olooni. Onhan minulle jo ennenkin pari kertaa
sattunut, että Helsingistä ja Kaavilta käsin olen ilmaissut
tyytyväisyyttäni tavalla, josta te olette voineet saada sen käsityksen
ikäänkuin minun olisi kaikkialla muualla hyvä olla paitsi kotona. Mutta
olen aina ajatellut, että te tunnette minut, ettekä voi erehtyä minun
suhteeni, ja samalla olen kuvaillut mielessäni, että teidänkin olisi
hauska tietää, että olen tyytyväinen. Siksipä, koska tulevaisuudessakin
epäilemättä tulen kehumaan jotain vierasta paikkakuntaa, josta
valehtelematta en voi sanoa päinvastaistakaan, niin älkää pitäkö sitä
rakkauden puutteena; lähellä tai kaukana olen aina _teidän_
Juliuksenne.
Ja tehdäkseni itseni jälleen syypääksi samaan vikaan täytyy minun
totuudenmukaisesti vastata äidin kysymykseen, että yksinäisyys ja
hiljaisuus tuntuu olevan minulle kaikkein sopivin ilmakehä. Minun
täytyy tosiaankin kiittää Jumalaa, että hän on niin sallinut. Parin
viimeisen vuoden kuluessa oli entinen itseenisulkeutumisenhalu
kadonnut; olin muuttunut vilkkaaksi, iloiseksi ja seuraarakastavaksi,
mutta samalla kertaa itserakkaaksi, äänekkääksi ja turhamaiseksi. Ja
vaikka olen jo kauemmin kuin puoli vuotta taistellut näitä vikoja
vastaan, niin ei minun sittenkään tahtonut onnistua voittaa niitä.
Olin kadottanut kunnioituksen itseäni kohtaan ja horjuin sinne tänne,
vuoroin vallattoman iloisena, vuoroin taas aivan masentuneena
mieleltäni. Jo kesällä alkoi tilani parantua, ja täällä uuttera,
säännöllinen työ vahvistaa tahdonvoimaani ja antaa minulle, jos kaikki
käy hyvin, tarpeellisen itseluottamuksen jälleen.
Ja lopuksi, mitä yksinäisyyden vaikutukseen opintoihin tulee, jota
seikkaa äidin kysymys tarkoitti, niin täytyy minun sanoa, ettei minun
koskaan ole ollut niin helppo oppia, nyt kun ei mikään ole
harrastuksiani hajoittanut, ja että muistini, josta tutkintoa varten
lukiessa eninten on riippuvainen, on täällä paljon parantunut
varmaankin siksi, että koko huomioni on kohdistunut siihen, mitä luen.
Mitä taas oppiaineisiini tulee, niin olen omistanut aamupäivän, joka on
pitempi ja parempi osa päivää, historialle. Kahtena ensimäisenä
kuukautena pääsin Schlosserin maailmanhistorian loppuun, ja nyt olen
alottanut jälleen alusta ja aion tätä kertausta jatkaa aina helmikuuhun
saakka. Iltapäivisin luin ensiksi Fischerin estetiikan, jota lukiessa
ajatukseni ovat suuresti syventyneet ja olen päässyt selvyyteen monesta
kysymyksestä, jotka usein ovat mielessäni päilyneet. Ensi suvena luen
siitä osia äidille. Erikoiseksi ilokseen hän on huomaava, miten
uskonnollinen tuo mies on, jota niin monet ovat syyttäneet
harhaoppiseksi. Vastikään olen ruvennut lukemaan Ponten Atterbomin
"Svenska siare och skalder", joka on tavallaan ruotsalainen
kirjallisuushistoria. Tämän teoksen, joka itsessään on runollinen
mestariteos, olen jo kerran ennen kymnaasissa ollessani lukenut, ja
mielihyvällä muistelen sitä tuttavuutta. Se on suurella rakkaudella ja
tunnollisuudella piirretty sarja kuvia, joihin liittyy näytteitä
puheenaolevien ruotsalaisten runoilijoiden parhaista tuotteista.
Nyt minulla on teille vielä jotakin kerrottavaa, mikä suuresti tulee
ihmetyttämään teitä, nimittäin että olemme muuttaneet asuntoa. Ei
silti, että meillä entisessä paikassa olisi ollut paha olla, mutta
niinkuin tiedätte: "Le meilleur est le plus grand ennemi du bon".
[Paras on hyvän pahin vihollinen.]
Olimme kuulleet kerrottavan eräästä talonpoikaistalosta, jossa oli
hyvin suuri uusi tupa. Me läksimme sitä katsomaan ja se miellytti meitä
niin suuresti, että päätimme muuttaa asuinpaikkaa. Me asumme nyt
korkeassa, kauniissa salissa, jossa on viisi ikkunaa ja joka on niin
tilava, että se tekee 18 askelta toisesta nurkastaan toiseen.
Kattohirsiin olemme kiinnittäneet keinun ja voimistelemme joskus
poikkipuiden varassa. Täällä voin oikein mielin määrin kävellä ja
lukea. Olen totuttanut itseni siihen jo aikoja sitten ja se rasittaa
vähemmän kuin ikuinen istuminen. Ikävä kyllä voin sitä tehdä vain
niinkauankuin on valoisaa, ja päivät lyhenevät nopealla vauhdilla.
Niinpä juoksen myös edestakaisin kirja kädessä niinkauankuin on
valoisaa, kunnes jalat eivät tahdo enää kannattaa. Välillä istun jonkun
aikaa ja sitten alotan jälleen juoksuni. Saappaat, jotka sain isältä,
ovat tällä tavalla jo loppuun luetut. Onneksi asuu lähiseudulla
erinomainen suutari, joka on jo pannut metsästyssaappaihini niin hyvät
puolipohjat, ettei sen parempia voisi Helsingissäkään saada, ja ne
maksoivat vain 1 ruplan 75 kop!
Yleensä on täällä paljon kaikenlaisia käsityöläisiä, niin ettei täällä
pulaan joudu, jos jotakin sattuu tarvitsemaan. Monet heistä ovat
käyneet oppia Pietarissa, Helsingissä tai muualla.
Ja nyt lopetan tällä kertaa päiväilmoitukseni lähettäen terveisiä
isoisälle, sisarille ja kaikille muille.
Teidän _Julius_.
Rautalammilla, 17 p. joulukuuta 1858.
Rakkaat vanhemmat.
Lähestyvän joulu- ja uudenvuodenjuhlan johdosta toivotan teille
sydämestäni onnea. Jospa ensi vuoden kuluessa olisimme yhtä tyytyväisiä
ja onnellisia kuin tänäkin loppuunsa kallistuvana vuonna. Jospa
varsinkin minun onnistuisi tuottaa teille kunniaa ja iloa!
Joulu-aattona tulen erikoisesti ajattelemaan teitä, kun nyt ensi kertaa
eläissäni vietän tätä juhlaa yksin. Mutta me olemme päättäneet sinä
iltana sytyttää hiukan useampia kynttilöitä kuin tavallisesti, jotta
meillä olisi kuitenkin jotain, mikä muistuttaisi joulukuusta. Olin
oikeastaan aikonut tuottaa talon lapsille jouluilon, jommoista he eivät
ennen ole nähneet ja olin ottanut mukanani värillistä paperia lyhtyjä
varten; mutta mistä saisin aikaa niiden valmistamiseen?
Yhden joululahjan olen kuitenkin saanut, jotta en jäisi aivan
osattomaksi. Se on vastailmestynyt kirja: Dunckerin, erään viime Suomen
sodassa kaatuneen sankarin elämäkerta. (Hänen pojanpoikansa on kaunis
laulaja Duncker.) Jos tapaatte Ahrenbergin, niin kiittäkää häntä, olkaa
niin hyvät, huomaavaisuudestaan minua kohtaan, kun hän lähetti tämän
kirjan. --
Voikaa nyt hyvin ja sanokaa terveisiä isoisälle ja sisarille.
Teidän _erakkonne_.
Ja vielä viimeiseksi: Jos tahdotte tuottaa minulle suuren jouluilon,
niin antakaa avustusta niille veteraaneille, jotka puolustivat Suomea
1808. Kaikkialla Suomessa heille kerätään rahaa. Ei suinkaan Viipuri
ole niin epäisänmaallinen, ettei se tekisi mitään?
Rautalammilla Tahvananpäivänä 1858.
Veli Kaldun (Kaarlo Slöör).
Jopa tainnet luulla minun erämaihin eksyneeksi, kun en ole sanaakaan
lähettänyt sinulle, ja ehkä lienee syytä minunki vähän murista, kun et
ole uusista tiloista ja toimistas virkkanut mitään. Elä kuitenkaan
minua kovin syytä, sillä aikani on ollut niin niukassa, etten
mielellään ole tuntiakaan antanut pois.
Näille seuduille tulimme Öhbergin kanssa alussa syyskuuta ja saimme,
vähän aikaa pitäjää korttierin etsossa kuljeskeltua, asuntopaikan
Arvolassa, joka taitaa olla sinullekin tuttu paikka. Me jo vähän olimme
epäilyksissä saisimmeko tässä pitäjässä asuinsiaa ollenkaan, sillä
kokonaista kaksi vuorokautta meidän täytyi kulkea talosta taloon eikä
meitä tahdottu ottaa vastaan. -- Arvolassa oli meidän hyvä olla niin
kauan kuin lämmintä piisas; vaan pakkanen meidät siitä korkeasta
aukeasta paikasta karkotti Sahalaan, jossa nyt olemme asuneet
puolitoista kuukautta. Nykyinen asuntomme on kaikin puolin parempi:
meillä on iso tupa, parempi ruoka ja parempi siivo ja siisteys. --
Suomea tässä kirkonkylässä puhutaan niin ruotsinsekaista, ettei tässä
juuri ole mitään oppimista; mutta me emme joudakaan paljon lörpötellä,
kun Schlosser-riivattu ja Brunérin kielioppi vievät kaiken aikamme. Voi
jos olis päästy tästä pulasta! Jumala ties miten viimein käynee! Päivä
päivältä minä tulen typerämmäksi, niin että pahoin pelkään, ettei
keväällä ole ihmisjärkeä hituakaan jäljellä. Ompa raavaan raatamista
tää "pluggaminen"!
Pitäjän herrasväki ovat meille olleet hyvin kohteliaita, niin kuin
Savossa ainakin. Suntai-illat ollaan aina käyty visitin päällä,
niinkuin turkulaisen sisar. Muuta en tiedä mainita mitään erinomaista
kuin että provasti Hirn viimeinkin on kuollut. Tuttavas sanovat sinulle
paljon terveisiä!
Ja nyt jää hyvästi! Voi hyvin ja sano terveisiä Britsille[39] vanhalta
veljeltäs _Julius'elta_.
Rautalammilla, 2 p. tammikuuta 1859.
Rakkaat hyvät vanhempani.
En tiedä, miksi kuvailin mielessäni, että äidin edellinen kirje oli
vain tuollainen ylimääräinen ja että minua tänään taaskin odotti
sunnuntaihuvitus. Ja aivan oikein, kun väki palasi kirkosta, toivat he
kirjeen minulle. Miten iloinen olinkaan, etten ollut pettynyt!
Niinkuin viime kirjeessäni mainitsin, oletimme, että joulu-aattomme
tulisi olemaan hyvin yksinäinen, ja vielä samana aamuna olimme siinä
luulossa. Mutta äkkiä saimme hovineuvos Westzynthiukselta[40]
ystävällisen kutsun, jota me tietysti kernaasti seurasimme, koska tämä
perhe on niin hienosti sivistynyt ja hyväntahtoinen. Me vietimme heillä
erittäin hauskan illan. Myöskin me molemmat saimme joululahjan itseään
nimittämättömältä henkilöltä (ommellun valkean kaulahuivin). Myöhemmin
saimme selville, että ne olivat Collaneilta, jotka ensimäisinä ottivat
meidät vastaan kotiinsa. Täällä on näet se tapa vallalla, että nuoriso
antaa perheen ulkopuolellekin pieniä joululahjoja. Yleensä on suhde
perheitten välillä täällä niin läheinen ja ystävällinen, kuin
kuuluisivat he kaikki yhteen.
Kuvauksestasi joulujuhlan vietosta koulussa, kiitän sinua isä kulta;
olin hyvin utelias kuulemaan, miten sitä oli vietetty, ja minua
ilahdutti suuresti, että lähettämäni pieni puhe[41] lapsille mielytti
heitä. Luulin ensiksi, kun vedin esille painetun paperiliuskan, että
siinä oli kutsu jonkun seuran jäseneksi, ja hämmästyin hiukan
nähdessäni vanhan tuttavan; rauhoituin kuitenkin huomatessani, että
kirjoitus oli nimetön. Älkää antako myöhemminkään ilmi, mistä se on
lähtenyt. Olen näet sen johdosta, että aina jotakin innolla
suoritettuani olen kertonut siitä muille, ikäänkuin se voisi myös muita
innostuttaa, joutunut siihen maineeseen, että olen oikea käki. Siksipä
tahtoisin kernaammin, ettei minun nimeäni mainittaisi sen yhteydessä,
mitä olen tehnyt.
Joululahjastasi, rakas isä, kiitän suuresti.
Että Viipurissa vihdoinkin on tehty jotakin veteraanien hyväksi,
ilahduttaa minua suuresti. Vaikka Qvist[42] arvostelussaan olikin
hiukan liian nopsa, niin täytyy tunnustaa, että olisi ollut suuri häpeä
Viipurille, ellei se tässä asiassa olisi tehnyt mitään. Mitä esim.
Saksassa olisi sanottu, jos siellä olisi kerätty varoja 1813:n
veteraaneille, ja joku rikkaista kauppakaupungeista, esim. Hampuri tai
Bremen ei olisi tahtonut ottaa osaa keräykseen siitä syystä, ettei
näiden kaupunkien lähitienoilla asunut näitä veteraaneja?
Ja nyt toivon teille ja isoisälle sekä kaikille muille rakkailleni
hyvää vuoden jatkoa.
Teidän _Julius_.
Rautalammilla, 16 p. tammikuuta 1859.
Rakkaat vanhemmat.
Tänään sai posti sen typerän päähänpiston, ettei se tuonut minulle
kirjettä. Ikävä, että postia tulee vain kerran viikossa tänne, sillä
nyt minun täytyy odottaa aina ensi sunnuntaihin.
Viime kirjeessäni kerroin teille jouluajan vietosta. Kolmessa
tanssiaisissa me olimme, mutta sitten elämä alkoi jo käydä liian
kirjavaksi minulle ja päätin sulkeutua kuoreeni korvatakseni sen
vahingon, jonka parina hukkaanmenneenä päivänä olin kärsinyt. Sillä
tuollaisia hyppyjä seuraavina aamuina emme olleet oikein halukkaat
työhön. Olenpa luopunut yksin sunnuntaivierailuistakin. Kerran on minut
kuitenkin viekoiteltu mukaan sen jälkeen kuin tein tämän päätöksen,
sillä lukkari oli kovin ystävällisesti pyytänyt meidät luokseen,
vieläpä lähettänyt oman hevosensakin meitä hakemaan, niin etten voinut
olla menemättä.
Isää pyytäisin minun nimessäni tilaamaan "Mehiläistä". Tuleeko Suometar
meille tänä vuonna? Ellei, niin haluaisin saada sen.
Ja nyt, voikaa hyvin, rakkaat vanhemmat; paljon terveisiä isoisälle ja
sisarille.
Teidän _Julius_.
Rautalammilla, 12 p. helmikuuta 1859.
Rakkaat vanhemmat.
Tämä on viimeinen kirje, jonka saatte täältä, sillä kahden viikon
kuluttua matkustan ja ilmoitan teille heti saavuttuani Helsinkiin. Ensi
kirjeenne tulee teidän osoittaa Helsinkiin, sillä täällä ei posti minua
enää tapaa. Syynä siihen miksikä lähden täältä kaksi viikkoa varhemmin
kuin alkujaan olin aikonut, on se, että en voinut saada tänne erästä
kirjaa, jota välttämättä olisin tarvinnut. Rauhoittaakseni äitiä
matkani suhteen voin kertoa teille, että minua on kohdannut aivan
odottamaton onni siinä suhteessa, että Sahalan (talo, jossa me asumme)
omistaja tahtoo saada rekensä ja _vällynsä_ Helsinkiin ja että minä
kuljetan ne mukanani.
Niinpä on tämä elämäni ajanjakso lopussa, ja toivon, että voisin olla
tulevaankin yhtä tyytyväinen, silloin palaisin suuremmalla
luottamuksella yliopistoon. Ikäväkseni olen huomannut, että vaikka
ennenkin olen tehnyt työtä ja toverit ovat pitäneet minua
pedanttinakin, niin on vilkkauteni kaikesta huolimatta vienyt minut
pintapuolisuuteen. Moni asia, josta luulin olevani jo selvillä, on
tuottanut minulle täällä kovaa työtä, ja pahinta on se, että minulla
tuskin enää on aikaa käydä kaikki vielä huolellisesti lävitse, vaan
täytynee minun lopulta, pelkään pahoin, hutiloida tullakseni valmiiksi.
Ja nyt voikaa hyvin ja sanokaa terveisiä isoisälle ja sisarille.
Teidän _Julius_.
Helsinki, 3 p. maaliskuuta 1859.
Rakkaat vanhemmat.
Nyt olen onnellisesti täällä ja kerään parasta aikaa huonekalujani ja
muita tavaroitani kokoon. Vasta huomenna toivon voivani alottaa lukuni.
Niinkuin olette nähneet edellisistä kirjeistäni, olen jo pitemmän aikaa
ollut epätoivoissani sen johdosta, että suurimmalla ponnistuksellakaan
tuskin voinen jossakin määrin kunniakkaasti suoriutua tutkinnostani.
Tämä ajatus on kiusannut minua hirveästi ja käynyt yhä painostavammaksi
mitä selvemmin huomasin, että aika on supistunut liian lyhyeksi. Nyt
täytyy minun vihdoinkin rohkaista mieleni ja pyytää teitä, että
sallisitte minun lykätä tutkintoni ensi syksyn _alkuun_. Minä annan
teille pyhän lupauksen, että se on viimeinen lykkäys! Jumala tietää,
että minä itse, enemmän kuin kukaan muu, toivon vihdoinkin saavani
tämän kuorman hartioiltani; mutta ymmärrättehän myöskin, miten vaikea
on alistua tutkittavaksi, jollei ole vakuutettu siitä, että voi siitä
suoriutua oman ansionsa, eikä toisten armahduksen nojalla.
Toivoen, että onnelliset olot kotona saattavat teidät unohtamaan tämän
pettyneen toiveen, lausun tällä kertaa teille jäähyväiset ja pyydän
pikaista vastausta.
Teidän _Julius_.
Helsingissä, 12 p. maaliskuuta 1859.
Rakkaat vanhemmat.
Tuhannet kiitokset sydämellisistä kirjeistänne, jotka virkistivät minua
aina sieluun saakka. Minun täytyy tunnustaa, että levottomalla
jännityksellä odotin teidän vastaustanne ikävään ilmoitukseeni.
Pelkäsin suuresti, että arvostelisitte ankarasti päätöstäni. Oikeastaan
olisikin velvollisuuteni ollut kysyä ensin teidän mielipidettänne.
Mutta osittain on asia sitä laatua, että oikeastaan vain itse voi olla
neuvonantajansa. Osittain oli se sisällinen taistelu, jonka nostatti
halu ratkaista asia niinpiankuin suinkin omaksi parhaakseni ja teidän
tyydytykseksenne sekä toiselta puolen tunne, että muutamista
osattavista pääsisin vain läpi livahtamalla, niin kiusallinen, että
minun täytyi toivoa sen mitä pikimmin päättyvän. Älkää kuitenkaan
luulko, että väärä kunnianhimo olisi ohjannut minua; käsi sydämellä
voin vakuuttaa teille, että siitä en tiedä mitään. Mutta se seikka,
niin kernaasti kuin haluaisinkin, estää minua suorittamasta
tutkintoani, että minusta tuntuu aivan sietämättömältä vastaanottaa
jotain ansiotta. Jos minulla olisi vain muutamia viikkoja vielä aikaa,
niin olisin tyytyväinen. -- Olen pahoillani, etten voi seurata
neuvoanne, mutta se on todellakin mahdotonta. -- Mitä ensi kesään
tulee, niin ikävä kyllä en voine, niinkuin haluaisin, viettää sitä
teidän seurassanne; aivan eristettynä ei minun kuitenkaan tarvitse
olla. Koska olen tottunut varhain nousemaan, voin työskennellä jo
varsin monta tuntia sinä aikana, jolloin teillä ei kuitenkaan olisi
minusta mitään iloa. Tosin heinäkuun lopussa täytynee minun palata
jälleen tänne saadakseni olla aivan häiritsemättä.
Te näytätte olevan huolissanne asuntoni vuoksi; voin vakuuttaa teille,
että se on lämmin ja hyvä, joskaan ei sellainen tanssisali kuin
Rautalammilla.
Nyt voikaa hyvin ja tervehtikää kaikkia rakkaitani.
Teidän _Julius_.
Helsingissä, 13 p. Maalisk. 1859.
Veli Kaldun.
Jo on sinulle kirjoittaminen minulla ollut vähän aikaa hankkeissa, ja
Sederholmin[43] kautta lähettämäsi muistutus on sitä jouduttanut.
Viimein kirjoittaessani olin tulisessa kiireessä, kun aioin vielä tänä
keväänä keritä mainioon kokelasarvoon; vaan sen on nyt täytynyt jäädä
syksyyn. Se kyllä on kaikin puolin paha heittää huomiseksi mitä olisi
tänäpänä tehtävä, vaan mitäs teet kun et kuitenkaan voi Josuan tavalla
saada päivää venytetyksi. Voi veikkonen, kyllä on Suomen kielen
oppiminen tarpeellinen asia, mutta tosi on sekin, että sitä oppiessa
täytyy jäädä jälelle muun opin ja valistuksen tiellä ja työtä on sitten
pyrkiä muiden rinnalle. Kirjeestäs näen ettei olekaan virkas joku
"Schlaraffenland" missä kun suun aukaiset, kyhkyiset paistettuna
lentävät sisään; kylläpä sinulla näkyy työtä olevan itsen pitää ja
muillenki antaa. Onkos edes kesäksi rauhaa? -- Koulusta puhuessamme
sopinee kysyä mitä sanot Jyväskylän "Suomalaisesta" koulusta. Semmoista
se on kun ei panna kunnon miehiä asian johtajiksi. (Yrjö) Koskista ei
tahdottu, pantiin Pesonius[44] _quidam_ (jokin) ja niin kävi kuin
pelättiin. Tuomiokapitulin kysymykseen oliko mahdollista asettaa Suomen
kieli yliluokillekin, hän, mainio _quidam_, vastas: Koulukirjoja
puuttuu; ja koska useimmat koulun yläluokkain oppilaat ovat
ruotsalaisia, niin pitää odottaa kunne aliluokista suomalaisia tulee
siaan. -- Syyllä sanoo Snellman: "ei ainoastaan linnain komentajana
tule kuuluisaksi", s.o. on Cronstedt'ejä muuallakin kuin Viaporissa.
Viime kirjeessäni mainitsin Pentimäen isäntää (Rautalammilla) en
nähneeni; sittemmin hänet tapasin rovastin hautajaisissa; hän lähetti
paljon terveisiä sinulle. Nyt on Öhberg, joka ei tullutkaan minun
kanssani Helsinkiin, mennyt sinne asumaan. Kesäksi taitaa taas
Rautalammille mennä jommoinenkin joukko ylioppilaita enimmiten
viipurilaisia. Rautalampelaiset ovat sinulle hyvin kiitolliset siitä,
että tämän ylioppilastulvan olet johtanut sinne. Sillä käyntisi siellä
Pekan[45] kanssa ja kertomukset ovat meidät kaikki sinne houkuttaneet.
Kirjallisuuden Seuralle on, niin kuin arvattavasti sanomalehdistä olet
nähnyt, tullut 3 näytelmää, joista yksi ehkä palkinnon saanee; toisista
on yksi merkillinen vaihettelevaisuudestaan, sillä ei päähenkilökään
tule esille enemmän kuin kahdessa, kolmessa kohtauksessa; yhä tulee
toisia! -- Sivumennessä saan mainita, että minäkin olen nyt tullut
Seuran jäseneksi.
Voi nyt hyvin velikulta ja muista joutaessas jolloinkulloin
_Juliustas_.
Viipurilaiset tahtoisivat saada runokalenterin toimeen ja pyytäisivät
sinultakin apua. Etkö voisi antaa joitakuita niistä lauluista, jotka
palkkion saivat tahi muita!
Helsingissä, 24 p. maaliskuuta 1859.
Rakkaat vanhemmat.
Juuri sain Emilien kirjeen, jossa hän kertoo teidän palanneen kotiin.
Myöskin näen hämmästyksekseni, että hänen häänsä tulevat vietettäviksi
jo kesäkuun 10 päivänä. Mikä vahinko, ettei niitä voida yhdistää teidän
hopeahäihinne. Miten ihanaa, jos ne voisivat hiukan odottaa ja minä
voisin kiirehtiä kandidaattitutkintoani.
Nyt minun pitäisi kai kertoa teille hiukan itsestäni ja elämästäni;
mutta siitä on herttaisen vähän kerrottavaa. Onpa sentään ihmeellistä,
miten jokin työ tai ajatus voi niin kokonaan kiinnittää ihmisen
huomion, että kaikki muu joutuu syrjään. Niinpä olen siinä määrin
syventynyt työhöni, että monen asian suhteen, joka muuten herätti
mielenkiintoani, olen tullut suhteellisen välinpitämättömäksi.
Kuitenkin vain tilapäisesti; kun kivi kerran putoaa sydämeltäni, niin
tiedän, että kaikki, mikä on piiloutunut syvyyteen, kumpuaa taas
esille. Nyt voin jossakin määrin kuvailla mielessäni, miten tuollainen
kamarioppinut kirjatomussa kuivettuu eläväksi muumioksi. Jos tahtoo
olla kokonainen ihminen, niin ei saa yksinomaan hautautua "suurten
vainajien" pariin; sillä välin täytyy myöskin hyöriä elävien joukossa,
vaikkapa nämä eivät olisikaan yhtä suuria.
Ennenkuin taaskin lausun teille hyvästit, täytyy minun pyytää, että
äiti ottaisi huolehtiakseen hiukan rempallaan joutuneesta ulkonaisesta
ihmisestäni. Rautalampelainen pesijätär on nimittäin suorittanut työnsä
niin perinpohjaisesti, että luvalla sanoen alemmat "nimittämättömät"
vähitellen ovat muuttuneet riivityksi nukaksi. Yksi ainoa pari on
käyttökelpoinen; pian minun täytyy siis kuin Epaminondas istua kotona
sillä välin kuin vaatteita pestään. Mutta koska tuollaisia
vanhanaikuisia sankaritekoja ei meidän käytännöllisenä aikakautenamme
enää ihailla, niin pyydän äidin mitä pikimmin lähettämään koko
varavarastoni, jonka jätin kotiin. Terveisiä isoisälle ja sisarille.
Teidän _Sansculotte'nne_.