— Te olette sokea.
Sokea, sokea! Hän kiljasi kuin haavoittunut peto ja hervahti sitte
takaisin vuoteelleen. Hän oli menettänyt tajuntansa. Suuri verenmenetys
taistelutantereella oli häntä heikontanut.
Herätessään tainnoksista Feodor taas heräsi ihmettelemään ympärillään
vallitsevaa pimeyttä. Sitte hän muisti ja raivostui.
Laupeudensisar, joka kulki vuoteelta toiselle, ei ymmärtänyt sanoja,
joita Feodor syyti suustaan, mutta hänen sisintään karmi. Hän laski
kätensä sairaan olkapäälle. — Muistakaa, ettette ole yksin. Täällä on
paljon heikkoja sairaita.
— Tuokaa lääkäri tänne! Ja valoa! Minä tahdon saada näköni takaisin.
Vai oletteko sellaisia petoja, ettette anna viholliselle edes
lääkärinhoitoa?
Hän vaipui voihkien takaisin vuoteelle. Tuska, jota hän tunsi, oli
liian raju hänen vielä heikoille voimilleen.
Hetken kuluttua hän tunsi "sisaren" asettuvan hänen läheisyyteensä.
Hän aavisti sen siitä, että jokin hipaisi hänen vuodettaan ja ääni
kuului hyvin läheiseltä. Lääkäri oli muka hoitanut häntä siitä asti kun
hänet tänne tuotiin. Sääri ja olkapää olivat parhaassa mahdollisessa
kunnossa. Mutta silmille ei lääkärien taito mahtanut mitään.
Tällaisellako hulluuteen asti raivostunutta miestä lohdutettiin?
Hän kiristi hampaitaan. Hän ei jaksanut enää riehua. Eikä hän tahtonut
saada uudistettua muistutusta noilta — Hän sihautti sanan hampaittensa
lomitse. Sitte hän puhkesi sisimmässään vaikertamaan: sokea, sokea,
tuomittu elinkautiseen pimeyteen! — Ja lisäksi vailla jalkaa, vailla
kättä. Hän, joka oli käskijäksi syntynyt, joka oli määrännyt sekä
oman kohtalonsa että toisten, hän on nyt tuomittu ei ainoastaan
elinkautiseen pimeyteen, vaan myöskin elinkautiseen riippuvaisuuteen
muista ja siitä mitä he suvaitsevat tai eivät suvaitse tehdä.
Hän voihkaisee taas niin ääneensä, että kyyneleet nousevat muutamien
sairaiden silmiin. Toiset pudistavat moittivasti päätään. Eräältä
vuoteelta viskaa parrakas mies hänelle vihaisen: syntyisipä tästä
konsertti, jos kaikki pitäisivät tuollaista ääntä!
Feodorin ainoa käsi puristautuu nyrkkiin, ja hän kihnuttaa hampaitaan
vastatusten. Raivo ja tuska kuluttavat häntä kuin tuli. Viimein
vaivuttaa väsymys hänet horrostilaan. Se helpoittaa hetkeksi. Mutta kun
Feodor siitä selviytyy, uudistuu sama julma leikki, joka häntä raatelee
kuin peto saalistaan. Hän herää ihmettelemään ympärillä vallitsevaa
pimeyttä, — muistaa sitte ja — rääkkäytyy kuin kidutuspihdeissä.
Jokainen tällainen herääminen on kuin uudistettu syvä, kipeä
leikkausveitsen piirto.
Kun hän vain pääsisi kotiin! Varmaan lääkärit siellä voisivat auttaa
häntä! Täällä häntä kaiken lisäksi, — ja vielä enemmän kuin mikään muu
— kiusaa se, että hän on kokonaan riippuvainen vihollisistaan. Hän on
nutistettu heidän käsiinsä niinkuin avuton, kokoon käpertynyt koira,
jonka selkään satelee raipaniskuja.
Monta sellaista hän, Feodor on nähnyt jalkojensa juuressa, mutta että
hän itse —
Ajatus koirasta toi hänen mieleensä omituisen pienen muiston. Sillä
oli oikeastaan juurensa etäällä. Se vei hänet takaisin siihen aikaan
poikavuosina, jolloin ei naista ollut olemassa hänen maailmassaan,
ei sisarien eikä muiden muodossa. Sisaret tavaroineen jäivät silloin
rauhaan häneltä, ei entistä suuremman sovinnollisuuden tai lauhkeuden
perustuksella, vaan siitä yksinkertaisesta syystä, että koko naissuku
oli liian halpa hänen kiinnittääkseen huomiota siihen.
Mutta sitte sukelsi nainen jälleen yhtäkkiä hänen näköpiiriinsä, ei
yksilönä eikä ihmisenä, jolla oli paikkansa toisten rinnalla, vaan
naisena. Ja nainen pani hänen kuumat verensä kuohumaan.
Tuuhistuvien viiksien alla hehkuvat huulet veivät suuteloita väkisten.
Käsi ja sydän piteli naista lelunaan, omisti hetken ja viskasi luotaan
kun leikki alkoi tympäistä. Mutta leikki oli toista, toista naimisiin
meno. Feodor tiesi äidistään, minkälaiset naiset ovat aviopuolisoina
parhaimmat. Sentähden hän valitsi taiten, kun näki hyväksi pysyväisesti
kiinnittää naisen kotiinsa. Hän valitsi Dunjan. Ja Dunjalla oli se
pieni, silkkisenpehmeään turkkiin puettu villakoira, joka nyt toi
kaikki nämä ajatukset hänen mieleensä.
Kerran — hän ei enää muistanut ulkonaista syytä siihen — hän
silmittömästi suuttui koiraan. Kangistuneena pelosta odotti Dunja, että
hän löisi koiran kuoliaaksi. Tämä harmitti häntä. Hän pisti koiran
kylmäverisesti kainaloonsa, tarttui lakkiinsa ja poistui. Illalla hän
viskasi Dunjan silmille, että hän oli myynyt sen eräälle toverille
"tieteellisiin tarkoituksiin".
Feodor liikahti levottomasti. Hän näki koiran aivan kuin edessään. Sen
pieni ruusunpunainen turpa, jota Dunjalla oli tapana hyväillä, vääntyi
kidutuspihdeissä, ja pehmeän villatakin sisästä loistavat älykkäät
silmät kangistuivat kuin kuolintuskassa.
Niin, niin, mitäpä hän siitä silloin, mutta nyt hän tunsi omassa
ruumiissaan mitä merkitsi olla kidutuspenkillä. Maata, näin sokeana,
raajarikkona, — vihollisistaan riippuvana!
Hän koetti kääntyä. Vaikka hän ei tuntenut seinää, oli hänellä se
mielikuva, että hän makasi seinään päin. Kun hän kääntyisi, voisi
hän varmaan nähdä edes pienen valonkajastuksen — esimerkiksi jostain
ovenraosta.
Mutta kääntyminen tuotti hänelle ainoastaan kipua. Valonkajastusta ei
näkynyt, eivätkä ajatukset helpoittaneet.
Hänen täytyi taas ajatella Dunjaa. Jos Dunja eläisi, tuntuisi moni asia
toisenlaiselta. Mutta vaikka Feodor niin hyvin tunsi naiset, ja vaikka
hän niin tarkalleen oli osannut valita itselleen erinomaisen, oli hän
sittekin tehnyt laskuvirheen. Hän ei tietänyt, että tuollainen hyvä,
erinomainen vaimo voi murtua. Ja Dunja murtui.
Hän pani erehdyksen mieleensä vastaisen varaksi.
Dunja oli ollut hento, syväkatseinen olento. Hänessä oli kuutamon
surunvoittoista, kelmeätä kauneutta. Ottaessaan toisen otti Feodor
helakkavärisen, tummaihoisen ja tulisen: "Luuta minun luustani ja lihaa
minun lihastani."
Vera Konstantinovna oli ainoa nainen, joka joskus sai asetetuksi
sulkuja Feodorin tahdolle. Hän osasi sekä kiihoittaa Feodoria että
pysyttää häntä loitolla. Käskijäksi syntynyt ei voinut väistyä. Hänen
täytyi saada tahtonsa tapahtumaan. Sentähden hän Veran edessä alentui
pyytämään.
Heidän avioliittonsa oli taistelua. Feodor ei koskaan ollut varma
vaimostaan. Tämä saattoi milloin taliansa maksaa uskottomuuden
uskottomuudella. Sentähden Feodor milloin vihasi, milloin
intohimoisesti pyysi häntä.
Kun sota syttyi, olivat heidän välinsä kireät. Feodor astui vaimonsa
huoneeseen ilmoittaakseen hänelle aseisiinastumis-käskystä. Vera seisoi
silloin suuren seinäpeilin edessä koettelemassa uutta, loppukesää
varten ostettavaa hattua. Pitkin huonetta oli muotiliikkeestä
koeteltaviksi lähetettyjä hattuja. Vera otti niistä toisen toisensa
jälkeen, pani päähänsä ja koetteli.
— Vai sota! — Vera naurahti. — No, siihen sinä olet omiasi! — Hän
tutkisteli tarkoin, pukiko päässä oleva hattu häntä paremmin, kun se
oli suorassa tai kun se oli hieman vinossa. Hieman vinossa sopi varmaan
paraiten. — Sinä olet kuin luotu sota-aikoja varten, huomautti hän
ohimennen.
Feodoria raivostutti. Hän näki kaikesta, että hänen lähtönsä oli
Veralle mieleen. Ja hän kosti. Ennen kuin hän läksi rintamaan ajoi hän
biilissä kotinsa ikkunoiden alatse nuoren, tumman kaunottaren kanssa.
Vera seisoi ikkunassa, ja Feodor hiljensi biilin vauhtia.
Tämäkin muisto raivostutti häntä nyt. Vera oli voittanut. Hän oli
vapaa, vapaa tekemään mitä ikinä halutti. Hän tietysti maksoi tuonkin
illan. Ja sisimmässään hän ilkkui miestä, joka makasi sokeana,
raajarikkona sotavankina.
Feodor puri hammasta.
Pietarissa oli näihin aikoihin paljon kauniita, uljaita upseereja.
Heillä oli kaksin-, kertaiset palkat ja hyvä halu tuhlailla hyvyyttään
muillekin. Vera rakasti makeisia, kauniita vaatteita ja huvituksia.
Feodor ei tarvinnut paljon mielikuvitusta voidakseen seurata Veraa. Hän
näki kaikki — sokeudestaan huolimatta.
Ja täällä hän makasi!
Päivä päivältä kävi Feodorille yhä selvemmäksi, miten kokonaan
eristetty hän oli kaikista muista. Ainoa maailma, joka oli hänelle
avoin, oli ajatusten ja muistojen.
Hän rupesi kaipaamaan äitiä ja Dunjaa. Heiltä hän ainakin olisi saanut
hellyyttä. Ennen hän monesti oli ajatellut Dunjan rakkaudesta, että se
oli kuin koiran, joka nuolee häntä pieksevän isännän kättä. Silloin se
oli häntä kiusannut. Joskus kyllä oli ehkä mielessä liikkunut jotain
sentapaista, ettei hän osannut antaa arvoa sille mitä sai, että hän ei
ansainnut sitä. Mutta hän oli karistanut kaikki sellaiset ajatukset
luotaan. Ja se kävi helposti, kun oli voimissaan, teki työtä ja antoi
elämän kuohuvan virran kiskaista muassaan. Mutta kun joutui tällaiseksi
— — —
— Dunja, sanoi hän itsekseen, — minä olin kova ja minä petin sinua
usein.
Hm, niin! Ajatukset luistivat toiseen uomaan. Uskoton hän myöskin oli
ollut. Mutta kukapa sinä suhteessa oli toisenlainen? Se kuului isän ja
esi-isien laskuun.
Nyt hän kuitenkin katui sitä. Sokeana ja rampana maaten tuli ihminen
hentomieliseksi.
Oli sillä äidilläkin ollut yhtä ja toista kestettävänä. Hänen
ilmeensäkin oli pysyväisesti arka ja säikkyvä. Ainoastaan viime vuosina
oli se muuttunut. Feodorkaan ei silloin enää ollut kotona. Äiti oli
muuttanut vanhimman, naimisissa olevan tyttärensä luokse, ja hänen oli
siellä hyvä olla.
Feodorin valtasi äkkiä hänelle aivan sopimaton tunne. Hän ikävöi äitiä.
Hänestä tuntui siltä, kuin kipu hänen ruhjoutuneissa jäsenissään ja
noissa näkemättömissä silmissä asettuisi, jos äiti laskisi kätensä
hänen päälaelleen niinkuin silloin, kun hän vielä oli hyvin, hyvin
pieni.
Eikä hän olisi tahtonut ainoastaan saada ja vastaanottaa. Nyt hänellä
olisi ollut antaakin, sitä mitä äiti ehkä pitkin elämäänsä turhaan oli
kaivannut: hyviä, ystävällisiä sanoja.
Mutta äitikin oli poissa. Hän oli sairastellut pitkin kevättalvea, ja
pari kuukautta ennen sodan puhkeamista hän oli kuollut.
Se tapahtui juuri näihin aikoihin viime vuonna, kukaties vaikka juuri
tänä päivänä. Silloin oli kevät paraiksi puhjennut täyteen kukkaansa.
Nyt mahtoi olla samoin, päättäen niistä tuoksuvista tuulahduksista,
joita Feodor tässä maatessaan tunsi, arvatenkin jostain avatusta
ikkunasta.
Jos hän olisi ollut kotona, olisi hän tiedustellut. Siellä olisi hän
voinut seurata päivien kulkua aivan toisella tavalla kuin täällä. Mutta
täällä hän ei tahtonut. Jokainen tiedonanto tuntui armopalalta, joka
viskattiin hänelle kuin koiralle. Niillä, jotka hoitivat häntä, oli
aina kiire. Koko sairassali tuntui olevan täynnä kiireen touhua. Hän
ymmärsi sen oven avauksista, askelista ja ihmisten tavasta puhua. Hän
ei tahtonut armopaloja näiltä ihmisiltä.
Ikkunasta lehahtavat tuulet panivat Feodorin tästäpuoleen aina
ajattelemaan äitiä. Tuntui viihdyttävältä selailla kaikkien
varhaisimpia lapsuuden muistoja. Niissä oli kaikesta huolimatta jotain
hyvää ja kaunista, jota jaksoi ajatella näin sairaana maatessaankin.
Sen hyvän, mikä sieltä löytyi, ojensi hänelle aina naisen käsi.
Tavallisesti äiti, joskus Tatjanakin, vanha uskollinen "njanja", jota
hän oli potkinut ja lyönyt, mutta joka sittekin rakasti häntä.
Sisarista ei hänellä ollut paljon muistoja. He olivat enimmäkseen
karttaneet häntä. Hyvin ymmärrettävistä syistä. Mutta äidin kuoltua
olivat he koettaneet lähennellä, etenkin vanhempi, jolta puoli vuotta
myöhemmin oli kuollut lapsi, älykäs, kaunis poika, jota todella
kannatti surra.
Sisar oli senjälkeen hyvin muuttunut. Siihen kai vaikutti sisaren
anoppimuorikin, joka asui talossa. Hän oli hyvin uskonnollinen
eukko, kuului johonkin lahkoon. Hänen omituisuuksiaan oli — etenkin
kuolemantapauksissa, — mutta usein muutenkin, puhua "suuresta
todistajien joukosta", "Taas on yksi liittynyt todistajien joukkoon",
se oli hänen lempilauseitaan.
Sisarenkin ajatukset olivat nähtävästi kääntyneet samaan suuntaan.
Feodor muisti erityisesti erästä hetkeä, jolloin he rinnan seisoivat
äidin arkun ääressä. Ketään muuta ei ollut läheisyydessä.
"He näkevät meidät sellaisina kuin olemme, — kaikessa
alastomuudessamme, sanoi sisar. — Täällä rakkaus kaunistaa meitä,
lisäsi hän kuin itsekseen. — Minä olen kärsinyt siitä, etteivät toiset
tiedä mitä sitä sisimmässään on."
Feodor muisti, että häntä nauratti. Häh kysäsi mitä sisarella
oikeastaan oli tunnollaan. Eikö hän aina ollut viettänyt sangen siveätä
ja kunniallista elämää.
— Feodor, sanoi sisar äkkiä aivankuin heräten muistamaan kysymystä,
— he ovat menneet perimään jotain niin hyvää, niin ihanaa, ettei
ajatuksemme pysty sitä aavistamaankaan. Mutta he eivät ole menneet
ainoastaan saadakseen jotain parempaa, vaan myöskin tehdäkseen meidät
paremmiksi.
Feodor ei vastannut. Hän oli mies eikä kaivannut tuollaista naismaista
lohdutusta. Mutta hän sattui huomaamaan, että sisaren katse kuin
siunaten hyväili kuollutta, ja hän kuuli hiljaisen kuiskauksen: Se
suuri todistajien joukko auttaa meitä.
Kumma kun tuo kaikki sittekin oli tarttunut mieleen, huolimatta siitä,
ettei hän ensinkään siitä välittänyt.
Hänen tuli äkkiä ikävä sisarta. Varmaan olisi sisar hellä ja osaaottava
näin kovia kokeneelle veljelle. Hänessä oli aina ollut jotain, joka
oli muistuttanut äitiä, vaikka se oikeastaan vasta lapsen kuoltua oli
päässyt esille.
Ihmeellistä oli, että tuollaiset pienet lapset vaikuttivat niin paljon
vanhempiinsa. Eräs hänen upseeritoverinsakin, joka uskollisesti oli
ottanut osaa kaikkiin hänen hurjasteluihinsa, oli aivan kuin muuttunut
sen jälkeen kun hänelle syntyi kauan toivottu poika. Ja kuinka isä
rakasti sitä poikaa, vaikka tämä oli sokea, tuomittu kuten Feodorkin
ainaiseen pimeyteen. Isä syytti itseään siitä. Se se ehkä niin vaikutti
häneen. Mutta toiseksi muuttui sekä mies että koti, ainoastaan sen
pienen, sokean pojan kautta.
Olisikohan lapsi voinut vaikuttaa Feodoriinkin? Hän ei oikeastaan
koskaan ennen ollut ajatellut sitä. Mutta olihan hän toivonut poikaa
nimensä jatkajaksi. Vaikka parempihan sittekin oli näin. Nyt etenkin,
kun hän oli tullut katsoneeksi asioita toiselta kannalta kuin ennen, ei
hän olisi suonut että toinen olisi peri — —
Hän käännähti levottomasti.
Olihan niitä maailmalla jossain. Aivan jäljettömiin ei hänenkään
elämänsä hukkuisi, ei, vaikka hän kuinka soisi. Hän oli varhaisemmassa
nuoruudessaan pitemmän aikaa asunut maalla iso-äitinsä tilalla, ja — —
Feodorilta pääsi ärähtävä tuskan huudahdus. Huomasiko hän nyt vasta,
miten hänen ruhjottua ruumistaan särki, vai oliko siihen syynä nuo
muistot?
Hoitajatar kiiruhti hänen luokseen kysyen, saattoiko hän ehkä auttaa
jollain tavoin? Nyt hänellä oli aikaa.
Feodor pyysi vettä juodakseen. Sitte tiedusteli hän kelloa. Hän
ihmetteli tätä tehdessään itse sitä, että hänen äänensä, joka tähän
asti oli ilmaissut selvää vastenmielisyyttä jokaista viholliskansaan
kuuluvaa kohtaan, nyt oli lauhtunut, melkeinpä kohtelias.
Mutta tästä päivästä asti keskittyivät Feodorin ajatukset yhteen
ainoaan asiaan; siihen, miten hän pääsisi elämän taakasta. Hän ei
jaksanut kantaa tuskiaan enempää kuin noita muistoja, jotka joka
puolelta irvistivät häntä vastaan. Hän tunsi siinä todistajien suuren
joukon, ja hän vihasi sitä. Se vain korkeuksistaan ilkkui häntä ja
hänen tuskiaan.
Feodor tarkkasi tästä puoleen ympäristöään vakoilevasti kuin saalistaan
vaaniva peto. Hänen kuulonsa oli äärimmäisyyteen asti jännitetty. Hän
voitti vastenmielisyytensä kyselläkseen ja tiedustellakseen. Hän teki
välimatkoja ja ympäristöä koskevia johtopäätöksiä.
Kerran hän kuuli hoitajattaren läheisyydessä käsittelevän jotain
kilahtelevaa, arvatenkin saksia. Hoitajatar laski ne kädestään
läheiselle pöydälle.
Feodor teki laskelmiaan. Hänen toisella puolellaan makasi toinen sokea,
toisella oli vuode aamulla jäänyt tyhjäksi. Jos hän äkkiä nousisi
pystyyn terveelle säärelleen, voisi hän ehkä siepata sakset käteensä ja
työntää ne suoraan sydämeen.
Hän makasi jännitettynä odottaen hoitajattaren poistumista. Toinen
sisar liikkui tosin etäämpänä, mutta hän kuuli äänestä, että sinne oli
matkaa.
Nyt poistui sisar. Feodor kokosi kaikki voimansa ja ryntäsi pystyyn.
Mutta hänen ainoa käyttöön ja kannattamiseen tottumaton jalkansa petti.
Kiljahtaen hän suistui maahan, tunsi kipeitten silmiensä kohdalla
tulista kipua ja menetti tajuntansa.
Ainoastaan vähitellen hän palasi muistamaan mitä oli tapahtunut. Hän
ymmärsi silloin, että hän oli tahtonut paeta, mutta että hänet sen
johdosta vain oli entistä kovemmin kytketty kidutuspihteihin.
Sotilas hänessä nousi. Hän oli aikonut paeta! Hän, käskijäksi syntynyt
Feodor Feodorovits!
Hän ei aikonut uudistaa tekoaan.
Kaatuessaan hän oli pahasti loukannut sekä silmiään että otsan alaosaa.
Ruumiilliset tuskat olivat entistä suuremmat. Siteitä muutettaessa hän
usein puri hammasta. Mutta hän ei äännähtänytkään.
Lääkärin ja hoitajan käsistä päästyään hän makasi hiljaa ja
liikahtamatta. Hän tiesi, että hänen täytyi _voittaa alistumalla_.
Ja se mitä hän kärsi, ei ollut vain häneen kohdistuva kova,
katkera kohtalo. Se oli jotain, joka muodossa tai toisessa tuli
jokaisen osaksi. Häntä kidutuspenkissä pitelevä pihti oli hänen oma
entisyytensä, ja se kiertyi kerran, varemmin tai myöhemmin, eteen
joka-ainoalle.
Feodor ei enää vihannut suurta todistajien joukkoa. Hän uskoi
niinkuin sisarkin, että kaikki siihen kuuluvat tahtoivat auttaa häntä
paremmaksi. Hän unohti yhä enemmän kaiken näkyvän. Suuri todistajien
joukko oli hänen seuranaan.
Sentähden hän hätkähti, kun hoitajattaren käsi kerran kosketti häntä
tavallista kepeämmin, ja ääni, jonka pehmeys oli kieltämätön, hänelle
ilmoitti: — te pääsette pian pois täältä — kotiin.
Kotiin! Mitä se merkitsi? Sisar oli puhunut kuoleville kotiin menosta.
Oliko Feodorkin kuolemaisillaan.
— Ei, ei! Mitä te tarkoitatte? Minä en tahdo kuolla. Minä tahdon kärsiä
elämäni kiirastulen.
— Kuollako? — Feodorista tuntui siltä kuin sisar olisi hymyillyt. — Ei
kuolla. Saksa ja Venäjä vaihtavat sotavankeja. Teidät viedään kotiin.
Koko matka oli hänelle kuin ihmeellinen uni. Häntä kuljetettiin
eteenpäin junassa, milloin maitse, milloin meren poikki. Hän kuuli
ympärillään ensin saksaa, sitte kieltä, jota hän ei ymmärtänyt, sitte
kotimaansa kieltä. Hän sai tietoja sodasta ja sen vaiheista, ja kaikki
olivat hyviä hänelle. Näkevät kertoivat näkemiään, kädelliset olivat
kätenä hänelle.
Hän ei voinut käsittää, että elämällä vielä oli niin paljon hyvää
hänelle.
— Te olette kadottaneet paljon, sanoi hänelle, "sisar", joka
hellävaroen muutti hänen siteitään läpi Suomen kulkevassa
sairasjunassa. Sisar oli muuttanut säären ja olkapään siteet ja siirtyi
nyt silmiin. Feodor kuuli samassa jotain nyyhkytyksen tapaista.
— Itkettekö, kysyi hän osaaottavasti. Vailla kättä, vailla jalkaa ja
ainaiseen pimeyteen tuomittu! Sisar ei saanut puhutuksi.
— Älkää itkekö, Feodorin täytyi lohduttaa. — Minä en saa nähdä
kotimaatani enkä omaisiani, mutta minä näen sen suuren todistajien
joukon.
Hoitajatar asetti hellävaroen uuden siteen paikoilleen. — Te kestätte
sankarillisesti, sanoi hän.
— Se suuri todistajien joukko auttaa minua, vastasi Feodor.