Samana iltana matkusti Tamara miehineen kotiin. Erotessamme Boris uskoi
vaimonsa erityisesti äidilliseen huostaani, ja minä puolestani lupasin
heille molemmille tehdä voitavani keventääkseni sitä surun taakkaa,
joka niin raskaana painoi heitä. En siitä syystä hämmästynyt kirjettä,
joka muutaman viikon kuluttua toi minulle hartaan pyynnön saapua nyt
niin tyhjänä olevaan kotiin.
Huolimatta kaikesta, mikä oman suuren suruni johdosta täytti mieleni,
täytyy minun tunnustaa, että suurella uteliaisuudella odotin
tapaamistamme ja vaikutusta, minkä Tamaran koti tekisi minuun,
Olin hänen puheistaan ymmärtänyt, että heillä oli ollut paljon
taloudellisiakin huolia, sentähden hämmästyin saapuessani palstatilalle
rakennettuun erittäin kauniiseen kotiin.
Tamara oli itse ollut asemalla minua vastassa. Hän huomasi
hämmästykseni, ja se näkyi ilahduttavan häntä kuten edelliselläkin
kerralla hänen ulkomuodostaan lausumani kiitos. Hän kuljetti minua
paikasta toiseen, näytti, esitteli ja kertoi. Hän oli niin iloinen
ja huvitettu kaikesta, että vähällä olisin erehtynyt uskomaan sitä
tulisesti rakastavaa naista, johon luulin tutustuneeni hetkellisten ja
herkkien tunteitten lapseksi. Monet pikku seikat osottivat kuitenkin,
ettei niin ollut. Ilon alla, jota Tamara tunsi, piili muutakin kuin
iloa vanhojen, kauniiden huonekalujen omistamisesta. Ja kun vähitellen
pala palalta pääsin tutustumaan koko kodin historiaan, ymmärsin itse
miten paljon nuo niin kutsutut "kuolleet" kapineet puhuivat.
Suurin osa kodin irtaimistosta oli kasvattisedän perintöä. Mutta
tavarat olivat Tamaralle erityisen rakkaat siksi, että ne alkujaan
olivat olleet hänen äitinsä isoäidin, jonka kodissa äiti oli viettänyt
sekä lapsuutensa että nuoruutensa. Jo Tamaran äiti oli aikoinaan
iloinnut sitä, että hän uudelleen joutui hänelle rakkaaksi käyneeseen
ympäristöön. Ja nyt oli kaikki lopulta joutunut hänen tyttärelleen.
— Elämän vaiheet ovat monesti yhtä mutkikkaat ja yhtä hämmästyttävät
kuin ihmissydämen salaisuudet, huomautti Tamara. Sitte hän kääntyi
puhumaan muusta.
Kaikki se mitä he itse yhdessä Boriksen kanssa ja omin varoin olivat
ostaneet, oli hänelle erityisen rakasta. Siihen liittyi lukemattomia
pikku muistoja, muista vähäisiä, heille suuriarvoisia ja rakkaita.
Kaunis itaalialainen voittoa kuvaava marmoriveistos, joka seisoi
laudakolla Tamaran kirjoituspöydän yläpuolella kiinnitti erityisesti
huomiotani, "Voitto" oli Boriksen lahja Tamaralle. Se oli aluksi enne,
sitte kuva hänen rakkautensa suuresta, voitokkaasta taistelusta.
Ymmärsin, että tuo taistelu Boriksen sairauden ja hänen toisten tähden
kärsimiensä tappioiden vuoksi taloudellisestikin oli ollut hyvin kovaa.
Sitä ajatellen lausuin ihmettelyni siitä, että kasvattisetä, joka
myöhemmin jätti koko omaisuutensa heille, ei heitä silloin auttanut.
Tamara hymähti.
— Siinähän ne ovat nuo odottamattomat sekä elämän että ihmissydämen
käänteet! — Vaikka olisin ollut sedän oma lapsi, en olisi voinut
odottaa itselleni penninkään perintöä, — en ainakaan naituani Boriksen.
Olin jo lapsena liian itsepäinen ja itsenäinen ollakseni ukolle
mieliin. Mutta kun lisäksi naimisiin mennessäni en katsonut helisevää
nimeä, en valta-asemaa tai varoja, vaan otin köyhän, nuoren miehen,
jota rakastin, ei hänen suuttumuksellaan ollut rajoja. Hänellä oli
itsellään poikapuoli, — Miniäkseen hän ei kuitenkaan olisi minua
tahtonut. Isä ja poika elivät kuin kissa ja koira. Mutta hän halusi
luullakseni jonkinlaista kostoa. Ja tiedättekö, mitä hän teki? Olin
kuten tiedätte hankkinut itselleni ansiotyötä. Säästelin rahojani
kuin saita tarpeen tullen käyttääkseni niitä äidin ja Boriksen
hyväksi. Boris oli näihin aikoihin yhtenään sairas. Olin saanut hänet
toimitetuksi kuuluisaan parantolaan Dresdenin läheisyydessä. Sinne
aijoin, hänelle ja itselleni iloksi, matkustaa joulua viettämään. Mutta
arvatkaa, miten kävi?
Tamara nousi ja rupesi kiivaasti astumaan lattiata pitkin. Näytti siltä
kuin pelkkä muisto olisi häntä vieläkin järkyttänyt.
— Kun aloin puhua matkastani, jatkoi hän, oli setä huonolla tuulella
erään vastasaapuneen hänen poikapuolensa maksamattoman laskun tähden.
— Vai on sinulla rahaa? Oikeen ulkomaanmatkoihin! — Setä viskasi laskun
pöydälle eteeni. — Olen minä maksanut siksi paljon sinun puolestasi,
että sinäkin kerran voisit maksaa jotain minun puolestani! — Hän katsoa
tiirotti minuun toinen silmä ummessa. — Saakoon kiitollisuuskin sijansa!
Katsoin hätäytyneenä äitiin. Hän oli aivan kalpea, ja katseessa oli
rääkätyn kärsivä ilme. Mutta samalla näin siinä rukouksen.
— Saakoon kiitollisuuskin sijansa, sanoin ja viskasin uudet
sataruplaiset pöydälle sedän eteen. Sitte kiiruhdin huoneeseeni,
viskauduin vuoteelleni ja tukin suun päänaluksellani, jottei äiti
kuulisi kuinka itkin.
Tamara nousi kohentamaan takkavalkeata. Näin että hänen kasvonsa
hehkuivat — Joulu ei tuntunut joululta sinä vuonna. Mutta sitäkin sain
katua, lisäsi hän hiljaa. — Seuraavana vuonna oli äiti poissa.
Käänsin puheen toisaalle. Kaikki mikä liikutti Tamaraa tuntui myöskin
kuluttavan häntä. Ja entisyysmuistot näkyivät poikkeuksetta järkyttävän
hänen mieltään. Olin siitä syystä hyvilläni saadessani etsimättömän
puheenaineen perheen vanhasta Sanjasta, joka venäläisen palvelusväen
tavoin palvovasti ja uskollisesti kuin koira näkyi rakastavan
isäntäväkeään. Tiedustelin Sanjan aikaisempia vaiheita ja huomasin
arvanneeni oikein. Sanja oli kasvavana tyttönä palvellut Tamaran
isoäidillä, naimisiin jouduttuaan eronnut perheestä, mutta leskenä
palannut Tamaran äidin luo. Mitättömästä palkasta hän oli seurannut
Tamaraa tämän kotiin uskollisesti jakaakseen hänen kanssaan sekä hyvät
että pahat päivät. Sanjan pojista oli kaksi jo kaatunut sodassa, kolmas
samoin kuin nuori pojanpoika olivat rintamassa.
Hyvä tarkoitukseni ei tällä kertaa auttanut minua pitkälle. Kohta, kun
Sanjan tarina oli kerrottu, luistivat Tamaran ajatukset takaisin hänen
omiin kokemuksiinsa.
— Köyhyydessä on jotain kauheaa, puhkesi hän puhumaan, jotain paljon,
paljon pahempaa kuin se, ettei ole rahaa silloin kuin pitäisi olla.
Köyhyys alentaa ihmistä hänen omissa ja toisten silmissä. Se määrää
hänen suhteensa koko hänen ympäristöönsä. Se on kova, aina kiduttava
puristin.
Koetin vastustaa, tai ainakin lieventää hänen sanojaan. Mutta hän ei
antanut minulle suunvuoroa: — Minä tiedän sen. Minä olen sitä kokenut.
— Hän puhui etäältä entisyydestä juureutuvalla kiihkeydellä.
— Tietäisitte miten kovaksi ja katkeraksi kävin noina takavuosina!
Tunsin rahan arvon niin kipeästi, että loittonin lähimmäisistäni.
Pelkäsin tuttavia, jotka mahdollisesti pyytäisivät lainaa. Pelkäsin
köyhiä. He ehkä kerjäisivät tai varastaisivat meiltä. — Kerran
hädissäni läksin pyytämään apua setä-ukolta, huolimatta siitä, että
välimme äidin kuoleman ja minun naimisiin menoni jälkeen kokonaan oli
rikkoutunut. Tulin sopimattomasti, huomasin sen. Mutta en uskaltanut
kääntyä takaisin. Boris oli taaskin vuoteessa ja viikon kuluessa
lankesi kaksi vekseliä maksettavaksi. Niin huolettomasti kuin
mahdollista viskasin siksi heti tervehdittyäni tulemaan: setä, onko
sinulla rahaa lainata?
Ukko rähähti tavanmukaiseen nauruunsa. — Vai rahaa! Olisit ajatellut
rahaa silloin kun otit miehen! Johan minä sanoin.
— Sinä muistutit minulle, että olin jalosukuinen. _Jalo_sukuinen ottaa
sen jota rakastaa.
— Ja elää rakkaudellaan!
— Elää rakkautensa voimassa — työllään. Hyvästi setä! — Minä lennätin
oven kiinni.
— Siinä annettiin niinkuin ennenkin sana sanasta. Kova oli kovaa
vastassa. Mutta seuraavana päivänä sain nimettömän rahalähetyksen,
joka auttoi minua suuresta hädästä. Ja kun lopuksi sain tämän suuren
perinnön, liikutti se minua syvästi. Se oli ehkä sittekin uskollisen
rakkauden palkka, jonka naisen uskottomuudesta katkeroittunut mies
jätti jälkeensä.
Katsoin seinälle, missä Tamaran muitten sukulaisten joukossa
kasvatti-sedän kuva riippui. Tarkastin tuota terävää, aatelista
kotkannenää, josta Tamara oli maininnut ja suuta, joka niin helposti
vääntyi pilkkanauruun. Toisenlaisissa oloissa olisi se ehkä hymyilyt
hyvää, kaunista hymyä. Näin paljon mahdollisuuksia noissa kasvoissa.
Mutta näin että niissä piilevä hyvä oli tullut tukahutetuksi.
En voinut olla ajattelematta poikiani. Nyt kun he yhtenään olivat
katsomassa kuolemaa silmästä silmään, en voinut muuta kun tuhlailla
heille äidinrakkauttani. Mutta tavallisissa oloissa olin ollut vaativa
äiti. En mielestäni kyllin ankarasti voinut heille teroittaa sitä, että
jok'ainoassa elämän kokemuksessa, oli se vähäpätöinen ja arkinen tai
ratkaisevan tärkeä, tarjoutui porras sekä ylöspäin että alaspäin.
Katsellessani vanhuksen seinällä riippuvaa kuvaa iloitsin
ankaruudestani. Mutta samalla kävi minun sääli tuota vanhaa, yksinäistä
miestä. Tamarakin näkyi tuntevan samaa, sillä hän jatkoi äkkiä:
— Kunpa setä olisi aavistanut, miten suunnattoman suuresta taakasta
hän meidät vapautti! Boris pääsi veloistaan, saimme tämän kodin ja
"last but not least" kävi Borikselle mahdolliseksi erota sotaväestä ja
siviilimiehenä asettua tänne maalle.
Hän painui hetkeksi muistelmiinsa. Hänen herkistä kasvoistaan näin,
etteivät ne olleet yksinomaan valoisaa laatua. Huomasin senkin, että
hän pari kertaa aikoi sanoa jotain. Mutta lopuksi hän ainoastaan
huomautti:
— Kun viime sota idässä syttyi, tulimme erehdyksen kautta siihen
käsitykseen, että Boriksen oli lähdettävä rintamaan. Siitä asti oli
hartain toivoni saada hänet toiselle alalle. Ja se toivo toteutui
puolitoista vuotta sitte sedän testamentin kautta.
Vasta puolitoista vuotta takaperin!
Kun ajattelin, miten suuret heidän vaikeutensa olivat olleet ja miten
lyhyt se aika, jona he olivat saaneet nauttia turvatusta onnesta,
ymmärsin paremmin kuin koskaan Tamaran hillitöntä tuskaa.
Katseeni etsi pöydän yläpuolella iltahämyssäkin loistavaa "Voittoa".
Sen kasvoilla heijastui autuasta, yliluonnollista riemua. Se ei
kuvannut voittoa, jonka jalkoihin joukot sortuvat. Tämä "voitto" oli
sekä syvempää että korkeampaa. Mutta läpikuultavuudessaan hauraana,
helposti särkyvänä kuin mainen onni seisoi se jalustallaan.
Tunsin katseeni kostuvan. — Rakas lapsi, — (Vaikka ero ijässämme
ei ollutkaan aivan suuri, käytin tätä nimitystä sydämeni suurimman
hellyyden ilmaisijana) — koko sydämestäni olisin suonut teille pitempää
onnen aikaa!
Hän pyyhkäisi hätäisesti kyyneleen silmästään. Niin pitempää,
pitempää, sitähän he olivat toivoneet. Mutta tuo lyhytkin aika oli
antanut äärettömän paljon. Eivätkä he noita takavuosiakaan olisi
antaneet pois, jälestäpäin ei ainakaan. Niiden aikanahan he olivat
saaneet osoittaa, jaksoivatko elämässä toteuttaa mitä sanoin olivat
luvanneet. Jo kihlausaika oli ollut siksi vaikea, että he hyvin
tiesivät naimisiin mennessään lähtevänsä raskaalle taipaleelle.
He olivatkin tälle taipaleelle vihkiytyneet tavalla, joka heille
merkitsi paljon enemmän kuin ne menot, jotka heidän hääpäivänään
sitä seurasivat. Juuri ennenkuin läksivät kirkkoon he käsi kädessä
toistivat ne sanat, joita he aina olivat ihailleet, Gloryn lupaukset
John Stormille: otan sinut — — rakastaakseni ilossa ja murheessa,
rikkaudessa ja köyhyydessä, terveyden ja sairauden päivinä — — kunnes
kuolema meidät eroittaa.
— Anna Petrovna, minkä pappi juhlatilaisuuksissa sanoo se jää helposti
ulkopuolelle meitä itseämme, mutta kun sitä näin, ei huumauksen hetkenä
vaan tyynesti silmä silmässä, käsi kädessä lupautuu toisilleen, ei
senlaista lupausta helposti rikota.
Hän nousi, kohotti taas käsivartensa ylöspäin niinkuin hänellä oli
tapana tehdä etsiessään ilmausta lausumattoman voimakkaille tunteille
ja kuiskasi: — Me sanoimme usein, usein niin. Vaikeina hetkinä otimme
toisiamme kädestä ja toistimme: ilossa ja murheessa — kunnes kuolema
meidät eroittaa. — Ne sanat olivat ensimäisemme tässäkin kodissa.
Tamara oli tähän asti pysynyt hämmästyttävän tyyneenä, mutta viime
sanat ja niiden herättämät muistot kävivät hänelle ylivoimaisiksi.
Hänen äänensä murtui, ja kuin häveten liikutustaan syöksyi hän
huoneesta, Näin että hän vapisi pidätetystä itkusta.
Koetin tästäpuoleen huolellisesti välttää kaikkea mieltäliikuttavaa.
Tamara oli mielestäni hyvin heikko, joskaan hän ei itse
kiinnittänyt huomiota siihen. Jokapäiväinen posti säännöllisine
sanomalehtitietoineen sekä usein sotarintamasta saapuvine
tervehdyksineen toivat myöskin tarpeeksi mielenliikutusta. Koetimme
siitä syystä viettää niin rauhallista ja ymmärtäväistä elämää
kuin kahdelle meidän asemassamme olevalle oli mahdollista. Teimme
kävelymatkoja yhdessä, lueskelimme, ja ennenkaikkea kirjoitimme usein
ja pitkältikin rakkaillemme. Minulla oli kolme, joille kirjoittaa,
hänellä vain yksi, mutta luulen, että hän kirjoitti yhtä paljon kuin
minäkin. Hänellä oli tapana kirjoittaa kaksi kirjettä samaan postiin,
toisen pitkän "luettavaksi kun sinulla on aikaa", toisen lyhyen, jossa
oli vain sydämellinen "hyvää huomenta" tai "hyvää yötä". Eräs tällainen
tervehdys sattui kerran käteeni ja tulin sen lukeneeksi ajattelematta
mitä tein. Toisella sivulla näin: Hyvää huomenta armaani! Rakkauteni
panssari peittäköön sinut tänään! toisella: Nuku hyvin rakkaimpani.
Minäkin koetan nukkua — käsi sinun kädessäsi kuten ennen. Se rauhoittaa.
Ymmärsin miten paljon sisältyi tähän tervehdykseen, sillä Tamara oli
kerran tullut kertoneeksi, että heillä oli tapana illoin nukkuessaan ja
öisin herätessään tarttua toinen toisensa käteen tunteakseen, että he
yhä omistivat toisensa.
Sekä häpeissäni että liikutettuna pistin tervehdyksen takaisin
salkkuun, josta se oli pudonnut, ja kiiruhdin etehiseen, jossa Tamara
odotti minua yhteiselle kävelylle. Hän oli tänään entistäkin enemmän
virkistyksen tarpeessa, sillä ensi kertaa oli kulunut lähes kaksi
viikkoa hänen saamatta sanaakaan Borikselta.
* * * * *
En tiedä miten pitkälle oleskeluani Tamaran kodissa olisi jatkunut,
ellei odottamaton tiedonanto vanhimmalta pojaltani äkkiä olisi sitä
keskeyttänyt. Nuorimpani oli vakavasti, joskaan ei hengenvaarallisesti
sairastunut ja oli tulossa kotiin hoidettavakseni. Sähkösanoma tuli
illalla. Seuraavana aamuna matkustin.
Suurin osa yöstä meni meiltä keskusteluun. Huolimatta sähkösanoman
rauhoittavasta sävystä, olin järkytetyssä mielentilassa. En voinut
ajatella nukkumista, eikä Tamarakaan suostunut jättämään minua yksin.
Hän tilasi juuri ennen toisten maata menoa meille valkeata uuniin,
(kevään tulosta huolimatta oli ilta nimittäin kolkko) ja sydänyön
aikana hän itse valmisti meille teetä.
Tähän asti olin minä vanhempana ja vahvempana koettanut tukea ja
lohduttaa häntä. Nyt hän teki sitä minulle. Tähän asti olin minä
häntä puhuttamalla koettanut keventää hänen kuormaansa, nyt kohdistui
keskustelumme kokonaan poikiini ja minuun. Vuoromme olivat vaihtuneet.
— Ainoastaan kerran luiskahtivat Tamaran ajatukset sanojeni johdosta
hänen omaan kohtaansa.
Tamara oli juuri kantanut höyryävän samovaarin pöydälle. Hänen siinä
askarellessaan emäntähommissa, seurasi katseeni hänen kauniin,
jalomuotoisen kätensä liikkeitä. En voinut olla ajattelematta kaikkea
sitä uskollista, uupumatonta työtä, jota nuo kädet olivat tehneet,
Äidinsydämessäni heräsi ehdottomasti ajatus: kumpa poikanikin kerran
saisivat tuollaisia vaimoja!
Lausuin kai ajatukseni ääneen, sillä Tamaran kasvoille lehahti sama
ilon ilme, jonka ennenkin olin niissä huomannut kehuessani häntä ja
hänen kotiaan. Siinä ei ollut kiitokseen kipeän itseensätyytyväisyyttä,
vaan paremmin työssä uupuneen tekijän kiitollisuutta eteenpäin
kannustavasta sanasta.
Emme puhuneet asiasta sen enempää. Mutta minä ajattelin itsekseni miten
oivallinen, ihmisten sisäisen arvon mittaaja koetuksen ja murheen
aika on. Nykyinenkin hätä nostatti joukottain maani naisia rakkauden
suuriin, itseään unohtaviin tekoihin. Toiset taasen iloitsivat entistä
upeammista puvuista ja entistä kimaltelevimmista kalleuksista.
— Tamara, sanoin äkkiä, oletko tullut ajatelleeksi, että naisemme
nykyään joko kamppailevat sydämessään suuri rakkaus ja suuri tuska tai
iloitsevat entistä koreammista helyistä.
— He eivät koskaan ole rakastaneet, sanoi hän yksinkertaisesti, Sitte
hän kaasi teetä laseihimme.
Kukaan ei meistä jatkanut puhetta. Yön hiljaisuus vallitsi
ympärillämme. Samovaari pöydällä vain puhisi hiljakseen ja keittiön
puolelta kuulin kuin tukahutettuja nyyhkytyksiä. Vanha Sanja itki
poikiaan.
Seuraavana aamuna saattoi Tamara minut asemalle. Vielä junan astimella
hän suuteli minua kiittäen kaikesta mitä olin ollut hänelle hänen
suuressa surussaan. Sitte juna vihelsi ja meidän tapaamisemme oli
päättynyt.