Runsaasti kaksi kuukautta sain pitää poikani luonani. Huolimatta
hänen haavastaan ja siitä, että meillä oli kaksi rintamassa, oli se
onnellinen aika. Ainoa mikä teki minut levottomaksi oli, etten saanut
tietoja Tamarasta. Heti alussa sain kirjeen, ja kohta sen jälkeen
toisen, sitte ei enää sanaakaan. Oli kuin yhteys välillämme kokonaan
olisi katkennut.
Heti poikani uudelleen lähdettyä rintamaan, päätin matkustaa Tamaran
luo. Ennenkuin ennätin toteuttaa aiettani, sain kuitenkin häneltä
omituisen elon merkin. Postissa saapui kirje, jonka kuoreen minulle
outo ja nähtävästi tottumaton käsi oli kirjoittanut nimeni. Sisällä
löytyi paperinkaistale (ei kirje), johon Tamara selvällä, voimakkaalla
käsialallaan oli kirjoittanut:
"Astun yksin tyhjissä huoneissani. Tukkani on käynyt valkeaksi, ja
kasvoihini on suru uurtanut syvät vakonsa. Olen parhaissa voimissani
olevasta naisesta muuttunut vanhaksi. Käteni vapisee kuin vanhuksen.
Astuntani on raskasta.
"Joskus vain selkäni äkkiä suoristautuu, katse kohoaa ja joustavuus
palaa jäseniini. 'Hän _voi_ vielä tarvita minua', se ajatus tuo minulle
vielä sitä tarmoa ja voimaa mitä minulla oli ennen vanhaan hoitaessani
sairastavaa armastani.
"Mutta _jos_ hän vielä tarvitsee minua, minkälaisessa tilassa onkaan hän
silloin? Ehkä kädettömänä, jalattomana tai sokeana!
"Anna Petrovna, kahteen kuukauteen en ole saanut vähintäkään tietoa
hänestä. Ja juuri tänä aikana ovat taistelut riehuneet hurjimmillaan.
Joukkoja kaatuu. Toisia vangitaan. Toiset katoavat teille
tietymättömille. Ja näiden joukossa on hän.
"Viime viikkojen epävarmuus on minua kuluttanut enemmän kuin aikaisemmin
pelko ja jännitys. Ennen sain toki tietoja hänestä. Ja sain kirjoittaa,
milloin pitkälti valvoessani öisin, milloin lyhyitä pikku tervehdyksiä,
jotka kuitenkin merkitsivät paljon hänelle, mutta nyt, — nyt on sekin
lohdutus minulta riistetty.
"Eräs upseeri toi minulle, ystävällistä kyllä, tietoja taistelusta,
jossa Boris katosi. Hänen ollessaan meillä pysyin pystyssä. Olen
oppinut hillitsemään itseäni. Mutta kun hän oli lähtenyt, löysi Sanja
minut etehisen lattialta.
"Olen ollut hyvin heikko sen jälkeen. Lääkäri sanoo sydäntäni kovin
huonoksi. Mutta näkyyhän tuo sydänparka kestävän paljon."
* * * * *
Minulle ei sanaakaan päätökseksi.
Joka tapauksessa sain tästä sen tiedon, että Boris oli kadoksissa.
Tamara itse oli varmaan joko sairas tai niin kokonaan murtunut, ettei
hän jaksanut kirjoittaa.
Päivän kuluttua olin matkalla. Kukaan ei tietänyt tulostani, joten vain
otin hevosen asemalta ja kiiruhdin eteenpäin.
Nähtävästi huomasi vanha Sanja minut keittiön ikkunasta. Hän tuli
juosten pihalle vastaani, siunaili tuloani ja kertoi Tamaran olevan
vuoteessa. Hän oli viikon päivät ollut kuumeessa, jonka syytä ei
tiedetty.
Tamara nukkui tai oli ainakin jonkinmoisessa horrostilassa astuessani
huoneeseen. Kun hän avasi silmänsä, ei hän aluksi minua tuntenut, mutta
sitte tarttui hän äkkiä käteeni ja painoi sen sanaakaan sanomatta
huulilleen. Näin suurten kyynelten vierivän hänen poskipäitään pitkin.
Sanjalta kuulin, että Tamara päivä päivältä oli käynyt yhä
vaiteliaammaksi ja heikommaksi, kunnes viimein joutui vuoteeseen.
Hänellä ei enää ollut sielun eikä ruumiin voimia edes puhuakseen
surusta, joka häntä kalvoi.
Olin yöt päivät hänen vuoteensa ääressä, vaikkei minua siinä
oikeastaan tarvittu, Tamara makasi tavallisesti silmät puoli-ummessa
jonkinmoisessa horrostilassa tai hereillä ollessaan puhumattomana
eteensä tuijottaen, En uskaltanut paljon häntä puhuttaakaan. Se tuntui
rasittavan häntä.
Mutta eräänä yönä heräsin kepeästä unestani siitä, että Tamara äkkiä ja
voimalla kohoutui istumaan.
— He vievät minun lapseni, oman pienen lapseni.
Jouduin niin ymmälle, etten saanut sanaakaan sanotuksi. En ollut edes
selvillä siitäkään, puhuiko hän kuumehoureissa vai unissaan.
— Ei, ei, hän ei palaa enää. — Hän painui voihkien takaisin vuoteelle.
— Se vie hänetkin, ihan niin kuin lapsen.
— Kuka, kysyin varovaisesti.
— Sota, mutisi hän tuskin kuuluvasti ja ummisti silmänsä.
Minä en saanut ajatuksistani sitä, mitä olin kuullut. En suorastaan
tahtonut tiedustella, mutta kerran mainitsin kuin ohimennen Sanjalle,
että hänen emäntänsä oli houraillut pienestä lapsesta.
— Lapsesta? Sanoitteko pienestä lapsesta? — Hän lysähti kokoon
äkillisestä mielenliikutuksesta ja rupesi itkemään. Sitte se tuli
kerrotuksi vähin erin. Rouva oli yhteen aikaan ruvennut valmistelemaan
pieniä, pehmoisia vaatekappaleita. Hän oli iloinen kuin leivonen
siihen aikaan. Jalka nousi niin kepeästi, että olisi luullut hänen
ihan nuortuneen, ja työtä tehdessään hän aina hyräili. Mutta sitte
syttyi sota idässä. Rouva säikähti kovasti erästä erehdyttävää huhua.
Yhdessä miehensä kanssa hän kuitenkin läksi Pietariin, ja sillä tiellä
viipyivät he kuukauden. Palatessaan ei rouva enää laulanut. Ne pienet
valkeat ja ruusunpunaiset vaatekappaleet hävisivät kuin itsestään, eikä
kukaan koskaan uskaltanut viitatakaan koko asiaan.
Sanja oli aivan kyyneltensä vallassa kertoessaan tästä. Paljon hän
oli itkenyt sekä lastensa että lastenlastensa tähden, mutta hän ei
sittekään olisi tahtonut vaihtaa osaa rouvan kanssa. Sen hän kuitenkin
oli tietänyt jo edeltäkäsin, että surua tai kuolemaa siitä tulee. —
Ihminen ei saa olla liian onnellinen. Ja rouva oli niin autuaallisen
iloinen.
Luulen melkein, että katseeni painui kuten syyllisen katse, kun tämän
jälkeen astuin Tamaran vuoteen ääreen. Tunsin olevani varas. Olin
varkain saanut osaa ihmiselämän huolellisesti kätketystä salaisuudesta,
haavasta, joka aristi katsettakin.
* * * * *
Oltuani pari viikkoa Tamaran luona, hän vihdoin pääsi kuumeestaan.
Mutta voimat eivät ottaneet palatakseen. En tietänyt mitä tehdä,
kun odottamatta sain apua niistä suurista, maailmaa järkyttävistä
tapauksista, jotka pohjaltaan olivat sekä Tamaran sairauden että koko
tutustumisemme syynä.
Venäjä ja Saksa rupesivat vaihtamaan sotavankia, ja tieto siitä
vaikutti Tamaraan kuin puhallus sammuvaan hiillokseen. Hän rupesi
silminnähtävästi toipumaan.
Joka päivä puhuimme hänen voimistumisestaan. Siitä nimittäin riippui,
milloin voisimme matkustaa. Tamara tahtoi niin pian kuin suinkin päästä
Pietariin, ollakseen jos mahdollista, Borista vastassa, jos hän palaisi.
Ihmeteltävä muutos oli tapahtunut Tamarassa. Hänen entinen tulisuutensa
näytti palanneen. Hänellä oli taas tarve puhella, ja hän kertoi kuten
ennenkin minulle iloksi ja itselleen mielen kevennykseksi kaikenmoisia
pikku piirteitä Boriksen ja omasta elämästään. Eräänä iltana, kun maata
pannessani luulin hänen jo nukkuneen ja sammutin lampun hämmästytti hän
minua pyytämällä, että sytyttäisin sen uudelleen ja toisin aivan hänen
viereensä. Hän nukkui levollisemmin kun oli valoisaa.
— Oletko nähnyt, miten omituinen pikku lamppu tämä on? Se oli äidin,
ja se on seurannut minua siitä asti, kun elämäni suuri taistelu
alkoi. Sen ääressä valvoin yöni milloin Borista hoitaessani, milloin
ansiotyössä. Se on minusta aivan kuin osa itseäni ja omaa elämääni.
Se hyriseekin niin kotoisen hauskasti. Minulle se aina on hyrissyt
elämän tunnussanoja: "rakastaakseni ilossa ja murheessa, terveyden ja
sairauden päivinä, kunnes kuolema meidät eroittaa."
Hänen kasvoilleen levisi surunvoittoinen, mutta sittekin sisäistä
tyydytystä todistava ilme, ja hiljaa kuin väsynyt lapsi painoi hän
päänsä päänaluselleen.
Hetken kuluttua oli hän nukahtanut lamppunsa hyrinään.
* * * * *
Jokapäiväisen ohjelmamme tärkein kohta näihin aikoihin oli pieni kävely
ensin huoneissa, sitte kartanolla. Tamaran täytyi ennen matkaa sekä
vahvistaa että koetella voimiaan.
Kerran hän määräsi, että matka-arkku oli tuotava hänen huoneeseensa.
Hän tahtoi vähitellen ruveta kokoamaan tavaroitaan siihen.
Muutamat vaatekappaleet asetettiin kohta pohjalle. Sitte hän avasi
kirjoituspöytälaatikkonsa.
— Etpä arvaa, mitä tässä on? — Hän otti esille pienen, kirjoitusvihkoa
tahi käsikirjoitusta muistuttavan käärön, sylkitteli sitä hetken
sylissään kuin pientä lasta ja laski sen sitte hellävaroin
matka-arkkuun.
— Siinä on koko eletty elämäni, — rakkauteni mosaikkia, — koottuna
Borikselle.
Hän oli niinä toivottoman pitkinä päivinä ja öinä, jolloin hän ilman
minkäänmoista tietoa Boriksesta ja ilman muuta seuraa kuin vanha
Sanja, ruvennut kirjeistä ja muistiinpanoista kokoamaan kuvaa elämänsä
taistelusta ja rakkaudesta. Siinä oli kirjeitä hänen lapsuusaikansa
läheisimmältä ystävältä, jonka kautta hän tutustui Borikseen, vieläpä
Tamaran omia tälle ystävälle kirjoittamia kirjeitä, joissa hän kuvasi
kihlaustaan ja sitä seuraavaa aikaa. Ystävätär oli Tamaran häitten
jälkeen lähettänyt ne takaisin "säilytettäväksi lasten ja lastenlasten
iloksi". — Tamara toisti sanat ilman pienintäkään, hänen sisimpänsä
arkaa salaisuutta ilmaisevaa äänen värettä.
Paitsi näitä nuoruusaikaa koskevia kirjeitä, oli siinä vielä sellaista,
jota Tamara niinä pitkinä öinä, jolloin hän mielensä viihdykkeeksi
järjesti kokoelmaansa, oli kirjoittanut, kun ei voinut Borikselle
osoitettuun kirjeesen purkaa sisintään. Täten olivat kai syntyneet
myöskin ne rivit, jotka minä olin saanut häneltä. Hän ei itse tietänyt
mitään niiden lähettämisestä. Sanja oli saanut paperin käsiinsä Tamaran
sairastaessa, kirjoituttanut osoitteeni renki-Petjalla, joka oli
kirjoitustaitoinen, ja sitte toimittanut postiin. "Kutsuakseen minua
rouvan luo", sen hän sanoi suoraan.
— Niin, niin, sanoi Tamara kokoelmaansa selaillen. — Siinä on paljon
aukkoja, etenkin keskellä. Me emme kirjoittaneet paljon toisillemme,
kun melkein aina olimme yhdessä. — Hän nousi, meni kirjoituspöytänsä
luokse ja jäi siihen "Voittoaan" katselemaan. — Mutta alkuna on
nuoruusvuotemme ja tutustumisemme, loppuna yölliset, tuskani ja
rakkauteni sepittämät kirjeet, keski-osana yhdessä eletyt vuodet, joita
ei kuvata eikä tarviskaan kuvata.
Hän painui äkkiä vuoteelleen. Hengitys kävi hätäiseksi ja
huohottavaksi, ja kun kumarruin hänen puoleensa, puristi hän kättäni
kuin suuressa ruumiillisessa tuskassa. Levottomana rupesin vaatimaan
puhelua lähikaupungin lääkärille. Mutta hän esteli. Kaikki oli muka
ohi, ja kaikki oli hyvin. Hän oli ainoastaan vähän heikko tautinsa
jälkeen.
Minä joudutin häntä levolle, mutta hän oli hämmästyttävän virkeä pitkin
iltaa. Vielä vuoteessakin innostui hän kertomaan häistään. Hän tuli
juuri nyt erityisen elävästi niitä muistaneeksi erään kokoelmassa
olevan kirjeen johdosta. Hääpäivänä oli ystävätär Maruscha Pavlovna
äkkiä ottanut häntä vyötäisiltä, likistänyt rintaansa vasten ja
huudahtanut: — Kuinka sinä säteilet, Tamara! Sinä olet kauniimpi kuin
koskaan. — Ja sulhasesi samoin, oikein ylevän kaunis! Mutta hän on
niin kalpea, aivan kuin hän pelkäisi vastaanottaa sinun suuremmoista
lahjaasi. — Suuremmoista lahjaa? — Minä en ymmärtänyt. — Eikö se ole
suuremmoista, että sinä nuori, kaunis, ihminen sitoudut köyhän miehen
hoitajaksi En minä vain sitä tekisi, en. — Mutta minä sittekin melkein
kadehdin teitä, lisäsi hän nauraen, ehkä itsekin tuntien, että oli
puhunut tyhmästi.
Minä hymyilin, asetuin Tamaran vuoteenlaidalle ja suljin hänet syliini.
— Minä näen vieläkin tuota hääpäiväsi säteilyä kasvoillasi. Mutta
minäkin sanon: kauniimpana kuin koskaan.
* * * * *
Pelkäsin, että mielenliikutus olisi heikontanut Tamaraa. Mutta hän oli
seuraavana päivänä virkeämpi kuin edellisenä. Samoin sitä seuraavana.
Viikon kuluttua pääsimme iloksemme lähtemään.
Niin iloinen kuin Tamara olikin lähdöstämme, oli sillä sittekin
erohetken haikeutta. Kuin hyvästellen kulki hän huoneesta toiseen
viipyen siellä täällä rakkaitten muistojen pidättämänä. Kun hän
viimeisen kerran painoi kotinsa oven kiinni, näin hänen katseessaan
ajatuksen: "_hänen_ kanssaan tai ei koskaan."
Kyyneltensä vallassa syleili vanha Sanja emäntäänsä, ja kun ajoimme
kylän läpi, huiskuttivat sekä pesijätär Natascha että räätälin vaimo
Nastja Nikolajevna meille kotinsa kynnykseltä viime hyvästit. Heilläkin
oli miehensä ja poikansa rintamassa, ja he tiesivät mitä matkamme
tarkoitti.
Olimme jo etukäteen tilanneet itsellemme samat huoneet, joissa
olimme asuneet ensi tutustumistamme seuraavana päivänä. Koetimme
joka suhteessa asettaa olomme niissä niin mukavaksi ja kodikkaaksi
kuin mahdollista. Tamara etenkin näkyi käsittävän, että hänen suurin
tehtävänsä oli vahvistaa ja säästää itseään. _Voisihan_ Boris palata.
Mutta niin ylläpitävä kuin tämä toivo olikin, sisältyi siihen samalla
suunnaton pelko. Se oli ollut selvillä meille ennenkin, mutta sen
järkyttävä todellisuus kävi meille yhä selvemmäksi joka kerralla,
jolloin äärimmäisyyteen saakka jännitetyin mielin seurasimme Suomen
kautta palaavien sairasjunien ruhjoutuneita matkaajia.
Siinä sokea kulki jalattoman opastamana, siinä jalaton tukea etsien
nojasi kädettömän olkapäähän. Paareilla kannettiin kelmeitä, taudin
ja sotavankeuden näännyttämiä, usein lisäksi avuttomasti ruhjottuja
olentoja.
Silloin tällöin tarttui Tamara hätäisesti käteeni. Missä? Ja
minkälaisena? kysyi katse tuskaa täynnä.
Tunsin miten suuresti se mitä näimme, kulutti minua, tervettä, joka
yhtenään sain tietoja pojiltani, Kuinka se silloin mahtoikaan kuluttaa
häntä, joka jokaisesta saapuvasta junasta etsi ja odotti ainokaistaan.
Me puhelimme vähän näinä aikoina, — ehkä siksi että elämä puhui meille
niin valtavan voimakkaasti. Ehkä siihen vaikutti sekin, että kaikki
mistä olisimme voineet puhua, oli enemmän tai vähemmän liikuttavaa. Ja
meillä oli mielenliikutusta tarpeeksi.
Kerran palatessamme asuntoomme tavanmukaiselta matkaltamme, tulin
Tamaralle huomauttaneeksi, että oli täsmälleen seitsemän kuukautta
kulunut tutustumisestamme. Se tapahtui kevättalvella. Nyt oli syksy.
— Seitsemän kuukautta? Eikö siitä jo ole ihmisikä?
Hän oli tavallista väsyneempi ja ehkä myöskin alakuloisempi. Tulokseton
odotus hivutti.
Mutta kun hän vähän aikaa oli levännyt huoneeni mukavimmassa tuolissa,
virkistyi hän huomattavasti.
— Anna Petrovna, sanoi hän äkkiä, mitä sinä uskot elämästä kuoleman
jälkeen?
— Se on kysymys, johon luulen olevan parasta vastata suurella
varovaisuudella. Sen voin kuitenkin sanoa: en hetkeäkään epäile, ettei
elämämme jatku.
Iloinen tyydytyksen ilme kirkasti hänen väsyneet kasvonsa. — Minä
toivoin sitä, sanoi hän ja nyökkäsi. Mutta sitte hän äkkiä nousi, tuli
luokseni ja puristi molempia käsiäni niin kuin joskus ennenkin. — Anna
Petrovna, se, joka todella _rakastaa_, hänen täytyy myöskin uskoa
sielun kuolemattomuuteen. Hänen sisimmässään on jotain joka todistaa:
tämä ei ole luotu maaksi maatumaan. Tässä on ijäisyys-itua.
— Anna Petrovna, hän toisti, ja minä hätkähdin hänen kasvojensa
outoa kirkkautta, — Minä en tiedä, mitä varten me oikeastaan olemme
luodut. Mitä siitä eri tahoilta olen kuullut, ei koskaan täysin
ole tyydyttänyt minua. Mutta minä tunnen, että pohjaton rakkauteni
Borikseen — (hän ojensi kätensä kuin ikävöityä syleilyä kohti) — ei ole
minun synnyttämäni, vaan on kotoisin jostain oman itseni ulkopuolelta,
lähteestä, joka on hyvä, syvä ja pyhä. Ja sitä lähdettä kohti
kurottautuu koko sieluni.
Oli kuin kireimmilleen pingoittunut jänne samassa olisi lauennut. Hän
painui väsyneesti takaisin tuoliinsa, ja minä kuulin hänen mutisevan:
Kun näkee paljon kärsimystä ja kun itsekin kärsii, oppii kaipaamaan
tukikohtaa elämälleen.
Puhelumme katkesi siihen. Hetken kuluttua Tamara nousi ja sanoi hyvää
yötä. En seurannut häntä, sillä hän tuntui kaipaavan yksinäisyyttä.
Mutta omituinen levottomuus hiipi mieleeni.
Seuraavana päivänä, kun taas rinnan seisoimme tarkastamassa
haavoittuneiden kuljetusta vasta saapuneesta sairasjunasta, tarttui
Tamara äkkiä ja hätäisesti käteeni. Ohitsemme kannettiin juuri
paareilla keski-ikäiseltä näyttävää miestä. Koko vartalo oli vaippojen
peitteessä, ja silmät olivat ummessa kuin nukkuvalla, mutta suu, tuo
suu —
Tamara tuijotti siihen katse lasittuneena. Eihän hän voinut erehtyä?
Tunsihan hän suun, joka hänen kauttansa oli oppinut hymyilemisen
taidon, joskin se nyt näytti unohtaneen sen.
— Boris, Boris! — Tamara vapisi yltyleensä. Minä melkein kannatin
häntä, meidän hätäisesti seuratessamme sairassaattuetta ympäröivää
ihmisvirtaa.
Samassa silmänräpäyksessä, jona paarit hetkeksi laskettiin päämääränä
olevan sairaalan käytävään, oli Tamarakin niiden ääressä.
— Onko hän pahastikin haavoittunut? — Hän kääntyi hätäisesti vieressä
seisovaan "sisareen", katse lakkaamatta kiintyneenä yhä ummessa oleviin
silmiin.
— Haavat selässä ovat jo parantuneet, ja hänellä on näkönsä, mutta
kädet — —
— Mikä käsi?
— Molemmat.
Tamara ei äännähtänytkään, mutta hän kävi niin kuoleman kalpeaksi, että
kiireisesti kietaisin käteni hänen vyötäisilleen.
Samassa sairas liikahti. Umpeen painuneet silmäluomet kohosivat
väsyneen hitaasti. Katse tähtäytyi kysyvänä, miltei hämmästyneenä ensin
sairassalin korkeaan kattoon, sitte läheisyydessä näkyviin vuoteisiin.
Viimein pysähtyi se Tamaraan.
Hän oli jo polvillaan paarien vieressä — Boris, oma armaani. Sinä olet
kotona minun luonani.
Hillitön kyyneltulva syöksyi sairaan silmistä.
— Tamara, sinäkö täällä!
— Täällä, sinun luonasi! Tätä hetkeä varten olen koettanut elää.
— Enkä voi hyväillä sinua, en koskaan, koskaan enää!
— Mutta sinä voit tuntea kuinka minä sinua hyväilen!
— Ei koskaan, ei koskaan enää! — Paarit miltei vapisivat hänen
nyyhkytyksistään. — _Näin_ katkeraksi en sitä aavistanut.
— Boris, rakkaani, me näemme toisemme, omistamme toisemme!
Kyyneleet valuivat yhä virtanaan Boriksen kasvoja pitkin. — En
niitäkään voi kuivata enää! — Ääni värisi katkeraa tuskaa.
— Sitä vartenhan minä elän ja olen olemassa, että minä ne kuivaisin!
Sairaan itku lakkasi hetkeksi. Hyväileviä käsiä kaipaavana hän kumarsi
päänsä lähemmäksi Tamaraa, ja kuulin hänen kuiskaavan: — Tamara,
elämäni, iloni, — kaikkeni!
Minä hiivin hiljaa pois.
* * * * *
Tapasimme vasta illalla Tamaran palatessa hotelliin. Silloin hän
lyhyesti kertoi kaikesta.
Hän oli ollut Boriksen luona niin kauan kuin se oli mahdollista.
Kun viimein yöhoitaja tuli käskemään häntä pois, oli aivan kuin
he uudelleen olisivat riistäneet Boriksen häneltä. Hän kumartui
rakkaansa puoleen ja kuiskasi: Boris, minun täytyy erota sinusta tänä
iltana, mutta sitte en tee sitä, en koskaan, en koskaan enää. — Sitte
hän vastustamattoman tunteen vaatimana lankesi polvilleen, kietoi
vielä kerran käsivartensa Boriksen ympärille ja toisti katse hänen
katseessaan heidän rakkautensa tunnussanat: "ilossa ja murheessa,
köyhyydessä ja rikkaudessa — kunnes kuolema meidät eroittaa."
* * * * *
Heti hänen kerrottuaan tästä sanoimme hyvää yötä toisillemme. Mutta
minun oli mahdoton nukkua. Omituinen levottomuus valvotti minua. Niin
varhain kuin se mielestäni kävi päinsä hiivin siksi hänen huoneeseensa.
Silloin hän oli vuoteessaan kuolleena. Pöydällä hänen vieressään oli
hänen Borista varten kootut kirjeensä. Niiden kansilehdelle hän oli
omistuksen alle kirjoittanut ne sanat, jotka eivät ainoastaan olleet
hänen viime sanansa Borikselle, vaan joihin samalla sisältyi koko hänen
elämänsä ja hänen suuren rakkautensa tarina.