Rakkaat vanhemmat.
Jättiläisaskelin lähestyy nyt se aika, jolloin pääsen lähtemään täältä.
Koska on enää vain runsaasti kaksi viikkoa jäljellä, lasken
kärsimättömästi päiviä ja iloitsen joka ilta, että taaskin on yksi
päivä kulunut. Jo nyt minä uneksin usein olevani kotona ja harmittelen
sitten aamulla, ettei se olekaan totta.
Siitä kun viimeksi kirjoitin on niin vähän aikaa kulunut, ettei mitään
uutta ole Helsingistä kerrottavana. Sunnuntaina olivat Arpet
teatterissa, mutta minä jäin yksin kotiin. Myöhemmin illalla tuli
luokseni eräs toveri, jota ylpeydellä voin nimittää ystäväkseni. Hänen
nimensä on Niclander. Hän tuli jo 15 vuoden vanhana ylioppilaaksi ja
suorittaa ensi keväänä kandidaattitutkintonsa, vaikka hän ei ole minua
vanhempi. Minä näin hänet viime kesänä Valamossa, ja koska olin kuullut
paljon puhuttavan hänestä, tunsin hänet heti. Silloin olin kuitenkin
liian arka mennäkseni hänen luoksensa ja tutustuakseni häneen. Mutta
täällä me tapamme toisemme usein ja meistä tuli hyvinkin pian parhaat
ystävät. Hän on niin herttainen ja vaatimaton olennoltaan huolimatta
perusteellisista tiedoistaan, ettei voi kauan olla yhdessä hänen
kanssaan kiintymättä häneen.
Että olen tutustunut tunnettuun entomologi Mäkliniin,[16] arvaatte kai.
Hän oli ihastunut minun luettelooni ja aikoo ryhtyä suuremmoiseen
vaihtokauppaan kanssani.
Nyt, rakkaat vanhempani, ei minulla ole enää mitään kirjoitettavaa.
Sananlasku sanoo: Syvimmästäkin kaivosta vesi loppuu, jos siitä liian
usein ammennetaan. Antakaa anteeksi, ettei minulla ole sen enempää
kerrottavana. Sydämelliset terveiset meikäläisille.
Teidän _Julius_.