I.

Istuimme yöjunassa vastakkain. Matkustajia oli ihmeen vuoksi siksi

vähän, että hyvin olisimme voineet paneutua pitkäksemme, mutta

maattuamme jonkun aikaa silmää ummistamatta, olimme kumpikin asettuneet

istumaan.

Jo maatessani olin tuon tuostakin salaa koettanut tarkastaa toveriani.

Hän oli ollut vaunussa minun noustessani siihen ja huomioni oli kohta

kiintynyt häneen sekä hänen ystävällisen käytöksensä, että hänessä

silmäänpistävän väsymyksen johdosta.

Toverini oli erittäin miellyttävä, oikeinpa kaunis nainen. Hänen

piirteensä olivat hienot ja tumma, hiukan aaltoileva tukka oli upean

runsasta. Erityisesti kiintyi kuitenkin huomioni hänen hienoon,

läpikuultavan valkoiseen ihoonsa, joka antoi koko hänen ulkomuodolleen

erehdyttävän germaanilaisen leiman.

Monista, tuohon hienoon hipiään uurtautuneista rypyistä päätin, että

toverini, joko oli kärsinyt paljon, tai oli vanhempi kuin miksi häntä

aluksi luulin. Muutama hänen tummasta tukastaan esiin pilkistävä,

hopeankarvainen hiussuortuva todisti myöskin samaa.

Asetellessani tavaroitani junaverkkoon, olimme vaihtaneet muutamia

sanoja. Myöhemmin sattui eräs ruusuistani putoamaan lattialle,

(Eräs ystäväni oli osaaottavassa rakkaudessaan tuonut minulle kolme

tummanpunaista ruusua, joiden merkityksen kohta ymmärsin.) Kumarruimme

yhtaikaa nostamaan ruusuani ja jouduimme siten katsomaan toisiamme

aivan silmästä silmään. Silloin näin, että hän oli itkenyt, ja että

katse oli kärsimyksestä väsynyt.

Ajattelin rakkaita, reippaita poikiani, ja päätin mielessäni että

toverini oli yksi niistä lukemattomista, joiden sisin viime-aikaisten

tapahtumien kautta oli verille raastettu.

Olisin mielelläni sanonut jotain, mutta lämmin osanotto, joka avaa

monen suun, sulkee sen usein minulta. Niin nytkin.

Olimme istuneet kotvan aikaa kumpikin ajatuksiimme painuneena,

kun toverini yhtäkkiä, junan seisoessa jollain asemalla, katkaisi

äänettömyyden.

— Mikä kauhea yö! Kuuletteko tuulen vaikerrusta?

Olin sitä jo kauvan tarkannut. Olin kysynyt itseltäni oliko se vain

kuvittelua, heijastus omista tunteistani, vai säestikö luonto todella

ihmissydänten tuskaa. Taivaskin tuntui minusta kätkeytyneen niin

etäälle, että sen ainoa ilmaus olemassa olostaan oli virtanaan valuva

sade. — Taivaskin itki maan lasten kanssa.

Toverini tarttui kohta ja tulisesti sanoihini.

— Mutta maa ei itke, se riehuu. Kuuletteko? Ettekö jo iltapäivällä

huomanneet miten armottomasti myrsky ahdisti nuorta nousemassa olevaa

metsää. Se pani vanhat, jäykkäniskaiset puutkin taipumaan. Ja siellä,

missä ei metsä ollut suojaamassa, pieksi se maata kuin raipaniskut

alastonta selkää. — Kuulkaa! Ilma on täynnä temmellystä.

En kohta vastannut. En ollut selvillä siitä, mistä jatkaa. Sitä paitse

tahdoin jättää johdon toverini käsiin, nähdäkseni, mihin suuntaan hänen

ajatuksensa kääntyisivät.

— Onko teillä ketään rintamassa, kysäisi hän äkkiä.

— Kolme kukoistavaa poikaa. Minä olen leski.

Matkatoverini kasvojenilme muuttui äkkiä. Sisar ei olisi voinut

osoittaa sydämmellisempää osanottoa kuin hänen katseensa.

— Kolme, — kolme! — Hän huojuttelihe edes takaisin.

— Kolme, vahvistin katsoen ruusuihin. Hän ymmärsi heti ja se vaikutti

odottamattoman voimakkaasti häneen. Hän painoi nenäliinan silmilleen

ja istui pitkän aikaa siten, luullakseni taistellen itkua vastaan,

— Tummanpunaisilla ruusuilla on erityinen merkityksensä miehelleni

ja minulle, sanoi hän selittävästi ottaessaan nenäliinan silmiltään,

— Siinäkin kukkaisvihossa, jonka hääpäivänämme sain, oli valkoisten

ruusujen joukoissa vihon toisella kulmalla kimppu hehkuvan punaisia.

— Miehenne on rintamassa, arvelin varmana siitä, että selitykseni hänen

mielenliikutukseensa oli yhtä oikea kuin luonnollinen. Mutta minä

erehdyin.

— Ei,— ei vielä ainakaan — — Ja sittekin — — Minä olen jo maistamassa

sitä tuskaa, — (hän katsoi minuun kuin vaa'alla punnitakseen

tyyneyttäni) johon te jo ehkä olette tottuneet, lisäsi hän hieman

epäröiden.

Tottunut? Saattoiko, senlaiseen tottua. Siihen alistuttiin: tyynesti,

kapinoiden tai murtuen. Senlaiseen ei kukaan tottunut, ei äiti

ainakaan. Sanoin sen suoraan.

Mainitessani äitiyttä ja äidin tunteita, näin hänen katseessaan

terävän, miltei loukkautuneen välähdyksen, mutta muuten näkyivät sanani

herättäneen vastakaikua hänessä. Hän tarttui kaksin käsin minun käteeni

ja puhkesi puhumaan kai enemmän oman mielensä kevennykseksi kuin

uskoutuakseen minulle.

— Miten hyvää tekeekään kuulla tuollaista! Löytyy oikeastaan niin

vähän ihmisiä, jotka osaavat rakastaa, todella _rakastaa_. Mutta se,

joka sitä osaa, hän on samalla avannut sydämensä elämän suurimmalle

ilolle ja sen suurimmalle tuskalle. Ne käyvät usein käsityksin. Olen

kokenut sitä ennen ja nyt taaskin, — Katsokaa, — hän alensi äänensä

kuiskaukseksi, — mieheni on paraikaa Pietarissa, Hän on siinä asemassa,

että oikeastaan voisimme olla aivan rauhalliset, mutta tämä kauhea sota

on kuin myrsky, joka ei säästä suojatuintakaan lahden poukamaa. — Me

saimme viime viikolla huolestuttavia uutisia. Boris matkusti silloin

heti Pietariin. Hän lupasi minun tähteni koettaa kaiken voitavansa. Ja

minä tiedän että hän koettaa. Vaan en sittekään saanut rauhaa kotona.

Lausuin arveluni, että asiain näin ollen oli ymmärtämätöntä surra ennen

aikojaan. Olihan monta mahdollisuutta.

Hän käsitti minua väärin. Näin sen hänen katseensa tulisesta

leimauksesta ja tavasta, jolla hän kohotti päätänsä.

— Boris ei koskaan, ei koskaan alennu ostamaan itselleen etuuksia!

Tietäisitte minkälainen hän on. Oikeus merkitsee hänelle enemmän kuin

mikään muu maailmassa. Oikeus merkitsee enemmän kuin elämä ja onni!

Hänen äänensä värähti ylpeätä, ihanoivaa rakkautta.

— Oh, jatkoi hän, ja sanat tulivat kuin ryöppynä, — kukaan ei

oikeastaan tunne häntä. Hän näyttää usein ympäristölleen karun pinnan.

Monet arvelevat, ettei hänessä ole mitään, ei kerrassaan mitään

erikoista. Mutta minä tunnen ja tiedän. — Olisinko minä muuten valinnut

juuri hänet niiden monien joukosta, —

Lause katkesi kesken. Tuntui siltä kuin hän olisi hämmästynyt omaa

avomielisyyttään. Mutta vaikka sanat olivatkin aivan kuin vahingossa

luiskahtaneet hänen huuliltaan, en voinut olla tarttumatta niihin.

Olin alunpitäen arvellut, että toverini oli voimakas, eheäpiirteinen

persoonallisuus. Ja koko hänen esiintymisensä oli vahvistanut

käsitystäni. Sentähden minä hyvilläni kaikesta mikä houkutteli häntä

puhumaan, tartuin äsken katkenneen puheen päähän. Sanoin hieman

hymyillen hyvinkin uskovani, että hänellä tyttönä oli ollut paljon

pyytäjiä. Olihan hän kaunis vieläkin.

Kohteliaisuuteni näkyi ilahduttavan häntä, vaikka hän puolittain

torjui sen. — Mitä vielä, minähän jo olen vanha. — Mutta hän naurahti

samassa, ja minusta tuntui siltä kuin hän tietämättään olisi nauttinut

siitä, että ajatukset hetkeksi suuntautuivat pois hänen sisintään

raatelevasta surusta. Ehkäpä hän juuri siitä syystä puoleksi naurahtaen

jatkoi: Eihän sitä oikeastaan tällaisesta jutella, mutta moni

kohta on yksinomaan koomillisena jäänyt mieleeni. Olin ainoastaan

viidentoistavuotias tyttöletukka kun leikki alkoi. Herra oli muuten

puolihassu. Hän tuli kasvatti-isäni kotiin ja aikoi aivan väkipakolla

sekä suudella että kihlautua. Me juoksimme ruokasalin pöydän ympärillä,

minä pakoon, hän perässä. Mutta luuletteko että minä siihen aikaan

ymmärsin pitää sitä minään, en pahana enkä hyvänä. Olipahan vain kuin

hippasilla juoksua.

Hän nauroi hetken itse makeasti. Mutta sitte hänen kasvojensa

ilme äkkiä muuttui. — Vaan siihenpä lapsuuden huolettomat päivät

loppuivatkin, — tai oikeammin kohta sen jälkeen, — Hän huokasi

raskaasti ja hänen valkealle otsalleen muodostui kaksi syvää laskosta.

Ne syntyivät syvinä ja terävinä ja ilmestyivät niin kotiutuneesti hänen

otsalleen, etten voinut olla kiinnittämättä huomiota niihin. Toverini

oli nainen, joka oli kärsinyt paljon. Siitä olin vakuutettu.

Osanottoni esti minua hetkeksi jatkamasta puhelua. Mutta haluni

lähemmin tutustua matkatoveriini oli siksi suuri, etten voinut

jättää keskustelua siihen. Olin sitä paitsi vakuutettu siitä, että

hän ennenkaikkea kaipasi henkilöä, jolle hän saattoi avautua. Ja

vento vieras oli tällä kertaa ehkä sopivampikin kuin joku läheinen,

etenkin vieras, jonka omat kokemukset tavallaan tekivät hänet läheistä

läheisemmäksi. Jatkoksi toverini viime sanoihin lausuin siksi sen

arvelun, että vasta suuri ja todellinen rakkaus oli kypsyttänyt hänet

naiseksi. Lapsuusaika ja lapsenmieli jäivät häneltä hänen tutustuessaan

tulevaan mieheensä.

Odotin että huomautukseni johdosta toverini kasvot äkkiä kirkastuisivat

ja hän innostuisi kertomaan tutustumisestaan mieheensä. Mutta taaskin

erehdyin. Poimuihin painunut otsa pysyi yhä laskoksissaan, ja suun

ympärillä väreili haikea piirre.

— Ei, sanoi hän hitaasti ajatuksiinsa painuen, — pikemmin voin sanoa

että se ilta, joka teki lapsesta naisen, samalla kypsytti minut

rakkaudelleni. — Nähkääs, sille, joka ei kasva vanhempiensa kodissa, ei

ole oikeata huoletonta lapsuutta, — tai jos onkin, tapahtuu kypsyminen

äkkiä ja usein katkeralla tavalla. Näin kävi minun. Olin aivan pieni

isäni kuollessa. Äitini, joka oli vanhaa, arvossapidettyä sukua, heikko

terveydeltään, sekä aikansa lapsena sidottu toimimaan yksinomaan kodin

piirissä, lupautui hoitamaan erään leskeksijääneen serkun taloutta,

Hänen asemansa muodostui siksi, miksi naisten yleensä tällaisissa

tapauksissa. Hän oli armoleivän syöjä, jonka asema oli tavallistakin

vaikeampi siksi, että hänellä päälle päätteeksi oli lapsi. Itse en

pitkään aikaan ymmärtänyt asemaani, äitini asemaa vielä vähemmän.

Mutta sitte tuli herääminen. Ja niin katkera kuin se olikin, saan ehkä

kiittää kypsymistäni kärsimyksen ymmärtämiseen siitä, että katseeni

monien joukossa kiintyi juuri Borikseen.

Hän kavahti äkkiä pystyyn ja tarttui molempiin käsiini. Minä tunsin

otteesta miten hän vapisi, — Te ette voi aavistaa mitä hän on minulle,

kuiskasi hän ääni liikutuksesta värähdellen. — Nyt tunnen selvemmin

kuin koskaan, miten kaikki minussa, koko elämäni on tarkoittanut ja

yhä tarkoittaa häntä, yksin häntä. Hänelle olen elänyt ja elän —

kaikesta huolimatta — ilolla. Ilman häntä? — Ei, ei! — Minä en voi sitä

ajatellakaan. Se on mahdottomuus. Minä en voi, — en tahdo.

— Sadat, tuhannet ja miljoonat ovat ehkä ajatelleet samoin, ja sittekin

— — Te tiedätte itse — — Sanoin sen niin pehmeän säälivästi kuin

mahdollista, vaikka äidinsydämeni värisi tuskasta.

Hänen katseensa painui. — Olen sanonut sitä itselleni. Olen kysynyt

miksi juuri me säästyisimme. — Ja sittekin. Ehkä ymmärtäisitte

minua, jos tietäisitte minkälaista elämämme on ollut. Hän oli hyvin

sairas kun menimme naimisiin. Meillä ei ollut varoja, ei omaisia. Me

omistimme vain toisemme. Hän makasi vuoteessa. Minä tein työtä yöt

päivät ja siinä ohessa hoidin häntä. — Vuosikausia olen kamppaillut

saadakseni pitää hänet. Ja nyt, kun hän on terve ja kukoistava, kun

olen saavuttanut voiton elämäni suuressa taistelussa, nytkö minun olisi

luovuttava hänestä? — Luovuttava? Niin, miksei, jos hänen onnensa olisi

kysymyksessä. Silloin minä jaksaisin. Mutta luovuttaa hänet, sodan

kauhuihin — —

Hän painui hervottomasti takaisin paikalleen ja rajut nyyhkytykset

vapisuttivat koko hänen ruumistaan.

Minä nousin, tartuin hänen päähänsä ja painoin sen rintaani vastaan.

Sykkihän siinä äidin sydän. Ja olinhan itse antanut rakkaimpani juuri

sodan kauhuihin.

Luulen, että hän käteni kosketuksessa tunsi mielialani, sillä hän

tarttui toiseen käsistäni ja painoi sen kiihkeästi huulilleen. Puhua

hän ei voinut.

En tiedä, miten kauan olimme siinä, hän itkien kokon lyyhistyneenä

paikallaan, minä vieressä seisomassa, painaen hänen päätään rintaani

vasten ja silloin tällöin hyväilevästi puristaen häntä lähemmäksi

itseäni. Ajan kulku tuntuu tuollaisina hetkinä pysähtyneen. Sisäinen

näkemyksemme on niin teroittunut, sisäinen korvamme niin herkkä, että

kaikki ulkonainen on kuin lakannut olemasta.

Sinä hetkenä jaksoin melkein tuntea kiitollisuutta siitä, että omasta

kohdastani olin tullut pakoitetuksi uhraamaan niin paljon. Tunsin mikä

luja ja läheinen yhdysside se oli minun ja kärsivien lähimmäisteni

välillä. Tunsin, etten ollut vain äiti, jolta kaikki mikä on hänelle

kalleinta oli viety, olin osa kärsivässä kokonaisuudessa. Ja tuska,

jota tunsin ei ollut vain minun, se oli kaikkien. Mutta ymmärsin

samalla, että se taudin kipeänä ilmaisuna nostattaisi meidät taisteluun

itse tautia ja sen alkujuurta vastaan.

— Lapsi, sanoin niin hiljaa ja hyväilevästi kuin taisin, ja ääneni

värähti, sillä sitä nimitystä en ollut käyttänyt sen jälkeen kuin

nuorimpani läksi rintamaan. — Lapsi, teidän täytyy panna levolle.

Tunsin kuinka hän vapisi rintaani vasten. Ajattelin taaskin sitä, että

hän oli vain yksi lukemattomien joukosta. Mutta se, että näin hänet

osana kärsivää kokonaisuutta, ei suinkaan siirtänyt häntä etäämmälle

minusta. Päinvastoin. Suuri suru opettaa meitä suuresti rakastamaan ei

ainoastaan muutamia, vaan kaikkia. Sinä on sen siunaus.

— Teidän täytyy välttämättä panna maata, sanoin nyt miltei käskevästi.

— Te tarvitsette voimia _hänen_ tähtensä.

Enempää ei tarvittu. Hän nousi kuin kuuliainen lapsi ja rupesi

purkamaan tavaroitaan. Kun suojahuivit ja päänalunen olivat

paikoillaan, asettui hän pitkäkseen ja minä peitin hänet. Sitte

paneuduin itsekin maata.

Makasimme taas vastatusten kuten pari tuntia aikaisemmin, mutta miten

paljon olikaan mahtunut noihin tunteihin! Ne olivat tehneet meidät,

ventovieraat läheisiksi toisillemme ja ne olivat kai ainakin jonkun

verran syventäneet ymmärtämystämme muitakin kärsiviä kohtaan.

Katsoin matkatoveriini ja näin, että hän valvoi. Käännyin selin häneen

toivossa että hänen ehkä siten olisi helpompi nukkua. Itse en voinut

unta ajatellakaan. Nyt, kun en enää toisen tähden eläytynyt hänen

kokemuksiinsa, olin kokonaan poikieni luona. Makuupaikkani pehmeys

pakoitti minua ajattelemaan heidän kylmää vuodettaan juoksuhaudoissa.

Lämpö junavaunussa muistutti minulle, että kamala surmantuli ehkä oli

heille ainoa valon ja lämmön liesi.

Ymmärrän hyvin äitiä, jonka selkään ilmestyi jälkiä

raipparangaistuksesta silloin, kun hänen poikaansa tuhansien

peninkulmien päässä piestiin. Lapsi pysyy aina — olipa hän ulkonaisesti

kuinka etäällä tahansa — osana äidistään, vieläpä osana, joka

äidinsydämelle välittää kaikkein syvimmät ja herkimmät tuntemukset.

Heräsin omista ajatuksistani kuullessani vierustoverini liikahtavan.

Käännyin häneen päin ja näin hänen makaavan silmät selkosen selällään,

katse lasittuneena, keskitettyä tuskaa ilmaisevana tähdättynä kattoon.

Hän ei nähtävästi ollut nukkunut sen enempää kuin minäkään.

Koetin löytää sopivaa puheen alkua, mieluimmiten sellaista, joka

veisi hänen ajatuksensa pois häntä kalvavasta huolesta, ja joka

kuitenkin olisi siksi lähellä sitä, että se pystyisi kiinnittämään

hänen mieltään. Pääsinkin ilokseni käsiksi aikaisemmin katkenneeseen

puheenpäähän.

— Koska emme kuitenkaan nuku, voimme yhtä hyvin keskustella kuin maata

vaiti, huomautin alotteeksi.

Matkakumppalini vavahti kuin odottamatonta kosketusta säikähtävä. Hänen

ajatuksensa olivat nähtävästi olleet etäällä.

— Niin puhella, toisti hän hitaasti, tietämättä itsekään mitä sanoi.

Mutta minä en hellittänyt. — Te pidätte minua kenties tunkeilevana,

mutta minusta me surun sitein olemme tulleet niin lähelle toisiamme

että meillä jo on jonkinlaisia oikeuksia. Sentähden pyytäisin teiltä

jatkoa erääseen kohtaan, josta itse aikaisemmin aloitte puhua.

Hän katsoi kysyvästi minuun. Näin että hänen ajatuksensa ainoastaan

vähitellen ja vaivalla kääntyivät pois tavallisesta uomastaan.

— Niin, jatkoin itsepintaisen päättävästi. — Te mainitsitte aikaisemmin

pikku tapahtumasta, joka lapsesta äkkiä teki kypsyneen aika-ihmisen,

Mutta tapahtuma jäi teiltä kertomatta sen kautta että ajatuksenne

silloin luiskahtivat toiseen uomaan.

— Niin todellakin! — Hän näytti havahtuvan. — Joku teidän

kysymyksistänne kai herätti eloon tuon muiston. Se koski itsessään

hyvin mitätöntä tapahtumaa. — — Hän näytti epäröivän, — Mutta se jätti

pysyväisen jäljen elämääni, lisäsi hän ja huokasi.

Huomautin, etten suinkaan tahtonut kuulla mitään, jos puhuminen rasitti

häntä tai jos se muuten herätti surullisia muistoja. Mutta silloin

hän vilkastui. Hän tahtoi mielellään kertoa. Se päinvastoin oli

helpoitukseksi.

Hän palasi kertomukseen ensimäisestä kosijastaan. — Tiedättekö, niin

hullulta kuin se kuluukin, oli kasvatti-isäni hyvillään tapahtumasta.

Häntä tyydytti nähdä minussa haluttua tavaraa. Mutta samalla hän oli

hyvillään siitä, etten ollut valmis kiittämään ja myöntymään ensi

tarjoukseen. Puhuessaan asiasta hän viskasi silmilleni sanan, jonka

vaikutusta hän ei itse edeltäkäsin arvannut. Hän mainitsi jotain

siitä, että haluttu tavara helposti löytää ottajansa eikä jää toisten

elätettäväksi.

— Ne sanat herättivät minut. En tahtonut syödä armoleipää. Tahdoin itse

ansaita. — Näen itseni vieläkin, kuudentoista maissa olevana tyttösenä,

paksu palmikko niskassa seisomassa kasvatti-isäni huoneessa.

— Setä, sanomalehdissä olleen ilmoituksen perustuksella olen aikonut

hakea erästä ääneenlukijan paikkaa. Minä tahdon ansaita.

Vanhus nahkaisessa nojatuolissaan rähähti nauruun, kumartui hieman

eteenpäin ja katsoi yli kakkulainsa minuun. Katse pisti kuin naskali.

Terävä, aatelinen kotkannenä näytti entistäänkin terävämmältä, —

Sinä unohdat mitä alkujuurta sinä olet. Meidän sukumme jäsenet eivät

ansaitse leipänsä, ei ainakaan sillä tavalla.

— Silloin haen toista työtä. — Siinä oli kova kovaa vastaan,

— Ja otat, jos _minä_ siihen suostun. — Katse käski minut ulos, ja

minä menin, — menin äidin huoneeseen ja itkin siellä sekä tappiotani,

asemani riippuvaisuutta että ennen kaikkea pimeältä näyttävää

tulevaisuuttani. Olin hillittömässä surussani itsekäs ja ajattelematon

kuin nuori ainakin. En tullut ajatelleeksikaan, että sanani yhtenään

sattuivat kuin piiskan sivallus äitiin, ja että hillitön suruni hänelle

oli veitsen terän upottamista yhä syvemmälle kipeään haavaan, — —

Kun mielenkuohuni oli vähän asettunut, tunsin äidin pehmeän, pienen

käden päälaellani. Se käsi oli pehmeätä silkkiäkin pehmoisempi, ja

sen hyväilyt sekä lohduttivat että hallitsivat minua, — nyt kuten

usein ennenkin. — Hänen siinä minua hyväillessään, tulin kohottaneeksi

katseeni häneen, ja silloin — näin mitä en koskaan ennen ollut nähnyt:

näin miten syvästi hän itse kärsi.

Toverini kertomus katkesi siihen. Hän painui muistoihinsa enkä tahtonut

häiritä häntä. Mutta hetken kuluttua hän itsestään jatkoi:

— Missä määrin äitini varhaisemmat kokemukset olivat syynä siihen

surumielisyyteen, jonka huomasin pysyväisesti asustavan hänen

olemuksensa pohjalla, siitä en koskaan päässyt kokonaan perille.

Mutta sen ymmärsin, että hän oli kokenut paljon raskasta. Hänen ainoa

poikansa, minua viisitoista vuotta vanhempi veljeni, oli osaksi

hurjan elämänsä, osaksi kasvatti-isäni ankaruuden johdosta nuorena

lähtenyt Amerikkaan ja sille tielle hävinnyt. Veliraukallani oli kai

peruja isäni suvusta, jonka miehiset jäsenet olivat tunnetut sekä

pelikiihkostaan että suurellisesta yli-varojensa-elämisestä. Monet

kodin naisjäsenistä olivat sekä tavalla että toisella saaneet kuitata

heidän laskujaan.

Toverini huokasi syvään, mutta jatkoi taas.

— Kun, äiti sinä iltana katsoi minuun, kysyi hänen katseensa: Vieläkö

sinäkin? Eikö maljani jo ole täysi. — — Ymmärrätte että sinä iltana

kypsyin täysi-ikäiseksi. En ollut lapsi enään. Olin nainen. Ja

riippuvassa asemassa olevan naisen tavoin keinottelin siitä alkaen,

päästäkseni pyyteitteni perille. Opin iloitsemaan siitä, että olin

kaunis ja että nuorekkaalla naiskauneudella oli vaikutuksensa vanhaan

ukonrähjäänkin. Opin käyttämään näpperyyttä, sanansutkauksia ja

leikinlaskua aseinani. Sanalla sanoen: lapsellinen välittömyys vaihtui

valtioviisaan naisen harkittuun menettelyyn. Mutta enemmän kuin mitään

muuta opin sittekin suhteessani äitiin. Siitä illasta asti oli hän

elämäni keskipiste. Hänelle, hänen hyväkseen elin. Ja siitä maaperästä

nousi myöskin vastaisuudessa rakkauteni Borikseen.

Muistot olivat kokonaan temmanneet toverini muassaan. Luulen ettei hän

ollut tietoinen milloin hän puhui, milloin hän painui ajatuksiinsa.

Kaikkein vähimmin hän muisti sitä, että hänellä oli kuulija.

— En tiedä, jatkoi hän kuin itsekseen, olisinko minä toisissa oloissa

kasvaneena kiintynyt Borikseen. Joskus ajattelen, että me joka

tapauksessa olisimme löytäneet toinen toisemme. Mehän olemme luodut

toisiamme varten. Toiste taas tuntuu siltä, kuin juuri ahtaat olot ja

rakkauteni äitiin olisivat kehittäneet minussa sitä, mikä kohta ensi

näkemältä kiinnitti minut Borikseen.

— Te ette koskaan ole rakastaneet toista miestä?

— En koskaan. — Lämmin ilon kajastus kirkasti hänen väsyneet kasvonsa,

ja hän kohoutui äkkiä istumaan.

— Se oli oikeastaan omituinen pieni asianhaara, joka tutustutti meidät

toisiimme. Eräs lapsuusaikani leikkitovereista oli oltuaan useampia

vuosia ulkomailla kasvatettavana palannut kotiin. Hänen veljensä kuului

ihailijoitteni joukkoon, ja kun pidettiin kutsut täysikasvuisena

kotiinsaapuneen kunniaksi, kutsuttiin minutkin sinne. Boris oli myöskin

kutsuttujen joukossa, ja me kiinnyimme kohta, joskin hyvin eri tavalla

toisiimme.

— Te olette ehkä miehenne ainoa rakkaus, kuten hän teidän, rohkenin

tiedustella.

Taas valahti lämmin ilonpuna hänen kasvoilleen — Ainoa! — Sana soi ja

helisi kuin juhliin kutsuvat kellot. — Boris sanoo kohta kiintyneensä

minuun niin vakavasti, ettei toisen kuva hetkeksikään saanut sijaa

hänen sisimmässään. Hänen siitä johtuvaa pyrkimystään Maruscha

Paulownan ja hänen veljensä kautta päästä lähempään tuttavuuteen

kanssani saankin kiittää siitä, ettei ensi tapaamisemme jäänyt

viimeiseksi. Ulkonaiset olot olisivat muuten estäneet tutustumistamme.

Ja oma kiintymykseni oli aluksi jossain määrin pintapuolista.

Hän vetäisi taskustaan matkakreditivin tapaisen suojakkeen, avasi sen

ja otti esille useampia valokuvia. Valikoituaan hetken hän ojensi yhden

minulle.

— Tuon näköinen hän oli silloin. Kaunis, kuten näette. Mutta minä

en ajatellut hänen säännöllisiä piirteitään, enkä mustaa kiharaista

tukkaa. Sitä opin rakastamaan vasta hyväillessäni sitä. Minä vaan

en voinut unohtaa hänen syvää, surumielistä katsettaan ja tuota

naisellisen pientä suuta, jonka ympärillä ilonkin hetkinä väreili

omituinen liikuttava kärsimyksen piirre. Se suu ei koskaan osannut

hymyillä.

— Se oppi sitä teidän kauttanne.

Hän ei vastannut, mutta hän oikasihe ja ojensi molemmat käsivartensa

ylöspäin kuin liikkein tulkitakseen sitä, mitä hän ei sanoin voinut

ilmaista, Sitte painui hänen katseensa pitkäripsisten luomien peittoon

hitaasti kuin hiljaa laskeutuvan verhon taakse. Hän tahtoi olla yksin

sielunsa pyhäkössä.

Olimme vaijenneet pitkän aikaa, hän nojautuneena junavaunun selustaan,

minä maaten ajatellen poikiani. Silloin kumartui hän äkkiä puoleeni

ja alkoi puhua, hiljaa ja hätäisesti kuin sisäisen pelon ahdistamana.

— Minä sanoin teille, ettei Boris koskaan ostaisi itselleen etuuksia,

että velvollisuus merkitsee hänelle enemmän kuin elämä ja onni. Ja

se on totta. Mutta rakkauteni tekee minut heikoksi. — Tiedättekö,

se on kuin kohtalon ivaa, mutta minä, joka niin suuresti kärsin

kasvatti-isäni — ja muutamien muiden sukulaisten itsevaltiudesta

ja sukuylpeydestä, minä olen näinä aikoma miltei toivonut, että he

vielä eläisivät. Halveksin itseäni, ja sittekin. — — Hakisin heidät

vaikutusvaltoineen nyt vaikka Manalan mailta Borikselle suojaksi. —

Ja rahakin, jatkoi hän kiihkeästi. — Raha merkitsee muutakin kuin

rahaa. — — Nykyään etenkin. — Minä kuroitan käsiäni kuin saita rahaa

tavoitellen. Minä tahtoisin ostaa hänet vapaaksi, — hinnasta mistä

hyvänsä.

Viime sanat lausuttiin melkein kuulumattomasti.

Minä en vastannut. Ulkona rynnisti tuuli kiihtyneellä voimalla

eteenpäin. Vaunumme akkunat kalisivat, ja junan pysähtyessä kuulin

myrskyn vihaista ulvontaa.

Ajattelin niitä hätähuutoja, jotka nousivat lukemattomista sydämistä.

Kuulin niitä sekä ympärilläni että sisimmässäni. Mutta minä ymmärsin,

että ne hukkuivat siihen rajumyrskyyn, joka nyt järisytti maailmaa.

Toverini pehmeä käsi tarttui samassa omaani. Muistin äidin "silkkiäkin

pehmeämpätä kättä" ja ymmärsin miten sattuvan tosi kuva oli.

— Anna Petrovna, antakaa minulle anteeksi.

Minä en kohta ymmärtänyt.

— Te olette antanut kolme kukoistavaa poikaanne rintamaan, ja minä

puhun teille tällä tavoin!

Minä nousin, istuuduin hänen viereensä ja suljin hänet syliini. — Rakas

lapsi, yksi voi joskus merkitä samaa kuin kolme. Kaikki on kaikki.

Silloin hän hyrähti itkuun, painoi taas käteni huulilleen ja kuiskasi

hiljaisen "kiitos!"

Kun vähän aikaa olimme istuneet vaijeten rupesin vaatimaan häntä

levolle. Minulla oli unipulveri matkassani. Sen otettuaan voisi hän

vielä nukkua pari tuntia ennen perille tuloamme. Se oli hänelle aivan

välttämätöntä.

— Kohta, kohta, mutta antakaa minun ensin sanoa jotain.

Hän painoi päänsä olalleni väsyneesti kuin lepoa ja suojaa etsivä

lapsi. Sitte sanoi hän hiljaa, — Tässä on niin hyvä olla. — Hetken

vaiti-olon jälkeen hän lisäsi: — Se on ollut suurimpia surujani, että

kadotin äidin niin varhain. En saanut häntä koskaan tervehtää omassa

kodissani. Hän kuoli puoli vuotta ennenkuin menimme naimisiin. Ja

samoihin aikoihin makasi Boriskin heikkona sairaana. Minä kiiruhdin

tautivuoteelta toiselle, sydämessä lakkaamatta jäytävä pelko. Siinä

välillä tein työtä ansaitakseni. Olin kaikesta huolimatta asettanut

niin että itse ansaitsin. Ja nyt olivat rahani tarpeen molemmille

rakkailleni. Sairaus nielee paljon. Te tiedätte sen. Boris jaksoi

toipua, äiti ei. — Ja kun ei äiti enää minua tarvinnut, tarvitsi Boris.

— Hän sai sen jälkeen kaiken, kaiken. Ja hän oli sen tarpeessa, sillä

hän oli varaton, sairas ja pienestä pitäen orpona ollut. —

Pehmeä käsi puristi taaskin omaani, ja pää painui kuin suojaa pyytäen

olalleni. — Antakaa anteeksi, mutta minä olen kuin mieletön tuskasta

ajatellessani että —

Minä en antanut hänen lopettaa lausetta. Pakoitin lepäämään ja annoin

unilääkettä.

Vasta kun näin että meillä tuskin oli enemmän kuin kymmenen minuutin

matka jälellä, herätin hänet.

Kesti ennenkuin sain hänet ymmärtämään missä hän oli. Hän oli nähnyt

unta, kauheata unta. Tietysti siitä mikä kokonaan täytti hänen

mielensä. Mutta heti, kun hän käsitti että todella lähenimme Pietaria

tuli hän tajuihinsa, kokosi kiireisesti tavaransa ja painoi sitte käden

sydämelleen kuin hiljentääkseen sen rajua sykintää.

* * * * *

— Puolituntia myöhemmin istuin Newskyn kulmauksessa vuokraamassani

huoneessa kirjoittamassa pojilleni. En tietänyt varmasti, oliko

toverini miehineen saapunut hotelliin, jossa heilläkin oli tapana

asua, mutta olin nähnyt heidän yhtyvän asemalla ja olin senjälkeen

vetäytynyt syrjään. Sitä ennen olin kuitenkin antanut seuralaiselleni

oman vakituisen osoitteeni pyytäen kirjeellisiä tietoja, ellen syystä

tai toisesta saisi kuulla heistä mitään Pietarissa.

Olin juuri lopettamassa kolmatta kirjettäni, kun nakutettiin ovelleni.

Tulija oli matkatoverini Tamara Mikailovna.

Hän oli kalpea ja kärsivän näköinen, mutta ulkonaisesti hän oli aivan

tyyni. Kysymykseen, jonka katseeni lennätti hänelle, hän vastasi

päänpudistuksella. Hän ei vielä ollut saanut aivan varmaa tietoa,

mutta merkit näyttivät hyvin huolestuttavilta. Boris oli juuri mennyt

tapaamaan muutamia viranomaisia. Jos oli lähdettävä, saattoi lähtö

piankin olla ovella.

Mieleeni iski ajatus, että kaikki jo oli varmaa, joskin Boris

Vladimirovits aikaa voittamalla tahtoi lieventää iskun ankaruutta.

Ajatukseni keskeytyi siitä, että Tamara kietaisi käsivartensa kaulaani

ja suuteli minua ensin toiselle sitte toiselle poskelle. Hän tahtoi

kiittää minua kaikesta. Tutustuminen minuun oli auttanut häntä läpi

yön, joka ehkä muuten olisi vienyt hänet mielipuolisuuden rajalle.

Boriskin oli niin kiitollinen. Hän oli kuullut kaikesta ja toivoi

ystävyydestämme paljon vastaisuudenkin varalle.

— Unipulverista teillä oli enin apua, sanoin koettaen kääntää leikiksi.

— Niin se teki hyvää, — Hän painui sohvalle viereeni. — Mutta minä näin

kauheita unia. Minä olin juoksemassa virastosta toiseen. Teidän täytyy

vapauttaa hänet, huusin jokaiselle. Korkea-arvoinen virkamies rähähti

nauruun.

* * * * *

Mutta hän työnsi minut armotta ulos ovesta. Yritin toisessa paikassa:

Meillä on ylhäisiä sukulaisia. He esittävät asian. He puhuvat hänen

puolestaan, huusin, mutta ei kukaan kuunnellut sanojani. Ihmiset

ympärilläni vain huusivat: sotaan, sotaan. Santarmi otti minua kädestä

ja työnsi jyrkkiä portaita ales. Vyöryessäni tunsin tuskan hien

otsallani, mutta samassa rupesi pehmeä pieni käsi pyyhkimään pois

sitä. — Luulenpa melkein, että sanoin: "pikku äiti" herätessäni teidän

kätenne kosketukseen.

Ennenkuin ennätin vastata hän äkkiä kavahti pystyyn. Hän oli kuullut

jonkun tarttuvan ovenripaan. Sitte seurasi lyhyt kiireinen nakutus ja

miltei samassa seisoi Boris Vladimirovits huoneen kynnyksellä.

— Boris! — Se kajahti kuin hätähuuto.

— Rakkaimpani! Meidän _täytyy_. — Hän sulki vaimonsa syliinsä. Näin

hänen pingoittuneesta kasvojensa ilmeestä, kuinka pohjattomasti hän

kärsi. Mutta hän oli miehuullisen tyyni.

— Minä en voi, en voi! — Tamara oli aivan suunniltaan. — Sitäkö

varten olen sinua hoitanut ja vaalinut, sitäkö varten olen taistellut

melkein ylivoimaista taistelua köyhyyttä ja sairautta vastaan, että

nyt terveenä jättäisin sinut Ei, ei, ei! Tehkööt he minut rammaksi ja

sokeaksi, Sinua ei! Ja nyt juuri kun olemme päässeet niin onnellisiksi!

Hän väänteli epätoivoisena käsiään.

— Sota ei katso onneamme. Se on pientä, kun on kysymys —

— Onko se pientä, että ihmiset rakastavat toisiaan ja taistelevat

onnensa puolesta, ja että kun vihdoin ovat voittaneet —

— Vaiti, vaiti! — Hän nosti kädet korvilleen. — Ole suuressa

rakkaudessasi voimakas niinkuin ennenkin!

— Ennen sitä kysyttiin sitä varten, että pelastaisin sinut, nyt —

Silloin viskautui Tamara miehensä kaulaan. — Minun ainokaiseni, — minun

rakkaani.

Boris siveli vaimonsa hiuksia miltei äidillisen hellästi. — Sinä olet

kantanut ja kärsinyt paljon minun tähteni. Kanna nytkin, — Hänen

äänensä värisi. — Ole luja — rakkautemme tähden.

Heidän puhellessaan olin huoneeni perältä koettanut vetäytyä

yhä enemmän ovelle päin. Mutta ohi kulkiessani en voinut olla

näkemättä miten Boriksen sanat vaikuttivat Tamaraan. Hän oikaisihe

silmänräpäyksessä. Väreily kasvoilla lakkasi, ja sijalle siirtyi

riittyvän järvenpinnan jähmettynyt tyyneys.

— Milloinka on lähdettävä.

— Tämän viikon lopulla.

Tamara seisoi hetken kuin kivettyneenä. Sitte hän sanoi harvakseen. —

Tavarasi on heti saatava kuntoon.

Mutta silloin murtui Boris Vladimirovitsin voima. He painuivat itkien

toistensa syliin.

Minä suljin oven.