— Niin, minä pyysin saada tietoja siitä miehestä, jota aijoin ampua,
mutta joka sensijaan ampui minulta käsivarteni. Ja nyt sainkin tavata
teidät itsenne!
Nuorukainen kumarsi. Hän näytti hämmentyneeltä. — Sota on sotaa, hän
sanoi.
— Sota on sotaa. Minä ymmärrän. Älkää luulko että syytän teitä. Te
teitte parhaanne ja minä samoin. Mutta nähkääs, minä en voinut ampua
teitä.
Vänrikki vilkastui. Oliko sillä siis todella syynsä? Hän muisti
tapahtuman selvään. Se hämmästytti häntä silloin. Mutta sitte se painui
unohduksiin. — Te tähtäsitte. Luulen että olisitte ehtinyt ennen minua.
Mutta kätenne painuikin samassa, ja minä ammuin.
Dimitri kohoutui sotilaallisen suoraksi vuoteellaan. Hänen silmänsä
säteilivät, ja suu oli hymyssä.
— Sillä _oli_ syynsä. Minulla on hyvä ystävä, — teidän näköisenne.
Minun oli mahdoton ampua.
Vänrikin katse painui. Ihminen ja sotilas taistelivat keskenään. —
Minulla ei ole lupa kiittää tekoanne, — mutta äitini siunaukset tulevat
seuraamaan teitä. — Hänen huulensa vavahtivat. Oli monta, joille hänen
nuori elämänsä oli kallis.
— Seuratkoot ne ystävääni. — Dimitrin ääni värähti.
— Missä hän on? Sodassako? kysäsi vänrikki.