Ilja Riffkin makaa sotavangin kovalla vuoteella. Kuume polttaa hänen
suonissaan ja säärentynkiä särkee. Kovat pistokset panevat hänet
tuontuostakin käpristymään kokoon kuin maassa kiemurteleva mato.
Hän makaa pitkät ajat horrostilassa, jossa hän ei ole tietoinen muusta
kuin kolotuksesta ja särystä, jota hän tuntee kipeän ruumiinsa joka
kohdassa. Toiste on hän hyvinkin tietoinen olemassaolostaan. Hänestä
tuntuu silloin siltä kuin koko hänen eletty elämänsä, nykyhetki,
menneisyys, vieläpä tulevaisuuskin lujasti kietoutuisi hänen
ympärilleen. Milloin tapahtuu se selvinä ajatuksina, joita hän, joskin
hetkeksi vain täydellisesti hallitsee, milloin sekavina kuumehoureina.
Välistä hän istuu kotona työpöydällään ja vilkaisee silloin tällöin
pihamaalle, missä Meuschen lapset, mustakiharainen Leije ja pieni Haim
Jankel leikkivät, toiste makaa hän kyyrysillään juoksuhaudassa ja
kuuntelee miten schrapnellisade räiskyy hänen ympärillään.
Mutta joka paikasta kiertyvät hänen ajatuksensa aina yhteen ja samaan
kohtaan: äitiin. Joskus hän yrittää nousta. Hän tahtoo mennä äidin luo.
Kukaan ei saa kertoa äidille, että hän makaa sairaana. Se veisi hengen
äidiltä. Hän sai halvauksen silloin kun Meusche hukkui. Jos hän nyt
tietäisi, että Iljakin makaa täällä...
— Äiti, äiti!
Voihkaisten Ilja painuu takaisin vuoteelle. Hän ei pääsekään lähtemään.
Hän on voimaton, vuoteeseensa kytketty mies, vanki, jota ei lasketa
vapaaksi.
Hänen ajatuksensa sekaantuvat taas. Hän rämpii eteenpäin liejuista
kyläntietä pitkin. Tuontuostakin hän pysähtyy poiketakseen
taloon, ensin Marja Iwanownan, sitte Nastja Nikolajewnan ja sitte
kylänvanhimman luokse. Eiväthän ne ihmiset itse muista huolehtia
asioistaan, jollei heitä nykäise. Täytyy tiedustella sekä vanhaa
paikattavaa että uutta teetettävää. Isä teki sillä tavalla, ja Ilja
tekee samoin. Hänkin tahtoo viedä sekä taloa että liikettä eteenpäin.
Silloin hän yhtäkkiä muistaa, että Sabatti on tulossa. Äiti näkyy juuri
toimittelevan viime askareita, sitte asettuakseen pyhälepoon. Iljakin
aikoo levätä, kunhan hän ensin saa asemansa selväksi.
Hän seisoo pienen nurkkakaapin vieressä ja laskee rahojaan. Talo on
velaton. Puutarha tuottaa enemmän kuin omiin tarpeisiin. Navetassa on
kaksi lehmää, hevonen tallissa. Jo on edistytty isänkin kuoltua, ja
hän puolestaan oli isänsä jälkeen tuntuvasti parantanut taloudellista
asemaa. Niin oli kuin olla piti. Eteenpäin ja ylöspäin polvi polvelta,
Jälkeentulevaisille parempaa kuin mitä isillä oli ollut. Sitä he kaikki
tahtoivat ja tarkoittivat. Ja niin Iljakin. Hänen velvollisuutensa oli
sitäpaitsi tavallistakin suurempi, kun isä kuoli niin nuorena ja kun
Meuschekin — —
— Isäimme Jumala siunatkoon sinua. — Äiti kohottaa kätensä laskeakseen
ne Iljan päälaelle. Vasen halvaantunutkin näkyy nousevan. Mutta
samassa tulla vingahtaa repäisevä kuula. Äidin molemmat kädet jäävät
repaleisina retkottamaan ihan kuin Petja Sobalenkon, joka ei saanut
tovereita leikkaamaan pois irti reväistyä käsivartta.
Ilja kirkaisee ja koettaa taas rynnätä äidin luokse. Siihen hän herää.
— Hiljaa, hiljaa, tyynnyttelee hoitajatar. Hän seisoo vuoteen vieressä
ja on laskenut kätensä Iljan päälaelle. Se se siis oli se äidin käsi,
jonka kosketusta Ilja oli tuntenut.
Iljalle nousee kuin pala kurkkuun. "Sisar", sanoo hän. Pistokset ja
heikkous tekevät hänen äänensä miltei kuulumattomaksi. Mutta hänen
täytyy kysyä. — Luuletteko että minä kuolen?
"Sisar" epäröi hetken. Sairas on todella hyvin heikko. — "Mutta
olettehan sitkeää juurta", sanoo hän ja hymyilee rohkaisevasti. Sitte
hän rupeaa muuttamaan kääreitä.
Kun molemmat poikkisahatut säärentyngät ovat uusissa siteissä,
aikoo sisar mennä. Mutta Ilja Riffkinin katse pysäyttää hänet. —
Tahtoisitteko elää? sanoo hän. Katse kiintyy säärentynkiin, joista
lääkäri vastikään on sanonut, että ne välttämättä ovat katkottavat
lyhemmiksi, jos mieli miehestä saada kalua.
— Minulla on äiti. — Ja isä on kuollut.
Hoitajatar kiiruhtaa toiselle vuoteelle. Mutta hänen korvissaan kaikuu
kauan tuo yksinkertainen: minulla on äiti.
Vilvoittava kääre tekee Iljalle hyvää. Ajatuksetkin selviytyvät ja
virkistyvät. Ne tarttuvat hoitajattaren katseeseen. Se puhui selvää
kieltä. Raihnaisen, ennen aikojaan vanhentuneen, vieläpä kokonaan
jalattoman miehen elämä mitä se merkitsi?
Mutta hoitajattarella ei tietystikään ole äitiä elossa. Jos olisi, niin
hän tietäisi minkälainen äidin mieli on. Ilja tietää sen. Sentähden hän
tahtoo elää.
Hän tuntee yhtäkkiä mieltä huikaisevaa ikävää. Jos hän olisi kotona,
hän varmaan jaksaisi parantua. Hänen puolestaan pidettäisiin messu ja
rukous, kuten pikku Jankelin puolesta, kun tämä sairasti. Pojallakin
oli keuhkokuume, ja hän oli hyvin heikko. Mutta kohta messun jälkeen
tapahtui taudinkäänne. Tilaisuudessa oli hänelle, kuten tapa oli,
annettu toinen, uusi nimi edellisen lisäksi. Jankelista tuli Haim
Jankel. Haim merkitsi "elämäksi" Ja poika jäikin eloon.
Kukaan ei sen jälkeen laiminlyönyt käyttää hänen uutta nimeään. Haim
Jankel! Jo pelkästään nimessä oli vahvaa, iloista uskoa siihen, että
poika saa varttua mieheksi miehen töillä tukeakseen ja turvatakseen
perheen pystyssä pysymistä.
Ilja tuntee katseensa kostuvan. Lähinnä äitiä on Haim Jankel hänelle
rakkain kaikista omaisista, Samalla on hän lähinnä äitiä lujin side,
mikä sitoo Iljan elämään. Poika oli ainoastaan kahden vanha, kun jäi
orvoksi, Meusche oli vaimonsa ja lapsiensa kanssa ollut pienellä
huviretkellä juuri ennenkuin onnettomuus tapahtui. He kääntyivät juuri
rannasta kotiinpäin, kun Meusche kuuli loiskahduksen. Eräs rannalla
leikkivistä lapsista oli pudonnut jokeen.
Meusche kiskaisee nutun päältään, viskautuu veteen ja pelastaa lapsen.
Mutta samassa, kun hän on nostanut lapsen rannan kivikaiteelle painuu
hän itse jokeen eikä nousekaan.
Ilja on ollut koettelemassa kylänvanhimmalle tilattua uutta pukua.
Lähetessään kotia hän näkee joukon, joka itkien ja valittaen seuraa
paareja.
Hän pysähtyy. Sydän taukoaa taonnastaan. Jokin hänen sisimmässään
nousee kuin vastarintaan. Se ei saa, ei voi olla totta! Seuraavassa
silmänräpäyksessä hän karkaa eteenpäin ja — tuntee veljensä.
Mutta hän ei ennätä ajatella omaa suruaan eikä paarien ääressä itkevää
perhettä. Hän muistaa äitiä. Äidin kaksi poikaa ovat hänelle hänen
kahta silmäteräänsäkin kalliimmat. Silmiensä valosta hän voi luopua,
pojistaan ei.
Iljan huolenpito on kuitenkin myöhäistä. Äiti on jo nähnyt saattueen.
Hän kiiruhtaa vastaan ja tuntee esikoisensa.
Aivohalvauksesta, joka silloin häntä kohtasi, hän ei koskaan oikein
toipunut.
Entä jos hän nyt näkisi, minkälaisessa tilassa Ilja makaa täällä!
Sairas ei enää voi hallita ajatuksiaan. Muistot ovat käyneet hänelle
ylivoimaisiksi. Häntä puistattaa kuin vilussa, ja ajatukset sekaantuvat.
Hän makaa taas juoksuhaudassa. Pakkanen on pureva, ja jäähdyttävä
viima puhaltaa pohjoisesta. Se sopii juoksuhautaan aivan kuin sinne
tähdättynä. Ilja koettaa puolustautua, mutta pakkanen ahdistaa
itsepintaisesti kuin vihainen koira, joka yrittää milloin puolelta,
milloin toiselta. Pahimmin ahdistaa se jalkoja.
Ilja sätkyttelee unessa hätäisesti siteessä olevia sääriään.
Huurreturpainen rakki puraisee niitä, puraisee niin että hän voihkasee
ääneensä. Ja kun se hetkeksi hellittää, puraisee se kohta uudelleen,
entistä kovemmin. Pakkanen on yhtä säälimätön vihollinen kuin muutkin.
— Minun sääreni, minun sääreni! — Hän nyyhkyttää. Sitte hän
huolestuneena rupeaa tutkimaan jalkineitaan. Ne ovat rikkonaiset ja
lisäksi läpimärät. Hän tuntee kuinka vilu saappaiden lävestä pääsee
karkaamaan ruumista pitkin. Se koettaa kangistaa hänet kinokselle,
mutta hän taistelee vastaan. Hän tietää, että tässä on kysymys elämästä
ja kuolemasta.
— Minä tahdon elää, huutaa hän. — Minulla on äiti ja Haim Jankel.
— Hiljaa, hiljaa! — Hoitajatar laskee taaskin tyynnytellen kätensä
hänen otsalleen.
Äidin käsi! Kuinka vilvoittava ja hyvä se on! Sellaista kättä ei ole
kellään, ei kellään koko maailmassa! Se tekee hänet lapseksi jälleen,
pieneksi avuttomaksi lapseksi, jolla on oikeus levätä.
Ja lepoa hän tarvitsee. Hän on kovin väsynyt. Häntä väsyttää tuo
huurreturpainen rakki, joka on pureutunut kiinni hänen jalkoihinsa
ja nyt jyrsii niitä kuin kaluttavaksi viskattua luuta. Sellainen vie
voimia.
Mutta kai se siitä lakkaa, kun ymmärtää, että Ilja on sitä sitkeätä
juurta, joka ei häviä eikä kuole, vaikka hävittämällä hävitetään.
Ja mitenkä hän ei kestäisi, onhan hänellä äidin siunaus!
— Abrahamin Jumala, Isakin Jumala ja Jakopin Jumala siunatkoon sinua,
poikani, sinä vanhuuteni tuki ja tulevaisuuteni toivo!
Sanat helisevät ihanan voimakkaina kuin juhlakuoron veisuu. Äidin käsi
laskeutuu pojan otsalle, ja tuosta kädestä virtaa lepoa ja rauhaa hänen
koko olemukseensa. Ilja Riffkin vaipuu syvään, vahvistavaan uneen.
* * * * *
Päivä paistaa sairassaliin, kun Ilja vitkalleen raottaa väsyneitä
silmiään. Katse kulkee kysyvänä paikasta toiseen.
Mitä tämä merkitsee? Missä hän on? Ja miksi täällä on näin paljon
ihmisiä? Eikö hän vasta ollut kotona juuri lähdössä sotaan. Hän luuli
sinä aamuna nousseensa aikaisemmin kuin kukaan muu. Mutta äitikin oli
jo pystyssä, Hän tulla kompuroitsi portaita ylös Iljan huoneeseen,
keppi oikeassa, terveessä kädessä tukemassa halvauksen jälkeen horjuvaa
astuntaa.
Silloin ojentuivat nuo äidin siunaavat kädet Iljaa kohti. "Parhaan
siunaukseni annan minä sinulle, poikani."
Niin, niin. Nyt Ilja muistaa kaiken. Se tapahtui juuri ennen hänen
lähtöään, ja nyt hän makaa sairaana sotavankina vieraalla maalla.
Mutta tännekin ulottuu tuo siunaus. Sen varassa hän on kestänyt näihin
asti, ja sen varassa hän vieläkin kestää. Hän tahtoo palkita sen mitä
on saanut sillä, että panee koko tahtonsa ja tarmonsa liikkeelle
parantuakseen. Sanotaanhan, että sielu vaikuttaa ruumiiseen. Nyt hän
tahtoo kokea sitä voittaakseen taudin.
Hän tunteekin jo ihmeellisesti virkistyneensä. Uni ja kääreet ovat
tehneet hänelle hyvää. Pistoksia ei tunnu, ja muutenkin on parempi olla
kuin pitkiin aikoihin. Ajatuksetkin käyvät entistä iloisemmiksi.
Jos nyt lääkäri vain ennättäisi sahata hänen säärensä lyhyemmiksi,
niin että hän vihdoinkin pääsisi aina jomottavasta pakotuksesta. Sehän
se häntä on heikontanut, niin että hän kerta toisensa jälkeen on
käpertynyt vuoteeseen milloin minkäkin taudinpuuskan kaatamana.
Sotavangin ruokakaan ei ole ollut omiaan vahvistamaan häntä. Ja vähissä
vaatteissaan hän on helposti vilustunut. Mutta hätäkös nyt enää. Hän
on sitkeää juurta. Kun hän on näihin asti päässyt, pääsee hän varmasti
eteenkin päin.
* * * * *
Ilja nukkuu paljon tämän jälkeen. Hänen heikko ruumiinsa vaatii sitä,
ja muutenkin koettaa hän koettamalla nukkua. Uni vahvistaa. Ja hän
tahtoo vahvistua. Onhan hänellä äiti ja Haim Jankel.
Herätessään Ilja aina ajattelee iloisia ajatuksia. Hän on vakuutettu
siitä, että hän kotiin palattuaan saa paljon työtä. Kun hän
kainalosauvojensa varassa kulkee ovelta ovelle, sanovat ihmiset
toisilleen: "tuolla tulee Ilja Riffkin. Hänelle täytyy antaa työtä, hän
menetti molemmat säärensä sodassa." Ja kun hän saa työtä, kasvaa ansio
ja paranee perheen taloudellinen asema.
Entä jos Haim Jankel vielä pääsisi johonkin parempaan kouluun ja tulisi
oppineeksi mieheksi!
Iljan kasvot kirkastuvat. Sekä Meuschellä että hänellä itsellään oli
kasvavina suuri halu oppikouluun. Mutta varoja siihen ei silloin ollut.
Heidän osakseen tuli hankkia niitä enemmän. Ehkäpä heidän lapsensa
saisivat sitä, mitä ei liiennyt isien osaksi. Sillä he lohduttivat
itseään.
Meusche ei saanut nähdä sitä päivää. Mutta hän oli jättänyt työn ja
Haim Jankelin perinnöksi veljelleen.
Niin, ja Rohelen oikeastaan myöskin.
Iljan ajatukset luistavat uuteen uomaan. Rohele on aina ollut hellä
tytär Sore-äidille. Meuschen kuoltua jäi hän lapsineen kotiin.
Luonnollisesti Ilja oli naiva hänet. Mutta sekä Rohele että Ilja olivat
rakastaneet Meuscheä liian paljon kohta ajatellakseen avioliittoa.
Kuukausi kuukauden jälkeen luisti siitä syystä ohi. Toinen vuosipäivä
Meuschen hukkumisesta oli jo tulossa, ja Ilja oli päättänyt puhua
asiasta Rohelelle. Silloin puhkesi sota.
Iljan mieli ilostuu hänen ajatellessaan tätä. Hän tietää saavansa hyvän
ja uskollisen vaimon Rohelesta. Mitäpä silloin sääristäkään, kun hän
vain pääsee kotiin ja saa pitää huolta omaisistaan.
Ilja havahtuu ajatuksistaan nähdessään hoitajattaren viereisen vuoteen
luona korjaavan sokean silmäsidettä. Hoitajatar nyökkää hänelle.
Hänestä Ilja jo on terve mies, kun kykenee vähän liikkeellekin.
— Pian jaksatte lähteä kotiin.
On kuin voimakas sähkövirta karkaisi koko Iljan olemuksen läpi.
Laskeeko "sisar" sydämetöntä leikkiä, vai tuleeko vapahdus juuri kun
hän kaikkein kiihkeimmästi sitä toivoo?
— Niin, niin. — "Sisar" puhuu hitaasti, melkein välinpitämättömästi.
Hän näkee Iljan vapisevan liikutuksesta, ja hän miltei katuu sanojaan.
Mutta nyt hänen on mahdoton peräytyä. Iljan katse on kuin kiinni
imeytynyt hänen huuliinsa.
— Minä vain ajattelin sitä, että Saksa ja Venäjä nyt vaihtavat
sotavankia.
Iljan pää painuu. Hän hengittää syvään. Malja täynnä elämän nestettä on
nostettu hänen huulilleen. Ja hän juo siitä pitkin, hartain siemauksin.
— Milloin?
— En tiedä, Mutta pian kai on teidän vuoronne.
Iljan voimat palaavat hämmästyttävän pian. Ääni on tosin niin heikko,
että se usein painuu kuiskaukseksi, ja hengitys käy vaivaloisesti,
mutta katse on eloisa ja tarmokas. Elämänliekki palaa siinä ei enää
lekoittavan heikkona, vaan täynnä elämisen toivoa ja halua.
Lääkäri ei enää puhu säärien poikkisahaamisesta. Tehkööt kotoiset
lääkärit sen. Hoitajatarkaan ei jouda pysähtymään Iljan kohdalle. Mutta
Ilja ei sitä kaipaakaan. Hän elää jo kotona. Hän suunnittelee töitään,
puhelee äidin kanssa ja kiikuttaa Haim Jankelia polvellaan.
Kaikessa hiljaisuudessa siirretään sotavangit sairaalasta sodassa
ruhjoutuneitten junaan, mutta Ilja Riffkin kuulee kuin juhlakuorojen
veisuuta. Hänen katseensa palaa. Hän tuntee äidin siunaavan käden
päälaellaan. Rohele ojentaa hänelle kätensä, silmissään uskollisen
vaimon lämmin katse, ja Haim Jankel riippuu hänen kaulassaan.
Ruotsin puolella kohoavat Iljan ilontunteet kohoamistaan. Hän nauttii
mukavasta vuoteesta, joka pehmeydellään aivan kuin hyväilee hänen
laihaa, särkevää ruumistansa. Katse kulkee hyvämielisenä ilmavan,
puhtauttaan paistavan sairasvaunun seiniä pitkin, ja mieli virkistyy
ihmisten ystävällisyydestä.
Sekä lääkärit että hoitajat ihmettelevät Iljan sitkeyttä. Hänen täytyy
moneen kertaan kertoa heille siitä, miten hän täydessä tajussaan makasi
kolme vuorokautta taistelutantereella tunnottomiksi paleltuneine
säärineen, miten hän sitte on kärsinyt leikkaukset, monen kuukauden
sotavankeuden sekä sen aikana useampia taudinkohtauksia.
He hymyilevät hänelle, nyökkäävät ystävällisesti päätään ja jatkavat
matkaa toisten luo.
Iljan katse seuraa heitä. Hän hymyilee voittoriemuisena itsekseen ja
sanoo hiljaa: Minulla on äiti ja Haim Jankel. Hän ymmärtää, että se,
jolla on suuri tehtävä, jaksaa kantaa paljon. Ja hän tuntee, ettei
mikään muu olisi voinut häntäkään auttaa. Ne päivät ja yöt, mitkä
hän vietti taistelutantereella paleltuneine säärineen, kykenemättä
liikkumaan mutta koko ajan tietoisena seuraten ensin omien joukkojen
etenemistä, sitte niiden pakoa vihollisen seuratessa kintereillä,
ovat sekä kiduttavan että kuluttavan syvälle syöpyneet hänen
tietoisuuteensa. Vähäisinkin ajatusyhtymä panee hänet uudelleen
kokemaan kaikkea. Hän makaa uudelleen joukkojen jaloissa. Hän kuulee
kuoleman kanssa kamppailevien voihketta ja sydäntä särkeviä rukouksia:
vettä, vettä, vettä.
Sellaisina hetkinä tuntuu hänestä mahdottomalta elää. Muistot tekevät
hänet kuin hulluksi. Hän sanoo itselleen, että se, joka on kokenut
tällaista, ei voi eikä ole oikeutettu palaamaan elämään.
Perustus jalkojen alla pettää. Inho ja kyllääntyminen elämään nujertaa
hänet voimattomaksi.
Entä äiti? Se ajatus kutsuu hänet takaisin elämään. Hän tahtoo ja
hänen täytyy elää. Hänellä on suuri tehtävä. Sentähden on hänen
velvollisuutensa unohtaa.
Hän hypistelee hermostuneesti vuoteen laitaan kiinnitettyä pientä
pussia. Ystävälliset kädet ovat kiinnittäneet sen siihen avuksi
ja iloksi sodan uhreille. Ne monet, jotka eivät itse vapaasti voi
liikkua, ovat tästä erityisesti iloissaan, ja Ilja kuuluu heihin. Hän
on koonnut siihen kaikki vähäiset aarteensa: rukouskirjansa, omaisten
kirjeet ja valokuvat sekä muutamia pieniä tuliaisia, joita hän on
ostanut omaisille muistoksi vankeutensa maasta. Hän koettaa kiinnittää
ajatuksensa tähän. Hän tahtoo katsoa eteenpäin ja iloita.
Kun sairasproomut laskevat Suomen rannalle, rämähtävät torvet soimaan
ja kansanjoukot tervehtivät riemuhuudoin sodasta palaavia.
Ilja hätkähtää ja alkaa vapista. Mielenliikutuksesta kaiketi. Vai
siksikö, että hän muistaa huutoja, jotka hän kuuli taistelutantereella
maatessaan ja säveleitä, jotka silloin kaikuivat ei juhlan korokkeeksi
vaan täynnä armotonta, alastonta totuutta.
Käsi nousee. Näyttää siltä kuin hän aikoisi tukkia korvansa. Mutta
sitte käsi taas hervahtaa takaisin paareille, joilla hän makaa. Rakkaus
äitiin auttaa häntä. Hän _tahtoo_ unohtaa ja elää. Hänellä on suuri
tehtävä.
Torvet soivat yhä. Mutta nyt soittavat ne hänelle suurta juhlaa. Hänhän
on matkalla kotiin. Hän tahtoo ja hän saa iloita.
Tervehdys ja kiitosjumalanpalvelus palaaville alkaa. Ilja makaa
heikoimpien joukossa paareilla lähellä alttaria. Hänen mielensä on
täynnä kiitosta ja hartautta. Sanat ja ulkonaiset jumalanpalvelusmenot
ovat toiset kuin ne, joihin hän on tottunut, mutta ydin menoissa vastaa
kuitenkin sitä mikä liikkuu hänen omassa sisimmässään.
Elämä on lahja, elämä on ihme. Hän tuntee sen tällä hetkellä syvästi
ja voimakkaasti. Ihminen janoaa elämää. Hän tuntee olevansa luotu sitä
varten. Ja se, joka kuoleman kentältä palaa takaisin elämään, tuntee
sen paremmin kuin kukaan muu. Hän on saanut elämän uudelleen. Ja
uudistettu lahja on uusi ihme.
Siunaa ja varjele,
Siunaa ja varjele
Sodan tantereilla kärsineitä,
Haavat Sä lääkitse
Ijällä pitkällä
Palkitse, kruunaa heitä!
veisaa kuoro.
Iljan katse kostuu, ja autuas ilo virtaa koko hänen olemuksensa läpi.
Kun lääkäri jumalanpalveluksen jälkeen lähestyy Iljan paaria, alkaa
Ilja kohta puhua sääristään. Hän on muuten terve, mutta sääriä on
lyhennettävä, jotta pakotus lakkaisi. Se olisi tehtävä pian, sillä
hänen täytyy kiireesti voimistua ja päästä kotiin.
Lääkäri nyökkää ja lupaa myöhemmin palata takaisin. Nyt hänellä on
kiire.
Hoitajat kantavat Iljan hänen vuoteeseensa. Hänelle tuodaan voimakasta,
hyvää ruokaa, ja hän syö hyvillä mielin ajatellen itsekseen, että tämä
vain on enne elämän kääntymisestä paremmalle puolelle.
Terveemmät syövät pitkien pöytien ääressä. Aterian päätyttyä he
rupeavat liikuskelemaan ympäri, mikä kepin mikä kainalosauvojen
varassa. He tupakoivat, tekevät tuttavuuksia ja nauttivat vapaudestaan.
Ilja seuraa kaikkea. Särky säärissäkin asettuu vähän. Hänen on niin
hyvä olla. Hän juutalaisena tietää mitä vankeus vieraalla maalla
merkitsee. Sentähden hän iloitsee toistenkin puolesta. Nythän hän
itsekin sitä paitse maistaa kotiinpaluun autuutta.
— Sore-äiti, Sore-äiti! toistaa hän. Ja hänestä tuntuu kuin hyväileisi
hän armastaan.
Iljan vuoteen jalkopäähän pysähtyy samassa mustapukuinen nainen. Naisen
vaatteet ovat likaiset ja repaleissa. Hän painaa poveaan vastaan
rintalasta, jonka ympärille rääsyinen huivinsiekale on kietaistu.
Nainen katsoo Iljaan ja Ilja naiseen. Näin tuijottavat he hetken
toisiaan silmästä silmään.
— Oletko se sinä Nastja Nikolajewna, saa Ilja viimein kysytyksi.
— Oletko sinä Ilja Riffkin? Sinähän olet vanha, valkotukkainen mies.
Iljan käsi nousee päälaelle aivan kuin tukan valkeutta
tunnustellakseen. Todellakin, kaksikymmenviisivuotias vanhus! — Hän
nauraa. Mutta sitte hän kokoo kaiken voimansa. — Nastja Nikolajewna,
miten olet sinä täällä? — Se purkautuu kuin hätähuuto.
— Etkö sinä siis tiedäkään? Sota on tullut meille asti.
Ilja painuu takaisin vuoteelle. Totta, totta siis kuitenkin se, mitä
hän ei ole tohtinut eikä tahtonut uskoa.
Nastja Nikolajewna näkee suuren tuskan sairaan kasvoilla. Hän ymmärtää,
että hänen täytyy sanoa sanottavansa varovaisesti. Mutta hänen omat
tunteensa ovat turtuneet. Hän puhuu kuin käyntiin pantu kone, ja hänen
katseensa tuijottaa lasittuneena suoraan Iljaan.
* * * * *
— Hevoset, lehmät, rahat, kaikki meni, — meiltä ja joka talosta.
Lapsi herää samassa ja alkaa itkeä. Nastja Nikolajewna koettaa
hysytellen tyynnyttää, — Tämä on vankeudessa syntynyt, sanoo hän ja
tuijottaa yhä eteensä. — Kolmen viikon vanha.
Kun ei Ilja puhu eikä liikahda, jatkaa Nastja:
— Ilja Riffkin, sinä pidit teidän perhettänne pystyssä. Sinä kokosit
ja hankit, — Isä teki sitä meillä. Hän iloitsi jokaisesta huonekalusta
ja jokaisesta elukasta ihan kuin lapsesta, — Kun hän näki kaikki
raunioina, nousi se hänelle päähän. Hän läksi astumaan ihan suoraan
vihollista kohti ja otettiin vangiksi. — Minä en voinut jättää häntä.
Hän oli vanha mies. Minä läksin jälessä, ja he ottivat minutkin. Mutta
minä löysin hänet. Hän ei enää tuntenut minua, ei välittänyt mistään.
Ei nukkunut. Ei syönyt. Mutta minä sain olla hänen luonaan. Ja minä
hänet hautasin. Sitte syntyi tämä lapsi.
Ilja on koko ajan lakkaamatta tuijottanut Nastjaan. Hänen kasvonsa ovat
vähitellen kivettyneet kuin tämänkin. Nyrkit ovat puristuksissa. Silmät
palavat mustina kuin kekäleet.
Hän karkaa istumaan, — Nastja Nikolajewna, eikö sinulla ole sydäntä.
Miksi et puhu minun äidistäni?
— Sinä tiedät, hän oli vanha ihminen ‒ ‒ ‒
— Oli —?
— Niin, ja hän suri kovin sinun kohtaasi. Sitte kun vielä pojanpoikakin
meni — —
— Haim Jankel?
— Se tapahtui silloin, kun hankittiin pakoa. Omaa sotaväkeä oli
kylässä, ja sitte tuli vihollinenkin yht'äkkiä. Ei kukaan tiedä miten
se oikeastaan tapahtui, mutta kuula oli sattunut poikaan. — Äitisi ei
enää kestänyt sitä.
Ilja Riffkin kääntyy selin Nastja Nikolajewnaan, heittäytyy pitkäkseen
vuoteelleen ja ummistaa silmänsä. Kukaan ei saa häntä puhumaan tai
liikahtamaan. Hän makaa kuin kuollut. Oikeastaan hän ei ajattelekaan.
Ainoastaan kerran läikähtää outo ihmettely hänen sisimmässään, kun
hänen mieleensä johtuu että hänkin vähän aikaa sitte rukoili, kiitti ja
piti elämää hyvänä lahjana. Hän ei silloin tietänyt, että se oli julmaa
ja ylivoimaista sekä hänelle että muille.
* * * * *
Seuraavana päivänä saa lääkäri Iljan vihdoin avaamaan silmänsä. Hän on
kotvan aikaa seisonut vuoteen ääressä, kuunnellut sairaan suonta ja
hengitystä, puhutellut ja kysynyt vastausta saamatta, mutta sitte hän
alkaa puhua sääristä.
— Te pyysitte eilen, että sahaisin ne lyhemmäksi.
Sairaan silmät revähtävät yht'äkkiä auki. Eilen? Hän koettaa muistella.
Eikö siitä jo ollut ihmisikä?
— Se on turhaa — sanoo hän viimein.
— Särky hivuttaa voimianne.
— Antaa hivuttaa, — Hän ummistaa uudelleen silmänsä ja kääntyy selin
lääkäriin, joka hetkeksi neuvottomana jää seisomaan vuoteen viereen.