Rakkaat vanhemmat.
Taaskin on postipäiväni, mutta tällä kertaa ei minulla ole yhtä paljon
kerrottavaa kuin viime kirjeessä. Kirjeestäni sedälle huomasi kai äiti,
että hänen pelkonsa juhlaan nähden oli turha. Mutta jollei niin olisi,
niin vakuutan sinulle, rakas äiti, että olin kestien jälkeen yhtä
reipas kuin niitä ennenkin. Vaikka olenkin tullut iloisemmaksi ja
vähemmän ujoksi, niin olen siinä suhteessa melkein pedanttinen, etten
koskaan juo enempää kuin määrättyä määrää. Jos luulet, että minä,
peläten toverien pilkkaa, luopuisin tästä periaatteesta, niin erehdyt;
jo useasti on sattunut, että minua menestyksettä on nimitetty
"akaksi".
Ilma on nykyään ihana. Tällaista lämpimyyttä en koskaan ennen ole
helmikuussa kokenut. Mutta se riippuu kai siitä, että olen pari astetta
lännempänä kuin tavallisesti. Alkaa jo olla hankea. Ah, miten kadehdin
Lönnrotin suksia. Miten ihanaa olisi aamuisin hiihdellä. Viime viikolla
pyrytti niin ankarasti, että polvia myöten täytyi kaahlata lumessa. Nyt
lumi on lapioitu kasaan ja muodostaa katukäytävien varsilla korkeita
vallituksia -- englantilaisia vastaan, arvellaan.
Voikaa hyvin, rakkaat vanhemmat. Ehkäpä näemme toisemme pikemmin kuin
mitä aavistattekaan. Puhutaan näet siitä, että yliopisto suljetaan
niinpiankuin vihollisen laivasto ilmestyy tänne. Siihen saakka voikaa
hyvin ja sydämelliset terveiset kaikille.
Teidän _Julius_.