Sali oli suuri ja valoisa. Sen avatuista akkunoista tulvahti lämmin,
voimakkaasti tuoksuva kesäilma huoneeseen. Se toi sinne tervehdyksen
elämästä, joka edistyi ja kehittyi kuten ennen huolimatta kaikesta,
mikä järkyttävän voimakkaasti kuin ruhjova junaonnettomuus oli
viskannut lukemattomien elämän tavallisuuden tasaiselta radalta.
Dimitri Droscheffskyn katse seurasi tuulen hengessä hiljaa ja
vilvoittelevasti liehuvaa uudinta. Ulkona vallitsi nähtävästi pyhäinen
sunnuntairauha. Auringon paiste ja silloin tällöin kajahtelevat
kirkonkellot toivat sitä tänne sairassaliinkin.
Dimitri rupesi tarkkaamaan kellojen erilaisia ääniä. Toisten oli kirkas
ja kantava, toisten matala, surunvoittoinen. Mutta hänestä ne sittekin
puhuivat samaa. Ne soittivat kaikki ihmisille sanomaa ajasta, jolloin
veli ei nosta miekkaa veljeä vastaan, vaan jolloin ihmismielissä
vallitsee samanlainen pyhäinen rauha kuin ulkona kesäisessä luonnossa.
Dimitri hymähti. Sekä hoitaja että hoidokkaat katsoivat monesti pitkään
häneen. He ehkä ihmettelivät sitä, että vuoteessa makaava sotavanki
tuntui ajattelevan valoisia rauhanajatuksia, jotka siunaavina kuin itse
päivänpaiste pyrkivät kohdistumaan kaikkiin.
Mutta mihin sitä luonnostaan meni. Sotavankinakin hän oli sama kuin
ennen, valoisan maailmankatsomuksen ja iloisen, luottavan toivon mies.
Niitä kai nykyään tarvittiin. Ja juuri täällä. Oli täällä kärsimystä
tarpeeksi.
Hän vavahti samassa. Sairasvuoteet hänen ympärillään panivat hänet
ajattelemaan taistelun tekemää jälkeä, ja siitä luistivat ajatukset
Pauliin. Mutta siihen ne pysähtyivät. Siinä oli kohta, jossa hän ei
uskaltanut katsoa totuutta silmiin.
Ikäänkuin viihdytelläkseen itseään rupesi hän muistelemaan Paulin ja
oman ystävyytensä alkua.
Se syntyi jo poikavuosina heidän luokkatovereina käydessään
Pietari-Paavalin koulua. Paul oli silloin vasta ollut muutamia viikkoja
koulussa, Dimitri pari vuotta. Koko tänä aikana oli Dimitri ollut
luokkansa ensimäinen, johtava mies joka asiassa. Läksyistään ei hän
paljon välittänyt. Hän osasi joka tapauksessa paremmin kun muut.
Mutta hän ei alentunut kiinnittämään huomiota siihen. Hän ei etsinyt
opettajien enemmän kuin toverienkaan suosiota. Päinvastoin pani hän
etenkin opettajien nähden maineensa luokan parhaimpana rohkeasti
alttiiksi, ja tämä tietysti korotti häntä toveripiirissä. Hän tiesi
sen. Mutta toveriensakin suosion hän otti vastaan hänelle ominaisella
huolettomuudella. Hän tunsi asemansa, mutta ei antanut toisten sitä
tuntea.
Dimitri oli ollut luokkansa ensimmäinen siinäkin suhteessa, että häntä
käytettiin luokan yhteisenä omanatuntona. Tiedettiin, että hän oli
horjumaton oikeuden mies, ei turhan tarkka, mutta tiukka kun niin
vaadittiin. Hänen tutkittavakseen lykättiin sentähden kaikki asiat. Jos
hän antoi anteeksi, antoivat toisetkin, jos hän vaati rangaistusta,
ei kukaan uskaltanut sitä vastustaa. Yhteinen oikeudentunto hyväksyi
tavallisesti rankaisumuodonkin, jota hän ehdotti.
Paul Paulovits oli syyslukukauden alkaessa tullut kouluun, Dimitrin
luokalle. Hän huomattiin "uudeksi"; muuta huomattavaa ei hänessä ollut.
Hän oli ujo ja nähtävästi tottumaton toverielämään. Hän puhui hitaasti,
joskus änkyttämälläkin. Hänen vastauksissaan oli monesti jotain sokean
astuntaa muistuttavaa, jotain epäröivää eteensä tunnustelemista.
Dimitrin huomio kääntyi Pauliin vasta eräällä latinantunnilla.
Oltiin kääntämässä Vergiliusta. Opettaja Kiril Wladimirovits oli
huonolla tuulella. "On riidellyt eukkonsa kanssa", ilmoitettiin
silmäniskulla miehestä mieheen. Dimitri hyväksyi nyökäten tiedonannon.
Opettajan huonotuuli tarttui poikiin. He käänsivät päin seiniä.
Wladimirovits paiskasi vihoissaan kirjansa kiinni. — Mitähän ilvettä
taaskin olette pitäneet, koska ette osaa mitään?
— Kiril Wladimirovits! — Eräs oppilaista viittasi ja nousi. — Minä en
muistanut tätä käännöstä. Minä luin kielioppia.
Toinenkin poika nousi. Hänkin oli unohtanut käännöksen.
Syntyi syvä hiljaisuus, Sitte jysähti opettajan nyrkki pöytään.
Typeryyttä ei voinut rangaista, mutta velvollisuuksien laiminlyömistä.
Läksynsä unohtaneille annettiin muistutus, ja koko luokka sai
käännöksen uudelleen luettavaksi.
Kiril Wladimirovits lennätti Vergiliuksen laatikkoon ja rupesi
selailemaan kielioppia.
Silloin nousi Paul Paulovits. Hän ei ollut koko tuntina saanut
ainoatakaan kysymystä. "Uuden" olemassaolo oli kuin unohtunut kaikilta.
— Opettaja, minäkin unohdin käännöksen. — Äänessä ei ollut arvelua eikä
epäröimistä.
Luokan vasemmalta säveltä kuului pitkäveteinen, tukahutettu vihellys.
Kiril Wladimirovits ei kohta vastannut. Hän mietti, oliko kuullut
oikeen. Viimein hänen suunsa kuitenkin vääntyi nauruntapaiseen
irvistykseen.
— Vai tahdot sinäkin muistutuksen! Saatavissa on!
Paul Paulovits istuutui. Kieliopit otettiin esille, tunti jatkui. Joka
mies istui hievahtamatta, Oli kuin levottomasti liikehtivässä joukossa,
jonka odottamaton salamanleimaus äkkiä tyynnyttää hiljaiseksi.
Dimitri Konstantinovits siirsihe hiukan. Hänen katseensa etsi Paulia.
Kumma kun hän ei ennen ollut kiinnittänyt huomiota mieheen. Hän ei edes
tiennyt minkä näköinen poika oli, ja nyt tämä kuitenkin — —
Dimitri vastasi lopputunnilla kahdesti väärin. Se oli ennen
kuulumatonta, ja pojat käänsivät päätään, mutta itse hän ei ollut siitä
milläänkään. Hän ajatteli yksinomaan Paulia.
Paul Paulovits oli todella katsomisen arvoinen. Hänen ihonsa oli
harvinaisen punainen ja valkoinen, solakka varsi oli ryhdikäs, ja koko
olennossa oli jotain viattoman koskematonta.
Latinantunti oli päivän viimeinen. Sen loputtua tehtiin tavanmukainen
rynnäkkö päällysvaatteiden kimppuun. Paul Paulovits pysyttelihe muista
syrjässä. Hän näytti odottavan sopivaa hetkeä. Sen ilmaannuttua
pujottelihe hän lähemmäksi ja tarttui päällysvaatteisiinsa, mutta
siirtyi kohta uudelleen tunkeilevasta joukosta syrjään.
Viheltäjä vasemmalta sivulta kulki samassa hänen ohitsensa, uudistaen
mielenilmaisunsa. Vihellys oli nyt pitkä ja paljon ilmaiseva. Dimitri
kaapasi viheltäjää niskasta ja pasitti portaita ales. Sitte hän
lähestyi Paulia.
— Missä sinä asut?
— Paul Paulovits rävähytti heikkoja, likinäköisiä silmiään niin
nopeaan, ettei Dimitri nähnyt niistä muuta kuin vilahduksittain
kirkasta sineä, sitte mainitsi Paul osoitteensa.
Heillä oli sama matka, ja he läksivät yhdessä koulusta, Dimitri
käyttäen tilaisuutta tiedusteluihin. Hän sai niukkoja vastauksia, mutta
ne olivat tyydyttäviä. Paul Paulovitsin isä oli ollut lääkäri. Hän oli
vasta kuollut, ja äiti poikansa kanssa oli muuttanut Pietariin.
He olivat kotvan aikaa kulkeneet vaieten toistensa rinnalla, kun
Dimitri keskeytti äänettömyyden.
— Sinä teit reilusti viime tunnilla. Et sinä änkyttänytkään, niinkuin
sinä usein teet.
Paul Paulovitsin silmäluomet rävähtivät hermostuneesti. — Minä
ajattelen aina — —
— Kunko vastaat? Etkö sinä _tiedä_ mitä sinun pitää vastata?
— En aina. Minulta unohtuu usein kaikki juuri kun pitäisi vastata. Ja
vaikka muistankin, niin minä kuitenkin ajattelen.
— Mitä ihmeessä?
— Kaikenlaista. Kun puhutaan kasveista tai eläimistä, täytyy minun
aina ajatella sitä, että tahtoisin omaa maata ja omia kotieläimiä. Ja
kun luetaan sodista tai murhista, täytyy minun ajatella sitä, miltähän
tuntuisi jos ottaisi hengen joltakin.
— Sinä olet mukava, Paul Paulovits! Tule meille tänä iltana. Sisareni
saa vieraita, ja he keittävät tschenuskia.
— Kiitoksia, jos minä ennätän. — Se sanottiin arvelevan hitaasti.
— Paul Paulovits ei nähtävästi ymmärtänyt mikä armonosotus tämä
kutsu oli. Mutta se vain kannusti Dimitriä. Hän ei ollut tottunut
hyljättyihin tarjouksiin, eikä tahtonutkaan tottua. — Minä odotan sinua
illalla, huusi hän kääntyessään kulmauksesta kotikadulle.
Tällainen oli heidän ystävyytensä alku ollut. Ja sitä jatkui siitä sekä
läpi koulun että yliopistossa.
Dimitri Konstantinovits huomasi pian, että hänen monessa suhteessa
oli pidettävä huolta ystävästään. Paul oli hajamielinen, epäitsekäs
ja yksipuolisesti aatteen mies, — niin käytännöllisiin haluava kuin
hän olikin. Hän oli samalla liian rehellinen, liian hyvä ja liiaksi
valmis uskomaan hyvää muistakin. Hän tarvitsi rinnalleen jonkun, joka
oli sekä kykenevä että halukas silloin tällöin tarttumaan ohjaksiin
kääntääkseen asiat Paulille suotuisaan suuntaan, jonkun, joka tunsi
elämää ja ihmisiä tarpeeksi katsellakseen niitä epäilevinkin silmin.
Ja Dimitri asettui itseoikeutettuna tälle paikalle. Hän oli tottunut
olemaan ensimäisenä. Hän tahtoi olla sitä myöskin suhteessaan Pauliin,
ulkonaisesti ainakin. Sisimmässään hän oli tietoinen siitä, että ystävä
luonteenjaloudessa seisoi asteella, jolla ei muita näkynyt hänen
rinnallaan. Siksi Dimitri olikin valinnut hänet ystäväkseen.
— Paul, Paul, mutisi Dimitri. Hän ei jaksanut sietää ajatusta, että hän
ehkä tulisi myöhään, että kun hän kerran palaisi kotiin, Paul ei
enää — —
Dimitri kiskaisi hermostuneesti päänaluksensa pystyyn ja asettui
istumaan vuoteessa. Sitte hän koetti päästä puheisiin vierustoverinsa,
erään saksalaisen opettajan kanssa. Mies oli pari viikkoa häittensä
jälkeen joutunut rintamaan ja ikävöi nyt hurjasti kotiin. Lisäksi
oli hänellä erään vasta kaatuneen toverin jäähyväistervehdys tämän
vanhemmille perille vietävänä. Sekin lisäsi hänen haluaan parantua ja
päästä kotiin.
Mutta kohta kun puhelu saksalaisen kanssa päättyi, luistivat Dimitrin
ajatukset uudelleen Pauliin. Luonnon pyhäinen sunnuntailepokin vaikutti
sen. Siinä oli samaa mitä Paulin koko olennossa: sopusointua, rauhaa ja
kirkkautta.
Dimitri muisti iltaa Sofia Nikolajewnan, Paulin äidin, kuoleman
jälkeen. Paul ja hän istuivat yhdessä äidin vanhanaikuisilla
mahonkikaluilla sisustetussa huoneessa. Huone oli Paulin pyhäkkö ja se
oli täynnä pyhäkön tunnelmaa, mutta Dimitri tahtoi saada ystävänsä pois
sieltä. Hän ehdotti yhteistä ulkomaanmatkaa.
Paul Paulovitsin hienohipiäiselle kasvoille lehahti tavallista
kirkkaampi puna. Hän oli ymmärtänyt. Hän ojensi molemmat kätensä
Dimitrille, ja hänen katseensa kiitti. Mutta hän ei voinut suostua. Hän
ei pitänyt siitä, että ihmiset ulkonaisin keinoin koettivat tukahuttaa
sitä mikä voimakkaana eli heidän sisimmässään. Ensiksi se tavallisesti
oli turhaa. Ei kukaan matkustelemalla voinut paeta sitä mikä asui
omassa povessa. Se seurasi kaikkialle. Toiseksi oli luonnotonta pyrkiä
kaipausta pakoon. Kaipaus oli alati uudistuva muistutus siitä miten
paljon ihminen oli saanut ja omistanut.
Dimitri muisti karistaneensa tuhkaa savukkeestaan mahonkijalustalla
seisovan palmun lautaselle, mutta sitte hän katui pyhäkölle sopimatonta
tekoaan, pyyhkäisi tuhan käteensä ja vei sen viereiseen, Paulille
kuuluvaan huoneeseen, jossa häntä varten sinne sijoitettu tuhkakuppi
seisoi tietyllä paikallaan. Palattuaan Sofia Nikolajevnan huoneeseen
hän jatkoi keskustelua. Hän myönsi, että Paul tavallaan oli oikeassa.
Mutta hän näki, kuten ihmiset yleensä, vain asian toisen puolen.
Ulkonaisistakin seikoista saattoi olla sekä apua että vahinkoa
sisäiselle kehitykselle.
Dimitri astui edestakaisin lattiata pitkin. Hänellä oli jotain
sanottavaa, ja se oli hyvin yksinkertaista, mutta sittekin hän arasteli.
Hän loi ajatuksissaan pikaisen yleissilmäyksen Paulin ja omaan
yliopistoaikaansa. He olivat kumpikin lueskelleet vain "omaksi
sivistyksekseen", kuten hänellä oli tapana sanoa. Hän itse ei ajatellut
mitään erikoista uraa, ja Paulin mieli paloi käytännölliselle alalle.
Hän tahtoi omistaa edes kaistaleen intohimoisesti rakastamaansa maata.
Hän tahtoi kaunistaa ja viljellä sitä, saada omia alustalaisia —
muutamia vain — ja tehdä heille hyvää. Hän uskoi, että sadat, tuhannet
tällaiset vähässä uurastajat voisivat jouduttaa uuden paremman päivän
koittoa maalle.
Paulilla itsellään ei kuitenkaan ollut riittävästi varoja tähän.
— Paul sanoi Dimitri, äkkiä koettaen alkaa leikkisästi, — kuten tiedät
olen tuollainen koroilla eläjä, jolla ei ole kansalais- tai sanoisinko
elämisoikeutta sinun uudessa ihanneyhteiskunnassasi.
Paul Paulovits kääntyi äkkiä ystäväänsä päin. Hänen likinäköiset
silmänsä räväyttivät nopeasti luomiaan, ja hän hymähti hänelle
ominaiseen hyväänsuopaan tapaansa.
Dimitrikin hymähti. He tunsivat kumpikin tässä hymähdyksessä jotain
vapauttavaa, jotain joka pani heidät iloitsemaan siitä, että heidän
ystävyytensä kaikista eroavaisuuksista huolimatta oli sitä mitä se oli,
voima, joka tänä surunkin aikana oli tuntuva tekijä heidän elämässään.
Dimitri jatkoi kävelyään. Hänen oli siten helpompi sanoa sanottavansa.
Paulin ystävänä oli hän tietysti vastaanottanut vaikutuksia tältä.
Hän oli siitä syystä halukas lohkaisemaan osia perintötilastaan,
esimerkiksi Paulille, — sopivasta hinnasta tietysti.
Dimitri pisti taasen hymähdykseksi ja joudutti astuntaansa. Mutta Paul
ei hymähtänyt. — Dimitri, sanoi hän, ja ääni pyrki salpautumaan, —
monet ajavat aatteitaan sanoin, sinä teoin. Minä tunnen ja ymmärrän
enemmän kuin voin ilmaista.
He syleilivät toisiaan, ja asia oli sillä ratkaistu.
Keväällä toteutettiin aie. Dimitri rupesi asumaan perintötilaansa, ja
Paulista tuli pienviljelijä. Kukin sai järjestää elämänsä ja työnsä
omien periaatteitensa mukaan.
He viettivät kerrassaan ihanteellista elämää näihin aikoihin.
Sukulaiset ja naapurit tekivät parhaansa jouduttaakseen heitä
naimisiin, mutta itse eivät pitäneet kiirettä. Heidän ystävyytensä
oli tehnyt heidät vaateliaaksi. He tahtoivat täyspainoista. Siksi he
odottivat.
Tällä kannalla olivat asiat, kun sota puhkesi. Se repi kohta kuin
pohjan heidän jalkojensa alta. Pitkään aikaan he eivät puhuneet siitä
mikä tässä asiassa oli kipeintä heille. Mutta kerran se purkautui kuin
vahingossa.
Dimitri oli juuri ratsastaen saapunut Paulin luokse. Hän kertoi viime
tiedot sodasta.
— Yleisistä asioista en kuitenkaan huolehdi. — Dimitri kohautti
olkapäitään. — Sinä tunnet mielipiteeni. Se tulee minkä tuleman pitää.
Seisahtunut ja paha veri vaatii joskus suoneniskua.
— Pahasta ei koskaan tule hyvää. — Paul talutti Dimitrin hevosen
takapihan kaidepuun luokse, irroitti kuolaimet sen suusta ja sitoi
riimunvarresta kaidepuun renkaaseen.
— Eikö suoneniskun tarpeellisuus ole sinun periaatteitasi?
* * * * *
— Paul kantoi sylyksellisen tuoreita heiniä hevoselle, sitte kääntyivät
he astumaan talolle päin.
— En minä muusta huolehdi, sanoi Dimitri, kyllä yleiset asiat
selviävät. Mutta mitä _sinä_ aiot?
— Noudattaa omaatuntoani. — Ääni oli tyyni ja kirkas.
— Hinnasta mistä hyvänsä?
— Hinnasta mistä hyvänsä.
Enempää ei asiasta puhuttu. Ulkonaisesti solui kaikki entiseen
uomaansa. Kukin teki töitään, mutta he olivat tietoiset siitä, että
ukkospilvi, joka singautti salamoitaan pitkin maata, milloin tahansa
saattoi purkautua heidän kohdallaan.
Dimitri oli huomaavinaan, että Paul, joka ei koskaan ollut pitänyt
omaisuuttaan oikein itselleen kuuluvana, vaan ainoastaan väliaikaisesti
hänelle suotuna välikappaleena sen toteuttamiseksi mikä oli hänelle
henkeäkin kalliimpaa, nyt entistä enemmän oli irtautumassa kaikesta
häntä ympäröivästä. Eikä se irtautuminen tapahtunut tuskatta.
Hyvästijätön haikeutta oli kaikessa. Elonkorjuu — kaiketi Paulin
viimeinen — oli kuin hyvästijättöä. Uuden siemenen kylvö oli
siemenenkylvämistä toisille sadoksi.
Enin raateli Paulin mieltä kuitenkin mahdollinen ero kodin
palveluskunnasta ja kotieläimistä. Hän ei sietänyt ajatusta, että
kylmät, koko hänen olemukselleen ja hänen maailmankatsomukselleen
vieraat, ehkäpä vihamieliset voimat ottaisivat haltuunsa kaiken, mitä
hän oli hellinyt ja hoitanut ja mikä oli ollut hänelle rakkaiden lasten
asemassa.
Hän koetti välttää näitä ajatuksia. Mutta Dimitri näki hänen kerran
ryntäävän ulos tallista paeten kuin henkensä edestä. Ja Dimitri ymmärsi.