Matkalla he eivät tietäneet mitään toisistaan. Mutta perille
jouduttuaan —, tai oikeammin kotimatkan etäisessä pohjoismutkassa, he
tulivat naapureiksi. Toinen heistä sijoitettiin sotavankisairaalan
suuren salin etäisimpään nurkkaan, toinen vieressä seisovaan vuoteeseen.
Näytti melkein siltä kuin järjestelyssä olisi piillyt jokin ajatus,
niin perin erilaiset olivat nämä vierustoverit. Toinen oli joukkonsa
iloisin mies, toinen oli ainoa, joka ei ilmaissut vähintäkään iloa
kotiinpääsöstä. Toisella ei ollut yhtään mitään matkassaan, sillä
iloisella oli tavallista suurempi matkapussi, jota hän ei, ellei se
käynyt välttämättömäksi, hetkeksikään heittänyt luotaan. Toinen katseli
tuontuostakin osaaottavasti vierustoveriinsa, toinen ei koskaan edes
kääntänyt päätäänkään toveriinsa päin. Hän oli sokea ja hänellä oli
side silmillä.
Näkevä, joka oli iloinen luonteeltaan, puheli aina kun vain sai
tilaisuutta siihen. Hänen täytyi jakaa iloaan muillekin. Ja sekin, että
hänen vierustoverinsa oli sokea, kehoitti häntä puhumaan. Täytyihän
sokean edes saada kuulla, kuulla jotain iloista. Ja hänellä oli iloista
puhuttavaa.
— Tiedättekö, meillä on vain laskettavana pitkä alamäki läpi Ruotsin.
Sitte olemme kotona.
Sokea kuuli riemuväreen joka sanassa, ja se vihlasi hänen sisintään
kuin miekan terä. Hän ei vastannut.
— Jos uskaltaisin, niin soittaisin teille. Mutta en vielä tiedä,
onko se luvallista, — Hän puhui kuiskaamalla. — Soitto on oivallista
lääkettä.
Sokea päätti mielessään, että hänen vierustoverinsa oli hyvin nuori.
Vanhemman ääni ei koskaan voisi ilmaista tuollaista yli äyräitten
tulvehtivaa iloa, ei ainakaan sen, joka sodan kauhut nähtyään palaa
rintamasta.
— Koetelkaahan mitä minulla on tässä!
Sokea kuuli vierustoverinsa kopistelevan tavaroitaan. Sitte hän
tunsi, että jotain työnnettiin hänen viereensä. Hän kuljetti käsiään
tunnustelevasti peitettä pitkin ja sai käsiinsä viulun.
Toinen vetäisi jousella pari kertaa kielien poikki ja naurahti.
— Oletteko kuulleet moista senjälkeen kuin läksitte kotoa! — Ääni oli
ylpeä kuin kepposistaan kehuskelevan koulupojan.
Taas vetäisi hän muutamia rajun iloisia säveleitä, sitte hän alkoi
kertoa. Hän puhui nyt matalalla äänellä, melkein kuiskaamalla, mutta
nytkin värisi joka sana hillittyä iloa. Viulu oli koko ajan seurannut
häntä. Hän oli peljännyt sen kadottamista melkein enemmän kuin
henkeään. Kukapa oikeastaan ennätti ajatella henkeään sodassa. Vaaraa
hetkenä oli muuta ajattelemista, ja kun vaara oli ohi, oli hän aina
ajatellut viuluaan.
Tämä ei ollutkaan mikään tavallinen viulu. Se oli aito Cremonalainen.
Se puheli, itki ja iloitsi ihan kuin ihminen. Sillä oli sisimmässään
kaikki ihmisrinnan säveleet, ja se ilmaisi ne ymmärrettävämmin,
täyteläisemmin ja ihanammin kuin konsanaan sanat.
Tämä viulu oli myöskin hankkinut hänelle sen pikku vaimon, joka nyt
kotona odotti häntä.
Sokea makasi liikahtamatta. Ei mikään hänessä ilmaissut, kuuliko hän
vai eikö, oliko hän tyytyväinen vai tyytymätön.
Mutta kukapa ei mielellään kuulisi tuollaisesta herttaisesta pikku
vaimosta, joka oli sulaa päivän paistetta kullalle vivahtavista
ruskeista kiharoistaan kiiltonahkaiseen kengänkärkeensä saakka.
Sentähden toinen jatkoi.
Jo heidän ensi tutustumisensa oli ollut kuin kirkasta kevätpaistetta.
Tosin se alkoi kuutamokävelyllä, mutta siinä ei ollut mitään
haikeamielistä haaveilua, sulaa iloisen kirkasta kevätaurinkoa vain.
Hän oli lähtenyt virkistysmatkalle Sveitsiin. Cremonalainen, jonka hän
äsken oli saanut isoisältään, oli hänellä matkatoverina. Rajattoman
hyvällä tuulella hän kierteli Zürichin nähtävyyksiä ihailemassa.
Illalla hän hankkiutui Zürichbergiin, sai viimeisen vapaana olevan
huoneen, tilasi illallisen itselleen ja asettui parvekkeelle nauttimaan
sekä näköalasta että illallisesta.
— Ehkäpä hän nukkuu. — Kertoja katsoi hetkisen kysyvästi
vierustoveriinsa. Sitte hän ajatuksissaan jatkoi keskeytynyttä
kertomustaan. Kaikki oli yhtäkkiä käynyt niin eläväksi hänelle kuin
olisi se vasta tapahtumassa.
Hänen siinä istuessaan ja nauttiessaan on hänen katseensa yhtäkkiä
kiintynyt pieneen vaaleapukuiseen olentoon, joka kepeät matkakapineet
kädessään seisoo parvekkeen kynnyksellä. Se vaaleapukuinen puhelee
vahtimestarin kanssa. Hän koettaa saada yösijaa itselleen, mutta tilaa
ei ole muuta kuin etäämpänä olevassa pienessä huvilassa. Vaaleapukuinen
ei kuitenkaan siitä säikähdä. Levollisesti hän tilaa illallista
itselleen, valitsee parvekkeelta paikan josta on mitä ihanin näköala ja
asettuu siihen.
Cremonalainen on näihin asti rauhallisesti maannut kotelossaan. Mutta
nyt muistuttaa se olemassaolostaan, — Mitä te täällä istutte kahden ja
vaiteliaina. Olenhan minäkin matkassa.
Cremonalainen pääsee kotelostaan. Sen täytyy saada puhua.
Neiti syö huomattavan hitaasti. Kun hän vihdoin nousee, lähenee hän
soittajaa, — Kiitoksia! Te soitatte ihanan kauniisti, — Katse säteilee
ja kiharoissakin, jotka vallattomasti kurkkivat esiin yksinkertaisen
matkalakin alta, oli kuin kimmellystä.
Kun he viimein yhdessä lähtevät kulkemaan yömajaksi suositeltuun
huvilaan, ovat he jo kuin vanhat tuttavat. Mutta mistä he puhuvat,
sitä hän ei tiedä, ei tietänyt silloin eikä tiedä jälestäkään päin.
Hän tietää vain sen, että hänen rinnallaan kulkee pieni vaaleapukuinen
olento, jonka astunta on joustavaa kuin nuoren vuorikauriin, ja jonka
ympärillä kaikki paistaa ja kimaltelee kuin auringon kirkkaassa valossa.
Ja sitte, sitte, kun he olivat sanoneet hyvää yötä, teki hän _sen_,
tuon tavattoman, jota hän ei koskaan ollut katunut niin monesti kuin
sille olivatkin yhdessä nauraneet. Hän vetäisi esille matkakynän
ja nimikorttinsa ja kirjoitti kuutamon valossa suurin juhlallisin
kirjaimin: Huomentervehdys oppaaltanne. Sitte hän pujotti kortin sisään
oven rakoon siinä huoneessa, jonne hänen vaaleapukuinen tyttönsä oli
kadonnut. Kortti tarttui juuri ovenrivan kohdalle, ja hän iloitsi
ajatellessaan, että siitä se varmasti putoaa maahan huomen aamuna, kun
hän avaa oven.
Minkälaisia lapsia he silloin kumpikin olivat! Mutta miten onnellisia
lapsia! Nyt he jo olivat paljoa vanhemmat, vaikka siitä ei vielä ollut
kovinkaan pitkä aika. Mutta he olivat kokeneet paljon, se pikkuinen
kotona ja hän sekä rintamassa että sotavankina. Ja kuitenkin pyrki nyt
ihan lapsettamaan, kun hän ajatteli sitä, että matka lyheni ja koti
läheni. Ja siellä kotona oli kaksi odottamassa, se rakas pikku vaimo ja
ihmeellinen pieni, pehmeä, punainen ja valkoinen käärö.
Sokea viereisessä vuoteessa liikahti. Toinen käytti kohta tilaisuutta
hyväkseen.
— Oletteko valveilla? Kuulkaa, sanokaa minulle, ymmärrättekö, miten
mies voi erota herttaisesta pikku vaimosta kolmenkuukautisen avioliiton
jälkeen ja sitte elää näkemättä häntä enemmän kuin sitä pehmeätä pikku
olentoa, joka on saapunut kotiin isän poissa-ollessa?
— Elämässä on paljon, jota ei kukaan ymmärrä. — Sokea puhui kuin
jatkoksi omiin ajatuksiinsa.
— Mutta me voimme katsoa kaikkea joko valoisalta tai synkältä kannalta.
— Huomautuksessa oli ojennuksen makua, mutta tarkoitus oli parhain. —
Nähkääs, minulta on toinen sääri mennyt. — Hän hätkähti omia sanojaan
muistaessaan että vierustoveri ei voinut nähdä mitään. — Olisihan
minullakin syytä surra, jatkoi hän kuitenkin, — kun näin nuorella
ijällä olen joutunut raajarikoksi. Mutta sen sijaan olen iloinen,
rajattoman iloinen. Mitä merkitsee poikki ammuttu sääri, kun vaimoni ja
se pieni, pehmoinen ovat kotona odottamassa!
— Onko teillä lapsia? kysäisi hän äkkiä, samalla kun kohosi istualleen
ja kietaisi peitteen paremmin polven alta poikki sahatun säären
ympärille.
Sokea nosti hiukan kättään. Se tapahtui vaistomaisesti, kuin olisi hän
tahtonut suojata itseään.
Hyvä Jumala, kuinka kiduttavasti tuo toinen osasi asettaa sanansa!
Ikäänkuin hänellä ei olisi ollut murhetta tarpeeksi sokeudestaan ja
repivistä, raatelevista muistoista!
Äkkiä hän muisti kysymyksen. — Ei ole, vastasi hän väsyneesti.
— Mutta vaimo?
— Vaimo on.
— Me olemme kaikki kadottaneet paljon, mutta meidän täytyy iloita siitä
mitä meillä on.
Sokean mieli kuohahti.
* * * * *
Eikö hänellä vielä ollut ikää tarpeeksi ymmärtääkseen, että vaikka he
kaikki olivatkin palaavia, palasivat he eri asteisesti ruhjoutuneina,
eri mielentilassa ja erilaisiin oloihin. Rikkiammuttu sääri oli
korvattavissa keinotekoisella, mutta mikä korvasi sokealle hänen
näkönsä? Ja kuka aavisti, mitä näkö merkitsi juuri hänelle? Hän ei
voinut avautua ihmisille, ei kuten vierustoveri sanoin viskellä heille
sisintään niinkuin rikas rahoja taskustaan. Hän oli luonnostaan saita
sisimpänsä suhteen. Ja olot olivat yhä enemmän kehittäneet häntä
tähän suuntaan. Hän oli oppinut olemaan yksin ja yksinäisyydessä
tuijottamaan omaan sisimpäänsä, niinkuin saita raha-arkkuunsa, Barbel
ei käsittänyt tällaista. Ajatukset eivät koskaan rasittaneet häntä.
Hän purki sisimpänsä lauluun ja laverteluun. Kaikki oli helppoa
hänelle paitsi yksinäisyys. Sitä hän ei sietänyt. Sentähden olivat he
oppineet kulkemaan kukin omia teitään, toinen koko maailman ystävänä,
toinen sisäisesti eristettynä kaikista, joskin ulkonaisesti yhtenään
kosketuksessa sen monivivahteisen ihmisvirran kanssa, joka päivittäin
vieri hänen ja hänen kotinsa ohitse.
Mutta hänenkin täytyi joskus avautua. Yksinäisyys kävi hänelle
liian raskaaksi. Ja sentähden avautui hän vuorisen kotiseutunsa
suurpiirteiselle luonnolle, tuolle luonnolle, jonka jokainen väri ja
vivahdus oli hänelle tuttu kuin piirteet rakkaissa kasvoissa, ja joka
ehdottomasti painaa syvän ja vakavan leimansa ystäviinsä. Sen ystävän
suhteen hän ei koskaan pettynyt. Sille hän uskoutui. Siltä hän sai
apua. Ja nyt, — nyt — —
Hoitajatar oli salin toisesta päästä siirtynyt yhä lähemmäksi nurkkaa,
missä vierustoverit makasivat. Sokea kuuli hänen suojasidettä
avatessaan puhelevan säärensä menettäneelle. Hän puhui uudesta
säärestä. Nykyaikana saatiin aivan erinomaisia. Viuluniekka ei
sitäpaitsi ollut riippuvainen säärestä. Hän saattoi sekä edistyä että
elättää itseään siitä riippumatta.
— Entä te? — Hoitajatar kääntyi sokean puoleen ruveten aukomaan
silmäsidettä. — Voitteko tekin jatkaa tointanne?
— Minulla on pieni liike ja majatalo alppiseudussa. — Ääni oli kalsea,
luota lykkäävä. Sen täytyi hinnasta mistä hyvänsä salata, salata — — —
— Ettekä enää koskaan saa nähdä ihanaa maatanne! — Huudahdus luiskahti
kuin vahingossa hoitajattaren huulilta. Sokea kuuli siinä osanottoa.
Mutta sekin repi.
Hoitajatar irroitti samassa siteen. Sokea kuuli äännähdyksen, joka
purkautui kuin säikähdyksestä.
— Kauniin näköistä vai mitä? — Sokean kasvot vääntyivät omituisesti.
Hänen teki mieli ilkkua omaa onnettomuuttaan. Mutta ainoa kohta hänen
kasvoissaan, joka oli kyllin ehjä jotain tunnetta ilmaistakseen, oli
suu. Ja se osasi tulkita ainoastaan tuskaa.
Hoitajatar ei kohta vastannut. Hänen kätensä vapisivat, kurkkua kuristi
henkeä salpaavasti, — Miekkako teidät näin on ruhjonnut? sai hän
viimein kysytyksi.
— Miekka. Nenä poikki, silmät poissa! Minä mahdan olla kaunis!
— Vaimonne on hoitava teitä entistä hellemmin! — Uusi side laskettiin
hellävaroin ruhjoutuneille kasvoille.
Barbelko hoitaisi entistä hellemmin, hän, joka vihasi kaikkea rumaa
ja joka aikoja sitte olisi jättänyt miehensä, ellei tämä olisi ollut
kaunis, arvossa pidetty ja hyvä vaimonsa elättäjä!
Kuinka kiduttavia sanoja ihmiset saivatkaan suuhunsa! He seisoivat kuin
rautaraipat käsissä häntä suomimassa. Mutta he eivät tietäneet!
Sokea painui raskaasti takaisin vuoteelle.
Hellemmin kuin koskaan! Barbel hellästi ja lämpimästi hoitamassa
inhottaviksi ruhjoutuneita kasvoja!
Hänen täytyi nauraa. Sitte hän kääntyi seinään päin kuin kääntyäkseen
pois ajatuksista, jotka olivat liian raskaat. Mutta ajatukset olivat
yhtä armottomat kuin ihmiset. Ne eivät laskeneet häntä rauhaan. Hän
näki Barbelin edessään puhuttamassa majataloon poikenneita vieraita,
veikeä hymy suupielissä ja silmät elämänhalua säteilevinä, Hän näki,
miten kaunis hänen nuori, häntä yhdeksän vuotta nuorempi vaimonsa
oli. Hän tiesi, miten huolellisesti ja sievästi hän pukeutui, ja että
hän joka paikassa herätti huomiota. Hän oli nähnyt tätä siksi usein,
että hän nytkin sokeudestaan huolimatta näki sen. Mutta hän tiesi
senkin, että-Barbel ajatteli muutakin kuin ulkokuorta, että hänessä
oli kiihkeä, tarmokas halu päästä eteenpäin ja ylöspäin elämässä. Hän
pani arvoa kaikelle mille ihmiset panivat arvoa. Hän rakasti kaikkea
mikä kuului joltain ja näytti joltain. Kuoren kauneutta vaille jääneet
sisäiset arvot olivat arvottomat hänelle.
— Minä poloinen, vaikeroi hän sisimmässään, — minä olin kaunis, arvossa
pidetty mies. Ihmiset kohtelivat minua kuten asemansa yläpuolelle
kohonnutta. Minä kelpasin hänelle porraspuuksi!
Sokea tavoitteli peitettä. Hänen oli vilu. Häntä puistatti.
Heidän avioliittonsa oli ollut kovaa ja kuluttavaa kamppailua, siitä
asti kun ensi huumaus oli haihtunut. Barbel rakasti leikkiä ja sai
leikkiä. Mutta leikkikentän rajat olivat selvät. Miehen katse vartioi
häntä. Se puhui suoraa, tinkimätöntä kieltä. Se sanoi: "valitse, sinä
näet rajan. Rajan toisella puolella tulee meistä ero." Mutta Barbel ei
tahtonut erota. Arvossa pidetty aviomies ja luotettava elättäjä painoi
paljon vaa’assa. Heidän kaksintaistelunsa keskeytyi ainoastaan siihen
aikaan, kun he odottivat lastaan. Silloin hän hellitti ohjia. Hän oli
niin rajattoman onnellinen lapsesta. Aina kun hän siihen aikaan palasi
matkoiltaan kotiin ja laaksosta nousi rinnettä ylöspäin, katseli hän
vuoren kielekkeelle kohonnutta kotiaan omituisella hartaudella. Se
oli siinä kuin räystään alle rakennettu linnunpesä. Ja sydän vavahti
rinnassa, kun hän ajatteli, että sieltä pian kuuluisi sellaista
heikko-äänistä vikinää kuin linnunpesästä ainakin.
Hän oli jo näkevinään pienen, vakavakatseisen pojan kodin kynnyksellä.
Poika tähysteli tielle päin. Hän odotti isää. Ja kun isä näkyi, juoksi
poika vastaan. Hän pujotteli pienen kätensä isän käteen, ja sitte he
käsitysten jatkoivat matkaansa. Aurinko laski. Alppien huiput hehkuivat
kuin tulessa. Varjon puolella vivahtelivat tummat, sulavanpehmeät värit
keskenään, kilpaillen kauneudessa. Ei isä eikä poika puhunut mitään.
He kulkivat vaijeten toistensa rinnalla. Mutta he ymmärsivät toistensa
ajatukset ja tunsivat toistensa tunteet. Isä ei ollut yksin eikä köyhä.
Hän oli rikas ja onnellinen.
Siihen aikaan, jolloin hän unelmoi tästä kaikesta, palvoi hän vaimoaan
korkeampana olentona. Hän oli vakuutettu siitä, että Barbel lapsen
synnyttyä kokonaan muuttuisi.
Mutta muutoksen sijaan tulikin tuo hetki, joka opetti häntä vihaamaan
vaimoaan, tuo hetki, jolloin Barbel tiedottomana kannettiin kotiin
eräistä huvitilaisuuksista ja hänelle ilmoitettiin, että hänen toivonsa
oli surmattu!
Jospa hän vielä olisi voinut vihata niinkuin silloin! Mutta hän oli
taistellut voidakseen antaa anteeksi. Ja kun hän oli voinut sitä, oli
hän uudelleen ruvennut rakastamaan. Hän uskoi vieläkin mahdolliseen
muutokseen. Etenkin sodan puhjettua oli toivo hänessä virinnyt. Ero oli
yhdistävä heidät. Ero oli ehjentävä särkyneen.
Hän näki monta kaunista unta, sillaikaa kun kuulat vinkuivat hänen
ympärillään ja tykit soittivat surmasäveleitään. Hän toivoi sekä omasta
että toisten puolesta. Ei kai tällainen hävityksen kauhistus ollut vain
äkillisen mielijohteen seuraus. Sillä täytyi olla jokin tarkoitus, niin
hyvä ja suuri tarkoitus, että sen saavuttamiseksi kannatti kärsiä ja
uhrautua.
Tuo tarkoitus näytti hänen omaan elämäänsä nähden läheiseltä ja
ymmärrettävältä. Miksi ei sitä olisi olemassa kokonaisuuteenkin nähden?
Mutta nyt, nyt oli häneltä sammunut toivo kokonaisuuden tarkoituksesta
samalla kuin hänen omastaan. Hän tiesi, minkälainen hänen osansa oli.
Sokea, petetty, halveksittu mies hän oli. Hänkö voisi toivoa?
— Te näytätte niin kovin synkältä. Minä soitan teille vähän. Ovet ovat
kiinni toisiin huoneisiin.
Sokea säpsähti. Hän oli ennättänyt unohtaa missä hän oli.
Hiljainen, hillitty sävel kaikui salia pitkin. Tuntui siltä kuin
soittaja olisi käyttänyt sordiinoa, mutta sittekin väreili sävel iloa.
Parvi iloisia säveliä karkasi taas esille.
— Kuuletteko? Me palaamme kotiin, — odottavien luo.
Sokea ei liikahtanut. — Hän soittaa toisten iloa ja riemua, ajatteli
hän. Minulle hän soittaa maasta, jossa paimenpoikanen jokeltaa ja
kellot kilahtavat, maasta, joka oli ainoa ystäväni ja jota silmäni ei
koskaan enää näe.
* * * * *
Hänen täytyi taas ajatella, millä inholla hänen vaimonsa kääntyisi pois
hänestä. Sokeudessaan hän näki sen kuin ruumiillistuneena.
— Kuulkaa! Ymmärrättekö näitä säveleitä?
Soittaja kumartui sokean puoleen. Hänen äänensä väreili herkkänä kuin
viulun kieli. — Näin jokeltaa pieni lapsi! —Ymmärrättekö, hän on
nukkunut levollista, makeaa lapsen unta. Sitte hän ynähtää unissaan,
— näin — ja nyt hän herää, — itkasee pikkuisen, mutta näkee äidin ja
nauraa! Näin, näin! — Kuuletteko, se on oman pikku poikani ääni! Se on
puhunut minulle vankeuden maassa. Se on kutsunut ja kutsuu minua kotiin!
Sävelet loppuivat autuaalliseen jälleennäkemisen iloon. Sokea kuuli
soittajan pistävän viulun pussiinsa.
— Teistä minä kai olen puolihassu, mutta tiedättekö, minä rakastan
aivan rajattomasti tuota pientä, pehmeätä olentoa, jota en vielä
koskaan ole nähnyt.
Hän naurahti kuin hämillään. — Kotiin palaava sotavanki on kai hullu
ilosta, lisäsi hän itseään puolustavasti.
Samassa tuli hoitaja. Hän tiedusteli kunkin vointia, korjasi vuoteita
ja toivotteli hyvää yötä. Vahvistava lepo oli tarpeen. Seuraavana
päivänä oli jatkettava matkaa.
— Kotiin, täydensi soittaja, ja kävi kuin hyminä läpi huoneen. —
Nukkukaa tekin hyvin, jatkoi hän, kääntyen sokean puoleen, samalla
kepeästi koskettaen häntä, ilmaistakseen kenelle hän puhui. — Uni antaa
voimia iloitsemaan.
— Kiitoksia! — Ääni ei enää ollut kylmä, mutta se oli väsynyt, läpeensä
väsynyt. Illan tulo, josta hän toisten kautta sai tiedon, muistutti
hänelle aina hänen nykyistä täydellistä avuttomuuttaan. Vuoteessa
kääntyminenkin muistutti, että hänen oli mahdoton kääntyä valoon päin.
Nämä ajatukset kuluttivat ja kiduttivat häntä. Ja kuitenkin täytyi
ajatella. Eihän hän muuhun kyennyt.
Hän naurahti taas niin ilkeästi, että hän itsekin säikähti sitä. Hänen
mieleensä oli johtunut, ettei hän koskaan niinkuin muut illoin voinut
ummistaa silmiään. Hänellähän ei ollut silmiä.
Niin, hän oli ilkeästi ruhjottu raukka, jota kuka tahansa milloin
tahansa saattoi pettää, mies, joka ei enää voinut elättää itseään,
mies, jolta kaikki oli riistetty.
* * * * *
Ajatus etsi haparoiden tukikohtaa.
Saattoiko kaiken takana sittekin olla tarkoitusperä, päämäärä, joka
teki elämän elämisen arvoiseksi?
Jos saisi ajatella niin, jos voisi luottaa ja uskoa johonkin, ehkä
silloin jaksaisi elää tulematta hulluksi.
Häntä alkoi huimata. Hän tunsi suurta ruumiillista heikkoutta.
Sieluntuskat olivat jo kauan kiduttaneet häntä, ja vierustoveri oli
tänään nostanut hänen epätoivonsa huippuun asti.
Tuntui raukaisevan niin omituisesti. Tulisikohan uni vihdoin
hänellekin, jolla ei ollut silmiä, joita ummistaa?
Hän tunsi vaipuvansa kuin pohjattomaan syvyyteen. Mutta se syvyys oli
unen pehmeä syli.
Etäisyydestä hän kuuli viulun ääniä. Se jokelsi ja nauroi kuin pieni,
unesta heräävä lapsi.
Hän kohotti kätensä. Hän tahtoi pujottaa sen oman pikku poikansa käteen
ja kulkea hänen kanssaan kotirinteitten varjoisaa polkua pitkin.
Mutta hänen kätensä painuikin hervottomasti takaisin vuoteelle. Se ei
tavannut tukea. Hän ei löytänytkään lapsensa kättä. Hänhän oli sokea.
"SUURI TODISTAJIEN JOUKKO"
Feodor Feodorovits Iwanoffsky oli pitkä ja harteva. Leukapieliä peitti
tiheä, pikimusta parransänki. Töyhdöksi tuuhistuneiden viiksien alla
loistivat helakanpunaiset, paksut ja himokkaat huulet. Otsa oli matala,
kulmakarvat paksut ja tuuheat, silmäripsien alla välähtivät mustat,
keskitettyä voimaa ilmaisevat silmät.
Feodor Feodorovits oli syntynyt käskijäksi. Se ilmeni jo
lastenkamarissa, jossa hänen vanha "njanjansa" sai suojella sekä
silmiään että hiuksiaan aina, kun hän uskalsi asettua pojan tahtoa
vastustamaan. Sisaretkin, sekä Feodoria vanhempi että nuorempi, oppivat
häntä pelkäämään. He kätkivät visusti lukon taakse kaikki millä oli
jotain arvoa: nuket, kirjat ja koristukset, jotta ne eivät joutuisi
vaaraan, jos Feodorln päähän pälkähti käyttää niitä, ellei muuten niin
hävittämishalunsa esineenä.
Enimmän kärsi tästä kuitenkin äiti. Hän koetti kauan, mutta turhaan,
pitää puoliaan poikaa vastaan. Niin kauan kuin isä eli, taipui poika
pakosta ja pelosta hänen rautaisen tahtonsa alle. Mutta isän kuoltua ei
enää mikään pannut sulkuja pojan rajulle itsevaltiudelle.
— Feodor, Feodor, minkätähden sinä olet tuollainen! Sinä poljet
sydämeni jalkojesi alle. — Äiti, joka turhaan oli koettanut sekä
hyvyyttä että kovuutta, puhkesi kerran valituksiin.
— Minkätähdenkö olen? Kysy itseltäsi! Pyysinkö minä tällaista luontoa!
Vastaus taittoi ikiajoiksi kärjen kaikelta mitä äiti olisi tahtonut
sanoa pojalleen. Se suuntasi syytöksen hänen oman sisimpänsä
veristävään haavaan. Hän sulkeutui huoneeseensa. — Miksi, miksi, kysyi
hänkin. — Miksi tuli juuri Feodor Petrovits Iwanoffsky lasteni isäksi?
Hän vastasi epätoivoisella vastakysymyksellä. Miksi oli olemassa
kouluja kaikkia mahdollisia ja mahdottomia tarkoitusperiä varten? Miksi
ahdettiin tietoja ihmisten aivoihin, kehitettiin heidän ääntään, heidän
jäseniään, valmistettiin heitä toimiin mitä erilaisimmilla aloilla,
mutta kun oli kysymyksessä elämän ratkaisevin askel, suurin ja vaikein
kaikista tehtävistä: äidin, silloin vaijettiin.
Hän muisti katkeruudella kuinka vanhat, kypsyneet ihmiset touhuuttivat
nuoria naimisiin. Ottaminen oli pääasia, kenen otti, onnistuiko valinta
vai eikö onnistunut se jäi sattuman varaan.
Sellaisella opastuksella hänkin nuorena oli lähtenyt liehumaan
huvista huviin, niistä löytääkseen oman onnenosansa. Ja hän luuli
sen löytäneensä silmätessään Wladimir Markowskyn syviin, tulisiin
silmiin. Mutta heille tuli pientä riitaa. Hän tahtoi tehdä Wladimirin
mustasukkaiseksi ja siten sytyttää hänet uudelleen. Siitä syystä
hän antautui Feodorin seuraan. Kun hän huomasi, että Wladimir tämän
perustuksella vain loittonemistaan loittoni hänestä, oli myöhäistä
korjata mitään. Wladimir oli poissa. Revolveri kädessä Feodor vaati
häitä aljetun leikin lopuksi. Hän pelkäsi sulhastaan, pelkäsi miestään,
lopuksi täytyi hänen peljätä poikaansa.
Mutta käskijäksi syntyneelle Feodor Feodorowitsille löytyi lopultakin
voittaja siinä surman tulessa, jota vihollisen patteri syyti hänen ja
hänen joukkojensa silmille.
Ensin repäsi kuula häneltä käsivarren. Sitte hevonen suistui hänen
altaan. Sitte jokin kaasi hänet kumoon. Mitä senjälkeen tapahtui, siitä
ei hänellä ollut tietoa. Hänen oli mahdoton jälestäkään päin päästä
selville siitä. Hän tiesi vain sen, että hän heräsi jossain pilkkosen
pimeässä.
Kun hän vähän aikaa oli ponnistanut ajatuksiaan, muistui
hänen mieleensä hetki, jolloin granaatti oli räjähtänyt hänen
läheisyydessään. Hän muisti, että hevonen suistui hänen altaan ja että
hän kaatui.
Missähän hän oikeastaan nyt mahtoi olla? Ehkä jonkun juoksuhaudan
piilopaikassa niin syvälle haudattuna, ettei päiväkään päässyt sinne
pilkistämään.
Olisikohan hänen denstjikkinsä kätkenyt hänet jonnekin siten
pelastaakseen hänet? Voihkina, jota hän silloin tällöin kuuli jostain
näkymättömästä etäisyydestä, viittasi sinne päin.
Hän rupesi tunnustelemaan ympäristöään. Silloin hän huomasi syyn
vasemmassa olkapäässä tuntuvaan kipuun. Hän oli kädetön.
Hän nielasi kirouksen, etsi taas haparoiden muistojensa joukosta ja
pääsi viimein siihen hetkeen, jolloin käsivarsi kiskaistiin irti.
Mitenkähän mahtoi olla hänen oikean säärensä? Sitäkin poltti nilkan
yläpuolelta, ihan kuin helvetin tuli olisi sitä kärvennellyt.
Saksalainen oli kai vienyt senkin.
Kuului siltä kuin ovi olisi avautunut ja sulkeutunut jossain. Sitte hän
erotti ääniä ja askelia, — jossain etäällä.
Kirottu paikka tämä tällainen, jonne ei laskettu ainoatakaan päivän
sädettä!
Äänet olivat nyt niin lähellä, että hän kuuli sanoja. Silloin hänelle
selveni, että lähestyvät puhuivat saksaa. Hän oli siis vanki,
sotavanki. Ja tämä pimeys oli saksalaisten pirullisia vehkeitä!
— Aijotteko tappaa minut tässä pimeydessä? — Hän kohoutui hiukan
kyynärpäälleen ja huusi niin kovaa kuin jaksoi.
— Hiljaa, sanoi ääni aivan hänen läheisyydessään. — Älkää häiritkö
toisia sairaita.
— Laskekaa valoa tänne, — heti paikalla! Kuuletteko!
— Täällä _on_ valoa. Vika on silmissänne.